Äitiys on tehnyt musta hurjasti itsevarmemman, ulospäinsuuntautuneemman ja onnellisemman. Olen aina ollut ulospäinsuuntautunut kyllä, mutta ennen olin arka. Pelkäsin tekeväni tai sanovani jotain väärää, jos tuon itseäni esille. Ennen epäröin itseäni ja omia kykyjäni, ja ajattelin aina etten ole tarpeeksi hyvä. Nykyään mä tiedän, että mä olen ihan tarpeeksi hyvä. Ansaitsen olla onnellinen, ja saan tavoitella omia unelmiani.
Olen aina antanut anteeksi helposti, myös asioita, joita moni muu ei koskaan voisi antaa anteeksi. Käytännössä olen ollut ihminen, jonka voi puhua ystäväkseen minkä tahansa loukkauksen jälkeen, kunhan vain pyytää anteeksi ja sanoo muutaman kauniin sanan. Olen ollut tilanteissa joissa olen tuntenut itseni arvottomaksi, loukatuksi ja petetyksi, mutta antanut silti kaiken anteeksi. Jatkanut kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Nyt olen tilanteessa, jossa empaattinen minäni vaatisi antamaan anteeksi ja unohtamaan, sanomaan ehkä jotain mukavaa vielä tueksi. Äitiyden myötä mun sisällä herännyt leijonaemo on toista mieltä. Mikäli ainoastaan mua itseäni olisi loukattu, mä varmaan juoksisin antamaan anteeksi ja halaamaan päälle. Mutta kyseessä on mun lisäkseni myös joku muu, joku muu jota suojelen leijonaemon lailla. Edelleen ymmärrän, että kaikki tekevät virheitä, typeriäkin virheitä. Mutta on olemassa myös virheitä, joita ei vaan yksinkertaisesti tehdä, asioita, joita ei vaan sanota.
Tällä hetkellä olen umpikujassa, en tiedä mitä sanoa. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi, mitä tahansa sanonkaan. Siitä huolimatta, mä aion nyt olla vahva. Mun ei tarvitse hyvitellä tai yrittää saada toisen oloa paremmaksi, kun en itse ole tehnyt mitään. Mun ei tarvitse uskoa kauniita sanoja tai vakuutteluita, kun todisteet puhuvat puolestaan. Mun ei tarvitse enää olla se kynnysmatto, jota kerta toisensa jälkeen manipuloidaan hyväuskoisena.
On asioita, jotka kuuluvat menneisyyteen, syystä. On myös kauniita muistoja, ihania hetkiä, joita en halua unohtaa. Ne hetket säilyvät mun mielessä aina, ja olen niistä onnellinen ja kiitollinen. Paljon on koettu. Kun mennään tietyn rajan yli, paluuta ei vain enää ole, eikä niitä muistoja voi enää herättää henkiin ja alkaa elää uudelleen. Mä en toivo pahaa, vaikka en sanoisikaan että ”hei se on ihan okei, no big deal”. Mä toivon vaan että virheet opettaisivat.
Menneisyys on hankalaa. Kun on onnellisesti naimisissa, tekee työkseen sitä mitä rakastaa, omaa luotettavan ja välittävän ystäväpiirin ja on kahden ihanan lapsen äiti, sitä ei kauheasti osaa kaivata repäisyä teinidraaman keskiöön. Toisaalta se teki ihan hyvää, herätti mut huomaamaan miten pitkälle on tultu. Mä en halua käsitellä näitä asioita enää. En kuulla, en nähdä, en tietää. En vihaa, mä en vaan enää välitä, ja hyvä niin. Repäisen tämän kirjoituksen myötä irti viimeisetkin omantunnontuskat, mun ei tarvitse välittää. Mustakaan ei välitetty.
En yleensä kirjoita draamasta tai negatiivista tunteista juurikaan. Tämäkin on vain tajunnanvirtaa, asioita joita en tule avaamaan tämän enempää täällä koskaan. Nämä asiat ovat kuitenkin viime päivinä pyörineet mielessä paljon, ja vaikuttaneet ehkä mun kykyyn keskittyä bloggaamiseen. Siksi halusin kirjoittaa tästä. Nyt mulla on hyvä olo. Haikea, mutta hyvä.
Kiitos ja anteeksi. Se siitä arjesta, nyt tulikin jotain vähän vähemmän arkista tähän väliin. Huomenna menen laittamaan ripsipidennykset puolentoistavuoden tauon jälkeen, ja sen jälkeen me juhlitaan Halloweenia vähän etukäteen! Postailen kuitenkin huomenna vielä lauantai-illan asua paremmissa kuvissa, kun lauantaina niitä asukuvia ei ehditty ottamaan. Ihanaa keskiviikkoiltaa kaikille<3



































