Meidän kuopuksen kanssa imetystaivalta on takana nyt reilut yhdeksän viikkoa. Imetys lähti heti alusta asti sujumaan hänen kanssa ihan valtavan hienosti, vaikka sitä jännitin pienten viikkojen takia. Kun takana oli yksi aiempi kokemus ennenaikaisesta samoilla viikoilla syntyneestä vauvasta, tiesin mikä kaikki voi mennä imetyksessä pieleen jo heti kättelyssä. Vauva saattaa olla liian väsynyt jaksaakseen olla rinnalla, nopea painon lasku ja sen vuoksi lisämaidon antaminen voi saada hylkimään rintaa, vauva voi kellastua ja joutua valohoitoon, joka vähentää ihokontaktia ja vaikeuttaa maidon nousua, jatkuva sokeriseuranta ja äidin katkonaiset unet sairaalassa vain muutamia juttuja mainitakseni.

Vastapainoksi mulla oli kaksi onnistunutta pitkää imetystä täysiaikaisten vauvojen kanssa taustalla, joiden tuoma kokemus antoi varmuutta ja tietoa siitä, miten oma kroppa toimii. Tiesin, että pystyn imettämään, tiesin että multa tulee maitoa (ja millaisella aikataululla se nousee) ja tiesin, että mun maito riittää hyvin täyttämään vauvan tarpeet, jos vauva vaan jaksaa olla rinnalla. Ja vauvahan jaksoi, ihan mielettömän hienosti heti synnytyssalista asti.

Tämän vuoden imetysviikon teemana on nostaa esiin imetys- ja perhemyönteisyyden vaatimia tekoja yhteiskunnan eri sektoreilla. Vaikka koen, että 10 vuoden äitiyteni aikana imetys on tullut paljon näkyvämmäksi ja tietoa ja tukea on enemmän ja paremmin saatavilla, ennenaikaisen ja pienipainoisen vauvan kohdalla ei silti ollut muuttunut mikään kymmenessä vuodessa. Vaikka sain synnytyksessä uskomattoman hyvää, lämmintä ja asiantuntevaa hoitoa Naistenklinikalla, lapsivuodeosastolla en kokenut tulevani täysin kuulluksi ennenaikaisen vauvan imetyksen osalta.

Mun omaan kokemukseen ja sanaan ei luotettu, vaan mua painostettiin esimerkiksi syöttöpunnitukseen keskellä yötä 1,5h sen jälkeen kun vauva oli syönyt rinnalla mahan täyteen, vaikka kerroin, että hänellä ei luultavasti ole nälkä silloin, koska oli juuri ollut tunnin rinnalla. Kun vauva sitten kesken unilta herätettynä syöttöpunnituksessa söi vain 5ml (todella yllättävää), tätä pidettiin perusteena lisämaidon antamiselle.

Kerroin etten halua pumpata, koska en heru sairaalan pumpulle. Mua painostettiin pumppaamaan silti. Vauvalle yritettiin tarjota pulloa, josta kieltäydyin. Jouduin antamaan toisen äidin pumppaamaa lisämaitoa vauvalle imetysapulaitteella ja sormisyötöllä, vaikka vauva söi riittävästi mun maitoa ja puklasi heti kaiken lisämaidon pois. Kahden vuorokauden ikäiselle piti pakkosyöttää 20ml lisämaitoa mun maidon päälle, vaikka hänellä oli jo maha täynnä. Imetykseen ja vauvan syömiseen puututtiin useita kertoja, vaikka vauva jaksoi olla hienosti rinnalla kuten meidän täysiaikaiset vauvat, ja kaikki imetyksen turvamerkit täyttyivät. Pidin vauvaa 24/7 ihokontaktissa ja maito nousi hienosti.

Ymmärrän, että ennenaikaisena syntyneen kanssa esimerkiksi sokereiden tarkempi seuranta on tarpeen, mutta kontrasti oli silti valtava. Siinä missä viikkoa myöhemmin 37+0 syntyneen vauvan kanssa on täysi rauha imetykselle ja pesimiselle, eikä kukaan kysele mitään tai tule häiritsemään jatkuvilla punnituksilla ja pistelyillä, viikkoa aiemmin syntyneen kanssa rauhaa ei ollut kolmea tuntia kauempaa, eikä usein edes sitä. Siinä on aika vaikea saavuttaa sellaista rentoa ja onnellista olotilaa jossa maito nousee, jos joutuu monta kertaa vahvojen hormonien kanssa vielä puolustelemaan omaa imetystä.

En ihmettele enää lainkaan, että esikoisen kanssa mun imetys ei onnistunut ollenkaan, kun ne olosuhteet olivat juuri nämä samat, mutta se mun oma kokemus ja tieto puuttui ja suostuin kaikkeen. Imetystä ja sen jatkuvaa tarkkailua, painostusta, tuloksetonta pumppausta, lisämaitoa, pulloa ja tuttia heti sairaalassa ja lopulta kaupan päälle vielä valohoito, jonka vuoksi esikoinen oli jatkuvasti ensipäivinä sinivalossa, eikä ihokontaktissa.

Saan olla kiitollinen siitä, että tällä kertaa taustalla oli kaksi onnistunutta imetystä ja kaikki se tieto. Ilman niitä olisin uskonut, että oma maitoni ei riitä. Olisin antanut pullosta lisämaitoa heti sairaalassa, ja oltaisiin luultavasti ajauduttu lopulta antamaan korviketta pullosta, kuten esikoisen kanssa kävi. Korvikkeen antamisessa ei ole mitään pahaa ja lapsi kasvoi mainiosti silläkin, mutta kun oma toiveeni oli nimenomaan imetys, se olisi ollut nyt itselleni iso suru jos se ei olisi onnistunut.

Tässä on mielestäni iso ristiriita imetysmyönteisyyden ja ennenaikaisena syntyneiden vauvojen hoidossa. Sairaalassa tulisi pohtia sitä, miten imetyksen voisi turvata ja siihen kannustaa (mikäli se on äidin toiveena) myös ennenaikaisena syntyneiden vauvojen hoidossa mahdollisimman hyvin, sillä tällä hetkellä olosuhteet ennenaikaisen vauvan imetykselle olivat osastolla ajoittain todella haastavat. Mielestäni se ei saa mennä enää vuonna 2021 niin, että äiti joutuu jatkuvasti puolustelemaan imetystä ja sen onnistuminen on äidin tiedon ja taidon varassa.

Se olisi nimenomaan henkilökunnan tehtävä ohjata ja kannustaa imetyksen onnistumiseen aina jos se on äidin toiveena, eikä hankaloittaa sitä toimimalla täysin esimerkiksi imetyksen tue ohjeiden vastaisesti. Sairaalassa on keinoja käytettävissä, kuten se imetysapulaite ja sormisyöttö – eikä pullon pitäisi olla eka jota tarjotaan. Vielä välineitäkin tärkeämpää on kuitenkin se, että äiti voisi kokea tulevansa kuulluksi ja ymmärretyksi ja saavansa tukea painostuksen ja kyttäämisen sijaan, tilanteessa kuin tilanteessa.

Esikoisen kanssa koetun sairaala-ajan vuoksi mulla on aina ollut toiveena mahdollisimman varhainen kotiutuminen synnytyksen jälkeen (koska ajatus sairaalassa olosta on ahdistanut niin paljon) ja täysiaikaisten vauvojen kanssa ollaankin onneksi päästy nopeasti kotiin. Mulle jäi esikoisen synnytyksen sairaala-ajasta ajasta tosi kurjat fiilikset ja olen tajunnut vasta nyt näin kymmenen vuoden jälkeen, että en koskaan saanut käsitellä niitä kenenkään kanssa. Ne kaikki tunteet nousivat pintaan nyt kun kuopus syntyi samoilla viikoilla ja jouduin kohtaamaan niitä samoja asioita uudelleen. Siksi mulle oli oikeasti todella vaikeaa olla sairaalassa, varsinkin kun Otto ei siellä koronan vuoksi saanut olla kuin sen yhden tunnin vuorokaudessa.

Onneksi lapsivuodeosastolla mulla oli kolmen päivän aikana myös useampi ihana kätilö, joilta sain kannustusta, luottamusta, empatiaa ja ymmärrystä ja jotka nimenomaan toimivat imetysohjeiden mukaan. Heille olen valtavan kiitollinen siitä, että he saivat mulle paremman olon ja uskalsin luottaa itseeni. Mutta yksikin ihminen, joka kylvää epäilyksen siemeniä äidin imetys-itseluottamukseen ja vaikeuttaa hommaa tarpeettomasti myös käytännössä, on liikaa. Ne ensimmäiset päivät ovat valtavan tärkeitä imetyksen onnistumiselle ja sitä pitäisi suojata kaikin keinoin, jos se perheen toiveena on.  Pitäisi huolehtia, että ihan jokaisella hoitohenkilökunnan jäsenellä on imetystietämys ajan tasalla.

Yhdeksän viikkoa imetystä on sujunut kuin unelma. Vauva kasvaa hienosti ja imetys on juuri sitä, mitä se parhaimmillaan voi olla: helppoa, ilmaista, hauskaa, ihanaa, rakastavaa, täynnä läheisyyttä ja ihania hetkiä. Olen maailman kiitollisin, että saan kokea tämän tälläkin kertaa. <3

Suosittelen jokaista, jolla imetys on toiveissa, tutustumaan Imetyksen tuen sivuihin. Sieltä löytyy tukea ja neuvoja melkeinpä jokaiseen tilanteeseen, mikä voi tulla vastaan! En olisi uskaltanut luottaa omaan kokemukseeni yhtä paljon ellen olisi tankannut itseeni kaikkea sitä tietoa, minkä sieltä löytää.

Käynnissä olevan kansainvälisen imetysviikon vuoksi mä ajattelin muistella omaa imetystaivaltani, ja kääntää katsetta kohti tulevan vauvan imetystä. Mulla on takana kaksi hyvin erilaista imetyskokemusta kahden hyvin erilaisen vauvan kanssa, ja tulee olemaan jännittävää nähdä miten imetys sujuu sitten kolmannen neidin kanssa. Toivon mukaan kaikki sujuu hyvin, ainakin omiin taitoihini mä luotan sen verran että niistä se ei ole kiinni. Sen sijaan mä tiedän omasta kokemuksestani, että vauvasta ja olosuhteista se on kiinni ja paljon.

Meidän esikoinen syntyi viisi viikkoa etuajassa kuten moni teistä tietää. Hän oli todella keltainen, pieni ja väsynyt, ja alussa hänellä ei noussut paino eikä hän saanut olla juurikaan ihokontaktissa sinivalohoidon vuoksi. Hän ei myöskään jaksanut tehdä töitä rinnalla, vaan nukahti heti, eikä vaan sitten syönyt ollenkaan. Imuotekin oli aivan päin prinkkalaa, näin jälkikäteen ajateltuna, jos hän sellaista edes kerkesi ottaa ennen kuin nukahti.

Sairaalassa hänelle tarjottiin pulloa jo heti synnytyksestä seuraavana päivänä reilusti laskeneen painon vuoksi, enkä mä osannut sitä ihmetellä tai kyseenalaistaa nuorena ensisynnyttäjänä. Mun rinnat eivät myöskään pidä pumppua tarpeeksi vauvana, eivät sairaalapumppua eivätkä kotipumppua, eikä multa heru pumpulle maitoa vaikka vauvalle sitä tulee enemmän kuin tarpeeksi. Tätäkään en ymmärtänyt silloin, vaan opin sen vasta toisen lapsen kanssa. Luulin että maitoa ei tule tarpeeksi koska sitä ei tule pumpulle. Syitä on monia, mutta näiden kaikkien asioiden summana esikoisen kanssa äidinmaitotaival päättyi jo ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan, ja se surettaa mua vieläkin, vaikka hän hienosti korvikkeella kasvoikin.

Zelda sen sijaan syntyi täysiaikaisena, pirteänä ja elinvoimaisena ja jo vähän pullaa poskiin keränneenä viikolla 37+0. Synnyttyään hän vietti elämänsä ensimmäiset kaksi tuntia ihokontaktissa rinnalla, ja alkoi syömään heti. Meillä oli sellainen sanaton sopimus että tämä juttu nyt vain onnistuu, ja niinhän siinä kävi. Imetystä kesti 359 päivää, ja se päättyi helposti ja kivuttomasti juuri sopivaan aikaan kun lähdin yhden yön työmatkalle Frankfurtiin.

Maitoa tuli juuri sopivasti vauvan tarpeisiin, ja imetys oli ensimmäisen viikon totuttelun jälkeen maailman helpoin juttu. Silloin mä ymmärsin että se on ihan todella paljon kiinni vauvastakin, ja lakkasin syyttämästä itseäni imetyksen epäonnistumisesta ensimmäisellä kerralla. Ei imetyksen tarvitse eikä kuulu olla ylivoimaisen hankalaa, silloin jos se tuntuu vievän kaikki voimat eikä siitäkään huolimatta onnistu toivotulla tavalla, on varmasti kaikille parempi juttu vaan siirtyä korvikkeeseen.

Olen äärimmäisen iloinen että olen saanut kokea myös onnistuneen imetyksen, sillä se on jotain ainutlaatuista joka on vaikuttanut mun ja tyttäreni suhteeseen todella paljon. En tule koskaan unohtamaan niitä aamuja, kun köllittiin sängyssä, vauva mua vasten käpertyneenä, ja tuo pieni pötkylä piti mua sormesta kiinni ja söi samalla maitoa ahnaasti. Tai sitä hetkeä kun oltiin kolmeviikkoisen neidin kanssa ostoksilla ja imetin harson alla samalla kun katselin vaatteita, eihän kolmeviikkoinen edes painanut juuri mitään. Silloin ajattelin että olisipa elämässä kaikki yhtä helppoa.

Vuodessa imetyksestä ehti kertyä miljoona muistoa, ihanaa, herkkää ja myös hauskaa muistoa. Se rajoitti elämää monessa asiassa ruokailusta pukeutumiseen, ja oli välillä rankkaakin, mutta toi silti elämään niin hurjan paljon lisää. Mulla on sitä ikävä.

Toivon täydestä sydämestäni että mun kolmas imetyskokemus muistuttaa enemmän toista kuin ensimmäistä, koska imetys on onnistuessaan helppoa ja ihanaa. Toivon että imetys lähtee sujumaan luonnollisesti ja vaivattomasti. Tiedän mitä mun kannattaa tehdä, mitä osaan tehdä ja miten voin itse edesauttaa imetyksen onnistumista, enkä myöskään epäile ettenkö voisi onnistua. Ihan varmasti voin onnistua imetyksessä hienosti jos kaikki menee muuten mallikkaasti vauvan kanssa ja hän syntyy terveenä ja jaksavaisena. Tarkoituksena on imettää ainakin yhtä kauan kuin keskimmäistä, miksei kauemminkin jos vauva niin haluaa ja elämäntilanne sallii.

Mutta paineita en aio ottaa, en itseltäni enkä keneltäkään muultakaan. Imetys on jokaisen äidin oma asia, se on äärimmäisen herkkä asia ja se on asia jossa kukaan ei kaipaa painostusta, ainoastaan tukea.

Mä haluan imetysviikon ja imetysrauhan hengessä kiittää sekä molempia ihania tyttäriäni, että miestäni siitä että olen saanut imetyksen kokea. Otolla on ollut suuri rooli mun imetyksen onnistumisessa, kun hän on kantanut mulle pullokaupalla vettä imetysmaratonien aikana, juossut hakemaan kaupasta lanoliinivoidetta, ja nukkunut perhepedissä tyytyväisenä. Kannustanut mua jatkamaan, ja huomioinut esikoista silloin kun vauva on ollut rinnalla.

Toivotaan, että ensi kerrallakin imetys sujuu hienosti. Yhden asian aion tehdä seuraavalla kerralla imetyksessä paremmin: otan enemmän imetyskuvia. Mua harmittaa se että vuoden imetystaipaleesta ainoat kuvat ovat nämä kaksi tässä näkyvää kuvaa. Ehkä vuonna 2013 imetyskuvat eivät olleet vielä niin yleisiä muistan ainakin miten hulluna mua silloin jännitti laittaa näitä blogiin ja ajattelin että ne on varmasti jonkun mielestä tosi sopimattomia. Olen superkiitollinen ja iloinen siitä miten paljon äidit näiden muutaman vuoden aikana ovat tuoneet imetystä esille niin somessa kuin muuallakin mediassa, ja ennenkaikkea positiivisessa valossa. Jos vain imetys sujuu, aion jatkaa samalla linjalla itsekin. Ihanaa imetysviikkoa kaikille <3

Millaisia imetyskokemuksia sinulla on? Kuka on tukenut sinua eniten imetyksessä? Oletko kohdannut arvostelua tai painostusta omista ratkaisuistasi?