Kuka on aito?

15.05.2019

Somemaailmassa puhutaan paljon aitoudesta. On ihmisiä, jotka julistavat olevansa aitoja. On ihmisiä, jotka kaipaavat kiiltokuvan keskeltä aitoutta. On ihmisiä, jotka määrittelevät kuka ja millainen ihminen voi olla aito. Kun joku kertoo parisuhdeongelmista tai siitä, kuinka joskus vihaa omaa lastaan, kiitellään aitoudesta. Kun kerrotaan rakkaudesta tai jaetaan harkittuja ja editoituja kuvia, syytellään sen puutteesta. Aitouden määrittelemiseen liittyy hyvin vahvasti nykyisin vastakkainasettelu. Usein keskustelussa korostuu vain tietynlainen tyyli olla aito ja kaikki muu koetaan epäaitona.

Mutta kuka oikeastaan on aito?

Mun mielestä on hieman kummallinen ilmiö, että tuntemattomat ihmiset voivat määritellä kuka on aito ja kuka ei. Ja ylipäätään se tarve määritellä jonkun ihmisen aitous tuntuu mun mielestä hämmentävältä. Mä itse ajattelin aina ennen aitoudesta sillä tavalla, että jos joku on oikeasti aito oma itsensä, se näkyy kyllä. Että ei tarvitse erikseen julistaa tai alleviivata olevansa aito, vaan ihmiset kyllä huomaavat silloin kun puhuu tai kirjoittaa vilpittömästi suoraan sydämestä, oli kyseessä mikä tahansa aihe tai asia. Mutta eivät kaikki sitä huomaa. Ilmeisesti se ei vaan näy joillekin, jotka ovat muodostaneet jo oman mielipiteensä.

Siksi olen jo kauan sitten lakannut miettimästä olenko jonkun mielestä aito vai en. Tärkeintä mulle on se, että minä itse ja ne ihmiset ketkä mut tuntevat, tietävät kuka ja millainen olen. Olen jo aikoja sitten huomannut, että tein somessa sitten niin tai näin, se on aina jollekin väärin. Siksi teen juuri niin, kuin musta itsestä tuntuu oikealta. Koskaan ei voi miellyttää kaikkia, eikä tarvitsekaan. Mulle aitous on sitä, että olen rehellinen itselleni. En tee mitään, minkä takana en voisi seisoa, enkä sano mitään mikä ei ole totta. Se, mitä joku muu on siitä sitten mieltä, ei enää ole mun käsissä. Se on hänen totuutensa minusta, ei se, kuka minä oikeasti olen. Tämän ymmärtäminen on ollut tosi helpottavaa ja vapauttavaa. Se on tehnyt mut paljon rohkeammaksi sen kanssa mitä uskallan sanoa tai tehdä.

Mun tyyli on alusta asti ollut täällä blogissa ja muissa kanavissa ihan samanlainen, koska sellainen mä olen. Olen aina nostanut esiin pääosin niitä hyviä ja ihania asioita arjessa ja elämässä, vaikka olen kertonut myös isättömyydestä, masentuneen vanhemman lapsena kasvamisesta, läheisen kuolemasta ja migreenin kanssa elämisestä. Olen jakanut täällä ilon ja onnen lisäksi aika monta isoa ja surullista asiaa mun historiasta ja nykyhetkestä. Kerron ikävistä asioista silloin, kun ne vaikuttavat  tai ovat vaikuttaneet merkittävästi mun elämään ja fiiliksiin, koska haluan. Se, että en olisi kertonut ollenkaan näistä asioista, ei kuitenkaan tekisi musta epäaitoa. Se tarkoittaisi vain, että olen halunnut rajata sen osan itsestäni pois somesta. Ja minulla olisi siihen ihan täysi oikeus.

Mainitsen arjen hankalista sattumuksista silloin kun sellaisia tapahtuu siinä määrin, että ne jäävät mieleen. Oksennustauti tai haava sarveiskalvolla ovat sellaisia, jotka saattavat jo tehdä päivästä tai viikosta kokonaisuudessaan niin epämukavan, että saatan asiasta mainita. Kiukuttelu yhtenä aamuna vaatteita pukiessa taas ei – sellaiset unohtuvat multa heti. Sellainen mä vaan olen ihmisenä, en kiinnitä sen suurempaa huomiota arjen pieniin ikävämpiin hetkiin. En silti koskaan väitä etteikö niitäkin joskus olisi.

Mun mielestä siinä ei ole mitään pahaa tai epäaitoa, jos arjessa mieleen nousevat ne ikävät asiat tai haluaa puhua niistä enemmän kuin positiivisista asioista. Joidenkin elämässä myös tapahtuu oikeasti paljon enemmän ikäviä asioita kuin toisten, mikä on tosi harmillista. Luonnollisesti niillä asioilla voi silloin olla suurempi rooli elämässä ja niistä voi haluta puhua enemmän. Ikävistä kokemuksista puhuminen voi olla todella voimaannuttavaa ja arvokasta sekä itselle että muille. Siksi on tärkeää puhua ikävistä asioista, silloin kun itse niin haluaa. Me kaikki koetaan tapahtumia omalla tavallamme ja meillä jokaisella on oma tapa tarkastella elämää. Jokaisella on vapaus kertoa omasta elämästään mitä ja miten itse haluaa.

Aitouden ja negatiivisista asioista kertomisen vastapuolella ei kuitenkaan ole positiivisten asioiden feikkaaminen tai negatiivisista asioista systemaattisesti kertomatta jättäminen ja epäaitous. Niin väittäminen on mun mielestä ikävää ja väärin. Ihan yhtä aitoa ja totta voi olla iloisista ja hyvistä asioista ja hetkistä kertominen. Eikä niistä kirjoittaminen välttämättä tarkoita, että on jättänyt vaan pois ne ikävät asiat.

Ihmisillä tuntuu joskus olevan sisäsyntyinen tarve mustavalkoiseen ajatteluun ja vastakkainasetteluun. Harvoin asiat kuitenkaan ovat mustavalkoisia tai selkeästi niin tai näin. Somessa ei myöskään koskaan ole kenenkään ihmisen koko elämä. Siksi mun mielestä on turhaa määritellä jonkun toisen ihmisen aitoutta varsinkaan sosiaalisen median perusteella. Ennemmin kannattaa keskittyä siihen, onko itse itselleen aito. Oman elämän kannalta sillä on paljon enemmän merkitystä.

Joskus nuorempana mietin kerran, että olisi mahtavaa, kun ihmiset voisivat tulla vaikka viikoksi kärpäseksi meidän kattoon katsomaan, millaista se meidän arki ja elämä on. Halusin todistaa, että se oikeasti on sellaista kuin kerron. Silloin mua häiritsi tosi paljon se, jos joku ei uskonut mua. Nykyään mulla ei ole tarvetta todistella kenellekään mitään, jos joku ei usko niin sitten hän ei usko. Ja siinä se.

Mitä te ajattelette aitoudesta? Miksi uskotte, että aitous on yleisesti noussut niin suureksi keskustelunaiheeksi viime vuosina?