Haastoin itseni marraskuun ajaksi jumppahaasteeseen, sillä kaipasin lisää motivaatiota treenaamiseen. Jumppahaasteeni menee yksinkertaisuudessaan niin, että mun tulee jumpata (ts. liikkua) joka päivä marraskuussa vähintään 15 minuutin ajan. Sillä ei ole mitään väliä mitä se liikunta on, se voi olla lenkki, tanssia, venyttelyä, joogaa, kehonpainotreeniä tai vaikka intensiivistä haravoimista. Kunhan liikun joka päivä vähintään 15 min extraa normaalin arjen hyötyliikunnan lisäksi, olen onnistunut haasteessani.

Lokakuussa huomasin, että lenkkeilymotivaationi laski. Koskaan ei tuntunut olevan sopivaa hetkeä lähteä lenkille. Ja en kertakaikkiaan aio nyt suostua tähän, että lopetan liikunnan talven myötä motivaation puutteen vuoksi, kuten minulle kävi monena vuonna. Selvisin viime talvestakin lenkkeillen läpi talven ja tulen onnistumaan siinä tänäkin vuonna, se on vissi. Mutta jotain piti keksiä, jotta saan itseni sohvalta ylös. Ihana kollegani Mona Visuri keksi marraskuun lenkkihaasteen Instassa ja siitä inspiroituneena päätin itse vaihtaa sen omalla kohdallani jumppahaasteeksi. Koska tällä hetkellä mulla ne on juuri ne lenkit, jotka eniten takkuaa, päätin että voin jumpata ihan miten haluan, koska tärkeintä on se, että LIIKKUU, ei se miten liikkuu.

Minulla edelleenkin välillä stressaa se kesällä kesken lenkin iskenyt migreeni takaraivossa, vaikka hetkellisesti tuntui, että pääsin siitä jo yli. Yritän aina miettiä milloin on hyvä aika lähteä lenkille, jotta migreenin riski olisi mahdollisimman pieni. Esimerkiksi hormonaaliset vaihtelut lisäävät itselläni migreeniriskiä. Se tekee joskus lenkille pääsemisestä hankalaa, koska sekä aikataulut että olosuhteet voivat rajoittaa mun lenkkimahiksia.

En uskalla lähteä lenkille jos on PMS, menkat tai ovulaatio (heh, aika monta päivää kuukaudesta menee siis jo tässä). En myöskään lähde lenkille jos aurinko paistaa liian kirkkaasti tai jos mulla on yhtään pää kipeä. Mulle tulee harvoin migreeni, mutta silloin kun se tulee, on yleensä joku näistä tekijöistä ainakin osaksi taustalla. Ja antakaas kun selitän. Ymmärrän, että se migreeni voi hyvin iskeä noina päivinä myös kotona tai kaupassa tai missä tahansa, en välttele kaikkea. Mutta jostain syystä vaan se, että olen yksin kaukana kotoa jalkaisin migreenin iskiessä ja menetän näkökyvyn, on ajatuksena se kaikkein pelottavin. Olen kokenut sen kahdesti, enkä haluaisi kokea enää kertaakaan.

En voi olla kokonaan liikkumatta kuitenkaan noin monena päivänä kuukaudesta, mikäli haluan voida hyvin. Siksi olen keksinyt niille päiville muuta, kuten tämän jumppahaasteen. Voin aivan hyvin tanssia itseni hikiseksi olkkarissa, se on yhtä hyvää liikuntaa kuin lenkki. Tai tehdä YouTubesta kunnon kehonpainotreenin. Ja niitä kaikkia olenkin tässä viime aikoina tehnyt innoissani. Ja lopputuloksena se, että olen liikkunut vähintään saman verran tai jopa enemmän kuin ennen, koska liikun nyt joka päivä. Usein vartti venyy puoleksi tunniksi, ja jos joka päivä liikkuu vähintään sen vartin, ne pelkät vartit on jo viikossa 2h15min. Vertauksena kolme puolen tunnin juoksulenkkiä on ”vain” 1,5h.

Mun täytyy käsitellä näitä migreeniin liittyviä pelkoja ja ajatuksia rauhassa ja päästä niistä myös yli. Tiedän sen. Migreeni on kulkenut mun kanssa vuosikaudet ja vaikuttanut monella tavalla mun elämään. Se ei ole aina helppoa. Vaikka migreeni on yleinen sairaus, eikä se ole vaarallinen, se on silti ollut monella tapaa mulle pelottava asia läpi elämän. Välillä se vaikuttaa enemmän ja välillä vähemmän. Joku lenkkimotiin vaikuttaminen on loppupeleissä aika pientä.  Olen tosi onnekas, kun olen päässyt migreenin kanssa tosi helpolla verrattuna moneen muuhun, joilla se vaikuttaa vielä enemmän arkeen.

Olen ylpeä siitä, että en jämähtänyt sohvalle kuten niin monta kertaa ennen motivaatipulan iskiessä, vaan keksin ratkaisun. Aion jatkaa jumppahaastetta ainakin tämän kuun loppuun asti, mutta miksei ei siitä eteenpäinkin? Siitä tulee niin hyvä fiilis kun liikkuu ja se antaa paljon lisää energiaa pimeän talven keskellä!

Lasten pitäisi liikkua arjessa _paljon_. Alle kouluikäisten lasten liikuntasuositus on kolme tuntia päivässä, 7-18-vuotiailla suositus on 1,5-2 tuntia päivässä liikuntaa (lähde: THL). Se on sellainen määrä liikuntaa, että aikuinen saisi tehdä kovasti töitä sen saavuttamiseksi, etenkin jos on esim istumatyössä, kuten minä. Onneksi aikuisten ei tarvitse suositusten mukaan liikkua ihan niin paljoa. Mutta miten lapset saa liikkumaan suositusten verran joka päivä? Tätä multa on kysytty moneen kertaan, että miten meidän perheessä on saatu lapset liikkumaan riittävästi. Aloin ihan pohtimaan tätä kysymystä ja kysyinkin lapsilta, että mitkä asiat saavat heidät arjessa liikkumaan. Sieltä tuli mm. tällaisia vastauksia (sen kummemmin erittelemättä kuka sanoi mitäkin):

– Välitunnit

– Voimistelurenkaat & leuanvetotanko

– Trampoliini kesällä

– Jumppapatja

– Harrastukset

– Tanssien opettelu (lapsilla ei ole TikTokia tai YouTubea omissa puhelimissa, mutta katsotaan joskus yhdessä mun puhelimesta/telkkarista kivoja tansseja ja opetellaan yhdessä)

– Pyörälenkit

– Lähellä oleva leikkipuisto

En haluaisi ajatella, että arkiliikunta on välineurheilua, koska kyllähän liikkua voi ihan ilmaiseksi. Meillä kuitenkin nämä muutamat pienet hankinnat ovat olleet merkittävässä osassa lisäämässä lasten liikuntaa: voimistelurenkaat, leuanvetotanko ja trampoliini. Kesällä tramppa riittää jo yksin huolehtimaan, että tulee ainakin tuo koululaisten liikuntasuositus täyteen. Ja nyt syksyllä ostettiin koululaisille yhteissynttärilahjaksi leuanvetotanko ja jumpparenkaat, ja täytyy sanoa, että olen aivan äimistynyt siitä, kuinka kovassa käytössä ne ovat olleet.

Rahallinen panostus tähän oli n. 100€, mutta renkaille on ollut käyttöä ihan joka päivä. Edelleen kuukautta myöhemmin niistä suorastaan kilpaillaan päivittäin, että kuka saa olla niissä eniten. Ja miten nopeasti taidot karttuvat lapsilla, kun he harjoittelevat päivittäin! Meillä yksi lapsista sai kolmen viikon harjoittelun jälkeen vedettyä jo kolme leukaa, vaikka alussa ei lähtenyt yksikään. Olen jopa harkinnut, että ostaisi vielä toisen setin renkaita toiseen oviaukkoon. Tai ehkä sittenkin puolapuut toiseen lastenhuoneeseen?

Lisäksi meillä on paljon tyhjää lattiatilaa, jumppapatja ja bObleseita, joilla voi tehdä temppuratoja. Kun liikunnalle on sisällä mahdollisuuksia, lapset kyllä käyttävät ne. Ainakin meillä kaikki lapset ovat ihan erilaisia (vaikka samaakin löytyy), mutta kaikki myös oma-aloitteisesti liikkuvat sisällä paljon ja käyttävät kaikkia liikuntavälineitä, joita meillä on. Lapsilla on luontainen tarve ja halu liikkua ja siksi he helposti alkavat liikkumaan, jos esillä on jotain liikkumiseen kannustavia juttuja.

Ulkoliikunta on mahtava juttu ja pyritään käymään yhdessä pyörälenkeillä, leikkipuistossa, metsässä kävelemässä ja muutenkin nauttimaan raikkaasta ilmasta. Talvella (jos lunta tulee) tehdään lumiukkoja ja lumilinnoja, käydään pulkkamäessä, luistellaan ja käydään pakkaskävelyillä. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin myönnettävä, että kun talven pimeys iskee ja koululaisten tullessa kotiin valoisat tunnit ovat jo menneet, sitä liikuntaa harrastatetaan enemmän sisätiloissa arkipäivisin. Siksi onkin tärkeää, että kotoa löytyy sisältäkin mielekästä liikuttavaa puuhaa.

Lapset käyvät myös ohjatuissa harrastuksissa, mutta niiden määrää vähennettiin ainakin nyt tämän syksyn ajaksi, koska koronarajoituksista ei ollut tietoa, enkä halunnut ottaa sitä riskiä jonka otin keväällä, että maksoin esim. 600€ yhden lapsen yhden harrastuksen kevätkauden tunneista, mutta alle puolet niistä pidettiin, eikä rahaa saatu (ihan ymmärrettävästi) takaisin. Siksi pudotettiin syksyksi viikottaisten harrastuskertojen määrää. Toistaiseksi harrastukset ovat saaneet jatkua, mutta katsotaan miten tilanne etenee vielä tästä. Olen ihan tyytyväinen, että tehtiin tämä ratkaisu ja varmaan jatketaan vielä kevätkin samalla linjalla, mikäli koronatilanne pysyy samantyyppisenä.

Erilaisten jumppavälineiden ja ohjattujen harrastusten lisäksi liikutaan kyllä paljon yhdessä ihan ilmaiseksi. Opetellaan tansseja peilin edessä (olen vieläkin niin kiitollinen eteisen peilikaapeista, jollaisista haaveilin monta vuotta), kokeillaan tehdä pyramideja, pidetään diskoja olkkarissa ja katsotaan jooga- ja jumppavideoita YouTubesta. Meidän lasten innostus liikuntaa kohtaan saa mutkin liikkumaan, mikä on vain ja ainoastaan hyvä asia. Ja siis kyllähän noilla 15 sekunnin tansseilla saa hien pintaan hyvinkin nopeasti, kun tekee liikkeet täysillä ja harjoittelee sarjaa kymmeniä kertoja.

Olin itse sellainen lapsi, joka tykkäsi arkipäivisin koulun jälkeen lähinnä makoilla lattialla piirtämässä tai makoilla sohvalla lukemassa. Kävin kyllä kerran viikossa tanssitunnilla ja leikin kavereiden kanssa puistossa, mutta siinä se. Edelleenkin olen sellainen aikuinen, joka tykkäisi ennemmin vaan piirrellä ja lukea kirjoja, ja käydä kerran viikossa harrastamassa liikuntaa. Lapsille haluan kuitenkin antaa toisenlaisen esimerkin, sellaisen, jossa liikunta on yhtä tärkeä osa arkea kuin hengittäminen, syöminen ja nukkuminen. Lukeminen ja piirtäminen on ihanaa, niitäkin me tehdään yhdessä. Mutta vaikka päivästä raivaa liikunnalle osan, ehtii ihan hyvin vielä tehdä muutakin.

Mun mielestä tärkeimmät keinot saada lapset liikkumaan ovat esimerkin voima, sekä se, että liikunnalle on mahdollisuuksia sekä kotona että kodin lähistöllä. En tarkoita tällä, että kaikilla pitäisi olla voimistelurenkaat tai tramppa, ei meilläkään aina ole ollut. Mutta se, että näyttää lapselle miten voi helposti liikkua kotona (esim. kuuntelee musiikkia ja tanssii, tekee ilmaisia treenejä YouTubesta, tai harjoittelee vaikka kyykkyhaastetta yhdessä) ja ulkona (itsekin liikkuu siellä leikkipuistossa, ottaa lapsen mukaan lenkille tai metsään) on tärkeää.

Olen ylpeä siitä, että meidän lapset liikkuvat paljon, vaikka itse en ennen lapsia kovin säännöllinen liikkuja ole ollut. Toivon, että nämä lapsuudessa saadut eväät liikuntaan kantavat koko elämän, eikä heidän tarvitse opetella aikuisena ottamaan liikuntaa osaksi arkea, kun se on jo sitä. Toki nyt kun lapset ovat vielä alakouluikäisiä, on meillä vanhemmilla enemmän sananvaltaa.  Kiinnostavaa nähdä miten liikunta toteutuu tulevaisuudessa lasten teini-iässä, ovatko voimistelurenkaat ja tramppa silloinkin hittejä vai ihan mjääh.

Olisi kiinnostavaa kuulla teidän kokemuksia lasten liikkumisesta, joko omia kokemuksia tai lastenne kokemuksia! Tuleeko teillä helposti lasten liikuntasuositukset täyteen? Keskustelu jatkuu Instassa ja Facebookin puolella! 

*Postauksessa näkyvät bOblesit on saatu Gefferiltä.

Mä olen aina uskonut siihen, että lasten täytyy antaa itse kokeilla ja kiipeillä ja rakentaa temppuratoja ja testata rajojaan. Vain kokeilemalla he oppivat hallitsemaan omaa kehoaan ja tiedostamaan mihin heidän kykynsä riittävät. Olen siis aina kannustanut lapsia kiipeilemään ja hyppimään ja juoksemaan, pienestä asti.

Olen vienyt heitä liikuntaharrastuksiin, metsään, kallioille, uimaan, tasapainoilemaan, leikkipuistoihin ja hoplopiin. Olen kannustanut kiipeilemään kalliolla ja hyppimään trampalla. Olen tarjonnut mahdollisuuksia kokeilla erilaisia lajeja ja harrastaa huvin vuoksi tai tavoitteellisesti, ihan miten itse haluavat. Olen pyrkinyt myös itse näyttämään esimerkkiä liikkuvasta vanhemmasta liikkumalla itse ja lähtemällä mukaan lasten liikuttaviin leikkeihin. On opeteltu skibidiä, luisteltu, lenkkeilty ja pompittu trampoliinilla. Ollaan tehty kotona eläinjoogaa ja käyty koko perheen liikuntatapahtumissa.

Tekemällä oppii ja taidot karttuvat nopeasti. Olen myös tajunnut sen, että lapset kokeilevat ja menevät myös esim. koulussa ja päiväkodissa. Jos he eivät ole yhtään saaneet harjoitella kehon hallintaa ennen kuin kaikki mahdollisuudet avautuvat, he saattavat satuttaa itsensä pahastikin, kun eivät ymmärrä vaaraa. Joskus tietysti sattuu vahinkoja silloinkin kun saa harjoitella ja kokeilla rajojaan. Se on elämää ja se mahdollisuus on aina olemassa, vaikka kop kop melko vähällä ollaan onneksi päästy.

Keskimmäisen taannoisen temppuratatapaturman jälkeen tuli kuitenkin sellainen kauhea pelko ja teki mieli vuorata koko koti pumpulilla. Eihän kukaan vanhempi halua, että oma lapsi satuttaa itsensä. Mä sain nopeasti sen jälkeen itseni kiinni sanomasta ”VARO!” ja ”Älä!”. Yhden tapaturman jälkeen tuntui hetken, että kaikki ne järkevät ajatukset siitä, että lapsen pitää saada kokeilla ja oppia itse oli kuin pois pyyhitty. Mun piti hieman käydä itseni kanssa keskustelua, jotta pääsin yli siitä pelosta ja pystyin taas ajattelemaan rationaalisesti.

Mulle itselleni sattui ja tapahtui lapsena jatkuvasti aina, kun äiti ei ollut vieressä sanomassa ”varo!”. Käsi murtui koulussa kukkulan kuninkaassa, aivotärähdyksen sain päiväkodissa kahteenkin kertaan ja nilkoista meni nivelsiteet kavereiden kanssa ulkoillessa kun kompastuin. Olin sellainen honkkeli pitkäraajainen ja kömpelö lapsi, joka ei hallinnut kehoaan yhtään. Ymmärrän hyvin sen, miksi vanhempana pelottaa se, että omalle lapselle tapahtuu jotain ja tekee mieli vaan kieltää kaikki yhtään kehonhallintaa vaativa toiminta. Pidemmän päälle se ei kuitenkaan suojele lasta yhtään, päinvastoin.

Siksi mä olen halunnut vanhempana yrittää olla rohkea ja antaa lasten kokeilla. Ja vaikka se on nykyään pelottavampaa kuin ennen, mun täytyy yrittää olla rohkea jatkossakin.

”Hyssyttely, varoittelu ja kieltäminen onnistuvat helposti karkottamaan ilon lasten toiminnasta. Kolhut ja pienet vahingot kuuluvat lasten leikkiin ja liikuntaan, niiden kautta me kehitymme. Liikkumalla lapsi oppii myös välttämään tapaturmia.” Näin sanotaan Suomen Sydänliiton Neuvokas perhe -sivuston lasten liikuntasuosituksissa.

Ja mä en todellakaan halua karkottaa iloa lasten toiminnasta. Haluan rohkaista heitä liikkumaan juuri siten kuin itsestä tuntuu hyvältä ja löytämään ilon liikunnasta. Meidän lapset ovat aina liikkuneet paljon ja saaneet iloa liikunnasta. Liikkuminen on heille luontaista ja kotona tuntuu, että he ovat aina liikkeessä, paitsi silloin kun nukkuvat. Haluan edelleen tarjota mahdollisuuksia liikuntaan niin sisällä kuin ulkonakin. Siksi bOblesit pysyvät meillä olkkarissa ja terassilla ja niistä saa rakennella temppuratoja jatkossakin. Vaikka äitiä hirvittää, niin saan pitää sen hirvityksen omana tietonani. Aina välillä on (uudelleen ja uudelleen) hyvä käydä läpi, millaisia temppuratoja voi rakentaa ja millaiset rakennelmat ovat liian huteria, mutta he todellakin saavat rakentaa ja kiipeillä.

Gefferille tuli tänä keväänä uusia aivan ihania bObleseita herkullisissa väreissä ja mekin saatiin muutama uutuus lapsille testiin. Iso kala ja pieni kala ihanan vaaleanpunaisissa sävyissä, sekä mahtava rolleri, joka on meidän lasten ehdoton suosikki. Sillä kaikki kolme viilettävät vuorotellen ympäri alakertaa rullaillen. Yksi pötköttelee sen päällä lukemassa kirjaa ja samalla liikuttelee itseään jaloilla eteenpäin ja taaksepäin. Toinen liukuu mahallaan sen kanssa pitkiä liukuja. Kolmas istuu sen päällä ja potkuttelee eteen ja taakse. Kaloilla he harjoittelevat tasapainoa ja käyttävät niitä penkkeinä ja pöytinä.

Meidän lapsilla on todella hyvä kehonhallinta muhun verrattuna ja he osaavat monia sellaisia taitoja jo nyt, jotka itseltäni edelleen puuttuvat tai jotka olen oppinut vasta myöhemmällä iällä. Puhumattakaan siitä, miten notkeita he ovat verrattuna näkkileipä-äitiinsä. Heidän liikunnan iloaan on ihana seurata ja olen ylpeä siitä miten rohkeita ja taitavia liikkujia he ovat. Voin vain niellä jännitykseni ja katsoa vierestä, miten hienosti he kokeilevat rajojaan ja oppivat uutta. Tänään keskimmäinen sai viimein viiden viikon jälkeen kipsin pois ja käsi on loistavasti parantunut, onneksi. Tänään on meille ilon ja juhlan päivä ja lääkäriltäkin saatiin lupa ottaa käsi ihan normaalisti käyttöön.

Pelottaako teitä, että lapset satuttavat itsensä, kun lapset kiipeilevät ja riehuvat?  Toimitteko itse vanhempina eri tavalla kuin omassa lapsuudessanne toimittiin tässä asiassa? 

En ole hetkeen päivittänyt meidän taaperon kuulumisia imetyspostausta lukuun ottamatta, joten ajattelin että olisi hauska kirjoittaa vähän hänestäkin välillä! Tiedän että monet teistä ovat suunnilleen samanikäisten taaperoiden vanhempia, ja on hauskaa lukea saman ikäisten lasten kuulumisia, kuin mitä itsellä on. Meidän kuopukselle taitoja ja ihania juttuja on tullut rutkasti lisää siitä kun viimeksi kirjoitin, ja tuntuu että hän on kehittynyt ihan hurjasti viimeisten viikkojen aikana. Hän on nykyään ihan selvästi taapero eikä vauva, vaikka mulle hän onkin varmasti ikuisesti äidin vauva.

Meidän pihalle muutti viime viikolla hiekkalaatikko, ja sen jälkeen kuopus ei ole paljoa sisällä aikaa viettänyt. Hän kertakaikkiaan rakastaa hiekkalaatikolla leikkimistä, ja voisi istua siinä koko päivän, joka päivä. Keinut jää aivan kakkoseksi jos puistosta löytyy hiekkalaatikko, ja meidän pihallakin se on suuri hitti. Hän ei vielä tee itse hiekkakakkuja, mutta rakastaa laittaa hiekkaa ämpäriin, ja pois ämpäristä lapiolla. Vaikka ei aina olisikaan hiekkalaatikkoa tarjolla, niin pikkukivet ajavat saman asian. Hän on aivan toista maata kuin meidän esikoinen, joka yksivuotiaana nosti hiekkalaatikolla kädet pystyyn ja kiljui ällötyksestä hiekkaa kohtaan. Kuopus on aina valmiina upottamaan sormet multaan, hiekkaan, pikkukiviin tai vaikka jugurttiin. Kunhan vaan saa tuntea sormilla ja läträtä, se on lempipuuhaa.

Meidän 1v ei kovin mielellään tule sisälle jos on kerran päässyt ulos (paitsi jos sisällä on tarjolla ruokaa). Autolta kotiin siirtyminen on esimerkiksi aikaavievää, sillä usein hän karkailee, tai heittäytyy sylissä äänekkääksi spagetiksi joutuessaan sisätiloja kohti. Mutta ollaan me aina sisään päästy, ja onhan se nyt tosi hienoa että hän tykkää olla ulkona raikkaassa ilmassa. Puistossa hän tykkää myös keinua ja laskea liukumäkeä, vaikka valitseekin yleensä sen hiekkalaatikon. Hän kiipeää itse jo liukumäkeen, jos alimmainen porras on tarpeeksi matalalla, että hän yltää. Hän myös laskisi itse alas, mutta ihan en vielä uskalla päästää.

Taaperosta on kehittynyt varsin tarkkasilmäinen, ja liikkeellä ollessa hän bongaa jokaisen koiran, vaikka nämä olisivat kilometrin päässä ja näkyisivät vaan pienenä pisteenä. Koiran nähdessään hän aina huutaa hau, ja ison koiran nähdessään hän sanoo ”muuuuuu”. Monet muutkin eläimet sanovat ”muuuu” isojen koirien ja lehmien lisäksi, kuten ketut, oravat ja mäyrät. Kissat sentään sanovat ”miau” ja linnut sanovat ”titutii”. Lintuja hän bongailee myös ulkona mielellään, ja kutsuu iloisesti ”TITTU! TITTU!”. Juuri tällä viikolla naapurin parvekkeen kaiteella oli pikkulintu, ja taapero innoissaan osoitteli sinne ja huusi tittua. Naapuria pihalla hieman hymyilytti.

Puhetta tulee todella paljon ja koko ajan enemmän, ja hän myös toistaa jo perässä monet asiat mitä me sanotaan, sekä ymmärtää oikein hyvin mitä hänelle sanotaan. Oltiin juuri vähän aikaa sitten ystäväperheen kanssa puistossa, ja perheen parivuotias tyttö kysyi meidän kuopukselta, että ”Annatko minulle tuon ämpärin ja lapion?” (joilla taapero silloin itse leikki) ja meidän taapero vastasi että ”joo” ja ojensi ne hänelle, sekä vielä sanoi itse perään ”tiitti” eli kiitti. Hän vastaa kaikkeen mitä hänelle sanotaan, ja ainakin onnistuu kuulostamaan tosi pätevältä ja siltä, että tietäisi tasan mistä puhutaan.

Ruoka maistuu hänelle edelleen erittäin hyvin, ja hän onkin usein vailla jotain keittiössä. Hän hakee aina lusikan ruokailuvälinelaatikosta, menee se kädessään jääkaapin oveen roikkumaan ja rynkyttämään ja huutelee ”Mammiaaaa. Nämä, nämä. Tiitti, tiitti.” Yritetään silti pitää kiinni viidestä ruokailukerrasta päivässä, sekä pastilleista heti ruuan jälkeen. Hän on tarkka siitä että ovet ja laatikot suljetaan, ja käykin aina laittamassa vessan oven, portaiden turvaportin ja kaikki keittön laatikot kiinni, kun isommat tytöt eivät ole ihan niin tarkkoja niistä. Lempiruokia on riisi, lohi, avokado, maustamaton jugurtti, maissi ja tomaatti, niitä hän söisi vaikka koko ajan. Hän ei pidä hirveästi lihasta eikä perunasta, ja ne päätyvätkin usein lattialle. Hän kuitenkin maistaa ihanan ennakkoluulottomasti kaikkea, ja usein maistaa toisenkin kerran vaikka ensiksi irvistäisi.

Ulkoilun lisäksi hän tykkää edelleen tosi paljon kirjojen lukemisesta, ja jaksaa selata ja kuunnella vaikka kymmenen kirjaa putkeen. Hän sanoittaa innoissaan kirjojen sisältöä, ja kyselee välillä ”toi? toi?” eli varmaankin että ”Mikä toi on?”. Sitten kerrotaan, ja joskus hän myös toistaa perässä heti uuden sanan. Eläimet ja numerokirjat on lemppareita, ja numerokirjasta hän näyttää ”ykki kakki” eli yksi kaksi.

Sanoja tulee varmaankin n. pari sataa, ja joka päivä uusia. Jotkut unohtuvat, mutta pysyvästi käytössä on varmaankin se n. pari sataa sanaa. Hän on jo reilun kuukauden (?) ehkä kauemminkin puhunut kahden sanan lauseita, kuten ”hejää isi” (herää isi), ”Oova ittuu” (Nova istuu) ”menee kiikkaa” ”mennään keinumaan” ja ”Ei oo”. Aika yksinkertaisiahan nuo lauseet vielä ovat, mutta kommunikointi sujuu meiltä kuitenkin hurjan hyvin, kun pääsääntöisesti on helppo ymmärtää mitä taapero haluaa. Hänellä on  nyt sellainen selostamisvaihe päällä, ja hän selostaa kaikkia tekemisiään koko ajan, ja toteaa aina tyytyväisenä ”noin” ja ”näin” ja ”nonni” kun puuhastelee.

Hänellä on kaksi tärkeää pehmolelua, suositun huoltoasemaketjun maskottiapina nimeltä ”Apsi”, jota hän myös kutsuu ihan oikein apsiksi suhahtavalla ässällä, sekä Ikean panda-pehmo, jonka kanssa hän nukkuu aina yöt. Apina seuraa päivisin joka paikkaan, ja pandan hän ottaa aina illalla sängyssä kainaloon, ja alkaa nukkumaan. Hän nukkuu edelleen isosiskojen kanssa, ja se sujuu edelleen hyvin. Sinne hän jää aina sänkyyn tyytyväisenä pandapehmonsa kanssa, ja hetken höpöttelyn jälkeen alkaa nukkumaan, ja nukkuu aamuun asti.

Meidän taapero on ihan mahti tyyppi, ja huokaillaan kyllä koko perhe joka päivä miten ihana hän on, niinkuin meidän isommat tytötkin ovat. Toisiaan isosiskot eivät ehkä ihastele yhtä antaumuksella kuin pikkusiskoaan, mutta yhtä ihania ja rakkaita ovat kaikki kolme, ja onneksi me vanhemmat hoidetaan tämä ihastelu- ja kehumispuoli kaikkien osalta<3