Musta on jo hetken aikaa tuntunut, että mä olen aina väärässä paikassa nykyään, tai toisinsanoen, teen väärää asiaa. Tänä keväänä meidän koko elämänrytmi on kokenut mullistuksen kun mä aloitin työt ja tytöt päiväkodin. Samaan aikaan olen kuitenkin halunnut pitää yllä blogia tismalleen samanlaisena kuin aina ennenkin, ja olen yrittänyt olla tinkimättä tyylistäni, tahdistani tai postausten laadusta. Välillä se on tarkoittanut sitä, että mä olen ihan piipussa, kirjaimellisesti aivan loppu, ja silti yritän takki tyhjänä vielä yömyöhällä selviytyä mun puuhista, mikä kostautuu aamulla entistä pahempana väsymyksenä.

Kun mä sanon että musta tuntuu että olen aina väärässä paikassa, tai teen väärää asiaa, mä tarkoitan sitä tunnetta, että aina pitäisi olla tekemässä jotain muuta. Kun tyhjennän astianpesukonetta, mietin sähköposteja. Kun katson leffaa ja vastaan kommentteihin samalla, mietin että pitäisi muokata kuvat ja vastata sähköpostit. Kun olen metrossa ja kuuntelen spotifya, mietin postausideaa. Töissä mä pystyn keskittymään täysillä töihin ja unohtamaan kaiken muun, ja lasten kanssa ollessa myös, mutta ”oma aika” on ollut viime kuukausina täysin vieras käsite mulle, ja siihen on tultava muutos. Koska jokainen tarvitsee myös niitä rentoutumisen hetkiä, jolloin antaa aikaa vain itselleen ja antaa itsensä levätä.

Mä tiedän että blogin ylläpitäminen päivätyön ja äitiyden ohella ei ole mahdottomuus, olenhan siitä itsekin selvinnyt nämä kuluneet kuukaudet, ja niin monet muut mun lisäksi, ja vielä paljon paremmin kuin minä. Mulla on vain ollut hurjasti opettelua aikatauluttamisessa ja siinä että osaisin suunnitella itselleni hetkiä niin että ehdin tehdä kaikki asiat JA että aikaa jää myös sille rentoutumiselle.

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet niin järkyttävän täynnä tekemistä, että en ole yksinkertaisesti ehtinyt vastaamaan kommentteihin tai sähköposteihin. Kun illalla raahautuu seitsemän aikaan kotiin, ehtii olla lasten kanssa tunnin ennenkuin he menevät nukkumaan, ja sen jälkeen lösähtää sohvalle ensimmäistä kertaa päivän aikana istuen (jos ei metroa lasketa) ei vaan enää riitä energiaa mihinkään, vaikka silti jotain yrittääkin tehdä. Ja niinä päivinä kun on lasten kanssa kotona, haluaa vaan olla koko päivän heidän kanssaan ja ottaa kiinni sen kaiken ajan jonka on viettänyt heistä erossa työpäivinä. Iltaisin yritän sitten kuroa umpeen loputonta tehtävälistaa.

Hyvä ja huono puoli on se, että ideoiden puutteesta ei ole kyse, eikä myöskään haluttomuudesta kirjoittaa. Mulla on pitkä lista tulevia postauksia, mun pää pursuaa juttuja ja muistivihko on täynnä ajatuskarttoja, mieleen putkahtaneita mietteitä ja myös teidän toiveita. Mä rakastan edelleen kirjoittaa, postauksen kirjoittaminen on rentouttavaa ja mä uppoudun aina täysillä kirjoittamiseen, into blogia kohtaan ei ole laantunut. Joskus vaan toivoo että vuorokaudessa olisi ne ylimääräiset viisi tuntia.

Juuri nyt mun on helppo avautua tästä aiheesta, joka on pyörinyt mielessä jo viikkokaudet, koska tiedän että ihan pian helpottaa. Oton kesäloma kolkuttelee jo muutaman viikon päässä, mikä tarkoittaa että mun päivät lyhenevät huomattavasti kun pois jää tarhaan viennit ja hakemiset, työpäivän jälkeiset kauppareissut ja muut. Lisäksi saan helpommin itselleni blogiaikaa niinä päivinä kun en ole töissä, koska Otto voi lähteä lasten kanssa vaikka pariksi tunniksi puistoon päivällä, eikä mun tarvitse jättää ihan kaikkia blogijuttuja yömyöhälle.

Mun ei ole helppo sanoa että en jaksa, ja siksi olen yrittänyt kaikin keinoin jatkaa niinkuin ennenkin, siinä kuitenkaan täysin onnistumatta, varsinkaan kommenttien osalta. Mä pyydän sitä anteeksi, ja lupaan teille että tähän tulee muutos. Mä alan oppia pikkuhiljaa aikatauluttamaan paremmin ja paremmin, ja olen vihdoinkin ymmärtänyt sen kuinka paljon niinkin yksinkertaiset jutut kuin järjestys, taulukot ja kalenterin ylläpitäminen auttavat tässä(kin) asiassa. Silti mulla on edelleen kiinniotettavaa, ja paljon onkin.

Lupaan yrittää parhaani, että pääsen ajantasalle kaikessa. Lupaan silti myös itselleni, että en stressaa ja kiusaa itseäni silloin kun kalenteri on tupaten täynnä, vaan annan myös itselleni luvan rentoutua ja ottaa joskus sen oman hetken, vaikka se tarkoittaisikin jonkin tehtävän asian lykkääntymistä. Tällainen kevyt avautuminen tähän perjantain myöhäisiltaan. Hyvällä filiksellä täällä ollaan, varsinkin nyt kun sain nämä mielessä pyörineet ajatukset kakistettua ulos. Onneksi te tyypit siellä olette parhaita, ja uskon että moni äiti osaa myös samaistua siihen kuinka oma rooli menee ehkä vähän hukkaan kun aloittaa työt, ja aika pitääkin jakaa täysin eri tavalla kuin aiemmin.

Ihanaa viikonloppua kaikille, ottakaa rennosti<3

Mä en tiedä edes mistä aloittaisin, kun viimeisten kolmen päivän aikana on tapahtunut niin paljon. Pää on ollut ihan hurjan pyörällä vielä tänäänkin, vaikka ollaan vaan otettu rennolla verkkarimeiningillä kotona. Ottokin on niin väsynyt raukka että nukahti sohvalle jo tunti sitten, tuossa se koisii mun vieressä. Niin paljon ihmisiä, tapahtumia ja meininkiä, ei ihmekään että vähän väsyttää. Perjantain vietin siis Porvoossa, josta tultiin vasta iltayhdentoista maissa takaisin Emilian kanssa. Porvoon reissusta on tulossa oma postauksensa alkavan viikon aikana, nyt vuorossa juttua eilispäivän Inspiration Daysta ja Indiedays Blog Awardseista, jotka huipentuivat aika mielettömällä tavalla.

Lauantaiaamu valkeni kauniin aurinkoisena, ja me lähdettiin jo hyvissä ajoin kohti ravintola Maxinea, jossa Bloggers’ inspiration day eli BID tänä vuonna pidettiin. Mä olin ensimmäisen tunnin tapahtumasta Kultajousen ständillä esittelemässä My iMenso-koruja, ja se olikin hauskaa puuhaa, tehtiin vaikka minkälaisia kivoja koruja ständillä vierailleiden blogikollegojen kanssa. Ekan tunnin jälkeen lähdettiin sitten pyörimään Oton, Kaislan ja Emilian kanssa yhdessä, ja törmäsin vaikka kuinka moniin tuttuihin. Oli aivan ihana nähdä kaikkia pitkästä aikaa ja vaihtaa kuulumisia.

Päivä meni hurjan nopeasti, tapahtumasta kiiruhdettiin nopeasti kotiin vaihtamaan vaatteita ja syömään ja moikkaamaan lapsia, ja sitten pitikin jo lähteä. Mentiin etkoilemaan Emilian ja Essin hotellihuoneeseen Oton, Kaislan ja Simon kanssa, ja siellä sitten hoidettiin vielä viimeiset laittautumiset ja höpötykset ennen varsinaisia bileitä. Oli aivan ihana tutustua Essiinkin jonka olen tiennyt pitkään mutta ei olla koskaan aiemmin tutustuttu sen paremmin. Onneksi mulla oli apuvoimia, sillä mun ihana hapsuhelmainen mekko oli taas kerran sellainen valinta, että vessassakäynti aiheutti päänvaivaa, voi apua!

Gaala pidettiin tällä kertaa uudessa Capitalissa, jonne me hurautettiin ihan viimetingassa taksilla. Napattiin vielä asukuvat nopeasti ennen kuin kipiteltiin sisälle, ja melko pian alkoikin jo itse palkintojenjakotilaisuus. Siinä vaiheessa alkoi jännittää ihan hulluna! Ensin palkittiin Emilia, ja sen jälkeen vuorossa oli Oton kategoria, Vuoden Blogitulokas. Otolla oli vastassa mielettömän kovia nimiä, mutta niin vaan tuo minun ihana mieheni nappasi voiton, eikä meinannut sitä edes tajuta. Mä oon Otosta niin ylpeä, hän on alle vuodessa vakiinnuttanut paikkansa blogimaailmassa ja noussut sinne missä nyt on.

Se mitä mä haluan ehdottomasti korostaa on että Otto nousi sinne lavalle eilen omilla ansioillaan, ihan täysin. Vaikka mä olenkin blogannut pian neljä vuotta, ja Otto sai ehkä alkusysäyksen Akkavallalle siitä että hänet tiedettiin jo entuudestaan mun blogin kautta, ei niitä Oton juttuja kukaan kävisi lukemassa jos ei nimenomaan niistä tykkäisi. Otto on mielettömän taitava kirjoittaja, hauska tyyppi ja osaa ottaa kantaa ja tuoda esiin kiinnostavia aiheita. Otto ei pelkää kirjoittaa sellaisistakaan jutuista, jotka jakavat mielipiteitä suuntaan jos toiseenkin. Hän kirjoittaa blogiaan tinkimättä tavuakaan omasta tyylistään, ja niin on tehnyt alusta asti, enkä ihmettele ollenkaan että se toimii.

Onnea vielä mun rakkaalle, Otto sä olet paras ja ihanin. Mä oon aika hitsin ylpeä että saan olla tuollaisen miehen vaimo. Itse sijoituin omassa Luonnollisen upea -sarjassani kolmanneksi, mistä olen hurjan kiitollinen teille kaikille! Myös mun sarja oli tosi kova, enkä olisi voinut kuvitella että pääsisin edes sinne top3:n joukkoon. Voitto meni ihan mielettömän upealle Venla Savikujalle, täysin ansaitusti! Kiitos kaikille teille jotka äänestitte<3

Nyt pitäisi pikkuhiljaa palailla arkeen, mutta onneksi huomenna meillä luvassa kiva pre-vappupiknik lasten kanssa iltapäivällä. Ja onneksi vappu on tällä viikolla, ja saadaan viettää melkein-pitkä viikonloppu perheen kanssa aivan rauhassa tämän härdellin jälkeen. Ihana ihana viikonloppu, mutta nyt on hyvä ottaa vähän iisimmin. Ensi viikolla luvassa ainakin lasten juttuja vähän enemmän, ja gaala-asu  tarkemmassa esittelyssä!

Ihanaa sunnuntai-iltaa ja alkavaa viikkoa kaikille <3

Reilu viikko sitten, arvosteluun kyllästyneenä ja jo pitkään näitä asioita pohtineena mä istahdin alas ja kirjoitin oman tarinani naiseudesta. Mä salaa toivoin että edes yksi tai kaksi lukijaa lähtisi mukaan. Pelkäsin näyttäväni naurettavalta jos kukaan ei innostukaan haasteesta, tässä minä yksin julistan naiseuden sanomaa mutta kukaan muu ei koe samalla tavalla, kaikki muut ovat varmoja omasta naiseudestaan. Inhoan sitä että pelkäsin, ja inhoan sitä että olen joskus epävarma. Mutta epävarmuus ei tee musta huonompaa naista tai ihmistä. Vaikka inhoaisin itseäni yli kaiken, peilistä katsoisi mielestäni maailman rumin mörrimöykky ja haluaisin vaan piiloutua peiton alle, olisin silti oikea nainen. Joskus on niitäkin päiviä, onneksi tänään ei.

Epävarmuus tämän haasteen suhteen osoittautui kuitenkin enemmän kuin turhaksi. Teidän mukaan lähteneiden määrä on yllättänyt mut ihan täysin, niin täysin että on ollut vaikea edes itse pysyä perässä siitä miten haaste etenee! Olen silti yrittänyt mahdollisimman paljon seurata, kommentoida ja lukea. Maanantaina Mutsie-blogin Irene otti osaa haasteeseen, paljastaen samalla Tältä näyttävät oikeat naiset -otsikolla Tyyli.comissa julkaistun artikkelin olleen hänen kirjoittamansa. Irenen teksti oli mulle iso juttu. Suosittelen lukemaan! Haluan erityisesti kiittää Ireneä siitä, että hän lähti rohkeasti haasteeseen mukaan, vaikka olisi vaan voinut antaa olla ja ajatella että ei se otsikko nyt oikeuttanut vetämään hernettä nenukkiin. Kiitos Irene <3

Kun googlehakuun kirjoittaa #oikeanainen löytyy tänään jo kymmeniä tekstejä aiheesta. Jokainen tarina on omanlaisensa ja mitä enemmän niitä lukee, sitä enemmän ymmärtää miten erilaisista lähtökohdista meidän kokemus omasta naiseudestamme tulee. Toiset ovat varmoja omasta naiseudestaan siihen asti että tulevat äidiksi, toiset taas löytävät naisellisen puolen itsestään siellä synnytyssalissa. Joillekin naiseudessa ei ole koskaan mitään epävarmaa, ja tämän haasteen tarpeellisuuskin on nostettu tapetille. Mä olen sitä mieltä, että jos kymmenet ihmiset blogeillaan ovat lähteneet mukaan, ja vielä useammat Instagramissa, on haasteelle todellakin tarvetta. Mutta olen myös iloinen siitä, että on heitä jotka kokevat oman naiseutensa olevan päivänselvä asia. On upeaa, että sellaista itsevarmuutta löytyy!

Nostan tähän loppuun muutaman postauksen, joiden jakamiseen olen saanut teiltä luvan, mutta haluan kiittää ihan jokaikistä haasteeseen osallistunutta. Jokaisen tekstin olen lukenut, ja kuvan katsonut, vaikka kaikille en ole ehtinyt henkilökohtaisesti vielä vastaamaan. Kiitos, ihan mielettömän paljon!

Demi kirjoitti Kiljuva Pikkunälkä -blogissaan ihan mahtavan runon siitä mitä on olla oikea nainen.

Maria The Realm of Maria -blogista ymmärsi oman tyttärensä myötä, että haluaa näytttää hänelle ettei itseään tarvitse ahtaa mihinkään muottiin. Mä olen ehdottomasti samaa mieltä!

Elli kertoo Kahdesta neljäksi -bloginsa  tekstissä siitä, miten hän on käynyt läpi raskaita asioita, ja isoja leikkauksia, ja tajunnut ettei hänen tarvitse olla urhea ja jaksaa kaikkea, vaan väsymyskin on ihan sallittua. Silti hän pyrkii löytämään mahdollisimman paljon hyvää, ja parantamaan niitä asioita joissa on parannettavaa.

Emmi kirjoitti loistavasti Yhteenkasvettu-blogiinsa niistä erityisen aroista asioista, kuinka melkein jokaisella meistä on se oma herkkä asia, jonka kommentoiminen tai arvostelu tuntuu oikein erityisen pahalta. Niin myös mulla.

Mi kertoo Thrill me tonight -blogissaan millaista on näyttää stereotyyppiseltä oikealta naiselta, mutta tuntea silti olevansa aina jotenkin vääränlainen. Teksti johon varmasti moni voi samaistua.

Olga Linnamaista elämää -blogista on kipuillut pituutensa kanssa, mutta oppinut hyväksymään itsensä.

Eevi kirjoitti Sydämen asialla -blogissaan sekä omista kokemuksistaan, että naiseudesta kätilön näkökulmasta. Ihana kirjoitus!

Yllämainittujen, ja aiemmassa aihetta käsittelevässä postauksessa mainittujen blogien lisäksi mukaan ovat lähteneet mm. Just Now, Ave Katriina, MAMABEAR, Miss Mutsi, Kun äiti kelaa, In a moment ja All you need is Imagination. Suurin osa mukanaolijoista löytyy kun googlettaa #oikeanainen tai kirjoittaa instagramiin #oikeanainen. Haasteeseen saa osallistua  vaikka hamaan tulevaisuuteen asti, ja jos haluat vielä osallistua menee ohjeistus näin: Ottakaa kuva itsestänne, postatkaa se tekstin kanssa tai ilman blogiin tai somekanaviin hashtagilla #OIKEANAINEN. Näytetään medialle miltä näyttää oikea nainen, koska jokainen nainen on oikea nainen.

Kiitos vielä ihan hurjasti teille kaikille! Tämän haasteen alulle laittaminen on mulle itselleni hienoin ja isoin juttu mitä olen ikinä blogini historiassa tehnyt. Se että olen saanut haasteen jälkeen kommentteja, joissa on kerrottu haasteen myötä parantuneesta itsetunnosta, ja itsensä hyväksymisestä, tuntuu ihan uskomattoman hienolta. Mä en halua tästä itselleni mitään meriittiä, mutta haluan herättää teidät kaikki osallistujat huomaamaan miten suuri vaikutus teidän osallistumisella on ollut. Te olette ihan oikeasti auttaneet naisia hyväksymään itsensä paremmin. Kuinka hyvältä se tuntuu!

PS: Tänään on viimeinen äänestyspäivä Indiedays Blog Awardseissa. Mä olen ehdolla Luonnollisen upea -kategoriassa, ja Otto on ehdolla Vuoden Blogitulokas -sarjassa. Me ollaan hurjan kiitollisia molemmat teille kaikille äänestäneille tuesta, ja jos joku vielä haluaa käydä äänestämässä, se onnistuu TÄÄLLÄ.

Nyt alan vääntämään viimeiset synttäritarjottavat, sillä kello tikittää uhkaavasti eteenpäin ja vieraat tulevat jo muutaman tunnin päästä. Ihanaa sunnuntaipäivää kaikille <3

En villeimmissä unelmissanikaan kuvitellut että #oikeanainen voisi saada näin huikean vastaanoton. Mitä nöyrin kiitos kaikille, jotka ovat lähteneet mukaan, mitä upeimmin kuvin ja tekstein. Olen saanut lukea täysin ääripäistä olevia kertomuksia, rankkoja kokemuksia ja upeita kasvutarinoita. Toivon että te lukijatkin olette nauttineet, ja nautitte kun pääsette edelleen näitä kirjoituksia lukemaan. Samaistuen, ymmärtäen, ja toivottavasti vielä hitusen enemmän itseänne, ja toisia arvostaen.

Te, tämän haasteen osanottajat olette tehneet juuri niinkuin mä toivoin, ja vielä miljoona kertaa enemmän. Kun instagramista selaa feediä #oikeanainen -hashtagilla, saa nähdä yli sata kaunista, upeaa ja rohkeaa oikeaa naista. Ei vain yhtä lähestymistapaa, vaan täysin erilaisia naisia ja erilaisia kuvia.

Mä olen lukenut jokaisen tekstin joka vain on linkattu mulle jossain niin että olen sen löytänyt. Jokaisen kuvan ja tarinan olen katsonut Instagramista jotka ovat julkisissa profiileissa #oikeanainen -hashtagilla, ja yli puoliin niistä olen kommentoinutkin jo. Teille jokaiselle mä haluan ilmaista henkilökohtaisesti mun kiitoksen, ja sen tulen vielä tekemään. Mun alkuperäinen tarkoitus oli esitellä täällä kaikki kuvat ja tarinat joiden julkaisuun mulla on lupa, mutta niitä tulikin niin paljon, että ei se vaan kyllä mitenkään ole yhdessä tekstissä mahdollista, enkä mitenkään ehdi kaikilta kysymään lupaa ennen tämän julkaisua. Siksi mä jaankin tänään ne kuvat ja tekstit, jotka mulla on lupa jakaa, ja tulen varmasti tekemään vielä toisen tämän tyyppisen postauksen lähiaikoina, jossa jaan kaikkien halukkaiden jutut. Mulle saa siis ilmoittaa edelleen joko täällä, tai missä tahansa somekanavissa jos haluatte osaksi postausta.

Sofia Heart Pumps Diesel -blogista oli ensimmäinen ihana, joka kirjoittaen tarttui haasteeseen. Sofian kirjoitus naisille luoduista paineista ja hänen omista kokemuksistaan sai mut kyyneliin, ja herätti tunteen että tälle haasteelle todellakin on tarvetta. Happyheels -blogissa aiheeseen paneuduttiin naisen vapauden ja vastuun kannalta, mikä oli ihan järjettömän hyvä näkökulma naiseuteen. Lempi-blogissa naiseutta pohdittiin muuttuneen parisuhdestatuksen kannalta. Millaista on naiseus yksinhuoltajana?

Minä kirjoitin siitä millaista on, kun omaa kroppaa kutsutaan pikkupojan vartaloksi. Aija Mini & Me -blogista on kokenut täysin päinvastaista. Aijan tekstissä kiteytyi se, miten raadollisia ihmiset voivat olla, ja miten kovasti sitä haluaa täyttää ne toisten vaatimukset, vaikka olisi täysi oikeus olla itseensä tyytyväinen sellaisena kuin on. Pinjan naiseutta ei ole koskaan kyseenalaistettu, mutta hän kirjoittaa Norsunluusydän -blogissaan siitä, miten se että on stereotyyppinen nainen, ei tarkoita sitä että se olisi oikea tapa olla nainen. Nimenomaan! Höpsöä Pientä Elämää -blogin Lindan tekstissä taas on sellaista naiseuden energiaa ja asennetta, että ei voi kuin ihailla.

Englanninkielistä tekstiä aiheesta löytyy blogista Inspiration and Madness in Nowhere. SugarRat kertoo kaiken muun ohella, kuinka jopa omia harrastuksia kyseenalaistetaan naisellisten muotojen, tai niiden puutteen, perusteella. Jonna Kaaosta ja kukkamekkoja -blogista ei ole kokenut sopivansa mihinkään muottiin, vaan on ollut aina jotain siltä väliltä. Äiti, kehystetääks tää? -blogin Jonnan herkkä ja kaunis jopa runon omainen teksti osui ja upposi.

Tätä kirjoitusta tehdessäni sain lukea vielä yhden postauksen, ystäväni Annan Lapsellista -blogista. Annan kosketattava kirjoitus sai mut miettimään tätä asiaa vielä syvemmältä. Miten nuorena niitä odotuksia, paineita ja muotteja aletaan jo iskostaa lasten mieliin. Miten leikki-ikäistäkin arvioidaan jo koon perusteella, ja kuinka erilaisia odotukset eri sukupuolille voivat olla, vielä tänäkin päivänä tässä tasa-arvoisena mielletyssä yhteiskunnassa.

Tärkeää on että me kaikki hyväksymme itsemme ja toisemme. Vähintään yhtä tärkeää on, että me opetamme lapset, omat lapset, kummilapset, sisarukset ja hoitolapset kunnioittamaan toisiaan. Tärkeää on puolustaa heitä silloin kun joku toinen yrittää määritellä millaisia he saavat ihmisenä olla, ja tärkeää on olla tukena ja turvana silloin kun he itse kokevat että eivät riitä. Koska me kaikki riitetään, juuri sellaisena kuin olemme.

Jos haluatte olla osana #oikeanainen -haastetta, ohjeistus menee näin: Ottakaa kuva itsestänne, postatkaa se tekstin kanssa tai ilman blogiin tai somekanaviin hashtagilla #OIKEANAINEN. Näytetään medialle miltä näyttää oikea nainen, koska jokainen nainen on oikea nainen.

Kiitos vielä kerran kaikille osallistuneille <3 Ja hyvää yötä kaikille, huomenna luvassa kuulumisiakin!

Tänään laitoin Otolle viestiä bussista kotimatkalla, että voiko hän tulla ottamaan musta asukuvat ennen kuin tulen kotiin, kun halusin ehdottomasti kuvata mun uudet kengät. Kello oli kuusi, molemmat aivan rättipoikki mutta päätettiin käyttää tilaisuus hyväksi, kun mun äiti oli vielä tämän illan meillä, ja saatiin ottaa asukuvat kahdestaan rauhassa. Asu ei kyllä ollut mikään ihmeellinen, niin perus työpäivän rento asu kuin vaan voi olla, mutta ne kengät. Ja sitten ajattelin, että miksi en esittelisi nimenomaan asua jota en ole aamulla miettinyt sekuntiakaan enempää, kiskaissut vaan jotain kaapista päälle kun mulle tuli jäätävä kiire pressilounaalle innostuttuani vähän liian pitkäksi aikaa tekemään töitä kotoa käsin. Ihan tavallinen asu, asu jollaisessa mulla on mukava olla ja joka on kaikkein eniten minä.

Takki Sheinside* / Neule Lindex / Farkut Gina Tricot / Pipo Asos /Huivi New Yorker* / Laukku Coach / Kuulokkeet Urban Ears / Kengät Nike / *saatu blogin kautta.

Kuvissa näkyy naama, väsynyt naama jonka meikkiä ei ole korjattu kertaakaan aamuyhdeksän jälkeen.  Yleensä meikkaan lähestulkoon aina juuri ennen asukuvien ottoa, tai ainakin korjaan meikin, enkä esittele huulten juonteisiin kerrostuneita huulipunia tai esiin kuoriutuneita slmäpusseja.Tänään valitsin toisin, ensin pakon edessä kuvien ottamista helpottaakseni, lopulta kuitenkin tyytyväisenä valinnastani. Ei se aina ole niin justiinsa.

Kuvissa näkyy väsynyt ja haukotteleva Otto, jota ei varmaan työpäivän jälkeen kiinnostaisi asukuvia hirveästi edes ottaa, mutta joka silti tulee kiltisti ne ottamaan kun pyydän. Otto, joka väsyneenäkin jaksaa nauraa mun pölöille jutuille kesken kuvien, ja joka pyytämättä tekee kaikkensa että saisin kivoja kuvia. Asukuvienottamisprosessi nykyisellään on vuosien harjoittelun tulos, enkä olisi ikinä neljä vuotta sitten kuvitellut että tänä päivänä Otto menee keskellä maaliskuun takatalvea automaattisesti mahalleen maahan makaamaan että saisi hyvän kuvakulman Air Force oneihin.

Mutta niin se vaan meni. Siinä Ottoa ylhäältä 167cm pituudella maanrajaan tuijotellessani mä keksin tämän idean. Osittain arvostuksesta miestäni kohtaan, onhan se nyt ihan hiton hienoa että mun rinnalla astelee tuollainen komistus, joka kaiken muun hyvän lisäksi vielä jaksaa ottaa noita kuvia, tehdä typeriä asioita niiden takia, odottaa että otan kuvan hänen ruoka-annoksestaan ennen kuin hän syö sen, ja menee vaikka sinne maahan makaamaan. Ihan vaan mun takia.

Osittain keksin tämän siksi, että halusin näyttää, miten epäglamouria se asukuvien ottaminen yleesä on, ainakin meillä. Asukuvien ottaminen on kuin mikä tahansa muu arkinen hetki hampaiden pesusta kananmunan keittämiseen. Välillä siinä tulee kylmä, välillä se ei onnistu mitenkään kun hiukset tunkevat suuhun, silmään ja taivaalle tuulen voimasta ja välillä hyvää ilmettä tai asentoa ei vaan löydy millään. Kuvaajalle se on kaikkein vähiten glamouria ja usein mukana ovat vielä lapset, jotka eivät äidin kuvaamisesta niin perusta, ja joiden takia yritetään aina olla mahdollisimman nopeita. Se johtaa usein jälkeenpäin otsa rypyssä kuvakansioiden tutkimiseen, kun niistä ei meinaa löytyä mitään järkevää pikaisen kuvaus-sähläyssession vuoksi.

Silti mä tykkään asukuvauksesta ihan hirveästi, etenkin kesällä kun on kylmyyden verran vähemmän vaikeuttavia tekijöitä. Haluan jatkossakin kehittyä asukuvauksessa ja asujen keksimisessä paremmaksi. Haluan oppia ne taatusti toimivat ilmeet ja asennot, joita käyttäessä tulee vain onnistuneita kuvia. Haluan löytää upeita kuvausympäristöjä ja kokeilla erilaisia tyylejä. Parasta on ehdottomasti käydä jälkeenpäin läpi vaikka koko vuoden asut kerralla ja katsoa miten tyyli on muuttunut ja kehittynyt. Jos ei muuta, niin ainakin voi sitten nauraa kymmenen vuoden päästä yhdessä teini-ikäisten tytärten kanssa sille miten dilleltä äiti on näyttänyt kun he ovat olleet pieniä, ja kuinka he eivät ikinä voisi käyttää pillifarkkuja, air force oneja tai isokokoisia aurinkolaseja. Ja jos he itse jatkavat perinnettä, voidaan sitten lastenlasten kanssa hihitellä heidän äitiensä tyyleille, ja sille kuinka ihan satavarmasti ne samat pillifarkut ja muut ovat jossain vaiheessa eksyneet myös heidän päälleen.

Kiitos Otto, kun jaksat aina kuvailla mua! Ja kiitos teille maailman parhaat lukijat, ilman teitä ei olisi asukuviakaan katseltavaksi myöhemmin!

Niin ja ne kengät. No ne on ihan täydelliset, ihan loistavat jalassa, kauniit ja niin mun! Sopivan kokoisetkin vielä. Mietin ensin uskallanko tilata mun normaalia kokoa, kun Zalandon sivuilla sanottiin että mitoitus on suhteellisen napakka. Riskillä tilasin normaalin kokoni kun isompia ei ollut jäljellä, ja nappiin meni. Ei purista eikä hölsky vaan istuu hyvin. Ehkä lemppareimmat kengät moneen vuoteen.  Ja onnistuin pitämään puhtaana ne ainakin ekan päivän, vaikka joku auto läiskyttikin rapakosta vedet mun päälle kun ajoi ohi niin vauhdilla. Onneksi kastui vain housut, kengille ei mennyt pisaraakaan. Mun ja mun air force onejen suhde on alkanut lupaavasti. 😉

Ihanaa iltaa kaikille<3