Tänään alkoivat taas Stockmannin Hullut päivät, ja kuvastoa on tullut selattua pariinkin otteeseen. Yleensä Hulluilla päivillä on aina jotain kivaa ostettavaa, mutta usein mä kierrän ne silti kaukaa, ihan vain siksi että mulla on rattaat. Mä en tykkää mennä sinne toisten tukkeeksi, ja siksi yleensä menen pyörimään sinne hullunmyllyyn vain jos on mahdollisuus mennä ilman rattaita. Tänään mä mahdollisesti piipahdan Stockmannilla tekemässä pari pientä ostosta, jos vielä jaksan illalla lähteä kun Otto on päässyt töistä, ja jos siellä on silloin vielä mun lemppareita jäljellä.

Kokosin pienen kollaasin mun lemppareista joita kuvastosta löytyi. Lemppareita oli monia muitakin, mutta jätin ne nostamatta esille, sillä tiedän että en mitenkään onnistu saamaan esimerkiksi Kartellin Lou Lou Ghost -tuolia lastenhuoneeseen, koska en pääse paikalle heti aamulla kun ovet aukeavat, haha! Nielen tappioni ja ostan sen ehkä joskus toiste, jospa ensi keväänä olisin varustautunut lastenhoitajalla heti keskiviikkoaamuna kun Hullarit alkavat!

Kuvastossa oli paljon ihania kenkiä niin lapsille kuin aikuisillekin, mutta ihastuin eniten Global -merkin mustiin, vähäeleisiin nahkasaappaisiin. Juuri tuollaiset mä haluaisin talveksi! Lapsille oli ihan huippuhyvä tarjous Vikingin Gore-Tex -talvikengistä, jotka voisin ostaa meidän tytöille ainakin syksyn vk-vikingien perusteella. Ne ovat olleet tosi hyvät! Lapsille näytti olevan paljon myös kivoja perusvaatteita, sukkahousuja ja leggingsejä. Tiedän että meidän tytöt ihastuisivat myös uuteen Muumit Rivieralla -kirjaan, joka vaikuttaa hauskalta.

Meillä on todellinen säilytystilan puute kotona tällä hetkellä, vaikka tavaraa kuinka heittää pois, sitä tuntuu silti olevan aina liikaa. Nomess Copenhagenin meikkien säilytyssysteemit on olleet mulla ostoslistalla kauan, ja ne näyttäisivät kyllä tosi kivalta makkarin lipaston päällä. Sinne sisälle sopisi kätevästi myös tuo Lancomen Hypnose-mascara, jossa on maailman paras harja! Metallikoreihin laittaisin lehtiä tai leluja, miksei hedelmiäkin. Ne ovat ihanan raikkaat ja tyylikkäät.

Olen muuten aika tyytyväinen meidän Iittalan Teema-astioiden ja Marimekon kuppien ja kulhojen täyttämiin astiakaappeihin, mutta sokerikko ja kermakko meiltä vielä puuttuvat. Siksi ehkä sainkin pisteliään kommentin syntymäpäiväpostaukseen meidän ”kauniista” Floran vaniljakastiketölkistä. Fakta on vain se että sokerikko ja kermakko tuntuvat aina turhanpäiväiseltä ostokselta, kun niitä tulee käytettyä vain pari kertaa vuodessa, synttäreillä. Itse juon kahvini aina mustana. Design Lettersin simppeli setti sopisi kuitenkin meille ihan täydellisesti ja ensimmäistä kertaa elämässäni harkitsen sokerikon ja kermakon hankintaa!

Löysittekö kuvastosta mitään kivaa? Aiotteko lähteä Hulluille päiville pyörimään? Mitä mieltä olette Hulluilla Päivillä rattaiden kanssa käymisestä? Ja viimeisenä, olenko ainoa jonka mielestä sokerikko ja kermakko vaan ovat vähän turhia?

Me nukuttiin tänään pommiin, ja melkein jo unohdin että mun piti tehdä tänään Päivä kuvina -postaus. Heti vietyäni Tiaran juoksujalkaa ilman meikkiä tukka harottaen kerhoon, mä muistin että ainiin, voi hitto. Kaivoin sitten kiltisti kameran esiin, ja 300 kuvaa myöhemmin, tässä ollaan. Tiistai kuvina.

Kuopuksen kanssa kahden kesken. [1] Pyykkejä, ihan liikaa pyykkejä. [2] Kirjojen lukemista kaikessa rauhassa. [3] Oton postauksen oikolukua ja hihittelyä sille että mieheni luuli ilmapallon olevan ruotsiksi ilmapal, aina yhtä hyvä läppä.  [4] Lisää kirjoja, Zelda ilmeisesti luuli että tarkoitin lukemista kun sanoin innokkaasti ”siivotaan!”.

[1]Pikkutyyppi tuijottaa ikkunasta näkyvää rakennustyömaata. ”Koika! Koika!” = poika, poika. Rakennustyömiehet varmasti arvostaisivat jos kuulisivat tuon! [2] Mun aamiainen, sokeritonta superhyvää mysliä, sokerista, mutta ah-niin-ihanaa ihana-jugurttia, ananasmehulla makeutettuja kuivattuja karpaloita, ja sokerilla kyllästettyjä kuivattuja hedelmiä. No, puolet meni oikein, right! [3] Enni-vauva saa rajua rakkautta. [4] Rattaissa istuu tuimasti tuijottava taapero, missä on sisko? [1] No siellähän se reipas kerholainen on! Ylpeänä toi kävyn äidille, niinkuin jokaisen kerhopäivän jälkeen. [2] *Mäkin haluan kävellä!* [3] ”Aaaaaiii!” paita ja peppu, yhdessä jälleen. Halattaisko, pussattaisko vai käveltäiskö ensin käsi kädessä? Tehdään kaikkea yhtäaikaa!” [4] ”Ehti, ehti, käpy, kivi, ehti, ehti, puuuuuuu!”

[1] ”Joo, äiti auttaa sua riisumaan, odota ihan hetki!” [2] Edellispäivän kanttarellipizza maistuu lapsille. [3] Sitten tutkitaan syksynseurantakorttia ja syödään jälkkäriksi banaania. [4] Kukkien kastelu on hyvä syy keittää päivän aika mones kupillinen kahvia ja istua hetkeksi parvekkeelle nauttimaan auringosta tyttöjen kanssa.

[1] ”Mummu arvaa mitä minä tein tänään kerhossa…” [2] ”Ihhahhaa, ihhahhaa, ihhahhaa!” [3] Päikkäriaika.”Öitö, öitö, mmwah, öitö äiti!” [4] Päikkäreiden jälkeinen kohokohta, hetki yllätysmunavideoita äidin puhelimesta isosiskon kanssa.[1] Imuri heilumaan! [2] Vaihdettiin keittiön paikkaa lastenhuoneessa. Kuulostaako hassulta teidänkin mielestä? [3] Richard Scarryn touhukas maailma, ja viikon kolmaskymmeneskahdeksas pelikerta. Jihuu picnic-saari, täältä tullaan ja syödään ruuat taas ennenkuin te possut ehditte! [4] Töiden jälkeen on isin vuoro pelata, Climb Hill Racing on ilmeisesti siisteintä mitä kolmevuotiaamme on ikinä nähnyt. [1] Ruuaksi makaronilaatikkoa, valkosipuli-creme fraichella. [2] Näytti maistuvan, ja syöttötuolistakin kuului ”heekku! heekku!” [3] Vessanpesu, ettei menisi ihan pelkäksi glamouriksi tämä päivä. [4] Jälkkäriksi Mud Cakea sen kunniaksi että mun täti oli täällä käymässä Oulusta, ja tuli meille kahville ja kylään.

Ilta me kulutettiinkin sitten leikkien tyttöjen kanssa, ja katsellen kuvia mun tädin kanssa, niin unohtui se kuvien ottaminen ihan kokonaan. Tytöt nukahtivat rättiväsyneinä jo ennen kahdeksaa, ja tässä mä olen istunut käymässä läpi ja muokkaamassa näitä kuvia siitä asti kollaaseiksi. Lenkillä piti käydä, mutta en vielä ehtinyt sinne asti. Tänään taitaa toi imurointi korvata lenkkeilyn, sovitaanko niin?

Palailen huomenna, hyvää yötä ihanat <3

Mä selaan melkein päivittäin lentoja, hotelleja, matkakohteita, matkablogeja, kaikkea matkustukseen liittyvää, ja matkakuume on äitynyt ihan jäätäväksi. Tänä vuonna on tullut matkusteltua enemmän kuin monena aiempana vuonna yhteensä, ja jotenkin siihen fiilikseen on jäänyt koukkuun. Se tunne kun istut taksissa matkalla lentokentälle, laukku pakattuna, ja tiedät että pääset johonkin paikkaan, missä kaikki on uutta ja ihmeellistä, se on vaan ihan mahtava fiilis!

Mulle on oikeastaan ihan sama minne edes matkustaisin, en kaipaa mitenkään erityisesti lämpimään, eikä mulla ole pakottavaa tarvetta mielettömille kulttuurielämyksille tai shoppailulle maailman metropoleissa. Haluaisin vain jonnekin! Mulle kelpaisi ihan yhtä hyvin pakettiloma turistikohteessa, kuin reppureissu Kauko-Idässäkin. Tai edes päiväreissu johonkin Euroopan kaupunkiin. Haluaisin kuitenkin lähteä matkaan lasten kanssa, ja silloin ehkä kätevintä olisi suunnata rantalomalle. Ongelmana on ehkä vähän ajankohta, sillä koko perheen reissu ei tässä ihan lähikuukausina ole luultavasti mahdollinen lomien puolesta.

Elättelen silti vielä pientä toivoa, että ehkä saataisiin tehtyä jokin matka yhdessä talvella tai viimeistään keväällä. Lapsetkin pääsisivät ensimmäiselle kunnon ulkomaanreissulleen, kahta Tukholman risteilyä en vielä matkoiksi laske vaikka kivoja reissuja ovatkin olleet. Ollaan mietitty paljon, että minne lähdettäisiin talvella lasten kanssa. Lasten kanssa mä haluaisin, että kaikki olisi ensimmäisellä kerralla mahdollisimman helppoa, siksi rantaloma. Sitten kun ollaan käyty kunnon lomalla kerran ja nähty miten se sujuu, voisi harkita vähän mielikuvituksellisempia reissujakin yhdessä.

Talvella rantalomalle lähdettäessä lennot ovat aika pitkiä, ja sitä ollaankin mietitty, että kuinka pitkä lento on vielä inhimillinen 3- ja 1,5-vuotiaiden kanssa? Vaikka lapset osaavat olla nätisti ja ovat molemmat luonteeltaan suhteellisen rauhallisia ja sopeutuvia, 12h lento Thaimaahan tuntuu ajatuksena painajaismaiselta. 6-8h lento olisi vielä kestettävissä, mutta pääseekö neljä tuntia lyhyemmällä lennolla vielä takuulämpimään?

Minne te olette lähteneet talvella lomalle pienten lasten kanssa, tai minne lähtisitte? Meillä on ollut mietinnässä Kap Verde, Meksiko ja Kanariansaaret. Kanariansaarissa mietityttää sateiden mahdollisuus, Meksikossa pitkät lennot,  ja Kap Verdellä se, että siellä ei ilmeisesti ole juuri mitään hotellin ulkopuolista tekemistä. Eli tällä hetkellä ei ainakaan ole yhtäkään täydellistä vaihtoehtoa. Tiedän silti että tuhannet suomalaiset matkustavat joka talvi lämpimään ja ovat oikein tyytyväisiä lomakohdevalintaansa, eli niitä ihania ja täydellisiä lomakohteita varmasti löytyy myös talvella. Talvi- (ja perhe-)lomaummikkona mä en vain ole vielä osannut löytää niitä parhaita!

Eli nyt saa vinkata kaiken mahdollisen talvilomista ja matkustamisesta pienten lasten kanssa! Mikä on liian pitkä lento? All inclusive vai lomahuoneisto ja oma keittiö? Mikä on paras kohde, ja viikko vai kaksi? Saa myös kertoa minne ei missään nimessä kannata lähteä!

Hehkutin jo viime viikolla kokeilemaani uutta piirakkaa, ja nyt jaan ohjeen teillekin! Mä oon oikeastaan vasta viime aikoina innostunut piirakoista, ne on superhelppoja valmistaa, ja niihin voi laittaa melkeinpä mitä tahansa. Mä teen suolaiset piirakat aina ruispohjaan, koska tykkään kovasti sen mausta, ja onhan ruis terveellisempääkin kuin vaaleat jauhot. Lehtikaali on toinen sellainen juttu, joka mua on alkanut vasta viimeaikoina kiinnostaa.

Melkeinpä joka lehdestä on saanut koko vuoden lukea erilaisia lehtikaali-reseptejä, yleisimmin sitä on laitettu smoothieen tai paistettu pannulla. Piirakkaresepti oli ensimmäinen joka kuulosti siltä, että haluan ehdottomasti kokeilla. Alkuperäisen reseptin löysin Pirkkalehden ruokaosiosta, mutta muokkasin sitä vähän meille sopivammaksi. Vaihdoin vuohenjuustokuutiot oikeaan vuohenjuustoon, sillä ei ne kuutiot vain pärjää sille aidolle ja oikealle vaikka helppoja ovatkin. Lisäsin myös vähän valkosipulia, koska se sopi tähän ruokaan mainiosti!

• Pohja:
• 2dl ruisjauhoja
• 1dl vehnäjauhoja
• 1/2tl suolaa
• 100g voita
• 2rkl vettä

Täyte:

• 200g lehtikaalia (raakaa)
• 2 salottisipulia
• 2 valkosipulin kynttä
• 1pkt vuohenjuustoa
• 3 kananmunaa
• 1 prk kuohukermaa
• 1 dl vettä
• 1 tl oreganoa
• 1 tl mustapippuria
• 1/2 tl suolaa

Sekoita jauhot, suola ja pehmeä voi. Lisää vesi ja sekoita tasaiseksi. Painele taikina voideltuun piirakkavuokaan ja nosta jääkaappiin vartiksi. Esipaista uunin alatasolla 200 asteessa n. 10min.

Pese ja pilko lehtikaalit, irroita lehtiruodot. Pilko salottisipulit ja valkosipulinkynnet, kuullota pannulla lehtikaalien kanssa viitisen minuuttia. Viipaloi vuohenjuusto. Sekoita munat, kerma, vesi ja mausteet keskenään. Kaada lehtikaali-sipuliseos esipaistetun pohjan päälle. Asettele päälle vuohenjuustoviipaleet, ja kaada lopuksi päälle kerma-munaseos. Paista uunin alimmalla tasolla 200 asteessa n. 30 minuuttia. Anna tasaantua vielä hetki paiston jälkeen, ja nauti!

Onko teillä jotain huippuja piirakkareseptejä? Mitä tykkäätte yleensä laittaa piirakoihin? Mun toinen suosikki on ehdottomasti edelleen parsapiirakka, ja Oton myös, eikä ole kyllä metsäsienipiirakan tai savulohipiirakan voittanutta!

Äidin Mörkö-koiran kuolemasta on jo reilu kuukausi aikaa, ja oma suru on helpottanut. Asian on pystynyt käsittelemään, ja vaikka välillä iskee kova ikävä, sitä tietää että koiralla on nyt parempi olla, eikä ollut vaihtoehtoja. Erityisen paha ikävä mulle iski kun löysin Mörkön vauvakirjan pari viikkoa sitten, ja siellä oli tupsu koiraherran pentukarvaa. Sitä paijasin ja kyyneleet kihosivat silmänurkkiin. Kyllä se suru ottaa koville, vaikka osaakin käsitellä. Surun kanssa kuitenkin pärjää, eikä se ole enää jatkuvasti mielessä.

Mutta mitäs sitten kun kyseessä on kolmevuotias, jolle kuolema on täysin absurdi asia? Kolmevuotias, joka ei kykene ymmärtämään, minne koira on kadonnut, ja miksei se voi tulla enää koskaan takaisin. Meneekö mummukin sinne samaan paikkaan, eikä tule enää koskaan? Hänelle mummu ja Mörkö olivat paketti, ne kuuluivat yhteen, ja oli itsestäänselvyys että junalla meille köröttelevät mummu ja Mörkö, aina. Vaikka hän tiesi että Mörkö oli sairas, ja vaikka ollaan monta kertaa kerrottu mitä on tapahtunut, ja yritetty kertoa ikätasoon sopivalla tavalla, voin vain kuvitella miten vaikeaa tätä koko asiaa on ymmärtää.

Ei kulu päivääkään, etteikö hän muistaisi sanoa, että Mörkö on siellä taivaassa, ja häntä surettaa ja itkettää kun ei näe enää Mörköä. Aina jos kävellään yhden puiston ohi, hän muistaa kertoa kuinka he aina leikkivät siellä mummun ja siskon ja Mörkön kanssa. Hän etsii Mörkön valokuvia, pyytää näyttämään niitä puhelimesta, ja leikkii Mörkön vanhoilla leluilla. Vaikka hän on pääosin iloinen, nauravainen ja kertoo paljon positiivisia tunteita, hän on siitä elokuisesta päivästä asti ollut paljon itkuherkempi kuin aiemmin, ja asia tosiaan pyörii edelleen mielessä päivittäin.

Eilen kun mun äiti lähti Ouluun takaisin, iski tyttärellemme hätä. Viimeksi meiltä lähtivät vielä mummu ja Mörkö, ja sitten takaisin tulikin pelkkä mummu. Tuleeko mummukaan enää takaisin tämän kerran jälkeen? No tulee, me vakuuteltiin. Juteltiin pitkät pätkät, lohduteltiin ja vakuuteltiin, mutta uni ei vain meinannut yöllä tulla, itketti vain. Aamulla sitten helpotti, kun sai soittaa mummulle, ja kuulla että siellä hän on omassa kodissa, ja on käynyt ajamassa pyörällä kauppaan.

Meillä onneksi on huomenna neuvola, ja toivon että saadaan sieltä apua tämän asian käsittelyyn. Olen myös siitä helpottunut että kolmevuotiaamme osaa kertoa itse silloin kun surettaa, ja edes yrittää käsitellä asiaa, ettei se jää vaivaamaan käsittelemättömänä taakkana hamaan tulevaisuuteen asti. Haluan vain löytää oikeat keinot auttaa ja tukea.

Tiedän ettei hän unohda Mörköä koskaan, ja musta on ihanaa että he saivat tuntea edes kolmen vuoden ajan, mutta pienen suru tuntuu itsestäkin hirveän raskaalta. En haluaisi että meidän tytöt ikinä joutuisivat kokemaan surua, kuten ei varmaan kukaan vanhempi haluaisi omien lastensa kohdalla. Tietenkin elämän realiteetit täytyy ottaa huomioon, surukin kuuluu elämään. Mutta silti, tuntuu niin pahalta toisen puolesta, en halua että tämä asia varjostaa muuten niin iloisen ja onnellisen tyttäremme päiviä tai öitä enää. Toivottavasti neuvolassa osataan kertoa enemmän!

Onko teillä mielessä mitään hyvää kirjaa tai satua joka voisi auttaa käsittelemään asiaa? Oletteko itse olleet samassa, ikävässä tilanteessa? Miten olette auttaneet lasta surun yli?