Vanha kunnon blogihaaste

13.07.2019

Päätin tarttua tänä kesänä blogeja kiertäneeseen Sunshine Blogger Award -blogihaasteeseen, jonka kysymykset olivat hauskan erilaisia ja laittoivat mut ajattelemaan. Haaste oli sopivan pituinen 11 kysymyksellä ja kysymykset jotenkin kolahtivat. Lisäksi tämä blogihaaste inspiroi mua kirjoittamaan toisen kokonaisen postauksen, mistä olen aivan super iloinen. Kukaan ei mua kyllä tähän suoraan haastanut, mutta useammasta blogista bongasin lopusta, että ”haastan kaikki halukkaat”. Ehkä se ei ole niin vakavaa, ja mäkin voin tähän siis vastata, heh.

1. MIKÄ ON BLOGISI TARINA JA KUINKA SE ALKOI?

Mä jaoin juuri mun blogin tarinan juurta jaksaen, osin tämänkin kyselyn innoittamana ja TÄÄLTÄ se löytyy kokonaisuudessaan!

2. MITÄ INTOHIMO TARKOITTAA SINULLE?

Intohimo on ihan älyttömän monimerkityksellinen ja merkittävä sana mulle. Koen, että intohimo on tärkeää lähes kaikessa mitä teen. No okei, en ehkä pyyhi pyllyä intohimolla tai matkusta metrolla intohimoisesti. Mutta töissä, rakkaudessa, äitiydessä, harrastuksissa, ruuanlaitossa, kaikessa mikä on mulle oikeasti tärkeää, mä koen, että intohimolla on suuri merkitys. Nyt kun tuota sanaa toistelee, se alkaa kuulostaa tosi oudolta ja vähän hölmöltäkin. Mutta oikeasti, mä haluan tehdä työtä, jota voin tehdä intohimoisesti, johon voin uppoutua ja kaataa täysillä koko sydämeni.

Mä haluan rakastaa intohimoisesti ja mä haluan, että mua rakastetaan intohimoisesti. Väljähtynyt ja intohimoton parisuhde on sellainen, jossa mä en haluaisi olla. Kun mä kiinnostun jostain uudesta aiheesta, haluan tietää siitä kaiken ja etsin intohimoisesti tietoa. Ja mä suhtaudun omaan äitiyteeni intohimoisesti. Se on mulle kunnia-asia, jossa haluan aina tehdä parhaani. Intohimo on mulle sitä, että annan kaikkeni siinä asiassa, johon intohimoisesti suhtaudun. Parisuhteessa intohimo on mulle sitä, että annan kaiken itsestäni toiselle ja odotan toiselta samaa.

3. MITÄ TEET RENTOUTUAKSESI?

Luen! Olen niin fiiliksissä siitä, että olen löytänyt lukemisen innon uudelleen ja pystyn uppoutumaan täysillä kirjoihin. Olen lukenut tänä vuonna tosi paljon enemmän kuin kuluneina vuosina. Suoratoistopalvelu & Chill on tietysti toinen hyvä rentoutumiskeino, sitä en kuitenkaan osaa muuten kuin Oton kanssa, koska yksin nukahdan aina heti. 

4. VIIMEISIN MATKASI?

Viimeisin ulkomaanmatka oli keväällä laivalla Tukholmaan, jos ei lasketa Haaparannan autoreissua kesäkuussa.

5. MATKUSTATKO YLEENSÄ YKSIN VAI RYHMÄSSÄ?

Mä en ole koskaan matkustanut yksin, vaan aina joko Oton, koko perheen tai kaverin kanssa. Tykkään matkustaa porukalla, yksin olisin aivan liian paniikissa ja stressaantunut vieraassa paikassa, että pystyisin nauttimaan. 

6. UNELMAKOHDE, JONNE OLET AINA HALUNNUT MATKUSTAA?

Yhdysvallat ja siellä melkein mikä paikka tahansa kiinnostaa. Japani on myös aina ollut yksi niistä maista, joissa todella haluaisin vierailla. Viimeiset pari vuotta olen haaveillut myös autoreissusta Lofooteille ja ”syytän” siitä sosiaalista mediaa. En olisi osannut haaveilla road tripistä Norjaan ilman mielettömiä instakuvia Lofooteilta, joita olen nähnyt. Olen iloinen, että se on kohteena sellainen, joka on suht lähellä ja jonne voi matkustaa kätevästi autolla.

7. MIKÄ ON VIIMEISIN KIRJA, JONKA OLET LUKENUT?

Ökyrikkaat aasialaiset. Aivan älyttömän hauska ja koukuttava tiiliskivi-romaani!

8. MIKÄ ON LEMPI KIRJALLISUUDEN LAJISI?

Chick lit eli sellainen hömppäkirjallisuus, tai sitten hyytävät pohjoismaiset dekkarit ja jännärit. Ja elämäkerrat, ne on mielettömiä!

9. MITÄ TYKKÄÄT JAKAA SOSIAALISESSA MEDIASSA? 

Hyvää fiilistä, syvällisempää pohdintaa, yhteiskunnallisia aiheita ja arkea. 

10. MIKÄ ON SUHTEESI ASUINPAIKKAASI? 

Mä rakastan Helsinkiä, se on paras kaupunki mulle. Helsinki on sopivan kokoinen, täynnä tekemistä ja inspiraatiota, kaunis ja mun lempparipaikka maailmassa. Ainoa mikä Helsingissä on ”vikana” on se, että se ei sijaitse Oulun naapurissa. Tai että Oulu ei sijaitse sen naapurissa. Olen aina liian kaukana mun rakkaista sukulaisista. 

11. MITÄ HALUAISIT EDISTÄÄ MAAILMASSA? 

Yhdenvertaisuutta sekä lapsiperheiden hyvinvointia kaikin mahdollisin tavoin.

Tää oli musta tosi mielenkiintoinen blogihaaste, jossa oli sellaisia kysymyksiä, joihin en (ainakaan kaikkiin) ennen ollut vastannutkaan. Näitä on tosi hauskaa tehdä aina välillä, tulee aina jotenkin nostalginen fiilis kun vastailee tällaisiin ystäväkirja-tyyppisiin juttuihin.


Kuka on aito?

15.05.2019

Somemaailmassa puhutaan paljon aitoudesta. On ihmisiä, jotka julistavat olevansa aitoja. On ihmisiä, jotka kaipaavat kiiltokuvan keskeltä aitoutta. On ihmisiä, jotka määrittelevät kuka ja millainen ihminen voi olla aito. Kun joku kertoo parisuhdeongelmista tai siitä, kuinka joskus vihaa omaa lastaan, kiitellään aitoudesta. Kun kerrotaan rakkaudesta tai jaetaan harkittuja ja editoituja kuvia, syytellään sen puutteesta. Aitouden määrittelemiseen liittyy hyvin vahvasti nykyisin vastakkainasettelu. Usein keskustelussa korostuu vain tietynlainen tyyli olla aito ja kaikki muu koetaan epäaitona.

Mutta kuka oikeastaan on aito?

Mun mielestä on hieman kummallinen ilmiö, että tuntemattomat ihmiset voivat määritellä kuka on aito ja kuka ei. Ja ylipäätään se tarve määritellä jonkun ihmisen aitous tuntuu mun mielestä hämmentävältä. Mä itse ajattelin aina ennen aitoudesta sillä tavalla, että jos joku on oikeasti aito oma itsensä, se näkyy kyllä. Että ei tarvitse erikseen julistaa tai alleviivata olevansa aito, vaan ihmiset kyllä huomaavat silloin kun puhuu tai kirjoittaa vilpittömästi suoraan sydämestä, oli kyseessä mikä tahansa aihe tai asia. Mutta eivät kaikki sitä huomaa. Ilmeisesti se ei vaan näy joillekin, jotka ovat muodostaneet jo oman mielipiteensä.

Siksi olen jo kauan sitten lakannut miettimästä olenko jonkun mielestä aito vai en. Tärkeintä mulle on se, että minä itse ja ne ihmiset ketkä mut tuntevat, tietävät kuka ja millainen olen. Olen jo aikoja sitten huomannut, että tein somessa sitten niin tai näin, se on aina jollekin väärin. Siksi teen juuri niin, kuin musta itsestä tuntuu oikealta. Koskaan ei voi miellyttää kaikkia, eikä tarvitsekaan. Mulle aitous on sitä, että olen rehellinen itselleni. En tee mitään, minkä takana en voisi seisoa, enkä sano mitään mikä ei ole totta. Se, mitä joku muu on siitä sitten mieltä, ei enää ole mun käsissä. Se on hänen totuutensa minusta, ei se, kuka minä oikeasti olen. Tämän ymmärtäminen on ollut tosi helpottavaa ja vapauttavaa. Se on tehnyt mut paljon rohkeammaksi sen kanssa mitä uskallan sanoa tai tehdä.

Mun tyyli on alusta asti ollut täällä blogissa ja muissa kanavissa ihan samanlainen, koska sellainen mä olen. Olen aina nostanut esiin pääosin niitä hyviä ja ihania asioita arjessa ja elämässä, vaikka olen kertonut myös isättömyydestä, masentuneen vanhemman lapsena kasvamisesta, läheisen kuolemasta ja migreenin kanssa elämisestä. Olen jakanut täällä ilon ja onnen lisäksi aika monta isoa ja surullista asiaa mun historiasta ja nykyhetkestä. Kerron ikävistä asioista silloin, kun ne vaikuttavat  tai ovat vaikuttaneet merkittävästi mun elämään ja fiiliksiin, koska haluan. Se, että en olisi kertonut ollenkaan näistä asioista, ei kuitenkaan tekisi musta epäaitoa. Se tarkoittaisi vain, että olen halunnut rajata sen osan itsestäni pois somesta. Ja minulla olisi siihen ihan täysi oikeus.

Mainitsen arjen hankalista sattumuksista silloin kun sellaisia tapahtuu siinä määrin, että ne jäävät mieleen. Oksennustauti tai haava sarveiskalvolla ovat sellaisia, jotka saattavat jo tehdä päivästä tai viikosta kokonaisuudessaan niin epämukavan, että saatan asiasta mainita. Kiukuttelu yhtenä aamuna vaatteita pukiessa taas ei – sellaiset unohtuvat multa heti. Sellainen mä vaan olen ihmisenä, en kiinnitä sen suurempaa huomiota arjen pieniin ikävämpiin hetkiin. En silti koskaan väitä etteikö niitäkin joskus olisi.

Mun mielestä siinä ei ole mitään pahaa tai epäaitoa, jos arjessa mieleen nousevat ne ikävät asiat tai haluaa puhua niistä enemmän kuin positiivisista asioista. Joidenkin elämässä myös tapahtuu oikeasti paljon enemmän ikäviä asioita kuin toisten, mikä on tosi harmillista. Luonnollisesti niillä asioilla voi silloin olla suurempi rooli elämässä ja niistä voi haluta puhua enemmän. Ikävistä kokemuksista puhuminen voi olla todella voimaannuttavaa ja arvokasta sekä itselle että muille. Siksi on tärkeää puhua ikävistä asioista, silloin kun itse niin haluaa. Me kaikki koetaan tapahtumia omalla tavallamme ja meillä jokaisella on oma tapa tarkastella elämää. Jokaisella on vapaus kertoa omasta elämästään mitä ja miten itse haluaa.

Aitouden ja negatiivisista asioista kertomisen vastapuolella ei kuitenkaan ole positiivisten asioiden feikkaaminen tai negatiivisista asioista systemaattisesti kertomatta jättäminen ja epäaitous. Niin väittäminen on mun mielestä ikävää ja väärin. Ihan yhtä aitoa ja totta voi olla iloisista ja hyvistä asioista ja hetkistä kertominen. Eikä niistä kirjoittaminen välttämättä tarkoita, että on jättänyt vaan pois ne ikävät asiat.

Ihmisillä tuntuu joskus olevan sisäsyntyinen tarve mustavalkoiseen ajatteluun ja vastakkainasetteluun. Harvoin asiat kuitenkaan ovat mustavalkoisia tai selkeästi niin tai näin. Somessa ei myöskään koskaan ole kenenkään ihmisen koko elämä. Siksi mun mielestä on turhaa määritellä jonkun toisen ihmisen aitoutta varsinkaan sosiaalisen median perusteella. Ennemmin kannattaa keskittyä siihen, onko itse itselleen aito. Oman elämän kannalta sillä on paljon enemmän merkitystä.

Joskus nuorempana mietin kerran, että olisi mahtavaa, kun ihmiset voisivat tulla vaikka viikoksi kärpäseksi meidän kattoon katsomaan, millaista se meidän arki ja elämä on. Halusin todistaa, että se oikeasti on sellaista kuin kerron. Silloin mua häiritsi tosi paljon se, jos joku ei uskonut mua. Nykyään mulla ei ole tarvetta todistella kenellekään mitään, jos joku ei usko niin sitten hän ei usko. Ja siinä se.

Mitä te ajattelette aitoudesta? Miksi uskotte, että aitous on yleisesti noussut niin suureksi keskustelunaiheeksi viime vuosina?