…onneksi vielä monta kuukautta edessä! Meidän bebbe täytti jo kaksi kuukautta ja kyllähän se aika on taas rientänyt siihen malliin, että ei meinaa pää pysyä mukana. Tuntuu, että viimeisen parin viikon aikana ollaan alettu löytää jonkinlaista rytmiä jo päiviin ja muutenkin tähän on ns. tottunut. Edelleen silti joka ikinen päivä on sellainen fiilis, että OMG meillä on tällainen ihana pieni pallero täällä, kuinka onnekkaita me ollaan! Mutta arjesta vauvan kanssa on tullut taas ihan sellainen normijuttu, eikä tunnu enää esim. jännittävältä lähteä vauvan kanssa jonnekin kauemmas kuin lähikauppaan tai muutenkaan, vaan se on ihan perus. Ja mitäpä sitä turhia jännittämään muutenkaan, rennolla asenteella pääsee pitkälle.

En tiedä johtuuko kokemuksen tuomasta varmuudesta vai onko meidän vauva vaan sellainen tyyppi, mutta jotenkin tuntuu, että häntä on tosi helppo lukea ja ymmärtää. Hänellä on tosi selkeät merkit kaikesta jo ennen itkua (nälästä, väsystä, märästä vaipasta yms) ja kun ne merkit vaan itse huomioi, niin päivät on pääosin todella helppoja. Ei juurikaan tule sellaisia tilanteita, että ei tietäisi mitä tehdä tai miten hänet saisi tyytyväiseksi, vaan hän on lähestulkoon aina tyytyväinen. Toki tässä vaikuttaa suuresti myös se, että ei ole ollut onneksi masuvaivoja, refluksia, allergioita tai muitakaan vaivoja, vaan meillä on hyvinvoiva ja perusterve vauva. Siinä on todellakin aihetta kiitollisuuteen.

Hän on kertakaikkisen ihana tyyppi ja näin parin kuukauden jälkeen hänen persoonaansa on saanut tutustua jo paljon enemmän. Se on vaan niin siistiä, kun joka päivä me saadaan oppia lisää hänestä. Ja miten järisyttävän suloinen ja hurmaava pieni hän onkaan!

Mitään tiettyä kellontarkkaa rytmiä meillä ei vielä ole (eikä luultavasti tulekaan), mutta esimerkiksi iltaisin tehdään asiat samassa järjestyksessä, jotta vauva jossain vaiheessa ymmärtää sitten yön ja päivän eron. Ainakin toistaiseksi se tuntuu hyvin toimivan, sillä yöt meillä nukutaan hyvin ja päivisin seurustellaan ja ollaan hereillä päiväunien välissä.

Me ollaan ihmisinä melko meneviä ja spontaaneja, ja kun lapsia on vauvan lisäksi kolme muutakin, ei koko elämää voi järjestää pelkästään vauvan rytmissä. Siksi itse pidän joustavaa rytmiä meille helpompana arjessa. Mutta ne tietyt samanlaisina toistuvat rutiinit ovat niitä, jotka tuovat vauvalle turvaa ja kertovat siitä, mitä vuorokaudenaikaa milloinkin eletään. Siksi yritän tuoda niitä luontevasti osaksi meidän päiviä. Erityisesti hyvien yöunien kannalta koen tietyt rutiinit tärkeäksi.

Käytiin tällä viikolla neuvolassa ja mini on kasvanut ihan hurjasti. Ja mitä olen meidän kuukausiryhmää seurannut, niin hienosti on ottanut ikätoverit kiinni ennenaikaisuudesta huolimatta niin kasvussa kuin kaikessa muussakin. Hän kovasti juttelee ja hymyilee kaikille perheenjäsenille ja selkeästi näkee jo paljon kauemmas ja tarkemmin kun vielä muutama viikko sitten. Ihanaa kun hän on päivä päivältä enemmän mukana kaikessa mitä me perheenä puuhaillaan. Sitä meillä varsinkin isommat on odottaneetkin, että vauveli on enemmän ja enemmän mukana leikeissä ja reagoi heidän höpötyksiin. Voi sitä onnellista hymyä isosiskojen kasvoilla kun pikkusisko hymyilee, jokeltaa tai puristaa sormesta.

Kyllä me ollaan kaikki niin kiitollisia, että ollaan saatu tämä pieni ihminen osaksi meidän perhettä. Hän on niin mainio ja hauska pikkutyyppi, että sydän pakahtuu joka kerta kun häneen katsoo. Kiitos ihana rakas, että saadaan olla sun perhe <3

Me ostettiin eilen Prisma-reissulla lapsille vappupallot, kun törmättiin niihin heti sisään astuessa. Toisella isoista tytöistä oli niin suuria vaikeuksia päättää vappupalloa, että hän joutui palaamaan vielä puolen tunnin kaupassa kiertelyn jälkeen pallovalikoiman pariin, ja silloinkin valinta onnistui vain hammasta purren. Mutta lopulta hänkin sai valkattua itselleen sopivan pallon, johon oli ja on edelleen tyytyväinen. Meidän minityyppi iski heti ekana silmänsä Muumi-palloon, ja sehän oli saatava.

Hauskinta on se, että 1v ei koskaan ole katsonut yhtäkään Muumi-jaksoa, mutta hän on silti ehkä maailman kovin Muumi-fani. Hän on ihastunut niihin kirjoissa, leluissa ja musiikissa, sekä ennen kaikkea magneeteissa. Meillä on monta puista Muumi-magneettia, joilla hän tykkää leikkiä. Sitä kautta innostus on laajentunut kaikkeen muuhunkin oheismateriaaliin, kuten omaan pehmeään jalkapalloon, joka on myös tietenkin Muumien kuvilla varustettu.

1v rakastaa Muumi-ilmapalloaan, ja Muumi-pooo eli Mumin boll pitää olla koko ajan lähettyvillä. Hän osoittelee muumeja, ja innoissaan ilmoittaa, että heitä on pallossa ”kakki muumi” eli kaksi muumia. Hänelle ei vielä ole olennaista eri hahmojen nimet, kaikki on vaan muumeja. Isosiskojen heppa- ja yksisarvispallot ovat molemmat vaan heppoja, ja molemmat sanovat kovaan ääneen ”muuuuuuuuuu” ainakin taaperon mukaan, ainakaan ne eivät missään nimessä sano ”ihhahhaa”. Isosiskoja huvittaa, kun hepat ääntelee kuin lehmät. Taaperolle se ei ole niin justiinsa, häntä sen sijaan naurattaa jos joku yrittää väittää, että heppa sanoisi jotain muuta kuin ”muuuu”.

Näiden kuvien välillä on vuosi. Toisessa kuopus on 2,5 kuukautta vanha, ja toisessa vuoden ja 2,5 kuukautta vanha. Miten järkyttävän suuri ero on noiden kahden kuvan välillä! Miten paljon vauva kasvaa vuodessa, ei sitä vaan käsitä kun pystyy seuraamaan kasvua joka ikinen päivä läheltä. Se tapahtuu kuin varkain, yhtenä päivänä sitä vaan aina huomaa, miten paljon isompi hän tänään on, kuin edellisellä kerralla kun ihmetteli samaa asiaa.

”Pienestä mytystä on kasvanut jäntevä ja liikkuva tyyppi joka höpöttelee enemmän kuin on hiljaa, ja joka innostuu ja alkaa potkimaan ja heilumaan joka suuntaan aina kun näkee jotain jännää. Hänellä on maailman ihanin heleä ääni ja hän kujertelee ja jokeltelee aivan ihanasti, sitä voisi vaan kuunnella koko päivän.” näin kirjoitin vajaa vuosi sitten. Jäntevä ja liikkuva hän on edelleen, ja innostuu edelleen ihanasti melkein mistä vaan. Nykyään hän ei jokeltele, mutta on kyllä erittäin kova puhumaan, ja heleä-ääninen vieläkin. Kiljuu myös korkealta ja kovaa, se vasta parasta hupia onkin. 

Vaikka tuo tyyppi tuossa kuvassa on kasvanut hulluna, ja pallot on vaihtuneet, on hauskaa myös ajatella miten moni asia on samalla tavalla kuin viime vuonna. Sama sohva on edelleen paikoillaan, lapsella on edelleen kirkasta väriä yhdistettynä mustavalkoiseen kuosiin päällä ja me ollaan edelleen yhtä onnellisia kuin viime vuonna, vaikka ei vauvakuplassa enää ollakaan. Vaikka tähän näiden kuvien välissä kuluneeseen vuoteen on mahtunut myös murhetta ja menetystä, sekä asioita joita ei olisi koskaan voinut kuvitellakaan tapahtuvaksi silloin kun tuo eka kuva on otettu, ei voi kuin ihmetellä miten upeat 365 päivää me ollaan vietetty. Mä voisin tehdä tästä kuvasta perinteen, ja kuvata meidän kuopuksen joka vuosi vappupallojen kanssa tuossa samassa kohdassa. JOOOOO. Niin mä teen. Mitä kaikkea vuodessa ehtiikään tapahtua, on se ihmeellistä.

Ihanaa iltaa kaikille <3