Meillä on kaksi ihanaa ja rakasta tyttöä, jotka ovat molemmat tasan ja tismalleen yhtä rakkaita meille molemmille vanhemmille. Mulle se on  itsestäänselvyys, että vanhemman kuuluu kohdella molempia lapsia tasapuolisesti, osoittaa rakkautta yhtä paljon ja olla aina oikeudenmukainen molempia kohtaan. Mulla ei ole suosikkia, enkä osaa samaistua kumpaankaan toista enempää. Molemmilla on piirteitä meiltä molemmilta vanhemmilta, mikä on aika hauskaa. Samasta neidistä voi sanoa että hän on aivan kuin isänsä JA että hän on aivan kuin äitinsä, tilanteesta riippuen. Monissa asioissa he myös muistuttavat paljon toisiaan, toisissa taas ovat aivan toistensa vastakohtia. Selkeät esikoisen ja kuopuksen roolitkin on havaittavissa.

Tasapuolisuus on aihe, josta mun on pitänyt kirjoittaa jo pitkään, koska tämä on sellainen asia josta itse otan kasvatuksessa ehkä eniten paineita. Mä en ikinä halua että kumpikaan tytöistä ajattelisi, että on jotenkin vähemmän tärkeä tai rakas vanhemmilleen kuin toinen. Ehkä tämä huolenaihe kumpuaa sieltä, että itse olen ainoa lapsi. Mun ei koskaan ole tarvinnut jakaa äidin huomiota, äidin rakkautta tai edes leluja kenenkään kanssa, kun on ollut vain minä ja äiti. En tarkoita, että olisi helpompaa tai parempaa olla ainut lapsi, mulla ei vaan ole itselläni kokemusta siitä että olisi sisarus ja siksi mietin paljon näitä asioita. Siitä mulla on kokemusta, että olen saanut nähdä kuinka suuri rikkaus sisarukset ovat toisilleen, ja miten upeaa on seurata kuinka läheisiä he ovat toisilleen. En kuitenkaan tiedä kuinka yleistä on tuntea olevansa vähemmän tärkeä kuin sisarus, enkä tiedä kuinka pienistä tai isoista asioista sellainen tunne voi kummuta.

Olennaista mun mielestä tasapuolisesti kohtelussa on sen hyväksyminen että lapset ovat yksilöitä, ja kaipaavat joskus huomiota aivan eri tavalla. Siinä missä toinen tykkää makoilla kainalossa pitkiäkin aikoja höpötellen ja puristaa tiukasti kaulasta halatessa, toinen viihtyy paremmin yhteisen tekemisen parissa ja antaa pikaisen halin siinä lomassa. Mulle on ollut tärkeää juuri se, että opin tuntemaan meidän lapset sellaisina kuin he itse ovat, ja kohtelemaan heitä tasapuolisesti, kyllä, mutta myös sillä tavalla mikä on heille mukavinta ja luontevinta, tarkoittaen sitä että joskus kohtelen heitä myös eri tavalla.

En mä täällä laske excel-taulukkoon että olenko nyt sanonut molemmille yhtä monta kertaa päivän aikana että rakastan, tai että annan pusut tismalleen samaan kohtaan poskea. Pyrin kuitenkin aina kohtelemaan heitä tasavertaisesti, antamaan yhtä paljon kahdenkeskistä aikaa mun kanssa ja kutittamaan molempia jos he ovat sillä tuulella. Yleisesti ottaen tasapuolisuuden toteuttaminen on mun mielestä arjessa suhteellisen helppoa, ainakin silloin kun molemmat ovat ihan tyytyväisiä ja leikkivät nätisti joko yksin tai yhdessä tai vanhempien kanssa. Hankalaksi se menee mun mielestä niissä tilanteissa, kun heille tulee keskenään riitaa tai kilpailua.

En lähde erittelemään että kumpi, mutta useimmiten meillä se on aina yksi ja sama tyyppi joka yrittää ottaa toiselta kädestä tai haluaa tehdä tismalleen samaa kuin toinenkin juuri samalla hetkellä. Tämä tekee tasapuolisuudesta hankalaa. Väistämättä toista tulee kiellettyä enemmän, ja hän saa enemmän negatiivista huomiota osakseen kuin toinen, koska en mä nyt lähde päätäkään taputtelemaan jos tyyppi ottaa toiselta lelun kädestä. Meillä ei huudeta tai räyhätä, eikä käytetä jäähyä, mutta ilmaistaan selkeästi että nyt on toimittu väärin ja on syytä pyytää anteeksi. Jos näitä tilanteita tulee useampi päivän aikana, mulle tulee aina huono omatunto siitä, että toinen on saanut enemmän toruja kuin toinen. Vaikka eihän se edes ole mun vika!

Pyrin ristiriitatilanteissa keskustelemaan tilanteen auki lapsen kanssa, ja aina kun on pyydetty anteeksi ja ymmärretty missä meni pieleen, on tilanne sillä kuitattu. En tuo vanhoja mokia esiin uusissa tilanteissa, enkä kiukuttele lapselle koko päivää jos hän on ollut aamulla hankala. Silloin kun joku tällainen tilanne on ollut päällä, yritän sen jälkeen kiinnittää entistä enemmän huomiota lapsen tekemisiin, ja antaa kehuja pienimmistäkin onnistumisista. Olen huomannut että meillä se toimii. Silloin lapsi taas muistaa, kuinka paljon mukavampaa on tehdä toiselle jotain kivaa, kuin jotain ikävää.

Ehkä tiivistäisinkin tämän niin, että rakkauden suhteen pitää olla tasapuolinen, mutta ristiriidoissa pitää olla oikeudenmukainen. Eihän se niin toimiskaan, että pitää tukkimiehenkirjanpitoa ja jättää torumatta jos toinen on menossa toisen ohi päivän toilailuissa, ettei vaan olisi epätasapuolinen. Eikai se ole epätasapuolisuutta, että toimii ristiriitatilanteissa oikeudenmukaisesti.

Uskon että tulevien vuosien aikana nämä osat tulevat vaihtumaan vielä moneen kertaan, että kumpi ärsyttää kumpaa enemmän ja kumpi koettelee enemmän vanhempien  hermoja. Leikki-ikäisten kanssa tasapuolisuus ja kasvatus on ylipäätäänkin mun mielestä vielä aika helppoa. Teini-iässä tämä tasapuolisuuden toteuttaminen voi olla vaikeampaa, varsinkin kun monet sanovat esimerkiksi että kuopus pääsee aina esikoista helpommalla rajojen ja vanhempien suostuttelun suhteen, ja saa esimerkiksi myöhäisemmän kotiintuloajan nuorempana kuin esikoinen sai. Mun ei tarvitse onneksi niin pitkälle vielä pähkäillä, riittää kun olen hetkessä läsnä nyt ja olen oikeudenmukainen.

Tämä on musta aiheena tosi mielenkiintoinen, ja mua kiinnostaa hirveästi kuulla muiden kokemuksia ja ajatuksia, etenkin omasta lapsuudesta, koska multa itseltäni kaikki kokemus sisaruksista puuttuu omasta lapsuudesta.

Miten te toteutatte tasapuolisuutta arjessa? Otatteko tasapuolisuudesta paineita? Jos otatte, niin missä tilanteissa? Koitteko itse lapsuudessa, että vanhemmat kohtelivat teitä sisaruksia aina tasapuolisesti? Olitko kuopus, keskimmäinen vai esikoinen?

Tyttöjen päivä meni hyvin, ihanasti, loistavasti. Paras päivä pitkään aikaan! Alkaen jo ihan siitä, että ensimmäistä kertaa päivä- tai viikkokausiin ikkunasta pilkisti mikäs muukaan kuin aurinko. Mä pidin tänään kameravapaata loppupäivän, mutta aamuiset pukuleikit oli kerrassaan pakko ikuistaa. Mä päästin tytöt aarreaittaan, mun lipaston sekalaisen koru-ja asustelaatikon kimppuun, jonne olen laittanut kaikki sellaiset korut ja asusteet joista puuttuu tyyliin yksi helmi tai hupilasit joista on irronnut viikset. Juuri tälläisiä tilanteita varten, pukuleikkejä ja sitä varten että lapset saavat tutkia ja ihastella, vailla pelkoa rikkimenemisestä.

Pienenä ihan parasta oli jos sai lainata äidin huiveja, vöitä ja korkokenkiä, ja mä olen halunnut säilyttää omille lapsilleni rutkasti vaihtoehtoja leikkejä varten. En sano että eläisin omaa lapsuuttani uudelleen lasteni kautta, mutta mä haluan tarjota heille kaikkea sellaista, mistä itse pienenä tyttönä innostuin ja mistä haaveilin, ja se näyttää toimivan ihan kivasti. Tietenkään en tyrkyttäisi korkkareita ja pinkkejä kaulakoruja jos he eivät niistä innostuisi, haluan keskittyä tekemään heidät onnelliseksi, enkä saamaan heitä tekemään sitä mikä tekee minut onnelliseksi.

Mikä sitten teki meidän pienet tytöt tänään onnelliseksi? No pukuleikki, tietenkin. Kiireettömyys, muumitee ja pingviinipeli. Se että kysyin ulos lähdössä, että kävelläänkö vai mennäänkö bussilla. Bussilla mentiin, kuopus nukahti siihen ja esikoinen halusi puiston sijaan kauppaan. Ostoskärryihin ei päässyt kun työntäjiä oli vain yksi ja rattaatkin mukana, mutta vetokorin vetäminen oli hieno vastuutehtävä, josta esikoinen ilahtui ja jaksoi vetää koria kassalle asti vaikka mä kysyin joka välissä että joko väsyttää ja vakuuttelin että otan kyllä korin heti jos hän ei jaksa. Kaupassa käytiin kahdestaan ihastelemassa uutuusbarbeja, ja bongailtiin leluja joita meiltä jo löytyy. Sitten jatkettiin sulassa sovussa vihannesosastolle, ja valittiin sieltä mukaan klementiinejä herkuksi.

Suurinta riemua aiheutti kotimatkalla auringon ja kuun yhtäaikainen hengailu taivaalla. Ihasteltiin kuinka kuu seurasi meitä koko matkan kotiin asti, vaikka välillä käväisikin piilossa talojen takana. Huudeltiin yhdessä (tyhjällä) tienpätkällä, että ”Kuuu-uuu missä ooooleeeeet?” ja se oli lapsista ihan ratkiriemukasta. Ei mua hävetä höpöttää lasten kanssa, sehän on just parasta että heittäytyy mukaan leikkiin! Ennen kuin mentiin sisälle, me vilkutettiin vielä kuulle heipat, ja kotona kurkattiin ikkunasta, että missä se kuu nyt luuraa.

Meillä oli niin hauska päivä, että pakko kyllä pitää näitä päiviä useamminkin! Ruuaksi me syötiin kanaa ja riisiä, ja leikittiin barbeilla siihen asti että Otto tuli töistä kotiin. Lopulta ei edes ehditty katsoa leffaa, kun kaikessa muussa meni niin kauan aikaa. Ihan hyvä vaan, mä olen iloinen että lapset ennemmin leikkivät tänään kun katsoivat leffaa. Illan kruunasi koko perheen yhteinen saunominen, ja se että esikoinen uskalsi ensimmäistä kertaa elämässään heittää pienet löylyt, yleensä meidän saunassa ei siis saa heittää ollenkaan löylyä jos hän on mukana. Hiljaa hyvä tulee, kolmessa vuodessa oppii tykkäämään pienistä löylyistäkin kun saa rauhassa harjoitella.

Parasta näin äidin näkökulmasta on se, että mulla on kaksi noin mielettömän ihanaa pikkutyttöä joiden kanssa tälläisiä päiviä on ilo järjestää, ja jotka näyttävät koko sydämestään sen miten paljon nauttivat. Ihanat perhepäivät eivät vaadi edes sen ihmeellisempää aktiviteettia, ne on ne pienet asiat joista lapset innostuvat, ja jo kotona voi keksiä niin paljon kaikkea hauskaa. Kiitos meidän rakkaille tytöille tästä ihanasta päivästä <3

Ihanaa viikonloppua ja hyvää yötä kaikille! <3

Jotenkin sitä vaan meinaa pakahtua rakkaudesta kun katsoo omia lapsia ja miettii millaisia he ovat, millaisia ovat olleet ja millaisia tulevat olemaan. Molemmat tytöt ovat kasvaneet kovasti ja heidän kanssaan on yksinkertaisesti ihan parasta hengailla! Kummallakin on niin omat juttunsa, mutta silti niin hurjasti yhteistä. Heillä on yhteiset leikkinsä ja vitsinsä, joista vanhemmat eivät tajua mitään. Hauskaa on esimerkiksi huutaa ”aaaarttu!” vuorotellen, aina vähän kovemmalla ja kovemmalla äänellä. Toim. huom. he eivät tunne ketään Arttua.

Taapero ja leikki-ikäinen keksivät kyllä välillä niin pönttöjä juttuja että ei tosikaan, mutta ainakin saa nauraa joka päivä, ja naurua ei voi koskaan olla liikaa. Päivät ovat kommelluksia täynnä, ja kyllä täällä saa olla välillä tiukkanakin ettei mene aivan höpöhöpöksi, mutta pääosin kaikki sujuu mutkattomasti. Kyllä nuo neidit toki osaavat myös tapella leluista, vaikka yhdessä tykkäävätkin leikkiä. Joululahjat kuitenkin ympättiin samantien yhteen, niitähän on silloin enemmän, kuten toinen neideistä fiksusti totesi.

Isompi on opettanut pienemmän laskemaan kymmeneen, ja osaa tulkita jokaikisen sanan jonka pienempi sanoo, vaikka me vanhemmat kuultaisiin se vasta ensimmäistä kertaa. Tulkille on välillä käyttöä, en olisi heti hiffannut että metro on ”ehhoo” ja ”kikkikki” on pingviini, kun kuopus sitä itsepintaisesti hoki ruokapöydän vierellä, tarkoittaen joululahjaksi saatua pingviinipeliä. Hyvä että ymmärtävät toisiaan!

Tytöt ovat selvästi nauttineet kun ovat saaneet olla yhdessä koko loman, eikä toinen ole lähtenyt aina kerhoon pariksi tunniksi. Hauskaa oli myös huomata, että kun tytöt jäivät kaksin mummun kanssa kotiin meidän lähtiessä Zeldan kummisedän synttäreille pari viikkoa sitten, tyttöjä ei harmittanut ollenkaan, vaan he jäivät leikkiensä keskelle ja sanoivat että ”voisitteko jo lähteä, niin me saataisiin mummulta pastilleja”, ovelat ketkut. Mutta meidän lähtiessä kolmestaan elokuviin esikoisen kanssa, kuopuksen jäädessä mummun hoitoon, oli molemmilla vähän harmi, kun toinen ei tullutkaan mukaan. Niin erottamattomia he ovat, pienet rakkaat.

Saan kyllä olla niin onnellinen että meille on siunaantunut noin ihanat pienet neidit, joiden kanssa pienetkin jutut tuntuvat välillä seikkailulta, ja joille haluaa tarjota vain parasta. Äitiys, ja omat lapset saavat musta parhaat puolet esiin, koska haluan olla heille vain ja ainoastaan paras. Tuki ja turva johon voi aina luottaa, ja se pönttö joka lähtee höpsöihinkin leikkeihin täysillä mukaan vaikka onkin jo aikuinen. Toki minäkin joskus olen myös kakkapää-äiti joka ei ala leipomaan ”joulukakkua” enää nukkumaanmenoaikaan viikko joulun jälkeen, mutta sekin kuuluu elämään!

Tyttöjen hameet ja paidat uusia löytöjä Zarasta. Sukkahousut Little pieces & h&m.

Tyttöjen ja tuon ihan yhtä rakkaan (ja yhtä pöntön) aviomiehen kanssa me nautiskellaan vielä kolmesta jäljelläolevasta lomapäivästä, joiden aikana pitäisi ainakin saada joulukoristeet veks ettei käy niinkuin viime vuonna, että tonttuverhot on ikkunassa vielä huhtikuussa. Viimeistään luppiaisena, esikoista lainaten, on aika käydä työn touhuun ja viedä kuusi varastoon, ja vastaanottaa kevät kotiin.

Ihanaa ja rakkaudentäyteistä lauantai-iltaa kaikille <3

Kaksplussan Vieraileva tähti -blogin puolella kerroinkin, kuinka meidän leffasuunnitelmat viikonloppuna peruuntuivat ikävästi. Tänään onneksi saatiin viimeinkin tilanne korjattua, ja lähdettiin jo aamupäivällä Tiaran kanssa katsomaan Onneli ja Anneli -elokuvaa Kinopalatsiin. Ei uskallettu tällä kertaa kertoa edes mistä on kysymys ennenkuin liput oli kourassa ja varmistus siitä että elokuva oli sallittu kaikenikäisille oli saatu. Mutta voi sitä riemua kun vihdoin mentiin yhdessä ostamaan poppareita, ja kerrottiin että nyt mennään katsomaan yhdessä leffaa!

Tyyppi oli aivan ylikierroksilla kun oli niin iloinen, ja niin oltiin mekin vähän. Onneli ja Anneli on pyörinyt jo niin kauan, että näytös oli pienessä salissa ja muita katsojia ei ollut paljoa, joten uskon että tämä oli sopivan rauhallinen tapa aloittaa leffassa käyminen kolmevuotiaan kanssa. Saatiin hänelle koroke, ja istuttiin tyytyväisinä kakkosrivissä. Kertaakaan ei keskittyminen herpaantunut elokuvasta, ja hän vaikutti tykkäävän leffasta kovasti, eikä jännittänyt ollenkaan. Munkin mielestä se oli tosi kiva, hyvän mielen elokuva!

Leffasta riitti höpöteltävää loppupäiväksi, ja hyvin tuntui tapahtumat jääneen mieleen. Sillä aikaa kun me oltiin leffassa, oli kuopus käynyt ulkoilemassa mummun kanssa ja mennyt nukkumaan päiväunia. Loppupäivä sujui rauhallisissa merkeissä, niinkuin melkein kaikki päivät tällä lomalla ovat sujuneet. Tytöt leikkivät koulua monta tuntia, Tiara oli Zeldalle opettajana ja pehmolelut ja nuket olivat myös oppilaina. Meinattiin monta kertaa tukehtua nauruun kun kuunneltiin opettajan opetuksia, aika lennokkaita juttuja etten sanoisi! Mutta ainakin kuopus nyt tietää, että koulussa opitaan ”kuuntelemaan nätisti, katsomaan elokuvia ja leikkimään kiltisti siskojen kanssa”.

Huomenna meillä on suunnitelmissa ottaa päivä ihan rauhassa, ja käydä sitten vähän tyttöjen kanssa katsomassa raketteja, ja huitomassa tähtisädetikkuja. Omia raketteja meille ei tule, mutta toisten paukkuja on kiva katsella turvallisen välimatkan päästä. Illalla tyttöjen mentyä nukkumaan me suunnataan viettämään iltaa ystävien kanssa, ja juhlistetaan vähän meidän tapaamisen vuosipäivää. Aika uskomatonta, että huomenna me ollaan tunnettu Oton kanssa jo neljä vuotta!

Huomenna tosiaan ilmestyy perinteinen vuosikooste, jota olen värkännyt tässä jo muutamana iltana, vuoden kohokohtineen ja ajatuksineen. Hyvää yötä kaikille ja mukavaa huomista, vuoden viimeistä päivää! <3

Kolmevuotiaan kanssa eletään nyt erittäin kolmevuotiasta vaihetta. ”Miksi minun pitää syödä? Miksi meillä on ruuaksi pastaa? Mistä pasta tulee? Miksi pitää syödä että kasvaa?” Kaikkeen on kysymys, kaikkiin vastauksiinkin vastakysymys. Välillä päivät sujuvat niin hyvin että ei meinaa uskoa että tyyppi on vasta kolmevuotias, kuten viimeviikkoisissa valokuvauksissa. Toisina päivinä taas sitä temperamenttia löytyy, ja kujeilu on hauskaa, eikä iästä ole epäilystäkään. Omia rajoja testataan jatkuvalla syötöllä, ja hauskintahan niitä on kolmevuotiaan mielestä testata siihen vielä vähän höpsöön pikkusiskoon.

Saman päivänkin aikana vaihtelu tunnetiloissa on vilkasta, ja esimerkiksi vielä aamulla kovasti kiinnostaneet vaatteet ja asun kuvaus saattavat iltapäivällä tuntua jo niin turhalta asialta, että sekuntikin paikallaan on liikaa. Tänä aamuna vaatteet valitsi pikkutyyppi aivan itse, ja päälle valikoitui mitäs muutakaan kuin kissoja! Kissat ovat kovaa huutoa meidän naperoilla, tosin toinen on edelleen vankasti sitä mieltä että kissatkin sanovat ”Hau!”, paitsi Kitikitit eli Hello Kittyt, jotka sanovat ”Miaum!”. Aamun asukuvaus oli menestys, itse valikoitu asu, kuvausympäristö (parveke) ja itse toivottu asun kuvaaminen toimivat hyvinä eväinä mallin osalta onnistuneisiin kuviin.

Neule Lindex / T-paita H&M / Farkut Primark / Laukku H&M / Kengät Nike Roshe Run / Rusetti äidin kätköistä

Aamulla kokeiltiin ensimmäistä kertaa Tiaralle hiusdonitsia, ja aika suloisen nutturanhan sillä sai jo aikaiseksi! Meidän neidillä on hiukset vielä aika ohuet, joten tavallinen nuttura on yleensä aika pikkuruinen. Donitsi kuitenkin peittyi jo suht hyvin oman tukan alle, ja sillä saatiin tyypille hänen toivomansa prinsessatukka. Me laitellaan aika useinkin Tiaran tukkaa, Tiara tykkää kun saa ”laittautua”, ja musta on ihana kokeilla kaikkea uutta. Ne on sellaisia äiti-tytär -hetkiä, joista me molemmat nautitaan paljon! Tykkäättekö laittaa omien lastenne hiuksia?

Loppuun vielä kolmen arvonnan voittajat! Eli ensiksi, Winterwaterfactory -arvonnan vapaavalintaisen haalarin uusi voittaja: Heidi. Mä julkaisin voittajan jo pari viikkoa sitten, mutten ole saanut yhteystietoja vieläkään, joten siksi arvoin uudelleen. Onnea siis Heidille! Lekmerin tarjoaman Färg&Formin pussilakana-arvonnan voittajaksi selviytyi Tinski. Ja viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä, Sheinsiden lahjakortin voittajaksi arpoutui Nellimaria. Paljon onnea kaikille voittajille! Laittaisitteko mulle yhteystietoja mitä pikimmiten osoitteeseen couturecouture(at)windowslive.com niin saadaan teille voitot kotiin.

Me aletaan nyt nautiskelemaan juustoista, kekseistä ja persimonista äidin ja Oton kanssa, kun ajateltiin piristää maanantaita juustoherkuilla. Illalliseksi syötiin törkeän hyvää myskikurpitsa-makkarapastaa, Tavolatan pasta-annoksesta inspiroituneena, ja mun on ihan pakko jakaa teillekin se resepti kunhan ehdin kirjoittaa ylös. Huomenna suunnataan ainakin neuvolaan, ja nähdään vähän kavereita pitkästä aikaa! Ihanaa maanantai-iltaa kaikille<3