Eilen juhlistettiin meidän viisivuotiasta, ja juhlittiin hänen mahtavan mainiot HIRVIÖsynttärit! Meillä tuli aavistuksen kiire järjestelyissä, ja kakun kuorrutus meinasi olla ihan mahdottomuus, kun minigrip-pussit olivatkin loppu yhtä lukuunottamatta, ja leikkasin siihen liian ison reiän, josta tylla putosi pois. Jotenkin onnistuin kuitenkin saamaan hirviökakulle hirveän karvapeitteen aikaiseksi, ja päästiin aloittamaan juhlat. Kiitos meidän ihanien ystävien ja sukulaisten, jotka auttoivat koristelun viimeistelyssä ja lasten viihdyttämisessä sillä aikaa. Ei ollut helpoin yhdistelmä juhlien järjestäminen ja blogigaala samalle viikonlopulle, mutta onneksi kaikki järjestyi.

Hirviökakku oli samalla Annin Uunissa -blogin porkkanakakku-reseptillä tehty, jota tarjoiltiin kuopuksen synttäreillä helmikuussa. Koristelin kakun siis voi-tuorejuustokreemillä, jota oli myös täytteenä. Koristekreemin värjäsin violetilla pastavärillä, ja silmät Oton sisko askarteli sokerimassasta sillä aikaa, kun mä tappelin pursotuspussin kanssa hikikarpalot ohimolla. Kakusta tuli onneksi synttärisankarin mielestä maailman hienoin, ja se olikin tärkeintä. Aluksi oli tarkoitus tehdä hirviöstä kauttaaltaan ”karvainen”, mutta se olisi ollut jo liian haastavaa puutteellisella varustuksella. Kakku on tosi helppo tehdä, ja koristelutkaan eivät vaatineet mitään supervoimia, vaan hyvin pursottuvan kreemin kanssa sujuvat oikealla varustuksella kuin tanssi.

Porkkanakakun lisäksi tarjoiltiin oreo-valkosuklaapopcorneja siniseksi värjättynä, hedelmäsalaattia vesimelonikulhosta, kaupasta löytyneitä hirviömäisen näköisiä wasabipalleroita, mustikkajauholla maustettuja maissinaksuja, coktailpiirakoita ja munavoita, lohi-wasabiruisnappeja, sekä karkkisekoitusta jossa oli mukana matoja ja muita ällötyksiä. Juomaksi tehtiin hirviömehua kivennäisvedestä ja raikastamon porkkana-appelsiinimehusta, sekä sinisestä elintarvikeväristä. Oranssi mehu värjäytyi uskomattoman hirviömäisen vihreän ruskeaksi parilla pisaralla.

Koristeluita olin säästänyt jo halloweenista osan, ja osa löytyi Jumbon MaraKatti-liikkeestä, sekä osa sitten oli vanhoja suosikkeja aiemmista juhlista, kuten kirjaintaulu ja kirjainbanneri. Pinkki numeroilmapallo ostettiin Confettista. Monet vieraatkin olivat pukeutuneet hirviöteemaan sopivasti, ja meillä olikin täällä noitia, hirviötohveleita, vampyyreja, luurankoja, frankensteineja ja muita. Mahtava porukka.

Meidän juhlat on aina rentoja, vaikka teemaan tykätäänkin panostaa. Pääosassa on kahvi, ruoka ja rento hengailu, sekä lasten viihtyminen. Kaksitoistapäisellä lapsiporukalla oli täällä mahtavat leikit eilen, ja kaikki viihtyivät hienosti. Neiti 5v sai juuri toivomiaan lahjoja, kuten violetit suojat skeittilautailua varten, uuden Nerf-pyssyn, lasten meikkejä, Marcus & Martinus -tavaraa, barbien vaatteita, shopkinseja, helppolukuisen kirjan, sekä meikkipään ja vaikka mitä muuta mitä en vaan nyt muista, kääk. Aivan ihania lahjoja, joista hän oli niin kiitollinen, ja niin ollaan myös me vanhemmat (ja siskot kanssa, kahden sisaruksen kanssa kun omat lahjat muuttuu hyvin nopeaksi ”meidän lahjoiksi”).

Mahtava juhlaviikonloppu takana, ja hieman arkisempi viikko edessä, onneksi. Juhlat on ihania mutta arki on myös, ja juhlia meillä riittää tästä kesään asti useammatkin vielä. Neidistä itsestään ei juhlissa saatu paljon yhtään kuvia, kun hän oli melkein koko ajan kavereiden kanssa leikkimässä. Mutta pitää ottaa vielä perhekuvat monsterikoristeiden edessä, ennen kuin otetaan ne alas. Haha, joo meillä on vieläkin koristeet paikallaan, ehkä huomenna jaksaa ottaa ne alas? Tai viikonloppuna, ei sen niin väliä.

Ihanaa uutta viikkoa kaikille ja kiitos hurjasti sekä meidän mahtaville juhlavieraille että teille kaikille ihanuuksille onnitteluista ja myötäelämisestä jälleen <3 Te ootte parhaita!

Kun esikoinen lähti isänsä kanssa tänään tanssiin, lähdin minä kuopuksen kanssa kahdestaan ulos. Ensin käytiin kävelyllä ja sitten mentiin kahdestaan kauppaan. Käveltiin ihan hyvä tovi ja pysähdyttiin katsomaan lintuja, lehtiä ja vesiputousta. Hän sai kävellä pitkin valkoista viivaa joka meni tien keskellä, mihinkään ei ollut kiire.

Juteltiin koko matkan ajan taukoamatta, ja häneltä tuli niin hyviä juttuja, mua meinasi naurattaa melkein kokoajan. Neiti mm. sanoi että ”Minä tykkään kovahti beibeistä!” eli nukkevauvoista, ruotsiksi baby tai bebis. Hän kertoi kuinka hänellä oli tänään kivaa kun käytiin PR-toimistolla, ja oli jännittävää käydä mun serkun ja Tiaran kanssa pihalla leikkimässä. Hän oli onnellinen isotädiltään saamistaan lapasista, joissa oli hienot rusetit. Ja hän oli kiitollinen siskolleen kun sai lainata tämän sitruunamekkoa yhdessä lepakkokuvioisten ”batman”-housujensa kanssa.

Kauppaan mennessä lupasin että hän saa tietysti työntää pikkukärryjä. Silloin hänen kasvoilleen levisi sellainen loiste ettei mitään järkeä, ja hän sanoi että ”Kiitoh äiti tämä on maaiwman pawahta ikinä!”. Meillä oli rento kauppareissu kaikessa rauhassa, hän sai valita mitä hedelmiä halusi pikkukärryihin ja minkälaista jugurttia ostettiin. Hän pyysi pillimehua, mutta mä sanoin ei. Oltiinhan me eilen jo annettu heille pillimehut teatterissa, vaikka yleensä ei osteta niitä arkisin. Hän ei kuitenkaan hermostunut, vaan totesi että ”viikonwoppuna titten.”

Kauppareissun jälkeen käveltiin kotiin ja hän sai kävellä taas pitkin valkoista viivaa. Kassi oli painava ja olisi tehnyt mieli juosta kotiin että saa sen pois kädestä mahdollisimman äkkiä, mutta neiti halusi kävellä pitkin sitä valkoista viivaa ja koska meillä ei ollut yhtään kiire, mä pysähtelin vähän väliä odottelemaan. Kun me päästiin sitten vihdoin kotitalolle asti, hän sai vielä painaa molempia hissin nappeja, vaikka yleensä saa painaa vain toista kun esikoinen painaa aina toista nappulaa. Kotiovella hän väläytti mulle onnellisen hymyn, ja sanoi että ”Äiti, tinä teet minut iwoitekti.” Voisiko äiti enempää toivoakaan kuin että tekee oman lapsensa iloiseksi?

Mä en tiedä muistavatko lapset isompana omasta lapsuudestaan näitä kahdenkeskisiä kauppareissuja, vai enemmänkin huippuhetkiä kuten synttäreitä tai jouluaattoja. Mutta mä tiedän että mä muistan nämä hetket, ja mä tulen vaalimaan näitä muistoja mun loppuelämän. Pieniä arkisia tapahtumia, hassuja keskustelunpätkiä ja aitoa läsnäoloa. Niistä mun onni rakentuu.

Tähän loppuun vielä sellainen juttu, että en ole muistanut sanoa blogin puolella mitään siitä, että olen ehdolla Indiedays Blog Awardsien Lifie-kategoriassa. Äänestys loppuu jo ihan kohta, ja mä en muistanut koko juttua kun oli Lontoon reissua ja sukulaisia kylässä ja kuvauksia ja tekemistä joka päivälle. Halloween-teemaisten juhlien asua olen suunnitellut jo viikkoja mutta tämän itse äänestyksen unohdin kokonaan. Eli jos koette, että mun blogista löytyy sitä arkea ja elämänmakua, niin saa käydä äänestämässä TÄÄLLÄ. Äänestäminen ei vaadi muuta kuin sen että klikkaa mun blogin kohdalla ”äänestä”. Jos haluaa, voi osallistua myös arvontaan täyttämällä omat tietonsa. Arvonnassa voi voittaa lahjakortteja tavarataloon, sekä lippupaketteja gaalaan! Kiitos ihan hurjasti kaikille jotka jaksavat käydä äänestämässä<3

Ihanaa keskiviikkoiltaa kaikille, mä taidan keittää iltateet ja alkaa nukkumaan!

Puolitoista vuotta on kulunut siitä päivästä kun meidän kuopus syntyi huhtikuisena lauantain ja sunnuntain välisenä yönä yllättäen. Miten kummassa siitä voi  olla jo puolitoista vuotta? Tämä aika tuntuu menneen vielä paljon nopeammin, kuin 1,5 vuotta ennen Zeldan syntymää, vaikka kai se aika silloinkin kului ihan yhtä nopeasti. Muutaman viikon kuluttua meidän perhe on täysin uudessa elämänvaiheessa, sillä silloin meidän perheessä ei ensimmäistä kertaa ole yhtäkään alle 1,5-vuotiasta sitten Tiaran syntymän. Meidän perhe ei ole enää vauvaperhe.

Miksi 1,5 vuotta on sitten merkittävä ikä? Mä sanoisin että siksi, koska 1-vuotiaan ja 1,5-vuotiaan taidoissa on ihan mieletön ero. 1-vuotias on vielä vauva, ihan täysi vauva. Ei ehkä sylivauva, mutta vauva kuitenkin, vaikka sanoja osaisikin tai kävelisi. 1,5-vuotias ymmärtää jo asioita. Häneltä voi kysyä asioita, antaa ohjeita ja pyytää viemään sukat pyykkikoriin. 1,5-vuotias leikkii nätisti, pitkiäkin aikoja isosiskon kanssa ja jaksaa jo vähän keskittyä.

1,5 vuotta on aivan loistava ikä. Silloin ei ole vielä uhmaa tai esiuhmaa, on vain aurinkoisesti hymyilevä pikkutyyppi joka jaksaa aina yrittää uudestaan. Silloin suurin osa hampaista on jo tullut, yöt sujuvat kivasti, ruoka maistuu ja kokoajan opitaan uutta ja innostutaan. 1,5-vuotiaalla on jo hauskoja juttuja ja omia höpsötyksiä joille nauraa. 1,5-vuotias haluaa soittaa puhelimella mummulle ja huutaa ”HETÄTYYYYY!” täysillä, että mummu varmasti herää. Hän haluaa pukeutua äidin takkiin, vaikka hupun ja kauluksen välistä jää vain nenänpää näkyviin. Ei se mitään, takin sisällä on mukavaa!

1,5-vuotias tietää itse milloin on jano, nälkä tai väsy, ja osaa pyytää mitä milloinkin tarvitsee. Hän roikkuu lavuaarin edessä huutamassa ”ANO!” niin kauan että äiti tai isosisko tulee antamaan vettä. Ja trust me, hän ehtii sanoa ano ainakin kymmenen kertaa sinä aikana kun nousen ylös tuolilta, lattialta tai mistä milloinkin, otan mukin ja täytän sen vedellä. Hän hakee pehmolelun ja sanoo ”ukkuu!” kun väsyttää, yleensä kello 12 päivällä ja kello 19 illalla. Hän sanoo ”paita päähän!” kun hän haluaa laittaa paidan päälle, ja laittaa itse kengät jalkaan.

”Ukkuu!” kuulemma.

Puolitoista vuotta on hyvä ikä, ja loistava ikäero. Meidän lapsilla on ikäeroa puolitoista vuotta ja pari viikkoa päälle. Vuosi sitten tähän aikaan, olin sitä mieltä että ikäero on hyvä. Vaikka arki oli rankkaa kaksivuotiaan ja puolivuotiaan yökukkujan kanssa, kaikki meni vielä samalla rutiinilla kuin ekalla kerralla, ja me selvittiin. Tässähän me ollaan. Nyt mä olen kuitenkin sitä mieltä että puolitoista vuotta on loistava ikäero. Meidän lapset ovat toistensa parhaita kavereita, he ikävöivät toisiaan vaikka toinen olisi vain päikkäreillä. He tekevät melkein kaiken yhdessä, viihdyttävät toisiaan, lukevat, piirtävät ja käyvät yhdessä suihkussa leikkimässä kumiankoilla.

Usein kauhistellaan pientä ikäeroa, tai ihmetellään että miksi on niin kiire saada lapset peräkanaa. Tämän kolmen vuoden jälkeen mä en näe siinä mitään kauheaa, vaan ainoastaan hyviä puolia. Kuten aina sanon kun joku kysyy, ensimmäinen vuosi oli rankka, sen myönnän ehdottomasti. Mutta ensimmäisen vuoden jälkeen mun mielestä kahden kanssa on ollut helpompaa kuin yhden, niin mä sen näen. Tietenkin perheet ovat erilaisia, toisilla ei ole rankkaa edes ensimmäisenä vuonna, ja toisilla on rankkaa ensimmäiset viisi vuotta. Meilläkin on varmasti vielä rankkaa, joskus, ehkä huomenna, ehkä sitten kun tytöt ovat teini-iässä, tai ehkä huomisesta teini-ikään asti. Silti, mä näen että tämä ikäero on meidän perheelle se kaikkein paras.

Mä tiedän että se uhma tai tahtoikä, on sieltä vielä tulossa. Viitteitä siitä on jo ehkä havaittavissa, ja odotankin sitä. Nuorimmaisemme omaa himpun verran tulisemman luonteen kuin esikoinen, ja tahtoiästä voi tulla mielenkiintoista. Nyt me kuitenkin nautitaan tästä seesteisestä elämänvaiheesta, kun kenenkään maidot eivät lennä seinään (paitsi vahingossa), ulkovaatteiden pukeminen on hauskaa ja yleisin vastaus kysymyksiin on ”JOOOOO!!!!!” hyvin innostuneella äänensävyllä.

Millaisia ikäeroja teidän lapsilla on? Mikä on hassuin sana joita lapsenne ovat osanneet 1,5-vuotiaana? Oletteko kohdanneet kauhistelua tai jyrkkiä mielipiteitä pienistä ikäeroista?