Pidettiin tuossa keväällä mun ystävän Kokit ja potit -blogin Hannele Hyvärisen kanssa instassa Q&A lapsen puheen kehityksestä, joka oli aivan älyttömän suosittu. Saatiin siitä valtavasti positiivista palautetta, ja sen kunniaksi päätettiin jatkaa aiheesta vielä blogipostauksen verran. Hannele on toki loistava ruokabloggaaja, mutta sen lisäksi hän on myös koulutukseltaan puheterapeutti, joka työskentelee erilaisten puheen ja kielen haasteiden kanssa.

Koska monissa perheissä puhumaan oppiminen tai erilaiset puheen tuoton tai ymmärtämisen haasteet ovat juuri tälläkin hetkellä ajankohtaisia, me päätettiin Hannelen kanssa yhdessä jakaa toimivat vinkit lapsen puheen kehityksen tukemiseen arjessa. Ja aina ei tarvitse olla edes mitään haasteita, näillä konkreettisilla vinkeillä jokaisen lapsen puheen kehitystä on helppo tukea pienestä asti ja ehkä myös ehkäistä joitakin mahdollisia tulevaisuuden haasteita. Kaikkeen ei voi omalla toiminnalla vanhempi vaikuttaa, mutta joihinkin asioihin voi.

HANNELEN 5 VINKKIÄ

1. LUE KIRJOJA

”Lukeminen kannattaa aina” on sanontana kulunut, mutta turhaan sitä ei ole toisteltu. Kirjojen lukeminen lapsella on yksi helpoimmista tavoista lisätä lapsen kuuleman kielen määrää – ja laatua.

Eikä kyse ole mistään pikkujutusta: lapsen ympärillä olevien aikuisten käyttämän, lapselle suunnatun kielen määrä ja laatu ovat keskeisessä asiassa lapsen kielen kehityksessä. Lapsi oppii kielen kokemuksista ja vuorovaikutuksessa – kirjojen parissa molemmat tulevat kuin itsestään.

Vanha kunnon iltasatu on ihan tosi hyvä tapa rauhoittua päivän päätteeksi, olla lähekkäin ja heittäytyä sadun hurmaan. Ajatella mitä kaikkea kirjojen kautta voi kokea: Viidakkoseikkailuja! Pelottavia hetkiä mörköluolassa! Suuria tunteita, ihan samanlaisia kuin arjessa! Samalla opitaan yksisarvisen söpöysmerkeistä tai erilaisista tavoista ajatella ja elää.

Olen kirjoittanut muutama vuosi sitten 10 syytä lukea lapselle –vihkosen, josta löydät lisää syitä tarttua kirjaan. Löydät sen täältä.

2. NÄE LAPSI LUOVANA ONGELMANRATKAISIJANA

Eikö olekin aika tuttu tilanne, että vanhempi nostaa pudonneen lusikan melkein jo ennen kuin se kilahtaa lattialle. Tai jätskipakettia lasten katsoessa avaava aikuinen nappaa sakset laatikosta sanomatta sanaakaan, jos näppivoimat eivät riitä.

Joskus elämän huiskeessa molemmat tapaukset ovat arjen sujuvuuden kannalta ainoita mahdollisia tapoja päästä päivä iltaan. Toisena hetkenä, kun voimia on enemmän, asiaa voi pysähtyä miettimään uudelta kannalta: Nämähän ovat loistavia vuorovaikutus- ja kielen oppimisen tilanteita!

Entä jos jumissa olevaa jätskipakettia avatessa ihmettelisi lapselle ääneen, että mistä tämä oikein aukeaa. Tai miten ihmeessä me saataisiin tämä auki. Luultavasti lapsi, ainakin ajan kanssa, alkaisi ideoida ratkaisuja tilanteeseen: repäise tuosta, haetaan sakset, leikataan se kahtia tai syödään se myöhemmin (hah, no ei sentään).

Tai entä jos aikuinen jaksaisi odottaa pienen hetken, että lattialle lusikan pudottanut lapsi tekee aloitteen. Ehkä katsoo aikuista tai lusikkaa, ehkä kiljahtaa tai karjuu kuin leijona – kommunikaatiota yhtä kaikki.

Kun lapsen näkee luovana ongelmanratkaisijana, lapsen kielellisen ajattelun ja mielikuvituksen kehitys saa vauhtia. Tärkeää tietysti on muistaa, että kun lapsi tarvitsee aikuisen apua, tarpeeseen tulee vastata. Kun aikuinen huomioi lempeästi lapsen avuntarpeen, lapsi kokee olevansa huomioitu ja turvassa, ja tilaa luovuudelle ja ongelmanratkaisuille on.

3. KERRO ENEMMÄN, KYSY VÄHEMMÄN

Aikuisilla on usein ihana, ja tosi tärkeä, tapa kysyä lapselta vaikkapa hoitopäivän jälkeen, mitä lapsi on tehnyt ja syönyt tai kenen kassa hän on leikkinyt. Pidä tavasta kiinni! Kuulumisten vaihtaminen on hirmuisen tärkeää.

Kerro samalla omista kuulumisistasi: mikä tänään töissä tai kotona on sujunut, mikä harmitti tai miltä ystävältä tullut viesti tuntui. Näin lapsi kuulee aikuisen ajatuksia ja mielipiteitä.

Kerro enemmän, kysy vähemmän –teemaa voi toteuttaa vaikka myös kirjoja pienelle lapselle lukiessa. Usein aikuisten tulee osoiteltua kuvia ja kysyttyä ”mikä tuo on?” Kysyminen on tietysti ihan ok, mutta jos aikuinen kertoisi vaikka joka toisesta kuvasta itse useammalla sanalla, saisi lapsi mallia kielen laajentamisesta. Kokeile!

4. KIELELLISTÄ YMPÄRISTÖÄ, AJATUKSIASI, MAAILMANKUVAASI JA TUNTEITASI

Väliotsikko kertoo kaiken olennaisen, ja samaisesta asiasta on puhuttu aiemminkin tässä postauksessa. Lapsen kanssa jutteleminen, omien ja lasten tunteiden ja ajatusten ja ympäristön asioiden ääneen sanominen on aivan valtavan tärkeää. Se on lapsen kielenkehityksen tukemisen ydin.

Pienelle lapselle nimetään yksittäisiä asioita: auto, pilvi, katupöly, päivänkakkara ja nenäkarva. Vähän isommalle lapselle sanojen ympärille liitetään kuvailevia sanoja: iso punainen auto, ihan kamalan synkkä pilvi, ärsyttävä katupöly, ihana päivänkakkara tai hassu nenäkarva.

Kun lapsi alkaa jo itse tuottaa kieltä, voidaan laajentaa lisää. Samalla voidaan pohtia, kuka tykkää päivänkakkaroista tai millaisen auton mummi haluaisi, jos voittaisi lotossa.

5. LAULA LAPSEN KANSSA

Laulaminen ja rytmikäs loruttelu on vanhan kansan tapa leikkiä lasten kanssa. Miten viisas vanha kansa! Laulaessa sanojen rytmi toistuu aina samanlaisena puhujasta ja murteesta riippumatta, joten se on lapsen helppo kuulla ja muistaa.

Laulaminen kehittää mm. kuulomuistia ja äänenpainojen erottelua, jotka taas ovat tärkeitä kielellisiä osataitoja vaikkapa keskusteltaessa. Ja ennen kaikkea: yhdessä laulaminen on ihan superhauskaa!

Kiitos Hannelelle aivan loistavista vinkeistä! Mä itse tunnistan juuri tuon, että mulla on tapana kysellä kauheasti lapsilta. Kerron kyllä omia kuulumisia laajastikin, mutta paljon tulee myös kyseltyä heiltä, etenkin taaperolta. Olen kokeillut viime aikoina sitä, että olen kysynyt taaperolta ”Miltä tämä tuntuu sinusta” tai ”Mitä ajattelet tästä?” sen sijaan, että kysyisin, että ”Onko kivaa?” tai ”Tykkäätkö tästä?”. Silloin on jäänyt myös enemmän tilaa hänelle kertoa omin sanoin sen sijaan, että vastaisi vaan ”joo” mun valmiiseen kysymykseen. Ja miten ihania vastauksia sieltä on tullut! On selvinnyt mm. että ”Äiti minua jännittää tämä karuselli!”.

Me tykätään koko perhe lukea yhdessä ja itsekseen tosi paljon, siitä saan olla kiitollinen. Kaikkia ei lukeminen innosta, mutta siihen motivoimiseen on monia keinoja. Jos lapsi on vielä tosi pieni, voi vaikka vaan ihmetellä kirjan kuvia ja tapahtumia sen sijaan, että yrittäisi heti ensin lukea ääneen koko tarinaa. Sitten kun kirjat tuntuvat kivalta, niitä voi alkaa lukemaan ”kunnolla”. Ihmettelyä ja analysointia ei silti kannata unohtaa ainakaan mun kokemuksella. Lapsen omat huomiot kirjasta ja kuvista ovat just niitä kaikkein hauskimpia.

Isompia lapsia on helppo motivoida lukemaan yhdessä aikuisen kanssa tai itsekseen esim. Äidin puheenvuoron Inarin loistavalla keksinnöllä lukuaika = pädi/puhelinaika. Eli niin kauan kuin lukee kirjaa, saa olla puhelimella tai pädillä. Olen huomannut Inarin instasta, että tämä toimii ihan älyttömän monella! Jos lapsi jaksaa lukea puoli tuntia kirjaa, hän saa olla puoli tuntia pädillä. Mahtavaa!

Kukaan ei jaksa kaikkina päivinä selittää joka ikistä asiaa juurta jaksain tai ihmetellä kaikkea tai antaa lapsen ratkaista kaikkia ongelmia turvallisesti ja hauskasti samalla oppien. Ja se on enemmän kuin fine. Mutta se, että pyrkii tukemaan lapsen puheenkehitystä mahdollisimman usein esimerkiksi näillä em. keinoilla, tukee myös omaa vanhemmuutta super hyvin. Mitä enemmän lapsi oppii ilmaisemaan itseään, sitä helpompaa hänen kanssaan on kommunikoida.

Lasten ollessa kesälomalla on ihanaa välillä antaa isompien lasten valvoa vähän myöhempään. Koulu- ja dagisarjessa meillä lapset menevät aina jo 20-20.30 aikaan nukkumaan, joten se että saa kesälomalla joskus vaikka valvoa kymmeneen on heille jo iso juttu. Silloin me vietetään isojen tyttöjen aikaa tai tehdään Oton ja isojen kanssa kaikkea siistiä, mihin taapero ei niin paljon jaksa vielä keskittyä. Katsellaan yhdessä leffoja tai Netflixin dubattuja esiteinisarjoja, pelataan rauhassa lautapelejä tai tehdään isoja palapelejä. Joskus luetaan pitkiä kirjoja, lakataan kynsiä tai ihan vaan jutellaan. Se on niin parasta! Vaikka meidän lapset on aina ollut ihania tyyppejä joiden kanssa hengata, niin jotenkin musta tuntuu että tämän ja viime kesän välillä isot ovat oikeasti kasvaneet niin paljon.

Ihan mahtavaa, miten hauskaa on hengailla kahden vanhimman kanssa. Ja en missään nimessä tarkoita, etteikö heidän kanssa olisi ollut ihanaa ja hauskaa ennenkin tai etteikö taaperon kanssa olisi tälläkin hetkellä. Todellakin on. Mutta kasvu tuo tosi paljon uusia ulottuvuuksia yhteiseen keskusteluun ja hengailuun. Se on samaan aikaan jännittävää, innostavaa ja hauskaa.

Tottakai lasten ollessa ihan pieniä on joskus miettinyt millaista se on sitten, kun he ovat isompia. Tai ehkä on joskus miettinyt millaista on sitten kun he ovat teinejä. Mutta loppupeleissä se etukäteen spekulointi on vähän hyödytöntä, kun lapset kuitenkin kasvaa ja kehittyy tosi omalla tavallaan. En olisi ikimaailmassa osannut etukäteen ajatella, että 6- ja 7,5-vuotiaiden kanssa voi olla jo näin siistiä. Ja jotenkin tässä koko ajan kasvaa vaan se fiilis, että samaan aikaan kun kauhistelee ajankulua ja toivoo lasten pysyvän ikuisesti äidin vauvoina, odottaa myös sitä, että saa oppia heistä vielä lisää.

Se on ihan älyttömän ihanaa ja helpottavaa miten paljon he jo ymmärtävät. On mahtavaa, miten armollisia he ovat meille vanhemmille. Jos jonakin iltana meitä vanhempia väsyttää, mutta lapset haluaisivat vielä valvoa sen jälkeen kun pienin menee nukkumaan, heille voi myös hyvin sanoa suoraan jos ei jaksa. Että tänään äiti ja isi on herännyt aikaisin taaperon kanssa ja tehnyt päivällä vuorotellen koulu- ja työjuttuja ja meitä väsyttää ja halutaan itsekin mennä nukkumaan, tai katsoa vähän aikaa aikuisten sarjaa. Ja he ymmärtävät.

He keksivät joko ratkaisun ”voidaanko mennä kahdestaan sitten omaan huoneeseen lukemaan vielä kirjoja”, tai sitten tsemppaavat ja kertovat ymmärtävänsä ja menevät nätisti nukkumaan. Ei tulee mitään ”Mikseiii miksei jooko jooko jooko pliiiiis me halutaan” -litanioita, vaan tulee armoa ja ymmärrystä meille, jopa myötätuntoa. Meidän lapset arvostavat sitä, että heille puhuu suoraan ja perustelee. Ja jos on perustelut, ne on helppoa myös ymmärtää. He myös tietävät, että se ettei jonakin iltana saakaan valvoa ei tarkoita, etteikö vaikka toisena iltana voisi hyvin taas höpötellä vähän myöhempään.

Mä oon jotenkin niin fiiliksissä tästä elämänvaiheesta just nyt. Isompien lisäksi myös taapero on kasvanut ihan älyttömästi tänä keväänä. 2v tahtoikä tuntuisi olevan tällä hetkellä jo vähän seesteisemmässä vaiheessa. On ihanaa seurata myös hänen kehitystään ja tällä hetkellä koko perheen kesken on super helppoa mennä ja nähdä ja kokea. Kaikki ovat kivassa iässä ja kehitysvaiheessa juuri nyt ja esim. reissaaminen on tosi helppoa. Me nautitaan tästä ihan täysillä ja otetaan kaikki irti tästä kesästä.

Kiitos meidän mahtityypeille että saadaan olla just teidän vanhempia. Ja kiitos kun sain lukea tän teille ääneen ja tykkäsitte <3

*Postauksessa näkyvät bOblesit on saatu Gefferiltä.

Mä olen aina uskonut siihen, että lasten täytyy antaa itse kokeilla ja kiipeillä ja rakentaa temppuratoja ja testata rajojaan. Vain kokeilemalla he oppivat hallitsemaan omaa kehoaan ja tiedostamaan mihin heidän kykynsä riittävät. Olen siis aina kannustanut lapsia kiipeilemään ja hyppimään ja juoksemaan, pienestä asti.

Olen vienyt heitä liikuntaharrastuksiin, metsään, kallioille, uimaan, tasapainoilemaan, leikkipuistoihin ja hoplopiin. Olen kannustanut kiipeilemään kalliolla ja hyppimään trampalla. Olen tarjonnut mahdollisuuksia kokeilla erilaisia lajeja ja harrastaa huvin vuoksi tai tavoitteellisesti, ihan miten itse haluavat. Olen pyrkinyt myös itse näyttämään esimerkkiä liikkuvasta vanhemmasta liikkumalla itse ja lähtemällä mukaan lasten liikuttaviin leikkeihin. On opeteltu skibidiä, luisteltu, lenkkeilty ja pompittu trampoliinilla. Ollaan tehty kotona eläinjoogaa ja käyty koko perheen liikuntatapahtumissa.

Tekemällä oppii ja taidot karttuvat nopeasti. Olen myös tajunnut sen, että lapset kokeilevat ja menevät myös esim. koulussa ja päiväkodissa. Jos he eivät ole yhtään saaneet harjoitella kehon hallintaa ennen kuin kaikki mahdollisuudet avautuvat, he saattavat satuttaa itsensä pahastikin, kun eivät ymmärrä vaaraa. Joskus tietysti sattuu vahinkoja silloinkin kun saa harjoitella ja kokeilla rajojaan. Se on elämää ja se mahdollisuus on aina olemassa, vaikka kop kop melko vähällä ollaan onneksi päästy.

Keskimmäisen taannoisen temppuratatapaturman jälkeen tuli kuitenkin sellainen kauhea pelko ja teki mieli vuorata koko koti pumpulilla. Eihän kukaan vanhempi halua, että oma lapsi satuttaa itsensä. Mä sain nopeasti sen jälkeen itseni kiinni sanomasta ”VARO!” ja ”Älä!”. Yhden tapaturman jälkeen tuntui hetken, että kaikki ne järkevät ajatukset siitä, että lapsen pitää saada kokeilla ja oppia itse oli kuin pois pyyhitty. Mun piti hieman käydä itseni kanssa keskustelua, jotta pääsin yli siitä pelosta ja pystyin taas ajattelemaan rationaalisesti.

Mulle itselleni sattui ja tapahtui lapsena jatkuvasti aina, kun äiti ei ollut vieressä sanomassa ”varo!”. Käsi murtui koulussa kukkulan kuninkaassa, aivotärähdyksen sain päiväkodissa kahteenkin kertaan ja nilkoista meni nivelsiteet kavereiden kanssa ulkoillessa kun kompastuin. Olin sellainen honkkeli pitkäraajainen ja kömpelö lapsi, joka ei hallinnut kehoaan yhtään. Ymmärrän hyvin sen, miksi vanhempana pelottaa se, että omalle lapselle tapahtuu jotain ja tekee mieli vaan kieltää kaikki yhtään kehonhallintaa vaativa toiminta. Pidemmän päälle se ei kuitenkaan suojele lasta yhtään, päinvastoin.

Siksi mä olen halunnut vanhempana yrittää olla rohkea ja antaa lasten kokeilla. Ja vaikka se on nykyään pelottavampaa kuin ennen, mun täytyy yrittää olla rohkea jatkossakin.

”Hyssyttely, varoittelu ja kieltäminen onnistuvat helposti karkottamaan ilon lasten toiminnasta. Kolhut ja pienet vahingot kuuluvat lasten leikkiin ja liikuntaan, niiden kautta me kehitymme. Liikkumalla lapsi oppii myös välttämään tapaturmia.” Näin sanotaan Suomen Sydänliiton Neuvokas perhe -sivuston lasten liikuntasuosituksissa.

Ja mä en todellakaan halua karkottaa iloa lasten toiminnasta. Haluan rohkaista heitä liikkumaan juuri siten kuin itsestä tuntuu hyvältä ja löytämään ilon liikunnasta. Meidän lapset ovat aina liikkuneet paljon ja saaneet iloa liikunnasta. Liikkuminen on heille luontaista ja kotona tuntuu, että he ovat aina liikkeessä, paitsi silloin kun nukkuvat. Haluan edelleen tarjota mahdollisuuksia liikuntaan niin sisällä kuin ulkonakin. Siksi bOblesit pysyvät meillä olkkarissa ja terassilla ja niistä saa rakennella temppuratoja jatkossakin. Vaikka äitiä hirvittää, niin saan pitää sen hirvityksen omana tietonani. Aina välillä on (uudelleen ja uudelleen) hyvä käydä läpi, millaisia temppuratoja voi rakentaa ja millaiset rakennelmat ovat liian huteria, mutta he todellakin saavat rakentaa ja kiipeillä.

Gefferille tuli tänä keväänä uusia aivan ihania bObleseita herkullisissa väreissä ja mekin saatiin muutama uutuus lapsille testiin. Iso kala ja pieni kala ihanan vaaleanpunaisissa sävyissä, sekä mahtava rolleri, joka on meidän lasten ehdoton suosikki. Sillä kaikki kolme viilettävät vuorotellen ympäri alakertaa rullaillen. Yksi pötköttelee sen päällä lukemassa kirjaa ja samalla liikuttelee itseään jaloilla eteenpäin ja taaksepäin. Toinen liukuu mahallaan sen kanssa pitkiä liukuja. Kolmas istuu sen päällä ja potkuttelee eteen ja taakse. Kaloilla he harjoittelevat tasapainoa ja käyttävät niitä penkkeinä ja pöytinä.

Meidän lapsilla on todella hyvä kehonhallinta muhun verrattuna ja he osaavat monia sellaisia taitoja jo nyt, jotka itseltäni edelleen puuttuvat tai jotka olen oppinut vasta myöhemmällä iällä. Puhumattakaan siitä, miten notkeita he ovat verrattuna näkkileipä-äitiinsä. Heidän liikunnan iloaan on ihana seurata ja olen ylpeä siitä miten rohkeita ja taitavia liikkujia he ovat. Voin vain niellä jännitykseni ja katsoa vierestä, miten hienosti he kokeilevat rajojaan ja oppivat uutta. Tänään keskimmäinen sai viimein viiden viikon jälkeen kipsin pois ja käsi on loistavasti parantunut, onneksi. Tänään on meille ilon ja juhlan päivä ja lääkäriltäkin saatiin lupa ottaa käsi ihan normaalisti käyttöön.

Pelottaako teitä, että lapset satuttavat itsensä, kun lapset kiipeilevät ja riehuvat?  Toimitteko itse vanhempina eri tavalla kuin omassa lapsuudessanne toimittiin tässä asiassa? 

Multa on pitkään toivottu postausta siitä, miten toimin erilaisissa ristiriitatilanteissa lasten kanssa. Mä aloin ensin jo naputtelemaan tätä kylmiltään, mutta sitten keksin, että postauksesta tulee paljon mielenkiintoisempi ja myös helpompi mulle toteuttaa, jos kysyn esimerkkitilanteita nimenomaan TEILTÄ. Kysyinkin siis instagramin puolella teiltä esimerkkitilanteita, joita lasten kanssa voisi tapahtua ja joihin haluaisitte kuulla mun reaktion tai toimintatavan. Näitä esimerkkitilanteita tuli ihan älyttömän paljon, joten valtavan suuri kiitos teille kaikille, jotka niitä lähetitte! Koska niitä tuli niin valtavasti, päätin selvyyden vuoksi jakaa postauksen kahteen osaan. Ekassa osassa käsittelen 0-7-vuotiaiden kanssa mahdollisia tilanteita, ja tokassa osassa sitä, miten toimisin vähän vanhempien lasten kanssa mahdollisissa tilanteissa.

Seuraavaksi luvassa siis teidän keksimiä esimerkkitilanteita ja sitten mun reaktioita niihin. Miten toimisin tilanteessa X. Omat reaktioni pohjautuvat siihen, miten itse toimin omien lasten kanssa tai miten olen toiminut aiemmin esim. hoitolasten kanssa tai mitä olen itse kokenut lapsuudessani. Mutta iso osa näistä esimerkeistä on tietty sellaisia, joita en koskaan ole itse oikeasti kokenut ja spekuloin vain omaa mahdollista toimintatapaani. Osa oli niin absurdeja tilanteita, että en oikeasti tiedä, mitä sellaisessa tilanteessa tekisin. Pystyisinkö reagoimaan niinkuin toivoisin itseni reagoivan? Olisiko mun ajattelemasta toimintatavasta mitään apua? En tiedä. Haluan myös muistuttaa, että minä olen vaan yksi äiti muiden joukossa, enkä suinkaan mikään kasvatusalan ammattilainen, joten mun esimerkit pohjautuvat vain omiin kokemuksiini ja ajatuksiini.

Mitä tekisin, jos lapsi kyselisi kovaan ääneen julkisella paikalla lisääntymisestä tai kysyisi muita kiusallisia kysymyksiä?

Vastaisin mahdollisimman rauhallisesti ja ikätasoon sopivasti. Näin mulle on itse asiassa käynytkin kerran! Se oli kuumottavaa, miljoonat katseet selässä bussissa (tai ehkä sittenkin vain pari mummoa matkalla kauppaan, mutta tuntui miljoonalta) ja lapsi kysyy ”äiti, mistä niitä vauvoja tulee?”. Vastasin silloin muistaakseni n. -3 tai 4-vuotiaalle lapselleni, että äidin mahaan laitetaan vauvan siemen, joka kasvaa kohdussa vauvaksi. Ja lupasin, että voidaan lukea kirjasta illalla päiväkodin jälkeen paljon tarkemmin, että miten se tapahtuu ja miten vauva tulee ulos. Tämä riitti silloin siinä tilanteessa hyvin ja illalla todellakin luettiin sitten. Olen huomannut sen, että jos yrittää kierrellä jotain itseä nolottavaa kysymystä julkisella paikalla, niin sieltä tulee sitten usein jotain vielä jännempää kysymystä perään! Parempi vaan siis vastata suoraan ja häpeilemättä.

Mitä tekisin, jos lapsi ei suostuisi pukemaan vaatteita ja on hirveä kiire, ja toinen lapsi itkee kuumissaan jo puettuna?

Jos tilanne olisi toistuva joka-aamuinen juttu, kokeilisin ekana tarrataulua, että lapsi saa hyvin sujuneesta aamusta tarran ja x määrästä tarroja on sitten vaikka jotain kivaa yhteistä tekemistä. Jos kyseessä olisi yksittäinen huono aamu, antaisin lapselle vaihtoehdoksi pukea joko itse, tai että äiti pukee. Sitten hän joko pukisi itse, tai sitten minä pukisin hänet. Joskus muutama vuosi sitten on tullut kiireaamuina puettua kaksi huutavaa spagettia hikikarpalot otsalla. Tarrataulu tuli meille silloin pari vuotta sitten käyttöön juuri muutaman sellaisen aamun vuoksi. Mä koin sen hyväksi keinoksi meillä silloin, mutta ei se tietty kaikilla varmasti toimi. Tässä auttaa se, että tietää sen helpottavan iän myötä tosi paljon. Tällaisia aamuja ei ole ollut sen jälkeen, kun molemmat isommat lapset oppivat pukemaan kunnolla itse kaikki vaatteet.

Mitä tekisin, jos taapero heittelisi huvikseen ruokaa lattialle tai sotkisi muuten ruokaillessa tahallaan, vaikka tietää, että ei saisi?

Ottaisin ruuan hetkeksi pois, kävisin läpi miten ruokaillessa toimitaan ja pyytäisin lupaamaan, että hän ei enää sotke. Sitten antaisin ruuan takaisin. Jos sama meno jatkuisi jälleen, toistaisin tämän vielä toisen kerran. Jos jatkuisi edelleen, nostaisin lapsen pois pöydästä ja antaisin ruokaa seuraavan kerran sitten seuraavaan ruoka-aikaan, koska ainakin meidän lapset kyllä syövät silloin jos heillä on oikeasti nälkä.

Mitä tekisin, jos lapsi ei suostuisi antamaan iPadia?

Kertoisin, että jos iPadia ei anna pois silloin kun yhdessä sovittu aika loppuu, ei seuraavana päivänä saa käyttää sitä ollenkaan. Meillä ei ole koskaan ollut tässä mikään kovin tiukka meininki, vaan yleensä, jos lapset pyytävät lisäaikaa, he saavat sitä. Sitä ei kuitenkaan tapahdu kovin usein, että pyytäisivät lisäaikaa. Yleensä he siirtyvät mielellään tekemään jotain muuta iPadin tai puhelimella olemisen jälkeen.

Meidän lapsille laitteet itsessään eivät tunnu olevan mitenkään erityisen koukuttavia. Jos lapselle on tarjolla jotain muuta mielekästä tekemistä kuin se laite, hän siirtyy ihan mielellään tekemään sitä. Esimerkiksi jos lapsi on ollut puhelimella ja kysyn, että pelataanko porukalla Kimbleä tai haluaako hän piirtää Top Model -hahmoja siskonsa kanssa, niin hän aika varmasti tulee pelaamaan tai piirtämään mielellään, vaikka aika ei edes olisi lopussa. Sen sijaan jos esim. itse makaisin sohvalla selaamassa puhelinta ja samaan aikaan kieltäisin lasta muuten vaan olemasta puhelimella, se voisi tuntua lapsesta epäreilulta.

Mitä tekisin, jos lapsi hajottaisi tietokoneeni?

Riippuisi ihan täysin lapsen iästä. Jos taapero tahallaan hajottaisi mun tietokoneen, niin eipä siinä auttaisi muu kuin sanoa, että ei saa rikkoa ja kertoa, että nyt äiti ei voi tehdä töitä, kun tietokone on rikki. Pyytäisin myös taaperoa pyytämään anteeksi. Sitten täyttäisin vahinkoilmoituksen vakuutusyhtiöön ja kiroilisin mielessäni. Jos hän rikkoisi sen vahingossa, pyytäisin olemaan jatkossa varovaisempi ja sanoisin, että se ei haittaa. Jos isommat lapset vahingossa hajottaisivat tietokoneen, mä sanoisin, että ei se haittaa mitään ja vahinkoja sattuu. Toki pyytäisin heitäkin olemaan jatkossa varovaisempia. Sitten täyttäisin sen vahinkoilmoituksen ja kiroilisin mielessäni. En osaa kuvitella tilannetta, jossa isommat lapset tahallaan hajottaisivat tietokoneen.

Mitä tekisin, jos lapsi saisi jonkun lahjan ja sanoisi sen olevan ihan tyhmä lahjan antajan kuullen?

Sanoisin lapselle, että ei ole ok sanoa niin. Muistuttaisin lasta siitä, että kenenkään ei ole mikään pakko antaa lahjoja, vaan se on aina vaan kivaa ekstraa, jos joku haluaa jotakin antaa. Yrittäisin tuoda lapselle esiin jonkin hyvän puolen lahjasta, oli se mikä tahansa. Lisäksi pyytäisin lasta pyytämään anteeksi lahjan antajalta ja pahoittelisin itsekin kovasti ikävää käytöstä, sekä kiittäisin lahjasta.

Mitä tekisin, jos lapsi ei suostuisi tekemään iltatoimia?

Taaperon kanssa vaihtoehdot ja yllärit usein toimivat meillä parhaiten. Jos hän ei esimerkiksi halua pestä hampaita, pyydän valitsemaan peseekö hän hampaat isin vai äidin kanssa. Silloin hän yleensä valitsee tyytyväisenä kenen kanssa pesee hampaat ja sitten ne pestään. Lupaan myös, että hän saa lopuksi pestä itse. Sama jos hän ei halua syödä iltapalaa, ”en halua syödä iltapalaa!!!” annan kaksi iltapalavaihtoehtoa, joista hän saa valita ja silloin hän yleensä tyytyväisenä valitsee jomman kumman.

Mitä tekisin, jos lapsi ei suostuisi jäämään omaan sänkyyn nukkumaan vaan tulisi sieltä koko ajan leikkimään?

Tämä on paha, en oikeasti tiedä miten lapsen saisi siinä tilanteessa jäämään sänkyyn. Meillä kaikki kolme ovat vaan jääneet sänkyyn aina siitä lähtien kun ovat lastensänkyyn siirtyneet. Ei ole siis kokemusta karkailuista. Varmaan yrittäisin palauttaa lapsen vaan aina takaisin sänkyyn, ehkä hän jossain vaiheessa nukahtaisi?

Mitä tekisin, jos lapseni kieltäytyisi syömästä raakoja kasviksia?

En pakottaisi syömään niitä. Tarjoaisin kypsennettyjä kasviksia useammin ruualla raakojen lisäksi, sekä tietty hedelmiä ja marjoja. Kannustaisin rohkeasti maistamaan ja kehuisin vuolaasti aina jos lapsi maistaisi.

Mitä tekisin, jos lapsi purisi/löisi/muuten satuttaisi tahallaan toista lasta?

Kertoisin lapselle, että toisia ei saa koskaan purra/lyödä/satuttaa, koska se ihan oikeasti käy kipeää ja on ehdottoman väärin. Pyytäisin lasta pyytämään anteeksi satuttamaltaan henkilöltä ja lupaamaan, että ei enää tee niin.

Mitä tekisin, jos lapsella ei olisi yhtään kavereita?

Ihan ekaksi juttelisin tästä varmasti päiväkodissa tai koulussa aikuisten kanssa ja kyselisin siitä, millainen tilanne on silloin kun lapsi on siellä ja selvittäisin, että kaverittomuuteen ei liity kiusaamista. Pyytäisin, että aikuiset kiinnittävät tähän huomiota esim. päiväkodissa tai iltapäiväkerhossa ja rohkaisevat muita lapsia ottamaan lapsen mukaan leikkiin. Rohkaisisin myös lasta pyytämään muita lapsia leikkiin kanssaan. Lisäksi varmaan koittaisin järjestää paljon leikkitreffejä tuttavaperheiden kanssa, joissa on lapsia. Jos niitä kavereita löytyisi sitä kautta kuitenkin.

Yrittäisin järjestää lapselle positiivisia kokemuksia yhdessä muiden lasten kanssa, jotta hän innostuisi itsekin aktiivisemmin hakeutumaan toisten seuraan. Harrastustoiminnasta saa helposti myös kavereita ja kannustaisin lasta myös naapuruston muiden lasten kanssa leikkimään, jos sellaisia naapurustossa olisi. Pienempien lasten kanssa voisin lähteä mukaan esim. perhekerhoon tai avoimeen päiväkotiin tms. joissa voi tavata muita samanikäisiä lapsia. Tämä on toki varmasti todella paljon kiinni lapsen persoonasta myös, eikä mulla ole omakohtaista kokemusta siitä, että lapsella ei olisi yhtään kaveria, tai että lapsi olisi tosi ujo. Näitä lähtisin ekana itse kokeilemaan, mutta voihan se olla, että olisin ihan hakoteillä.

Mitä tekisin, jos lapsi jäisi joka kerta äänekkään itkun saattelemana päiväkotiin?

Tämä olisi varmasti aivan sydäntä särkevää. Itse en ole kokenut sellaista jatkuvaa äänekkäiden itkuaamujen sarjaa, mutta muutama itkuinen aamu on tullut päiväkotivuosien aikana vastaan. Joka kerta se on tuntunut vanhempana yhtä raskaalta ja itseäkin on alkanut itkettää. Jos lapsi olisi vasta aloittanut päivähoidon, yrittäisin vaan jaksaa ja pyytäisin henkilökuntaa aina laittamaan esim. viestiä, kun itku on loppunut. Ainakin meillä niinä itkuisina aamuina itku on kuulemma loppunut aina heti, kun vanhempi on hävinnyt näköpiiristä, eli viestiä on tullut heti. Se on tuonut mielenrauhaa ja auttanut jaksamaan päivän ajan, vaikka eron hetki itkuinen olisikin.

Yrittäisin tukea lasta parhaani mukaan niin, että hänellä on mahdollisimman turvallinen olo jäädä hoitoon. Perheen valokuva ja oma tärkeä unilelu tai rätti tai jokin muu esine tuovat lapselle turvaa hoitopäivän aikana. Kotona kävisin lapsen kanssa aina etukäteen läpi, mitä hoitopäivän aikana tapahtuu ja milloin vanhempi tulee hakemaan. Pienikin lapsi ymmärtää helpommin, jos kertoo, että tulee vaikka silloin kun välipala on syöty tai että tulee sitten, kun lapsi on ehtinyt leikkiä iltapäivällä vähän aikaa ulkona.

Jos kyse olisi vanhemmasta lapsesta, selvittäisin tarkasti, ettei päiväkodissa ole mitään sellaista, joka tekee siellä olemisesta ikävää lapselle. On tosi hyvä vaihtaa muutenkin lapsen kanssa kuulumisia aina päiväkotipäivän jälkeen ja jutella miten siellä menee yleisesti.

Mitä tekisin, jos lapsi ei suostuisi keräämään leluja?

Riippuu täysin sotkun määrästä ja lapsen iästä. Jos kyseessä on taaperon olohuoneessa levällään olevat lelut, yritän houkutella keräämään yhdessä mun kanssa. Yleensä taapero alkaa keräämään leluja, kun näytän itse esimerkkiä ja muistutan, että ei voi levittää seuraavaa leikkiä, ennen kuin edellinen on kerätty. 3-4-vuotiaiden kanssa muistan, että meillä toimi tosi hyvin siivouksen pelillistäminen. Laitettiin munakellosta aikaa ja lapset siivosivat sen aikaa kun kello tikitti. Jos he ehtivät siivota kaiken, he saivat esim. tarran tai aloittaa jonkun kivan uuden leikin, jota ei ihan joka päivä leikitty. Nykyään meillä riittää, kun pyytää nätisti isompia siivoamaan omat huoneensa. Välillä menen myös mielellään avuksi, jos näen, että huone on tosi sotkuinen ja taakka tuntuu lapsesta yksin ylivoimaiselta. Välillä nyt vaan tulee enemmän sotkua ja silloin on kiva, jos vanhempi tulee avuksi.

Mitä tekisin, jos lapsi oksentaisi mun päälle kaupassa?

Tää olis kyllä mun pahin painajainen! Olen itse joskus pienenä oksentanut ruokakaupassa limuosastolla (olin silloin 2-3-vuotias ja muistan edelleen tilanteen). Mutta ei kai siinä auttaisi muu, kuin infota henkilökuntaa mikäli sotkua on tullut muuallekin kuin mun päälle, ja lähteä mahdollisimman  nopeasti pois ihmisten ilmoilta tartuttamasta muita.

Mitä tekisin, jos lapsi kiroilee?

Mikäli kyse olisi taaperoikäisestä, en kiinnittäisi mitään huomiota. Vaikka naurattaisi, yrittäisin vaan pitää pokan. Tämä me ollaan koettu kyllä ja tämä on ollut toimiva keino. Kiroileminen ei ole pienestä lapsesta mielenkiintoista jos kukaan ei kiinnitä siihen mitään huomiota. Yksikään meidän lapsista ei ole kiroillut sen jälkeen kun on täyttänyt 2v, vaan sen jälkeen heistä on ennemminkin tullut sellaisia kirosanapoliiseja, jotka paheksuvat jos aikuiset päästävät joskus vahingossa ärräpäitä. Nuorempana mä itse kiroilin enemmän, nykyään taas kirosanoja pääsee lähinnä jos varvas osuu johonkin pöydän kulmaan tai joku muu asia menee lahjakkaasti pieleen. Ei siis ole mitenkään päivittäistä tai edes viikottaista. Pyydän aina anteeksi, jos päästelen rumia sanoja lasten kuullen. Mutta sanoja ne kirosanatkin vain on, eikä ne kyllä ketään satuta. Jos isompi lapsi kiroilisi vastaavassa tilanteessa, jossa itse joskus kiroilen, niin olisin varmaan vain ymmärtäväinen.

Jatko-osa eli Mitä tekisin jos… 7v+ ilmestyy mahdollisimman pian! Otin kaikki esimerkit talteen ja vastaan niihin mitä pikimmiten. Kiitos vielä ihan älyttömän paljon näistä kaikista esimerkkitilanteista!

Koska monia näistä tilanteista en ole itse edes kokenut, mutta moni tuntui kaipaavan sellaisiin tilanteisiin vinkkejä tai neuvoja, pyytäisinkin nyt teitä jakamaan neuvoja ja kokemuksia! Miten te toimisitte tai olette toimineet em. tilanteissa? Ei tarvitse vastata kaikkiin kysymyksiin tietenkään, mutta etenkin jos teillä on omakohtaista kokemusta jostakin näistä tilanteista, ja olette keksineet toimivia keinoja tilanteiden ratkaisuun, olisi varmasti monelle kultaakin kalliimpaa lukea niitä kokemuksia. 

Tämän postauksen tekemiseen lähti kipinä siitä, kun olin tuijottanut kaksi viikkoa Ryhmä Haun Rollea & keltaisella piirrettyä juuri ja juuri erottuvaa piirustusta teipattuna maalarinteipillä meidän olohuoneen verhoihin. Mistä tietää, että meillä asuu lapsia? No niiden ilmiselvien lelujen, lasten vaatteiden, kenkien ja tarvikkeiden lisäksi aika monesta muustakin asiasta. Meidän kotona elämä saa näkyä ja vaikka rakastan sisustamista, en pienistä säikähdä. Meidän kodin ei tarvitse olla muiden silmissä täydellinen, kunhan se on sitä meille. Lapset saavat toteuttaa itseään ja niin he todella tekevätkin.

Tässä siis muutama asia, joista tietää, että meillä asuu lapsia. Nämä kaikki eivät ole tapahtuneet tai olleet olemassa juuri yhtäaikaa, mutta tässä tämän vuoden puolella kuitenkin.

1. Maalarinteipillä olohuoneen verhoihin teipatut taideteokset

Lapset kokivat, että olohuone kaipasi vielä hieman lisää taidetta. He keksivät itse, että hyvä paikka lisätaiteelle olisi olohuoneen verhot. Niinpä huolella väritetty Ryhmä Haun Rolle ja Taaperon piirtämä viivataideteos Ryhmä Hau -tarralla koristettuna pääsivät ihastuttamaan meidän olohuonetta verhoista käsin. Siihen 5v teippasi ne oikein näppärästi ja siinä ne olivat useamman viikon paikoillaan.

2. Duplot kaketaskussa

Välillä kun yrittää vaan ottaa kaukosäätimiä kaketaskusta, käsiin tulee vain duploja. Taaperon mielestä duploja on hauskaa tunkea kaikkiin pieniin koloihin, kuten kaketaskuun, sohvatyynyjen väliin, meidän kenkien sisään yms. Sitten niiden päälle on tosi kivaa astua (ei ole).

3. Epämääräinen pikkutavarapurkki keittiön ikkunalaudalla

Aina kun löydän kaikkea pientä ja epämääräistä väärästä paikasta, laitan sen tuohon purkkiin. Siellä on Lego Friendsien päitä, joku lasten minikokoinen vohvelikangas-askartelukokeilu, yksi poni, pinnejä, pompuloita ja pyyhekumeja. Ja kaikkea mahdollista. Jos siis lapsilla on joku hukassa, he voivat katsoa sieltä. Usein eivät kuitenkaan katso. Ainiin ja lumihiutale ikkunassa. Sen meinasin aivan unohtaa!

4. ”Karvulin lemmikki” ja ”asuste-teline”

Tämä tarina sai alkunsa eräänä kauniina aamuna viime viikolla, kun tyttäreni tuli ylpeänä esittelemään tekemäänsä karvamato-lemmikkiä, eli ”Karvulia”. Hetkeä myöhemmin löysin tämän aseteleman olohuoneesta ja kysyin mitä nämä ovat. Vastaukseksi sain ”no siinä on tietty Karvulin lemmikki!”. Eli siis karvamato-lemmikin lemmikki. Tuo toinen hieno kaveri tuossa on kuulkaas  toisen tyttäreni askartelema asuste-teline. Se on tehty kissapehmolelusta irronneesta imukupista, narusta sekä hintalapusta. Siihen on hyvä pujottaa pompuloita tai käsikoruja ja sen voi hyvin ripustaa imukupista vaikka ikkunaan. Kuinka kätevää!

5. Miljoonat piirustukset ja askartelut jääkaapin ovessa

Aina kun lapset tekevät omasta mielestään oikein extra-hienoja taideteoksia, ne laitetaan jääkaapin oveen. Siinä meillä on ihana taidegalleria kaikkia mahdollisia piirustuksia ja muita tärkeitä muistoja, kuten valokuvia ja kortteja. Mä rakastan meidän jääkaapin ovea just tuollaisena. Se on iloinen sekamelska, joka hymyilyttää aina kun siitä kävelee ohi.

6. Netflix-käyttäjä nimeltä ”mm. qaaszz *emoji* *emoji* *emoji*”

Kerran kun taapero katseli iPadilla automatkalla vähän Pipsa Possua Netflixistä, hän päätti samalla myös tehdä meille uuden käyttäjän, ”mm. qaaszzin”. Ei olla vieläkään poistettu sitä, koska se on vaan niin hauska (tai sitten meillä on vaan niin huono huumori). Joka kerta Netflixin avatessani hihittelen tuolle hienolle käyttäjälle.

7. Suihku täynnä ankkoja, veneitä, vauvanukkeja ja kuppeja

Välillä kun menee suihkuun, saa todella yrittää tehdä tilaa, että mahtuu seisomaan. Meillä on suihkuleluille oma kori, mutta yleensä ne vaan jäävät lapsilla levälleen. Tai ainakin he levittävät ne hyvin nopeasti joka puolelle samalla kun käydään suihkussa. Meidän taapero on aina tykännyt olla suihkussa ja kylvyssä, ja varmaan siksi meillä on kertynytkin näin paljon suihkuleluja. Huom. lattia on tässä kuvassa osittain märkä, koska Otto oli hetkeä aiemmin käynyt suihkussa. 

8. Piirustuskaappi

Vaikka mä siivoan sen n. kerran parissa viikossa, se näyttää hyvin nopeasti tältä. Meillä piirretään paljon. Lapset piirtävät lähes aina aamuisin, jos heräävät ennen meitä. Ja piirtävät he paljon muutenkin. Piirretään paljon myös yhdessä. Sellainen iso paperipaketti menee meillä jossain kuukaudessa tai parissa, kun lapset piirtävät niin hillitöntä tahtia. Meillä on kaikki muut kaapit konmaritettu mutta tämä piirustuskaappi, siihen ei pure konmarikaan. Vaikka olen yrittänyt kaikenlaisia fiksuja järjestyksiä ja paperitelineitä ja vaikka mitä, tämä on aina se lopputulos. Niinpä olen hyväksynyt yhden sekaisen piirustuskaapin pysyväksi osaksi meidän elämää.

Meillä ei siis todellakaan kaikki ole aina tiptop, eikä mun mielestä tarvitsekaan. Mä rakastan sitä, että lapset näkyvät meidän kotona ja saavat mun puolesta aina näkyäkin. Mä olen onnellinen siitä, että he kokeilevat ja askartelevat ja toteuttavat itseään. Se on oikeasti parasta mahdollista mitä voi olla! Mun mielestä kaikki askartelut ja muut on suloisia.

Nyt mä haluaisin kuulla tai nähdä teiltä, mistä teidän perheessä tietää, että teillä asuu lapsia. Löytyykö teiltä ihania askarteluita teipattuna hassuihin paikkoihin? Entäpä piirustuskaappia? Laittakaa insta storyyn ja tägätkää mut, niin jaan niitä omassa storyssani! Olisi ihan älyttömän hauskaa jakaa muiden hassuja lapsiperhe-sisustuselementtejä! Tai jos olet itse bloggaaja, olisi mahtavaa nähdä kokonainen postaus aiheesta. Miten lapset näkyvät teidän kodissa?