Me herättiin aamulla rauhassa tyttöjen kanssa vasta vähän ennen yhdeksää, ja Ottokin pääsi tänään aiemmin töistä niin saatiin hoidettua useamman päivän ruokaostokset yhdessä ennen illan ruuhkia. Nyt on kyllä niin lomafiilikset! Neljä päivää edessäolevaa vapaata tuntuu ikuisuudelta, vaikka sujahtaakin ohitse varmasti aivan silmänräpäyksessä. Mutta sitä ei kannata miettiä nyt vaan nauttia tästä silmänräpäyksestä täysillä, eikö! Alkuviikko meni tosi nopeasti ohi touhutessa joten on kiva rauhoittua viettämään pitkää viikonloppua tyttöjen ja Oton kanssa.

Takki Sheinside* / Huivi Monki* / Kello Tommy Hilfiger* / Housut Tally Wejl / Kengät Nike / Laukku Coach /*saatu blogin kautta.

Musta tuntuu niinkuin en olisi kirjoittanut kuulumisia ikuisuuteen, kun muutaman päivän on tullut kirjoiteltua enemmän jostain tietyistä asioista kuin siitä mitä ollaan tehty. Mutta hyvää meille kuuluu, ei mitään sen erikoisempaa, haha tällainen perus suomalainen vastaus. Tajusin tänään että meidän kuopus, neiti Zelda, täyttää kaksi vuotta alle kahden viikon kuluttua! Olenhan mä tiennyt että synttärit lähestyvät ja juhlatkin on ollut suunnitteilla jo jonkin aikaa, mutta silti se tänään vasta jotenkin jysähti tajuntaan että siihen on oikeasti niin lyhyt aika. Me pidetään juhlat vasta viikkoa oikean päivän jälkeen kun se sopii aikatauluihin paremmin, mutta onneksi kaksivuotias ei ihan vielä ymmärrä ajankulua niin hyvin että se haittaisi. Oikeana päivänä juhlitaan ihan vain perheen kesken varmaankin.

Mutta silti, kaksi vuotta! Miten nyt voi olla jo huhtikuu? On nuo neidit jo molemmat niin isoja ja reippaita ja omatoimisia että ei sitä voi kuin hämmästellä. Heidän kanssaan on ihana jutella ja höpöttää, ja parhaimpia juttuja on kyllä ne mitä he juttelevat keskenään. Niin huvittavia keskusteluita välillä että on pokassa pitelemistä ihan todella. Ei sitä osannut vielä vuosi sittenkään kuvitella miten läheisiä tytöt voisivat olla toisilleen. Mutta tottakai nyt 2- ja 3,5-vuotiaan on helpompi rakentaa yhdessä leikkejä, keskustella ja vain olla yhdessä, kun molemmilla on jo ymmärrystä, kuin vuosi sitten pienemmän ollessa vasta 1-vuotias pikkutaapero.

Mä tunnen olevani maailman onnekkain tyyppi, kun saan joka päivä hengata juuri noiden kahden universumin siisteimmän ipanan kanssa. Tottakai jokaiselle vanhemmalle ne omat muksut on aina rakkaimmat, olen varma että siellä ruutujen takana on aika monta äitiä, joilla on myös universumiin siisteimmät ipanat, haha!

Huomenna meillä on edessä varmasti ainakin barbieleikkimaraton, paljon hyvää ruokaa ja ulkoilua. Pientä pääsiäisaskartelua voitaisiin myös tehdä, ja sitten on se pääsiäismunien piilotus. Vissiin pieni väsymys jo kun meinasin kirjoittaa pääsiäisloman piilotus, apua! Mua nyt vaan jäi mietityttämään että minä päivänä se pääsiäismunajahti kuuluu järjestää? Muistelisin että viime vuonna kun me pidettiin se (en edes muista minä päivänä) niin joku tuli kommentoimaan että se oli ihan väärä päivä. Mutta nyt en muista edes että mikä päivä se väärä päivä oli, saati sitten oikeaa. Ei sillä että se ketään vahingoittaisi jos me nyt jälleen jahdattaisiin yllätysmunia vääränä päivänä, tuli vaan mieleen, haha. Että saa valaista tätä urpoa äitiä, joka ei ole päivästä perillä, jos joku muu sattuu olemaan!

Ihanaa pääsiäistä kaikille, toivottavasti se aurinkokin näyttäisi vihdoin monen harmaan päivän jälkeen!

Meillä on kaksi ihanaa ja rakasta tyttöä, jotka ovat molemmat tasan ja tismalleen yhtä rakkaita meille molemmille vanhemmille. Mulle se on  itsestäänselvyys, että vanhemman kuuluu kohdella molempia lapsia tasapuolisesti, osoittaa rakkautta yhtä paljon ja olla aina oikeudenmukainen molempia kohtaan. Mulla ei ole suosikkia, enkä osaa samaistua kumpaankaan toista enempää. Molemmilla on piirteitä meiltä molemmilta vanhemmilta, mikä on aika hauskaa. Samasta neidistä voi sanoa että hän on aivan kuin isänsä JA että hän on aivan kuin äitinsä, tilanteesta riippuen. Monissa asioissa he myös muistuttavat paljon toisiaan, toisissa taas ovat aivan toistensa vastakohtia. Selkeät esikoisen ja kuopuksen roolitkin on havaittavissa.

Tasapuolisuus on aihe, josta mun on pitänyt kirjoittaa jo pitkään, koska tämä on sellainen asia josta itse otan kasvatuksessa ehkä eniten paineita. Mä en ikinä halua että kumpikaan tytöistä ajattelisi, että on jotenkin vähemmän tärkeä tai rakas vanhemmilleen kuin toinen. Ehkä tämä huolenaihe kumpuaa sieltä, että itse olen ainoa lapsi. Mun ei koskaan ole tarvinnut jakaa äidin huomiota, äidin rakkautta tai edes leluja kenenkään kanssa, kun on ollut vain minä ja äiti. En tarkoita, että olisi helpompaa tai parempaa olla ainut lapsi, mulla ei vaan ole itselläni kokemusta siitä että olisi sisarus ja siksi mietin paljon näitä asioita. Siitä mulla on kokemusta, että olen saanut nähdä kuinka suuri rikkaus sisarukset ovat toisilleen, ja miten upeaa on seurata kuinka läheisiä he ovat toisilleen. En kuitenkaan tiedä kuinka yleistä on tuntea olevansa vähemmän tärkeä kuin sisarus, enkä tiedä kuinka pienistä tai isoista asioista sellainen tunne voi kummuta.

Olennaista mun mielestä tasapuolisesti kohtelussa on sen hyväksyminen että lapset ovat yksilöitä, ja kaipaavat joskus huomiota aivan eri tavalla. Siinä missä toinen tykkää makoilla kainalossa pitkiäkin aikoja höpötellen ja puristaa tiukasti kaulasta halatessa, toinen viihtyy paremmin yhteisen tekemisen parissa ja antaa pikaisen halin siinä lomassa. Mulle on ollut tärkeää juuri se, että opin tuntemaan meidän lapset sellaisina kuin he itse ovat, ja kohtelemaan heitä tasapuolisesti, kyllä, mutta myös sillä tavalla mikä on heille mukavinta ja luontevinta, tarkoittaen sitä että joskus kohtelen heitä myös eri tavalla.

En mä täällä laske excel-taulukkoon että olenko nyt sanonut molemmille yhtä monta kertaa päivän aikana että rakastan, tai että annan pusut tismalleen samaan kohtaan poskea. Pyrin kuitenkin aina kohtelemaan heitä tasavertaisesti, antamaan yhtä paljon kahdenkeskistä aikaa mun kanssa ja kutittamaan molempia jos he ovat sillä tuulella. Yleisesti ottaen tasapuolisuuden toteuttaminen on mun mielestä arjessa suhteellisen helppoa, ainakin silloin kun molemmat ovat ihan tyytyväisiä ja leikkivät nätisti joko yksin tai yhdessä tai vanhempien kanssa. Hankalaksi se menee mun mielestä niissä tilanteissa, kun heille tulee keskenään riitaa tai kilpailua.

En lähde erittelemään että kumpi, mutta useimmiten meillä se on aina yksi ja sama tyyppi joka yrittää ottaa toiselta kädestä tai haluaa tehdä tismalleen samaa kuin toinenkin juuri samalla hetkellä. Tämä tekee tasapuolisuudesta hankalaa. Väistämättä toista tulee kiellettyä enemmän, ja hän saa enemmän negatiivista huomiota osakseen kuin toinen, koska en mä nyt lähde päätäkään taputtelemaan jos tyyppi ottaa toiselta lelun kädestä. Meillä ei huudeta tai räyhätä, eikä käytetä jäähyä, mutta ilmaistaan selkeästi että nyt on toimittu väärin ja on syytä pyytää anteeksi. Jos näitä tilanteita tulee useampi päivän aikana, mulle tulee aina huono omatunto siitä, että toinen on saanut enemmän toruja kuin toinen. Vaikka eihän se edes ole mun vika!

Pyrin ristiriitatilanteissa keskustelemaan tilanteen auki lapsen kanssa, ja aina kun on pyydetty anteeksi ja ymmärretty missä meni pieleen, on tilanne sillä kuitattu. En tuo vanhoja mokia esiin uusissa tilanteissa, enkä kiukuttele lapselle koko päivää jos hän on ollut aamulla hankala. Silloin kun joku tällainen tilanne on ollut päällä, yritän sen jälkeen kiinnittää entistä enemmän huomiota lapsen tekemisiin, ja antaa kehuja pienimmistäkin onnistumisista. Olen huomannut että meillä se toimii. Silloin lapsi taas muistaa, kuinka paljon mukavampaa on tehdä toiselle jotain kivaa, kuin jotain ikävää.

Ehkä tiivistäisinkin tämän niin, että rakkauden suhteen pitää olla tasapuolinen, mutta ristiriidoissa pitää olla oikeudenmukainen. Eihän se niin toimiskaan, että pitää tukkimiehenkirjanpitoa ja jättää torumatta jos toinen on menossa toisen ohi päivän toilailuissa, ettei vaan olisi epätasapuolinen. Eikai se ole epätasapuolisuutta, että toimii ristiriitatilanteissa oikeudenmukaisesti.

Uskon että tulevien vuosien aikana nämä osat tulevat vaihtumaan vielä moneen kertaan, että kumpi ärsyttää kumpaa enemmän ja kumpi koettelee enemmän vanhempien  hermoja. Leikki-ikäisten kanssa tasapuolisuus ja kasvatus on ylipäätäänkin mun mielestä vielä aika helppoa. Teini-iässä tämä tasapuolisuuden toteuttaminen voi olla vaikeampaa, varsinkin kun monet sanovat esimerkiksi että kuopus pääsee aina esikoista helpommalla rajojen ja vanhempien suostuttelun suhteen, ja saa esimerkiksi myöhäisemmän kotiintuloajan nuorempana kuin esikoinen sai. Mun ei tarvitse onneksi niin pitkälle vielä pähkäillä, riittää kun olen hetkessä läsnä nyt ja olen oikeudenmukainen.

Tämä on musta aiheena tosi mielenkiintoinen, ja mua kiinnostaa hirveästi kuulla muiden kokemuksia ja ajatuksia, etenkin omasta lapsuudesta, koska multa itseltäni kaikki kokemus sisaruksista puuttuu omasta lapsuudesta.

Miten te toteutatte tasapuolisuutta arjessa? Otatteko tasapuolisuudesta paineita? Jos otatte, niin missä tilanteissa? Koitteko itse lapsuudessa, että vanhemmat kohtelivat teitä sisaruksia aina tasapuolisesti? Olitko kuopus, keskimmäinen vai esikoinen?

Tyttöjen päivä meni hyvin, ihanasti, loistavasti. Paras päivä pitkään aikaan! Alkaen jo ihan siitä, että ensimmäistä kertaa päivä- tai viikkokausiin ikkunasta pilkisti mikäs muukaan kuin aurinko. Mä pidin tänään kameravapaata loppupäivän, mutta aamuiset pukuleikit oli kerrassaan pakko ikuistaa. Mä päästin tytöt aarreaittaan, mun lipaston sekalaisen koru-ja asustelaatikon kimppuun, jonne olen laittanut kaikki sellaiset korut ja asusteet joista puuttuu tyyliin yksi helmi tai hupilasit joista on irronnut viikset. Juuri tälläisiä tilanteita varten, pukuleikkejä ja sitä varten että lapset saavat tutkia ja ihastella, vailla pelkoa rikkimenemisestä.

Pienenä ihan parasta oli jos sai lainata äidin huiveja, vöitä ja korkokenkiä, ja mä olen halunnut säilyttää omille lapsilleni rutkasti vaihtoehtoja leikkejä varten. En sano että eläisin omaa lapsuuttani uudelleen lasteni kautta, mutta mä haluan tarjota heille kaikkea sellaista, mistä itse pienenä tyttönä innostuin ja mistä haaveilin, ja se näyttää toimivan ihan kivasti. Tietenkään en tyrkyttäisi korkkareita ja pinkkejä kaulakoruja jos he eivät niistä innostuisi, haluan keskittyä tekemään heidät onnelliseksi, enkä saamaan heitä tekemään sitä mikä tekee minut onnelliseksi.

Mikä sitten teki meidän pienet tytöt tänään onnelliseksi? No pukuleikki, tietenkin. Kiireettömyys, muumitee ja pingviinipeli. Se että kysyin ulos lähdössä, että kävelläänkö vai mennäänkö bussilla. Bussilla mentiin, kuopus nukahti siihen ja esikoinen halusi puiston sijaan kauppaan. Ostoskärryihin ei päässyt kun työntäjiä oli vain yksi ja rattaatkin mukana, mutta vetokorin vetäminen oli hieno vastuutehtävä, josta esikoinen ilahtui ja jaksoi vetää koria kassalle asti vaikka mä kysyin joka välissä että joko väsyttää ja vakuuttelin että otan kyllä korin heti jos hän ei jaksa. Kaupassa käytiin kahdestaan ihastelemassa uutuusbarbeja, ja bongailtiin leluja joita meiltä jo löytyy. Sitten jatkettiin sulassa sovussa vihannesosastolle, ja valittiin sieltä mukaan klementiinejä herkuksi.

Suurinta riemua aiheutti kotimatkalla auringon ja kuun yhtäaikainen hengailu taivaalla. Ihasteltiin kuinka kuu seurasi meitä koko matkan kotiin asti, vaikka välillä käväisikin piilossa talojen takana. Huudeltiin yhdessä (tyhjällä) tienpätkällä, että ”Kuuu-uuu missä ooooleeeeet?” ja se oli lapsista ihan ratkiriemukasta. Ei mua hävetä höpöttää lasten kanssa, sehän on just parasta että heittäytyy mukaan leikkiin! Ennen kuin mentiin sisälle, me vilkutettiin vielä kuulle heipat, ja kotona kurkattiin ikkunasta, että missä se kuu nyt luuraa.

Meillä oli niin hauska päivä, että pakko kyllä pitää näitä päiviä useamminkin! Ruuaksi me syötiin kanaa ja riisiä, ja leikittiin barbeilla siihen asti että Otto tuli töistä kotiin. Lopulta ei edes ehditty katsoa leffaa, kun kaikessa muussa meni niin kauan aikaa. Ihan hyvä vaan, mä olen iloinen että lapset ennemmin leikkivät tänään kun katsoivat leffaa. Illan kruunasi koko perheen yhteinen saunominen, ja se että esikoinen uskalsi ensimmäistä kertaa elämässään heittää pienet löylyt, yleensä meidän saunassa ei siis saa heittää ollenkaan löylyä jos hän on mukana. Hiljaa hyvä tulee, kolmessa vuodessa oppii tykkäämään pienistä löylyistäkin kun saa rauhassa harjoitella.

Parasta näin äidin näkökulmasta on se, että mulla on kaksi noin mielettömän ihanaa pikkutyttöä joiden kanssa tälläisiä päiviä on ilo järjestää, ja jotka näyttävät koko sydämestään sen miten paljon nauttivat. Ihanat perhepäivät eivät vaadi edes sen ihmeellisempää aktiviteettia, ne on ne pienet asiat joista lapset innostuvat, ja jo kotona voi keksiä niin paljon kaikkea hauskaa. Kiitos meidän rakkaille tytöille tästä ihanasta päivästä <3

Ihanaa viikonloppua ja hyvää yötä kaikille! <3

Jotenkin sitä vaan meinaa pakahtua rakkaudesta kun katsoo omia lapsia ja miettii millaisia he ovat, millaisia ovat olleet ja millaisia tulevat olemaan. Molemmat tytöt ovat kasvaneet kovasti ja heidän kanssaan on yksinkertaisesti ihan parasta hengailla! Kummallakin on niin omat juttunsa, mutta silti niin hurjasti yhteistä. Heillä on yhteiset leikkinsä ja vitsinsä, joista vanhemmat eivät tajua mitään. Hauskaa on esimerkiksi huutaa ”aaaarttu!” vuorotellen, aina vähän kovemmalla ja kovemmalla äänellä. Toim. huom. he eivät tunne ketään Arttua.

Taapero ja leikki-ikäinen keksivät kyllä välillä niin pönttöjä juttuja että ei tosikaan, mutta ainakin saa nauraa joka päivä, ja naurua ei voi koskaan olla liikaa. Päivät ovat kommelluksia täynnä, ja kyllä täällä saa olla välillä tiukkanakin ettei mene aivan höpöhöpöksi, mutta pääosin kaikki sujuu mutkattomasti. Kyllä nuo neidit toki osaavat myös tapella leluista, vaikka yhdessä tykkäävätkin leikkiä. Joululahjat kuitenkin ympättiin samantien yhteen, niitähän on silloin enemmän, kuten toinen neideistä fiksusti totesi.

Isompi on opettanut pienemmän laskemaan kymmeneen, ja osaa tulkita jokaikisen sanan jonka pienempi sanoo, vaikka me vanhemmat kuultaisiin se vasta ensimmäistä kertaa. Tulkille on välillä käyttöä, en olisi heti hiffannut että metro on ”ehhoo” ja ”kikkikki” on pingviini, kun kuopus sitä itsepintaisesti hoki ruokapöydän vierellä, tarkoittaen joululahjaksi saatua pingviinipeliä. Hyvä että ymmärtävät toisiaan!

Tytöt ovat selvästi nauttineet kun ovat saaneet olla yhdessä koko loman, eikä toinen ole lähtenyt aina kerhoon pariksi tunniksi. Hauskaa oli myös huomata, että kun tytöt jäivät kaksin mummun kanssa kotiin meidän lähtiessä Zeldan kummisedän synttäreille pari viikkoa sitten, tyttöjä ei harmittanut ollenkaan, vaan he jäivät leikkiensä keskelle ja sanoivat että ”voisitteko jo lähteä, niin me saataisiin mummulta pastilleja”, ovelat ketkut. Mutta meidän lähtiessä kolmestaan elokuviin esikoisen kanssa, kuopuksen jäädessä mummun hoitoon, oli molemmilla vähän harmi, kun toinen ei tullutkaan mukaan. Niin erottamattomia he ovat, pienet rakkaat.

Saan kyllä olla niin onnellinen että meille on siunaantunut noin ihanat pienet neidit, joiden kanssa pienetkin jutut tuntuvat välillä seikkailulta, ja joille haluaa tarjota vain parasta. Äitiys, ja omat lapset saavat musta parhaat puolet esiin, koska haluan olla heille vain ja ainoastaan paras. Tuki ja turva johon voi aina luottaa, ja se pönttö joka lähtee höpsöihinkin leikkeihin täysillä mukaan vaikka onkin jo aikuinen. Toki minäkin joskus olen myös kakkapää-äiti joka ei ala leipomaan ”joulukakkua” enää nukkumaanmenoaikaan viikko joulun jälkeen, mutta sekin kuuluu elämään!

Tyttöjen hameet ja paidat uusia löytöjä Zarasta. Sukkahousut Little pieces & h&m.

Tyttöjen ja tuon ihan yhtä rakkaan (ja yhtä pöntön) aviomiehen kanssa me nautiskellaan vielä kolmesta jäljelläolevasta lomapäivästä, joiden aikana pitäisi ainakin saada joulukoristeet veks ettei käy niinkuin viime vuonna, että tonttuverhot on ikkunassa vielä huhtikuussa. Viimeistään luppiaisena, esikoista lainaten, on aika käydä työn touhuun ja viedä kuusi varastoon, ja vastaanottaa kevät kotiin.

Ihanaa ja rakkaudentäyteistä lauantai-iltaa kaikille <3

Puolitoista vuotta on kulunut siitä päivästä kun meidän kuopus syntyi huhtikuisena lauantain ja sunnuntain välisenä yönä yllättäen. Miten kummassa siitä voi  olla jo puolitoista vuotta? Tämä aika tuntuu menneen vielä paljon nopeammin, kuin 1,5 vuotta ennen Zeldan syntymää, vaikka kai se aika silloinkin kului ihan yhtä nopeasti. Muutaman viikon kuluttua meidän perhe on täysin uudessa elämänvaiheessa, sillä silloin meidän perheessä ei ensimmäistä kertaa ole yhtäkään alle 1,5-vuotiasta sitten Tiaran syntymän. Meidän perhe ei ole enää vauvaperhe.

Miksi 1,5 vuotta on sitten merkittävä ikä? Mä sanoisin että siksi, koska 1-vuotiaan ja 1,5-vuotiaan taidoissa on ihan mieletön ero. 1-vuotias on vielä vauva, ihan täysi vauva. Ei ehkä sylivauva, mutta vauva kuitenkin, vaikka sanoja osaisikin tai kävelisi. 1,5-vuotias ymmärtää jo asioita. Häneltä voi kysyä asioita, antaa ohjeita ja pyytää viemään sukat pyykkikoriin. 1,5-vuotias leikkii nätisti, pitkiäkin aikoja isosiskon kanssa ja jaksaa jo vähän keskittyä.

1,5 vuotta on aivan loistava ikä. Silloin ei ole vielä uhmaa tai esiuhmaa, on vain aurinkoisesti hymyilevä pikkutyyppi joka jaksaa aina yrittää uudestaan. Silloin suurin osa hampaista on jo tullut, yöt sujuvat kivasti, ruoka maistuu ja kokoajan opitaan uutta ja innostutaan. 1,5-vuotiaalla on jo hauskoja juttuja ja omia höpsötyksiä joille nauraa. 1,5-vuotias haluaa soittaa puhelimella mummulle ja huutaa ”HETÄTYYYYY!” täysillä, että mummu varmasti herää. Hän haluaa pukeutua äidin takkiin, vaikka hupun ja kauluksen välistä jää vain nenänpää näkyviin. Ei se mitään, takin sisällä on mukavaa!

1,5-vuotias tietää itse milloin on jano, nälkä tai väsy, ja osaa pyytää mitä milloinkin tarvitsee. Hän roikkuu lavuaarin edessä huutamassa ”ANO!” niin kauan että äiti tai isosisko tulee antamaan vettä. Ja trust me, hän ehtii sanoa ano ainakin kymmenen kertaa sinä aikana kun nousen ylös tuolilta, lattialta tai mistä milloinkin, otan mukin ja täytän sen vedellä. Hän hakee pehmolelun ja sanoo ”ukkuu!” kun väsyttää, yleensä kello 12 päivällä ja kello 19 illalla. Hän sanoo ”paita päähän!” kun hän haluaa laittaa paidan päälle, ja laittaa itse kengät jalkaan.

”Ukkuu!” kuulemma.

Puolitoista vuotta on hyvä ikä, ja loistava ikäero. Meidän lapsilla on ikäeroa puolitoista vuotta ja pari viikkoa päälle. Vuosi sitten tähän aikaan, olin sitä mieltä että ikäero on hyvä. Vaikka arki oli rankkaa kaksivuotiaan ja puolivuotiaan yökukkujan kanssa, kaikki meni vielä samalla rutiinilla kuin ekalla kerralla, ja me selvittiin. Tässähän me ollaan. Nyt mä olen kuitenkin sitä mieltä että puolitoista vuotta on loistava ikäero. Meidän lapset ovat toistensa parhaita kavereita, he ikävöivät toisiaan vaikka toinen olisi vain päikkäreillä. He tekevät melkein kaiken yhdessä, viihdyttävät toisiaan, lukevat, piirtävät ja käyvät yhdessä suihkussa leikkimässä kumiankoilla.

Usein kauhistellaan pientä ikäeroa, tai ihmetellään että miksi on niin kiire saada lapset peräkanaa. Tämän kolmen vuoden jälkeen mä en näe siinä mitään kauheaa, vaan ainoastaan hyviä puolia. Kuten aina sanon kun joku kysyy, ensimmäinen vuosi oli rankka, sen myönnän ehdottomasti. Mutta ensimmäisen vuoden jälkeen mun mielestä kahden kanssa on ollut helpompaa kuin yhden, niin mä sen näen. Tietenkin perheet ovat erilaisia, toisilla ei ole rankkaa edes ensimmäisenä vuonna, ja toisilla on rankkaa ensimmäiset viisi vuotta. Meilläkin on varmasti vielä rankkaa, joskus, ehkä huomenna, ehkä sitten kun tytöt ovat teini-iässä, tai ehkä huomisesta teini-ikään asti. Silti, mä näen että tämä ikäero on meidän perheelle se kaikkein paras.

Mä tiedän että se uhma tai tahtoikä, on sieltä vielä tulossa. Viitteitä siitä on jo ehkä havaittavissa, ja odotankin sitä. Nuorimmaisemme omaa himpun verran tulisemman luonteen kuin esikoinen, ja tahtoiästä voi tulla mielenkiintoista. Nyt me kuitenkin nautitaan tästä seesteisestä elämänvaiheesta, kun kenenkään maidot eivät lennä seinään (paitsi vahingossa), ulkovaatteiden pukeminen on hauskaa ja yleisin vastaus kysymyksiin on ”JOOOOO!!!!!” hyvin innostuneella äänensävyllä.

Millaisia ikäeroja teidän lapsilla on? Mikä on hassuin sana joita lapsenne ovat osanneet 1,5-vuotiaana? Oletteko kohdanneet kauhistelua tai jyrkkiä mielipiteitä pienistä ikäeroista?