Pakko pysähtyä

18.01.2013
44

Edellisessä postauksessa mainitsinkin että nyt on pikkuhiljaa alkanut kroppakin laittaa vastaan kaikelle puuhailulle ja viimeiset pari päivää olenkin ollut tässä kuumavesipullo ja panadolit kourassa kun on alaselkä ollut niin kipeä! Lääkärissäkin kävin tänään ja sain nyt käskyn ottaa ihan rauhassa ja suunnilleen makoilla vaan kotona. Mulla on supistellut sen verran tiuhaan ja tosiaan särkenyt tota selkää että en kyllä halua itsekään pelleillä yhtään, täytyy vaan toivoa että tämä muutaman päivän lepo auttaisi eikä tarvitsisi makoilla seuraavia kymmentä viikkoa.

Mun raskauden kulkua onneksi seurataan suhteellisen tiuhaan Tiaran ennenaikaisen syntymän takia, että sinänsä on sen puolesta aika turvallinen olo mutta tietenkin olis kiva kun olis joku kristallipallo mistä näkisi miten nämä asiat nyt on menossa. Tai miksei masussa voisi olla vaikka ikkunaa josta tyypin vointia voisi kurkkia?! Mutta kun sellaisia ei kerran ole eikä tule niin näillä nyt sitten mennään mitä on annettu!

Mun oli tänään tarkoitus mennä kampaajalle mutta jouduin nyt peruuttamaan senkin sitten. Toivottavasti ensi viikolla jo olo olisi parempi, olisi nimittäin mukava saada tämä kuontalo kuntoon pitkästä aikaa ja keskiviikkona olisi tarkoitus tavata Kidekollegojani Annaa ja Karoliinaa erään tapahtuman merkeissä. Sormet ja varpaat ristiin että olo helpottuu ja saan ensi viikolla liikkua! Vaikka ensin kaipasin hurjasti sitä että saan vain olla niin nyt kun mielessä jyskyttää pelko 10 viikon pakkomakoilusta on se kiireisyys ja liikkuminen sittenkin kovin houkutteleva ajatus. Onneksi mulla on täällä kotona masutyypin lisäksi kaksi maailman parasta piristäjää, kultaisin ja paras pieni Tiara ja maailman ihanin Otto, muuten en kyllä jaksaisi ollenkaan!

IMG_2588x IMG_2594x IMG_2627x IMG_2637x IMG_2642x IMG_2631 IMG_2635

Raskaanaolossa turhauttavinta on epätietoisuus, se että kantaa omassa kropassaan toista ihmistä jonka vointia ei voi tarkkailla 24/7 mitenkään. Se tuntuu niin pirun vaikealta kun sitä masussa asuvaa tyyppiä rakastaa niin mielettömän paljon ja silti ei vain voi tehdä enempää kuin parhaansa ja aina sekään ei riitä. Mä yleensä oon todella positiivinen ihminen ja jaksan uskoa siihen että hyviä asioita tapahtuu, mutta välillä mullakin pelko yrittää ottaa yliotteen ajatuksissa.

Onneksi Otto ei kärsi mistään isien mielialanvaihteluista tai muista myötätuntoraskausoireista  kuten Vauva-lehden taannoisen artikkelin tuleva isi vaan osaa aina sanoa ne taikasanat joilla mut saa rauhoittumaan kun hormonihirmu iskee. Jos mulla ei olisi noin tasapainoista, kannustavaa ja rakastavaa miestä rinnalla niin en usko että kykenisin itsekään olemaan kovinkaan seesteinen tai rauhallinen, varsinkaan näin raskausaikana.

Mitä mä olenkaan tehnyt että olen ansainnut itselleni tuollaisen miehen joka pyytämättä siivoaa koko asunnon ja sen jälkeen leikkii tunteja lapsen kanssa Duploilla kuten esimerkiksi tänään että mä saisin vain levätä? Tai joka kylvettää ja lukee iltasadut ja vie Tiaran nukkumaan ihan itse omasta halustaan (myös tänään) eikä se ole edes mitenkään poikkeuksellista. En edes osaa sanoin kuvailla sitä miten onnellinen mä olen siitä että Otto on mun elämässä, mutta onneksi tiedän että herra itse kyllä tietää miten rakas mulle on. Oton (ja Tiaran tietysti myös) ansiosta tälläiset vaikeammatkin päivät sisältävät naurua, iloa ja rakkautta!

Menipäs lällyksi tämä lopputeksti, hahah! Mä voisin alkaa kyllä nyt syömään vähän muroja iltapalaksi ja katsomaan leffaa Oton kanssa, Tiarakin kun kiltisti vetelee tuolla jo sikeitä. Hyvää yötä teille kaikille ihanuuksille <3


Tyttöjen kesken

09.12.2012
0
Eilen meillä oli Netan kanssa shoppailupäivä ihan kahdestaan ja voi sitä autuutta kun sai liikkua kaupungilla ilman vaunuja! Tiaran kanssa kaupungillaolossa ei ole mitään vikaa mutta ne vaunut – puolet ajasta kuluu yleensä hissien jonottamiseen ja vaihtoehtoisten reittien keksimiseen. Oli siis oikein tervetullutta vaihtelua käyttää hissin sijaan rullaportaita ja välillä niitä ihan oikeitakin portaita. Miinuspuolena mainittakoon se että niin laukut kuin vähäiset ostoskassitkin joutui kantamaan ihan itse, mikä ei ollut niin mukavaa kun on tottunut tunkemaan kaiken kätevästi vaunujen alakoriin. Shoppailun jälkeen rojahdettiin rättiväsyneinä mun lemppari kiinalaisen ravintolan Long Wallin tuoleille istumaan ja nautittiin super herkullisesta ruuasta. Ravintolasta suunnattiin kotiin ja reippaina tyttösinä leivottiin vielä edellisenä päivänä valmistetusta torttutaikinasta kolme pellillistä torttuja. Tuli muuten hyviä, vaikka tiesinkin että mummun resepti on pettämätön! Mutta omista taidoistani en ensikertalaisena ollut niin varma, onneksi oli Netta apuna.
                     Shoppailu on näin raskaanaollessa yleensä aika epä palkitsevaa puuhaa jos miettii ihan normaaleja vaateliikkeitä joista melkeinpä missään ei ole mama-vaateosastoa, esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa Cubus, BikBok, Gina Tricot, Zara, Monki ja Weekday. Pitkiä perustoppeja ja -paitoja löytyy suhteellisen helposti, mutta kukapa haluaisi verhoutua pelkästään niihin yhdeksän kuukauden ajan? Tämän hetken vaatetrendit ovat ainakin mun mielestäni aika surkeita raskaanaolevan kannalta, itse kun näytän ainakin aivan muumilta trendikkäimmissä laatikkomuotoisissa yläosissa ja  lyhyet topit eivät kuulu edes sille listalle vaatteista joita uskaltautuisin tässä tilassa sovittamaan. Korkeavyötäröiset supertiukat pillihousut eivät kovinkaan helpolla suvaitse kasvavaa pallomasua sisäänsä edes erinäisten omatekoisten kiinnitysviritelmien avulla ja kaupoista löytyvät korkeavyötäröiset hameet ovat yleensä logiikaltaan ”lisätään ylhäältä pituutta niin alhaalta voi napsaista vähän pois” – toisinsanoen jo valmiiksi helmaltaan vesirajamittaisia, joten kuvitelkaapa niiden sisälle vielä se jalkapallo – ei kiitos! Eilen kuitenkin tapahtui jotakin todella yllättävää, löysin kaksi (!) raskauden loppumetreille asti sopivaa, tyylikästä, omaperäistä ja trendikästäkin yläosaa aivan tavallisen ketjuliikkeen normaalilta vaateosastolta, nimittäin Zarasta! Ja mikä parasta, vaatteet menevät oikein kivasti myös raskauden jälkeen eivätkä näytä siltä että niistä puuttuisi vatsan kohdalta kolmekiloinen tyyppi. Katsokaa vaikka, seuraavaksi siis luvassa kuvia eilisestä ja ostoksista!
 Armeijanvihreä tiikerikuvioinen kauluspaita – ZARA
 Statement-koru – JC
 Armeijanvihreä trikoopaita nahkayksityiskohdin – ZARA
 Tiara halusi testata kummitätinsä uutta hiuspantaa ja näytti ihan goottivauvalta!
Tänään ehdittiin vielä ulkoilemaan puistoon ja pulkkamäkeen ennen kuin Netta lähti takaisin kohti kotia. Ulkoiltiin toista tuntia lauhassa pikkupakkasessa ja saatiin mukavan punaiset posket! Kauhea ikävä tulee kyllä Nettulia taas, niin mulla kuin Tiarallakin mutta onneksi on sentään puhelimet keksitty ja voi soitella aina maratonipuheluita. Ensi viikolla meillä ei olekaan mitään kovin tähdellistä tekemistä, mutta lauantaina mun äiti tulee tänne joulunviettoon Oulusta! Ennen sitä kuitenkin luvassa luultavasti paljon ulkoilua, pipareiden ja piparitalon leipomista, sekä se mun lupaamani paketointipostaus! Lahjapakettejakin on jo puolikas kaapillinen, uskaltaisinkohan kuvata nekin postausta varten vai arvailisivatkohan lahjojen saajat liikaa pakettien sisältöä? No, pitää pistää harkintaan! Nyt kuitenkin vuorossa hektisen viikon jälkeen murusen seurasta ja naminami tortuista nautiskelua kynttilöiden ja joulukuusen valossa. Ihanaa viikkoa kaikille!

Kahdeksan kuukautta taskuraketin äitinä

22.05.2012
61
Mä oon huomannut tässä kahdeksan kuukauden aikana, että mitä isommaksi Tiara kasvaa, sitä rennompi äiti mä olen. En missään vaiheessa oo kyllä pingottanut tai ollut turhan ylihuolehtivainen (ainakaan omasta mielestäni), mutta nykyään ei tarvitse niin usein käydä tarkistelemassa nukkuvaa vauvaa tai miettiä päivän uni- tai ruokamääriä. Tiarasta kyllä näkee että se voi hyvin ja kasvaa hyvin ja kyllähän se osaa itsekin ilmoittaa jos on nälkä tai väsyttää. Meillä on tietyt rytmit päivässä, mutta erilaiset rytmiä sekoittavat päiväaktiviteetit muskareista kahvilakäynteihin ja ravintolareissuihin eivät onneksi ainakaan tähän päivään mennessä ole aiheuttaneet mitään isoja muutoksia esim. seuraavien päivien rutiineihin. 
        Tiara on aika sopeutuvainen ja tottunut pienestä asti erilaisiin paikkoihin ja ihmisiin. Ruokailu onnistuu helposti vaikka keskellä bussia kun on Hipp – vauvajogurtti mukana (6kk alkaen annettava omenajogurtti on Tiaran lemppari!) ja maitokin menee tarvittaessa jo ihan huoneenlämpöisenä vaunuissa makoillen ja itse syöden. Tiara on ilonen ja avoin lapsi ja rakastaa olla ulkona höpöttelemässä ja tutkimassa ympärillä olevaa maailmaa. Vieraat ihmiset kiinnostavat, lapset tietysti erityisesti mutta kyllä Tiara juttelee melkeenpä kelle vain ainakin juuri siellä muskarissa ja usein bussissa/metrossa myös.  Musta on mieletöntä että Tiarasta on kasvanut juuri tuollainen itsevarma ja ihana ilopilleri ja tulee sellainen olo että oon mä ainakin jotain tehnyt oikein. Tuskin Tiara olisi noin iloinen ja eläväinen lapsi jos hän ei kokisi oloaa turvalliseksi kotona. 
             Mä oon huomannut että ainakin mulle helpoin tapa olla äiti on se että mä en murehdi mitään etukäteen. Mä suhtaudun iloisella ja positiivisella asenteella mahdollisesti tulossa oleviin haasteisiin (kuten esim. uhmaikä tai poskihampaiden puhkeaminen) enkä aio niistä ottaa stressiä. Neidille ilmestyi tänään suuhun hammas numero kaksi ja edelleenkään emme huomanneet mitään muutosta Tiaran käytöksessä, paitsi että Tiara on ollut ehkä normaalia väsyneempi kun tänään on nukuttu kolmet päikkäritkin. 
          Äitiys on ihana, upea, elämän läpi jatkuva matka ja äitinä oleminen on juuri tasan niin ihanaa ja upeaa kuin sen antaa olla. Ja mä oon aika varma siitä että kyllä vanhempien asenne vaikuttaa siihen millainen lapsesta kasvaa, en ainakaan voisi kuvitella että Tiarasta (tai meille joskus toivottavasti syntyvistä muista lapsista) kasvaisi mitään super tiukkiksia tai sitten vaihtoehtoisesti täysin holtittomia ihmisiä. Mutta kukapa sen tietää, nää on vain mun veikkauksia ja tällä rennolla asenteella niin minä kuin Ottokin aiotaan jatkaa edelleen.
                  Se rakkauden määrä jota tuota pientä kehittyvää vaahtosammutinta kohtaan voi tuntea on ihan mieletöntä. Ja joka päivä rakkaus jota omaa lasta kohtaan tuntee saa uusia ulottuvuuksia. Kuinka hienolta se tuntuu kun oma lapsi istuu sua vastapäätä, kumartuu kohti ja moiskauttaa maailman isoimman ja kuolaisimman pusun täysin oma-aloitteisesti! Ja miten ihanaa on makoilla sängyllä vierekkäin kirjaa lueskellen ja tuntea kuinka tuo pieni palleroinen rapsuttelee mun käsivartta ja hihittää välillä kirjalle. Mikään muu ei voi tuottaa niin järjetöntä rakkauskohtausta kuin se että kuulee oman lapsensa nauravan ja kiljuvan onnesta soikeana kun isi nuuskuttelee masua! Ne naurunkiljahdukset ja suloiset ”hehehehe” -äänet antaa niin paljon voimaa ja iloa, että pelkästään niitä kuuntelemalla mä jaksaisin varmaan juosta maratonin, ihan oikeesti.
                Koskaan en oo tuntenut itseäni niin itsevarmaksi kuin nyt, äitinä. Se että sä tiedät kykeneväsi kasvattamaan omaa lasta ja täyttämään sen kaikki tarpeet on niin itsetuntoa hivelevää ettei tosikaan. Onhan vanhemmuus maailman suurin ja hienoin vastuu ja mä oon niin onnellinen että meille on suotu mahdollisuus siihen. Ja niinäkin hetkinä kun vanhemmat ihmiset paheksuvasti tuijottaa meidän nuorta perhettä kauppareissulla, mä tunnen suunnatonta ylpeyttä: me uskalletaan olla juuri sellaisia vanhempia kuin halutaan ja meidän lapsi voi loistavasti, sitä se pistävän katseen omaava mummokaan ei voi kieltää kun Tiara väläyttää sille ihanan korvasta korvaan -hymyn  vaunuista.  Raskausaikana ne paheksuvat katseet välillä loukkasi ja satutti, vaikka veikkaisinkin että suurin osa niistä jäi multa kokonaan huomaamatta kun elelin täysin omassa raskauspilvilinnassani. Mutta nykyisin ne katseet joita vielä joskus harvoin  osaksemme saadaan lähinnä huvittaa mua, ei kukaan voi oikeasti tietää millaista meidän elämä on vain sen perusteella että perheen isillä on kohti kattoa sojottava keesi ja äidillä minihame ja korkkarit. Me kannetaan itsemme ja lapsemme ylpeinä ja iloisina ja se on tärkeintä.
                  Mun ja Oton välinen rakkaus on  kasvanut ja kehittynyt myös ainakin mun mielestä tosi paljon vanhemmuuden myötä. Se että meillä on lapsi tuottaa ihan mieletöntä yhteenkuuluvuuden tunnetta ja ei tarvitse vaihtaa kuin sekunnin murto-osan kestävä vilkaisu niin tietää jo mitä toinen tarkoittaa. Vaikka meillä on yhteiseloa takana vasta vajaat puolitoista vuotta niin me ollaan kyllä silti koettu tässä ajassa niin paljon että tunnetaan toisemme läpikotaisin. Vanhemmuudella on mun mielestä ollut meidän suhteelle oikeastaan vain positiivisia vaikutuksia, vaikka toki kahdenkeskistä aikaa on vähemmän. Mutta silloin kun sitä aikaa on niin siitä osaa nauttia täysillä! Kaikkein eniten mä silti nautin meidän koko perheen yhteisistä köllöttelyhetkistä tai kävelyistä merenranrassa. 
                      On huikeaa huomata kuinka paljon noinkin pieni ihminen jo ymmärtää, niin monet sanat ja eleet on jo sellaisia että selkeästi neiti höristää korvia tai matkii perässä. On myös ihanaa kun tietää etukäteen miten Tiaran saa nauramaan tai hymyilemään tai mitä täytyy tehdä saadakseen taputuksia osakseen, ennen kun sai tyytyä vain arvuuttelemaan kuinka hymy ilmestyisi, taputuksista nyt puhumattakaan. Mä en voi sanoin kuvailla kuinka paljon odotan sitä että pääsen juttelemaan Tiaran kanssa oikeasti enkä vauvakielellä ja että se osaa kertoa sen omia mielipiteitä ja vaikka hassuja pikku tarinoita. Mä tunnen mun lapsen niin hyvin kuin vain voi tuntea, mutta silti mä haluan tutustua siihen joka päivä enemmän ja enemmän! Vauva-aika on ihanaa ja upeaa, mutta voi juku että olis siistiä käydä vaikka neljän lauseen mittainen keskustelu tuon ipanan kanssa! Tiedän että siihen menee vielä paljon aikaa että me voidaan käydä oikeita keskusteluja, eikä se haittaa ollenkaan. Mulle riittää se että
näen Tiaran olevan hyvinvoiva ja onnellinen lapsi.
Tiara alle 2viikon iässä <3
Mä en tiedä oliko tässä koko tekstissä päätä tai häntää, tarkoituksena oli lähinnä dokumentoida edes pieni osa siitä miltä äitiys tuntuu kahdeksan kuukauden jälkeen. Ja upealtahan se tuntuu, kuten toivottavasti tuli tekstissäkin esille! Toivon myös että onnistuin välittämään edes osan siitä, kuinka järjettömän suuri ja ihana tunne äidinrakkaus on. Meillä on maailman ihanin tytär ja mä olen niin iloinen näistä kahdeksasta kuukaudesta jotka olen jo Tiaran kanssa saanut viettää ja toivon kovasti että mulla olis ainakin kahdeksan tuhatta miljardia tsiljoonaa yhtä ihanaa kuukautta vielä edessä. Toivon että saan kehittyä joka kuukausi paremmaksi äidiksi ja toivon että me saadaan kaikki elää terveinä ja onnellisina. 
Kertokaa ihmeessä omia kokemuksianne siitä miltä äitiys tuntuu, olisi ihana lukea!
PS: Käykää myös lukemassa aiempi postaus!

Ulkonäköasiaa

25.03.2012
130
Mä sain ton allaolevan kommentin tänään ja mulle tuli sellainen raivo päälle ettei mitään rajaa. Mun sisällä ihan oikeesti kiehuu, en ees muista milloin viimeksi mä olisin raivostunut jostain näin paljon. Mä oon pitkään jo etsinyt jotain aihetta josta voisin kirjoittaa mielipidekirjoituksen tänne blogiin ja nyt kyllä osu ja uppos. 
 
Anonyymi klo 20:38
Ei millään pahalla, mut mun mielestä sun pukeutumistyyli on välillä tosi törkeä äidiksi. Sun pitää myös ajatella, mitä mieltä Tiera on sit isompana jos pukeudut tuollein paljastavasti(napapaidat). Tiera saattaa vanhempana hävetä. Ja ei siis tosiaankaan millään pahalla, vaan sanoin että ootko ajatellut sitä ? Kun on äiti, pitäis asettaa lapsen etu ensimmäiseksi. Ja joillekin voi tulla mieleen että oot jotenkin halpa ja huono äiti, tosta sun napapaitatyylistäs johtuen. Et siis ole mun mielestä mitenkään halpa tai huono, vaan varmasti ihan unelma äiti Tieralle. Mutta ajattelin vain kertoa. Ja täähän oli vain mun mielipide. (Okei no ihan ekaksi mua raivostuttaa tässä se että kyseisen kommentin kirjoittaja on lukenut ensin mun koko postauksen jossa lukee n. kymmenen kertaa vähintään että Tiara kirjoitetaan TiAra ja silti hän kirjoittaa nimen väärin).
Mun mielestä tän kommentin argumenteissa ei ole mitään pohjaa, ihan oikeesti. Se miten mä pukeudun ei vaikuta millään tapaa siihen millainen äiti mä olen mun lapselleni, eikä mun myöskään tarvitse välittää siitä jos jonkun muun mielestä mun vaatteet tekee musta huonon äidin. Se on ihan täysin sen ihmisen ongelma joka arvostelee äitiyttä äidin pukeutumistyylin perusteella, koska tuollainen arvosteluperiaate on aivan totaalisen järjetön. ”Kun on äiti, pitää asettaa lapsen etu ensimmäiseksi.” Tiara on kyllä etusijalla mun elämässä, mutta ei mun vaatteet liity siihen millään tavalla, eikä se satuta Tiaraa henkisesti tai fyysisesti jos mä käytän napapaitaa. Ja vaikka jokainen kuva mun blogissa missä mä itse esiinnyn ois bikinikuva musta, se ei vaikuta mitenkään siihen millainen äiti mä oon Tiaralle.
                   Mä en myöskään usko että Tiaraa vanhempana hävettää että sen äidillä on ollut paljastavampia kuvia (noita mun tähän asti blogissa näytettyjä kuvia en kyllä koe erityisen paljastaviksi), miksi hävettäis? Jos mä näyttäisin kansan hyvin tuntemalta blondilta isokokoiselta kohujulkkikselta eli olisin prinssinakin kuoreen ängetyn norsun näköinen niin sitten mä ymmärtäisin että hävettää. Mutta kun en ole. Mä oon ihan normaalin näköinen nuori nainen joka käyttää normaaleista vaatekaupoista (ei siis mistään pornokaupoista) ostettuja normaaleja vaatteita.
                  Mä oon nähnyt mun äidistä kuvia joissa se on bikineissä nuorena ja katsonut että ”Wow mikä kroppa, tolta mäkin haluun näyttää isona!”, en todellakaan häpeillyt. Jos Tiaraa isompana hävettää, niin sitten hävettää ja sille mä en voi mitään. Mutta mä en todellakaan ala muuttamaan mun tyyliä tai miettimään kaikkia mun tekemisiä sen perusteella että saattaako ne ehkä mahdollisesti hävettää Tiaraa joskus teini-iässä. Tottakai siis järkeä saa käyttää enkä mä koskaan halua tehdä mitään sellaista mistä Tiara oikeasti voisi joutua kärsimään, mutta pukeutuminen ei kuulu niihin asioihin jotka sitä kärsimystä vois aiheuttaa. Kukapa teini ei joskus häpeäisi omia vanhempiaan jostain syystä? Yleensä ne syyt on aivan turhia kun miettii sitten vanhempana, häpeää vaikka sitä että äiti on lähtenyt kaupungille verkkatakissa tai sitä että se on kertonut jonkun asian koko suvulle joka jälkeenpäin mietittynä on oikeastikin ihan vähäpätöinen. Mutta mä en missään nimessä usko, että se oikeasti millään tavalla satuttais Tiaraa isompana jos mulla on mun blogissa napapaitakuvia.
                 Sinä joka kirjoitit tuon kommentin, oletko koskaan miettinyt että ne on naiset jotka toisiaan alistaa ja haukkuu pukeutumisen perusteella, ei miehet. Naiset arvostelevat toistensa vaatteita, haukkuvat toisiaan halvan näköisiksi ja muodostavat ennakkokösityksiä muista naisista heidän pukeutumisensa perusteella. Jos me naiset koskaan halutaan olla tasa-arvoisia miesten kanssa niin ihan ensimmäiseksi tuo naurettava toisten arvostelu pitäisi pudottaa pois. Ja mä en ala tekemään tästä mitään tasa-arvon puolustuspuhetta tai kannustusmanifestiä siitä kuinka meidän kaikkien ihanien naisten pitäisi yhdistyä ja olla kavereita, en todellakaan. Kaikki naiset ei ole ihania eikä mukavia ja sen asian kanssa pitää vaan elää. Mutta kaikki naiset vois vähän miettiä ja kyseenalaistaa totuttuja ajatusmallejaan ja päivittää niitä vähän nykyaikaisempaan suuntaan. 
                      Asia joka mua suuresti mietityttää, on se että miksi raskaanaolevan naisen vartalo kuuluu kaikkien nähtäville eikä siinä ole mitään halpaa tai seksististä, mutta normaali naisen vartalo on ihan järjetön tabu? Kun mulla oli raskauden aikana blogi täynnä masukuvia (=napapaitakuvia) niin enpä kertaakaan saanut yhtään kommenttia siitä että pukeutuisin halvan näköisesti. Mutta nyt ilman sitä raskausmasua kuva jossa mulla on puolet peittävämpi paita kun masukuvissa kertaakaan saa mut muka näyttämään halvalta hutsulta ja ennenkaikkea huonolta äidiltä. Aivan idioottimaista! Mä en voi käsittää että miksi kukaan ajattelee noin kummallisesti, eihän tossa oo mitän järkeä millään tasolla. 
Heidi Klum – Supermalli, Tv -juonataja

Beyoncé Knowles – Laulaja, näyttelijä ja vaatesuunnittelija

Alessandra Ambrosio – Victoria’s Secret supermalli

Gisele Bünchen – Supermalli, näyttelijä

Jennifer Lopez – Laulaja, tanssija ja näyttelijä
Kuvat täältä:
1 2  3  4 5
                      
Tiedätte varmaan kaikki keitä ylläolevissa kuvissa olevat naiset ovat. He ovat menestyneitä, upeita naisia joista on paljon samankaltaisia kuvia kuin nuo jotka jo laitoin esille. He ovat kaikki äitejä. Ja varmasti ihan loistavia äitejä ovatkin. Tuleeko teistä kellään mieleen heitä katsoessa arvostella heitä halvoiksi, hutsahtaviksi tai huonoiksi äideiksi? En usko että tulee. Kun mä katson noita kuvia mä nään ihan mielettömän vahvoja naisia jotka arvostaa itseään ja tekee töitä unelmiensa eteen. Ne on kunnianhimoisia ja saavuttaneet elämässään paljon, eikä noi kuvat vähennä niiden saavutusten arvoa millään tavalla. Ja kuka voi kieltää sen että noi kuvat on upeita?
             Mä itse haluan opettaa Tiaran avoimeksi ja iloiseksi lapseksi. Vastaanottavaksi, kohteliaaksi ja toisia kunnioittavaksi ihmiseksi. Mä en halua että Tiara arvostelee toisia ulkonäön, yhteiskuntaluokan tai ihonvärin perusteella. Mä en halua että Tiara koskaan edes kaveeraa ahdasmielisten ihmisten kanssa jotka arvostelee toisia ihmisiä noiden seikkojen perusteella. Mun mielestä on jo aika opettaa meidän lapsista, tulevasta sukupolvesta vähän suvaitsevampia ihmisiä, eikä sellaisia jotka käy toisten blogeissa kauhistelemassa napapaitoja tai tummia silmänrajauksia tai kiusaa koulussa etunimen takia. Mä todella toivon että sellaisen käyttäytymisen aika on ohi siinä vaiheessa kun Tiara menee kouluun, tiedän ettei varmaan näin tule olemaan mutta toivon silti. Ja mä aion tehdä oman osani jotta se toteutuu. 
Että tällästä näin, oli pakko saada purkaa vähän näitä höyryjä ulos.
 Mitä mieltä ootte mun tekstistä? Miten itse suhtaudutte paljastavaan pukeutumiseen?  Löytyykö mun lukijoista paljastavia pukeutujia vaiko siveyden sipuleita? Okei toi kolmas kysymys oli suht kärjistetty, mut pointtini oli että ottakaa kantaa!
Ja nyt niitä mahtavia viikon alkuja, joita aiemmin jo toivottelinkin!
PS: Toivottavasti anonyymi sait nyt kattavan vastauksen kommenttiisi ja toivottavasti tästä lähtien muistat että meidän neidin nimi on Tiara. 😉

Toivepostaus: Vanhemmuus

22.03.2012
80
Mä vastaanotin postaustoiveen vanhemmuudesta tuossa oisko ollut viikko, kaks sitten. Hukkasin tietystikin sen alkuperäisen kommentin jossa oli eritelty mitä multa toivottais mutta koitan nyt parhaani mukaan kertoa miltä musta tuntuu olla vanhempi, iloineen ja suruineen (joita en tosin tiedä keksinkö kovinkaan paljoa?).
Koen olevani vielä suhteellisen tuore äiti, vaikka Tiara onkin jo puolivuotias. Mutta silti mä oon saanut jo reilusti kokemusta siitä millaista on olla äiti ja musta tuntuu että äitinä oon kehittynyt ihan huikean paljon tämän puolen vuoden aikana. Alussa mulla oli todella epävarma olo, mua pelotti ihan yksinkertaisetkin asiat kuten vaipanvaihto tai vaikka sukkien laittaminen Tiaran jalkaan kun ne oli niin hauraat ja pienet että tuntui et ne menee rikki kun ottaa jalan käteen. Nykyään 8-kiloisen palleron äitinä on jo tosi vaikea käsittää sitä miten pieni toi neiti joskus olikaan. Mulla oli alussa hirveän kova tarve varmistella sitä että toimin oikein äitinä ja kysyin pienen pieniinkin juttuihin neuvoja. Musta se on vaan hyvä että kyselin ja varmistelin, enpähän ainakaan jäänyt huuli pyöreenä miettimään että mitäs mä nyt tekisin. 
Tiaran ensimmäisinä viikkoina oli aivan loistavaa että mun äiti oli meillä apuna ja tukena. Äiti oli tukena just oikein mun mielestä, ei tyrkyttänyt apuaan mutta auttoi jos pyysin. Itse me hoidettiin Tiaraa kokoajan mutta äiti oli siinä taustalla ja oli kokoajan semomnen turvallinen olo että ei oltu ihan ypöyksin uudessa tilanteessa. Kysyin äidiltä alussa paljon neuvoja, koska me ei oltu vielä niin selkästi löydetty kaikkia omia tapoja miten toimia Tiaran kanssa, eihän me oltu neidin kanssa tunnettukaan kuin pari hassua viikkoa. Mutta seuraavalla kerralla kun äiti tuli käymään, Tiaran ollessa kaksi kuukautta, mä huomasin että neuvoin ja ohjasin itse äitiä kokoajan että miten juuri Tiaran kanssa toimitaan. Siitä tuli ihan uskomattoman hyvä fiilis ja se kohotti mun itsevarmuutta äitinä tosi paljon.
                  Äkkiä meille muodostui rutiinit ja päivärytmi, tavat miten toimitaan missäkin tilanteissa. Onhan ne rytmit toki menneet uusiksikin useaan otteeseen näinä kuukausina, mutta aina on ollut jotkin tietyt jutut mistä tietää miten päivä kulkee. Alusta asti me ollaan totutettu Tiaraa tiettyyn rytmiin ja hyvin siinä mun mielestä onnistuttukin. Tiara on nukkunut kokonaisia yöunia 2,5kk iästä asti ja muutenkin mä tykkään meidän päivistä enkä koe että meillä olisi rankkaa tai että Tiara olis mitenkään haastava vauva. Juuri ennen kuin Tiara alkoi nukkumaan kokonaisia öitä, meillä oli ehkä rankin vaihe. Silloin ne viikot tuntui ikuisuudelta, vaikka todellisuudessa tämä ”rankka” vaihe kesti ehkä kolme-neljä viikkoa. Tiara ei meinannut iltaisin millään nukahtaa omaan sänkyyn, vaan nukuttamisen kanssa sai taistella joinakin iltoina jopa pari tuntia. Mutta ei meillä silloinkaan oikeastaan ollut kovin rankkaa, sen jälkeen kun saatiin aina vihdoin Tiara nukutettua niin yöt sujuivat mallikkaasti ja aamuisin neiti nukkui pitkään. 
 Välillä musta tuntuu että me ollaan päästy ihan hävettävän helpolla tässä vanhemmuudessa, kun Tiaralla on kaikki sujunut niin helposti. Mutta toisaalta sekä mulla että Otolla on aiemmin ollut omat vaikeutemme ja mä uskon ja luotan siihen että me ollaan omat paskamme kärsitty ja nyt meillä on oikeus elää tätä kivaa elämää. Usein kuulee toisten äitien suusta sanonnan että ”Kenellekään ei anneta enempää painolastia kuin hän jaksaa kantaa”. Tai ainakin useissa kommenttibokseissa ja vauvalehdissä oon siihen törmännyt kun on ollut kyse ns. haastavempien vauvojen vanhemmista. Mussa se aiheuttaa ristiriitaisia fiiliksiä; toisaalta tulee tunne että mä oon kyllä nuorempana jo omia lasteja kantanut sen verran että ihan kiva ettei nyt just tarvi. Toisaalta taas tuntuu siltä että oonko mä jotenkin huonompi tai huonommin jaksava äitinä, että mä en muka pärjäis haastavamman lapsen kanssa kun me ollaan saatu perustyytyväinen vauva. En tiedä, ehkä tää on nyt vaan mun ihan omaa turhan syväluotaavaa mielipiteiden analysointia, mutta tämmösiäkin asioita mä täällä mun pienessä pääkopassa pyörittelen. 
Mutta millainen äiti mä sitten koen olevani? Tai millainen enemmänkin yritän olla. No ennenkaikkea läsnäoleva ja rakastava. Mä ihan oikeesti haluan viettää aikaa mun lapsen kanssa, enkä vaan koita keksiä sille tekemistä että ”se nyt viihtyis yksinäänkin”. Tottakai Tiara välillä leikkii ihan itsekseenkin, silloin kun se haluaa ja musta tuntuu että ainakin meidän neiti on alkanut jopa kaipaamaan semmosta omaa rauhallista leikkihetkeä välillä ja viihtymään tosi hyvin vaikka lattialla ihmettelemässä jotain lelua ihan itsekseenkin. Pointti oli se että mä haluan ja tykkään leikkiä Tiaran kanssa ja höpsöttää ja pussailla ja ties mitä kaikkea hömppää me aina puuhaillaankaan. Meidän lukuhetket on myös ihan parhaita! Mutta nyt poikkesin kyllä aiheesta..
Mä haluan ja yritän olla rento äiti joka ei turhista stressaa. Mä en oo turhantarkka Tiaran vaatteista kun ollaan kotosalla, enkä myöskään siitä onko naamassa sose -tai maitotahroja. Ihmisten ilmoille kun mennään niin haluan että kaikki on suhteellisen tiptop. Mä koen oikeestaan olevani aika huoletonkin äitinä; usein kun me lähdetään vaikka kauppaan niin mulla ei välttämättä ole edes hoitolaukkua mukana, joku varavaippa kumminkin yleensä on. Meillä on niin tarkat rutiinit ja Tiara muutenkin yleensä tekee samat jutut samaan aikaan joten mä tiiän että en vaikka tunnin reissulla tartte yleensä mitään jos neiti on syönyt alle pari tuntia sitten. Mutta en silti oo liian huoleton, mä pidän tarkasti kiinni meidän ruoka -ja uniajoista ja siitä että Tiaralla on hyvä olla kokoajan.
”Anonyymi
klo 17:36
vaikutat aika täydellisyydenhakuiselta…….? ”Meidän Tirriäinen osaakin jo” Mitäs jos hän ei vaikka koskaan opi kävelemään… Vaikutat juuri sellaiselta pinnalliselta äidiltä, että jos lapsi ei ole täydellinen, se on noloa..”

Sain tuon ylläolevan kommentin tänään, kuinkas muutenkaan kuin anonyymiltä. Mä en koe olevani täydellisyydenhakuinen jos hehkutan täällä uusia taitoja joita meidän neiti on oppinut. Mulle henkilökohtaisesti on aivan sama oppiiko Tiara ikinä kävelemään, olemaan kuolaamatta tai puhumaan, aivan yhtä rakas se on silti. Mutta toki mä saan iloita ihan niin paljon kuin haluan siitä jos Tiara oppii uusia juttuja ja kyllä mä saan Tiaran itsensä kannalta hartaasti toivoa että kehitys jatkuu aivan yhtä normaalina kuin tähänkin asti koska helpottaahan vaikkapa kävelyn taito aika paljon elämää. Mun mielestä ei ole millään tasolla noloa, jos lapsi on jollain tapaa erityislapsi ja jotkut asiat ovat hänelle haastavampia. Miten joku voi edes sanoa että se ois noloa? Ja mulle mun lapsi on täydellinen, niin Tiara kuin toivottavasti joskus tulevat pikkusisaruksetkin, riippumatta siitä ovatko he terveitä vai eivät.
             Mä koin että toi kommentti liittyi tarpeeksi läheisesti tähän vanhemmuus -aiheeseen ja päätin sen takia ottaa sen esille tässä postauksessa. Niin monet tekee oletuksia siitä millaisia vanhemmat ovat ja millaista vanhemmuus on, mutta ei sitä voi tietää ennen kuin sen on itse kokenut. Jokainen vanhempi, jokainen lapsi ja jokainen perhe on erilainen. Tärkeintä mun mielestä vanhemmuudessa on se että löytää omalle perheelle sopivat toimintatavat, rytmit ja muut jutut. Silloin kun vanhempi on itse tyytyväinen niin on helpompaa olla lapselle se vanhempi jonka lapsi ansaitsee.

Toinen tärkeä juttu vanhemmuudessamun mielestä on se että tunnistaa sen hetken kun oikeasti on liian väsynyt, jos sellainen tulee. Vaikka meillä onkin ollut helppoa niin kyllä mäkin joskus tarvitsen superpitkät yöunet (yöunien lyhyys on mun oma moka, ei johdu siitä että Tiara ei nukkuisi yöllä vaan siitä että en osaa mennä itse ajoissa nukkumaan). Sen takia meillä on viikonloppuisin niin että mä saan nukkua lauantaiaamuna niin pitkään kuin huvittaa ja Otto nousee Tiaran kanssa 7-8 aikaan ja sunnuntaiaamuisin Otto taas vuorostaan nukkuu pitkään. Tää on osoittautunut tosi toimivaksi järjestelyksi ja sen avulla me molemmat jaksetaan oikein hyvin.
                    Tiara on tuonu mun elämään niin paljon hyvää etten olis ikinä voinut kuvitellakaan. Ne pienet ja isot hymyt, kiljaisut ja jokellukset neidiltä on parasta mitä voi olla. Ja silloin kun Tiara illalla väsyneenä kiertää kätensä mun kaulan ympärille ja samalla nuolee mun kaulaa tai kenties hiuksia (XD) nii mä vaa oon maailman onnellisin. Ja voi sitä tunnetta kun huomaa onnistumisen ilon lapsen kasvoilla kun hän on onnistunut kaivamaan pyllypyyhepaketin hoitolaukusta tai kun hän saa laulun soimaan leikkikaaresta. Viimeksi puoli tuntia sitten olin haljeta ylpeydestä, Tiara nimittäin eka kertaa toisteli jotain tavua, se sanoi ”Tätätätätää”! Ennen aina on tullut vaan ihania kujerruksia ja kurlutuksia mutta nyt tuli jo tommonen!

Yhden lieve-ilmiön mä oon vielä huomannut jonka vanhemmuus on tuonut mukanaan mun elämään. Kunnianhimon nimittäin. Mulla on halu kehittyä paremmaksi ja tarjota Tiaralle parempaa. Mä haluan opiskella itselleni hyvän ammatin ja löytää vakituisen työpaikan jotta me voidaan muuttaa meidän unelma-asuntoon ja matkustella vähintään kerran vuodessa ja ostaa vaikka oma kesämökki. Ei meillä nytkään mitenkään tiukkaa ole mutta ei nyt mitään mökkirahastojakaan ole missään piilossa. Mä tiedän kyllä että me pystytään jo nyt tarjoamaan Tiaralle kaikki mitä se tarvitsee ja enemmänkin, mutta jotenkin mä haluan silti pyrkiä parempaan. Mulla pitää olla tavoitteita elämässä, muuten mistään ei tule mitään.

Mä en tiedä oliko tässä tekstissä nyt ollenkaan päätä tai häntää, mutta toivottavasti. Ainakin mä pyrin tuomaan esille omia näkökulmiani vanhemmuuteen ja siihen liittyviin juttuihin. Tärkein juttu jonka tällä tekstillä haluan välittää on se että musta on maailman ihaninta olla äiti <3


Millasia mietteitä tää herätti? Vai tuliko minkäänlaista mielipidettä 😀 Ja millaista vanhemmuus teidän mielestänne on, muut vanhemmat? Millainen on hyvä vanhempi?

« Vanhemmat
Uudemmat »