Klassikkoluukun paluu, kun vihdoin meidän taapero on sopivan ikäinen ja puhuu sen verran, että haastattelun voi hyvin tehdä! Mua nauratti kyllä niin paljon kun haastattelin häntä ja samalla nauroin kun luin meidän kolmosen vastauksia hänelle 3-vuotiaana tehdystä haastattelusta. Näitä  on niin hauska lukea myöhemmin ja muistella.

TONTTU

2v: – Tonttulakki! Täää *heiluttaa kättä kuin heiluttaisi taikasauvaa*. 

Minä: – Ai taikooko tontut?

2v: – Joo!

JOULUKUUSI

2v: –  “siin on joulukuusi” – *osoittaa joulukuusta*. – Joulukuusi koristellaan.

JOULUSUKKA

2v: – Nää on joulusukat *osoittaa omia sukkia, joissa on joulupukki*

PIPARI

2v: – Mä haluun piparin, isi mä haluun piparin. *asettuu makaamaan sohvapöydälle*

LANTTULAATIKKO

2v: – Tää on tonttulaatikko! *osoittaa lattiatyynyä*

JOULURAUHA

2v: – Poro-joulurauha. 

JOULUTÄHTI

2v: – Tää on joulutähti! *osoittaa ikkunassa olevaa paperitähteä* – tuikii tuikii tähtööneen, hän alkaa laulaa. 

KORVATUNTURI

2v: – Tää on korvatunturi *osoittaa omaa korvaa*. – siellä korvassa. 

JOULUPUKKI

2v: – Lapset. Noin päin käsillä tekee. 

KULKUNEN

2v: – Ei tiedä. (hän kirjaimellisesti sanoo aina ”ei tiedä”, eikä ”en tiedä”) 

MIKÄ ON PARASTA JOULUSSA?

2v: – Tonttulakki! Kakkuu syödään! Jultomte! Hyvää joulua vaan! 

Olipas ihana haastatella häntä, hän on niin hauska tyyppi! 2-vuotias on nyt siis kaksi vuotta ja neljä kuukautta vanha ja ihan superpuhelias ja reipas ja niin symppis ja sydämellinen tyyppi. Hän aloitti elokuussa dagiksen, mikä jännitti mua kovasti etukäteen, koska hän oli ennen sitä ollut niin tiiviisti meidän vanhempien ja sisarustensa kanssa. Hän kuitenkin tottui tosi nopeasti ja olin jännittänyt aivan turhaan. Hänellä on ollut niin hieno syksy dagiksessa ja olen niin iloinen, että hän viihtyy siellä. Tämän viikon jälkeen taapero jää jo joululomalle ja lomailee meidän kanssa kolmisen viikkoa. Hän on oppinut paljon hyödyllisiä taitoja syksyn aikana ja tällä hetkellä on ihan kaikessa sellainen kunnon minä itse -vaihe menossa. Mahtavaa seurata hänen kasvua ja touhuja ja tutustua häneen päivä päivältä enemmän. Ollaan niin onnekkaita, kun saatiin vielä tällainen mahtava nelonen meille <3

Ihanaa Lucianpäivää! Me päästään tänään katsomaan lasten Lucia-esitystä!

En kyllä mitenkään kestä, että meidän bebbe täytti jo kolme kuukautta. Mutta pakkohan se on uskoa, kun katsoo miten paljon hän on kasvanut ja kehittynyt jo! Hän on vaan niin mainio tyyppi, että ei mitään järkeä. Raskausaikana ajattelin kokemuksen syvällä rintaäänellä, että ”kun vaan selvitään ne ekat kolme kuukautta, niin sitten alkaa pikkuhiljaa helpottaa vaikka olisi millainen tyyppi”. Mutta eipä näissä kuukausissa mitään selviämistä ole ollut, päin vastoin. Hän on päästänyt meidät helpolla, ollaan nukuttu hyvin ja kaikki on sujunut niin luontevasti ja iisisti, että voisin ottaa toiset samanlaiset kolme kuukautta tähän heti perään kiitos.

Tässä kuluneen kahden viikon aikana vauva on oppinut hirveästi uusia taitoja ja on selkeästi tapahtunut taas kehitystä kohti isompaa vauvaa. Nyt vauva viihtyy leikkimatolla jo pitkänkin aikaa itsekseen, kun on oppinut niin hyvin viihdyttämään itseään. Hän heiluttelee käsillä ja potkii kaikkia leluja ja juttelee niille. Lisäksi hän on nyt alkanut ihan muutaman päivän sisään pienesti jo tarttumaan kevyeen leluun ja viemään sitä kohti suuta (tai joskus jopa ihan suuhun asti), tutilla hän on myös leikkinyt samaan tapaan jo pitkän aikaa. Sieltä ne uudet hienot taidot tulee pikkuhiljaa ja sitä on uskomatonta seurata vaikka onkin jo neljäs kerta.

Meidän vauva on ollut kova juttelemaan siitä asti kun ekat kerrat äänteli ja viime aikoina ääniin on tullut paljon lisää repertuaaria. Isoja naurahduksia ja kiljahduksia muiden äänten seuraksi ja ihan kunnon jokellusta. Mua sattuu aina poskiin kun hymyilyttää niin paljon kun kuuntelen hänen juttuja. Tulee varmaan jotkut poskilihaskrampit tässä kohta. Hän seurailee mielellään meidän vanhempien sekä isosisarustensa puuhia vähän kauempaa ja viihtyy aivan tyytyväisenä kun vaan saa katsella mitä me hommaillaan.

Päiväunia hän nukkuu yleensä kolmet päivässä. Aamupäivällä on pidemmät n. 3h unet, iltapäivällä yhdet ja sitten vielä illalla viimeiset n. tunnin mittaiset siinä 17-19 välillä. Välillä on kyllä myös sellaisia päiviä, että ei nukuta yksiäkään pitkiä unia, tai että ne kahdet lyhyemmät päikkärit on tosi lyhyet. Mutta ei se haittaa, eipä meillä aikuisillakaan jokaikinen päivä ole tismalleen samanlainen, välillä väsyttää enemmän ja välillä vähemmän, hah. Aamuisin hän nukkuu yleensä 9-10 asti ja iltaisin hän nukahtaa n. 22 maissa yöunille. Yöllä hän syö yleensä 1-3 kertaa. Tämä on meille tosi hyvä rytmi ja toimii kyllä.

Ollaan mietitty, että ehkä nyt tässä pikkuhiljaa voitaisi alkaa nukuttamaan vauva ensimmäiseksi unipätkäksi omaan sänkyyn siihen meidän sängyn viereen, mutta ei hötkyillä sen kanssa. Viimeistään sitten kun Otto jää vanhempainvapaalle niin aletaan pikkuhiljaa sitä kokeilemaan ilman paineita. Jossain vaiheessa olisi kiva saada ne meidän aikuisten omat illat takaisin, kun nyt kuitenkin vauva on meidän kanssa aina siihen asti, että mennään itsekin nukkumaan. Mutta hän on näin pieni vain hetken aikaa, eikä tosiaan mikään kiire ole. Sen tietää näin 10v kokemuksella, että kyllä se oma aikakin tulee sieltä takaisin ja se tulee jo ennen kuin huomaakaan, sillä nämä kolme kuukautta ovat menneet ihan käsittämätöntä vauhtia. Kohta voi vain toivoa, että vauva malttaisi joskus nukkua edes hetken sylissä tai viekussa.

Kaikki on mennyt kyllä hänen kanssa alusta asti niin hyvin ja leppoisasti, että usein mietin voiko näin helppoa ollakaan. Mutta kai sitä voi! Enkä pelkää, että se helppous loppuu ja kohta alkaa joku kauhea vaihe. Ennemmin nautin tästä mitä on juuri nyt ja otan kaiken tulevan vastaan sitten kun se tulee vastaan. Etukäteen on turha murehtia mitään vaiheita, kun on myös ihan mahdollista, että mitään erityisen hankalaa vaihetta ei edes tule.

Sen sijaan odotan kyllä niin innolla kaikkia ihania taitoja ja mahdollisuuksia mitä on tulossa <3 On niin siistiä saada tutustua meidän vauvaan joka päivä lisää ja nähdä millainen ihana tyyppi hänestä kasvaa. Paljon onnea rakkaalle kolmen kuukauden ikäiselle!

Miten on mahdollista, että meidän nuorimmainenkin täytti jo neljä vuotta? Tämä on ensimmäinen kerta tässä tilanteessa, että meidän perheen nuorin lapsi on neljä. Silloin kun meidän keskimmäinen täytti neljä, oli kuopus vasta parin kuukauden ikäinen vauveli. Esikoisen täyttäessä neljä meidän keskimmäinen oli 2,5-vuotias vauhdikas taapero. Ja nyt se meidän kaikkein nuorimmainen on yhtäkkiä neljä. Yhtäkkiä meillä onkin aika isot lapset jo: 4-, 7- ja 9-vuotiaat. Ei olla vauvaperhe, ei taaperoperhekään. Ihan vaan lapsiperhe, jossa on lapset, jotka osaavat jo paljon itse. Pieniähän he toki ovat kaikki vielä ja äidin pieniä ikuisesti, mutta kyllä tämä nyt on aivan erilainen elämäntilanne kuin silloin kun meidän perheessä viimeksi oli 4-vuotias.

Meidän kuopus on maailman ihanin tyyppi (kuten kaikki meidän lapset) ja on etuoikeus saada seurata hänen kasvuaan. Miten valtavan paljon hän on kasvanut näiden vuosien aikana ja miten ihanaa on saada kuulla hänen ajatuksiaan ja vastata hänen kysymyksiinsä. 4-vuotiaat ovat niin mahtavassa iässä. He ymmärtävät jo niin paljon, mutta sitten kuitenkin ovat vielä niin ihanan pikkuisia hömppine juttuineen ja mielikuvituksineen. Ihan paras ikä!

On ollut ihanaa seurata miten kuopus on ottanut oman paikkansa perheestä. On vaikeaa edes kuvitella millaista elämä oli ennen häntä, niin tärkeä ja rakas osa meidän perhettä hän on.

Muistan kuin eilisen, miten malttamattomana olin helmikuussa 2017. Olin koko raskauden ajan ollut aivan varma, että vauva syntyy tammikuun puolella, koska aiemmat synnytykseni olivat  olleet viikoilla 35+6 ja 37+0. Tuntui ihan mahdottomalta, että muka raskaus voisi edetä viikolle 39 asti. Mutta mitä vielä, kuopuksella ei ollut mikään kiire. Minulla ei ollut mitään tuntemuksia, että synnytys olisi käynnistymässä ja se turhautti. Vain pientä hetkeä ennen kuin lapsivedet menivät, sain kunnon meltdownin keittiössä lasagnea tehdessä. ”Ei se synny ikinä, en jaksa enää odottaa” ajattelin, kun viikkoja oli kasassa 38+4. Ja sitten mentiin sohvalle katsomaan Pikku Kakkosta ja yhtäkkiä mahasta kuului kovaääninen ”NAPS”.

Ilmoitin nousevani nyt ja kipitin äkkiä meidän uuden maton poikki vessan oven eteen, johon lapsivedet sitten valahtivat. Se oli niin hassua! Kaksi aiempaa synnytystä olivat käynnistyneet supistuksilla ja vedet menneet vasta lopuksi, joten en osannut edes kuvitella etukäteen, että synnytys voisi käynnistyä vesien menolla. Vain kolme tuntia myöhemmin ponnistin kuopuksen maailman 51 minuutin ponnistusvaiheen päätteeksi ja sain hänet rinnalle. Mikä ihana pieni ihminen! Miten nopeasti kaikki taas kävi ja miten yhtäkkiä ikuisuudelta tuntunut odotus oli päättynyt ja vauva sylissä. Siitä alkoi meidän yhteinen matka.

Nyt sitä matkaa on takana jo neljä vuotta ja olen jokaisesta päivästä ihan valtavan kiitollinen. Ollaan koettu yhdessä paljon mahtavia seikkailuja ja uskon, että niitä on edessä myös paljon lisää. Rakastan niitä hetkiä, kun 4v käpertyy sohvalla kainaloon ja paijaa äitiä. Ja rakastan niitä hetkiä, kun hän rohkeasti kokeilee uutta ja juoksee edellä niin innoissaan. Rakastan hänen mahtavia perusteluitaan, oivaltavia huomioitaan ja pisteliäitä kysymyksiään. Rakastan sitä, miten tiivis kolmikko meillä on. Usein kun vaan katselen meidän ihania tyttöjä, mulla nousee kyynel silmäkulmaan, kun olen vaan heistä niin uskomattoman kiitollinen.

Sinä olet empaattinen, hauska, mahtava, super, räjähtävä, innokas, suloinen, kiltti, kujeileva, nokkela ja miljoona muuta asiaa. Olet maailman ihanin 4-vuotias, josta olemme ihan super ylpeitä. Kiitos kun saamme olla sinun vanhempiasi ja kiitos kun juuri sinä olet meidän <3 Maialman eniten onnea meidän ihanalle 4-vuotiaalle!

Viime viikkoina yksi eniten kysytty kysymys meidän uuteen kotiin liittyen on ollut se, että miksi jaoimme lastenhuoneet juuri niinkuin jaoimme. Eli kahdelle vanhimmalle yhteinen huone ja nuorimmalle oma. Näin äkkiseltään kun sen sanoo ääneen, niin onhan se todella ei-perinteinen ratkaisu. Kuulostaa jopa epäreilulta. Yleensähän se menee niin, että vanhimmalla lapsella on oma huone ja nuoremmilla yhteinen, jos huoneita ei ole riittävästi kaikille omia. Miten me sitten päädyttiin tällaiseen ratkaisuun?

Lähdetään ihan ekaksi liikkeelle siitä, että kysyttiin lapsilta, miten he itse haluaisivat jakaa huoneet. Pohdittuaan huonejakoja eri näkökulmista, he tulivat siihen tulokseen, että jaetaan huoneet näin. Uskon, että se kumpuaa eniten meidän lasten ikäeroista. Meidän kahdella vanhimmalla on keskenään ikäeroa 1,5 vuotta. Meidän keskimmäisellä ja kuopuksella on ikäeroa toistensa kanssa paria kuukautta vaille neljä vuotta. Siinäpä se.

Siinä missä keskimmäinen täyttää huomenna seitsemän ja näin etäkoulun aikaan hänen ja 8,5-vuotiaan esikoisen elämänrytmit ja kiinnostuksen kohteet liippaavat jo hyvin läheltä toisiaan, 3-vuotias pikkusisko on elämässään ihan eri vaiheessa. Suurimman osan päivästä hän levittää leluja ympäriinsä, leikkii, järjestelee niitä riveihin, rakentaa, rikkoo rakennelmansa, sotkee. Iltaisin hän yksin ollessaan rauhoittuu heti nukkumaan, mutta siskojen kanssa nukkuessaan höpöttelee ja kikattelee niin, että nukahtaminen voi venyä jopa tunnilla. Hän myös menee nukkumaan hieman aiemmin kuin isosiskot. Vaikka kaikki kolme nukkuvat mielellään yhdessä ja yökyläily toisten huoneessa on meidän perheessä tosi rakas juttu erityisesti viikonloppuisin, etenkin öiden kannalta tämä meidän huonejako on aivan loistava.

Kaikki lapset menevät iltaisin yhtäaikaa omiin huoneisiin. Kun 3-vuotias alkaa nukkumaan, isosiskoilla on vielä 30min-1h aikaa lukea rauhassa kirjoja omassa huoneessa. Kumpikin osaa lukea sujuvasti ja nauttii siitä, kun saa lukea omassa rauhassa. Tämä ei onnistuisi, jos keskimmäinen ja 3v olisivat yhteisessä huoneessa, koska 3-vuotias ei todellakaan alkaisi nukkumaan jos keskimmäisellä palaisi lukuvalo ja sivun kääntämisestä kuuluisi ääni. Meidän isommat ovat nauttineet ihan älyttömän paljon tästä, että saavat lukea iltaisin rauhassa.

Myös lasten kiinnostuksen kohteet vaikuttivat huonejakoon: vaikka meillä vanhimmatkin tykkäävät vielä leikkiä, keskenään ollessaan he yleensä tekevät jotain muuta. He tarvitsevat huoneessaan tilaa enemmän askartelulle, maalaamiselle, lukemiselle, pelaamiselle ja piirtämiselle, sekä koulutehtävien tekemiselle ja rauhassa hengailulle.  Pikkusiskon kanssa he kyllä leikkivät kaikkea mahdollista. Siksi on loogista, että juuri pikkusiskon huoneessa on tilaa levittää leluja rauhassa joka puolelle. Hänen huoneensa on nyt koko porukan yhteinen leikkihuone myös. Hän ei vielä kaipaa omaa tilaa samalla tavalla kuin isommat, joten hänelle on enemmän kuin fine, että kaikki tulevat leikkimään sinne.

Näin pystyttiin pitämään isompien huoneesta kaikki lelut pikkulegoja lukuun ottamatta pois, jolloin sotkutkin keskittyvät vain yhteen huoneeseen. Aiemmin meillä oli leluja molemmissa lastenhuoneissa, jolloin sotkua oli paljon hankalampi hallita. Nyt vanhempien lasten huone ei oikeastaan edes sotkeudu, mitä he arvostavat kovasti. Heillä on siellä tilaa kaikelle mitä he tykkäävät tehdä itsekseen ja toisessa lastenhuoneessa on hyvin tilaa leikkiä useampaakin leikkiä vaikka yhtäaikaa. Ja toki jos vanhimmat haluaisivat leikkiä vaikkapa keskenään LOLeilla, niin voisivathan he viedä korin omaankin huoneeseen leikin ajaksi halutessaan.

Sitten on vielä huoneiden koko. Täällä lapset saivat kaksi suurinta makuuhuonetta, jotka ovat kaksi kertaa meidän vanhojen lastenhuoneiden kokoisia. Meidän esikoisella on nyt uudessa yhteisessä huoneessa ihan saman verran tai jopa enemmän omaa tilaa, kuin vanhan kodin ikiomassa huoneessa.

Nyt hänellä on kaksi omaa vaatekaappia (aiemmassa hänellä oli puolikas vaatekaappi). Hänellä tulee olemaan oma työpöytä, omat kirjahyllyt. Hänellä on oma sänky, jossa on paljon säilytystilaa. Hänen sänkynsä edessä on paljon tyhjää lattiatilaa. Toisella puolella huonetta keskimmäisellä on nyt nämä ihan samat omat jutut ja oma tila ja kaksi omaa vaatekaappia. Vanhassa kodissa hänellä oli kerrossängyn yläsänky, puolikas vaatekaappi ja yhteinen pieni huone 3-vuotiaan pikkusiskon kanssa. Nyt sekä keskimmäisellä että esikoisella on ikäänkuin oma huone yhteisen huoneen sisällä. He saavat vielä sänkykatokset, joilla omaa tilaa voi rajata entisestään halutessaan.

Meidän lapset ovat aina olleet tosi läheisiä keskenään. Uskoisin, että he ovat nukkuneet suurimman osan elämästään kaikki kolme yhdessä, vaikka meillä on ollutkin monta erilaista huonejakoa käytössä. Silloinkin kun esikoisella oli oma huone, hän usein halusi yökyläillä pikkusiskojen huoneessa tai otti jomman kumman tai molemmat pikkusiskot yökylään omaan huoneeseen. Me ajateltiin muuttuvia tilanteita myös nyt. Keskimmäisen sängyn alla on ulos vedettävä toinen sänky laatikossa, jossa pikkusisko voi halutessaan yökyläillä. Siellä voivat nukkua myös yökyläilevät lasten kaverit. Silloin kun meillä on aikuinen yövieras (esim. mun äiti), hän voi nukkua kuopuksen huoneessa ja meidän lapset voivat  kaikki kolme nukkua toisessa huoneessa.

Tilanteet voivat toki muuttua paljon, meillä on vasta lasten teini-ikä edessäpäin. Voi olla, että se päivä tulee eteen, kun kaikki ovat sitä mieltä, että oma huone olisi kiva. Mutta nyt ei ole vielä sen aika.

Mä itse asuin elämäni ensimmäiset kymmenen vuotta mun yksinhuoltajaäidin kanssa pienessä kerrostalokaksiossa. Sitten asuttiin muutama vuosi kolmiossa. Äidin sairastumisen jälkeen muutettiin joka vuosi pienempään ja halvempaan kolmioon ja kun mä olin 17 ja äidin sairastumisen aiheuttamien talousvaikeuksien vuoksi menetettiin meidän vika kolmio Oulussa, muutettiin jälleen kaksioon. Me mahduttiin ihan riittävän hyvin, enkä koskaan kaivannut enempää. Siksi mun on jotenkin todella vaikea nähdä, että tämä meille valtavalta tuntuva paritalon puolikas ei riittäisi meidän perheelle, eikä jokaiselle löytyisi omaa nurkkaa, jossa olla rauhassa halutessaan. Voi olla, että jos on asunut koko elämänsä vaikka omakotitalossa, jossa on ylimääräisiäkin huoneita, tämä meidän järjestely tuntuu ahtaalta, mutta jokainen tulkitsee asioita omasta perspektiivistään.

Oma tila tarkoittaa kaikille eri asioita. Meidän perheessä se tarkoittaa sitä, että silloin kun haluaa, saa olla rauhassa. On oma tila, jonka sisustuksesta ja järjestyksestä saa itse päättää halutessaan. Tällä hetkellä se ainakin toteutuu oikein hyvin. Mikään ei ole kiveen hakattua ja tilanteet voivat muuttua ja mielipiteet voivat muuttua. Voi olla, että joskus tämä alkaa tuntumaan meistä viidestä ahtaalta ja sitten muutetaan. Tai voi olla, että meille tulee joskus tänne vielä neljäskin lapsi ja mahdutaan silti ihan hyvin olemaan täällä. Ikinähän ei voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Just nyt on kuitenkin todella hyvä olla juuri näin ihan kaikin puolin.<3

PS: Lastenhuoneet valmistuvat hyvää vauhtia, mutta kumpikaan ei vielä ole täysin valmis! Lastenhuone-esittelyitä luvassa sitten kun saadaan kaikki valmiiksi.

Tällä kertaa arkikuva on yhden kuvan sijaan kuvasarja – ihan vaan, koska yksi kuva ei olisi kertonut tarpeeksi. Tai ainakaan en halunnut jättää yhtään kuvaa pois. Jokainen kuva kertoi omaa tärkeä osaansa tässä pienessä tarinassa. Kaikki kuvat on otettu n. kahden minuutin sisällä toisistaan, samassa tilanteessa, samassa spotissa. Viikon arkikuvat on otettu viime viikolla, päivää ennen muuttoa tänne uuteen kotiin. Otto pohjamaalasi ruokailutilan seinää, josta oli irronnut maalia samalla kun irrotimme tapettia. Meidän kuopus oli kovin kiinnostunut maalauspuuhista ja tuli katselemaan isänsä työskentelyä. Hetken siinä katseltuaan (ja isin olkapäähän nojailtuaan) hän kysyi, saisiko itsekin tarttua telan varteen.

Ja saihan hän. Voi kuinka onnelliseksi tuo pieni ihminen tulikaan, kun hänkin sai kokeilla maalata kuten isi! Hän oli niin onnellinen. Hän vetäisi pari kertaa telalla juuri oikeaan kohtaan (ja yhden kerran ihan viereen, mikä ei haitannut mitään) ja ilmoitti sitten, että nyt mä en jaksa enää. Maalaus oli ilmeisen rankkaa, tai sitten vaan ei niin hohdokasta, että sitä olisi jaksanut muutamaa vetoa pidempään. Mutta se ilme hänen kasvoillaan kun hän sai kokeilla ihan itse! Hän oli niin innoissaan ja iloinen ja ylpeä siitä, että hän maalasi seinää. Niin pieni ja niin iso asia samaan aikaan. Sitä iloa oli ihana katsoa. Se oli yksi niistä monista kerroista viime aikoina kun mulle on noussut onnen kyyneleet silmiin.

Ihan yhtä suurella innolla lapset ovat repineet tapetteja, irrottaneet pahveja lattiasta, etsineet sukille pareja ja valinneet maaleja uusien huoneiden seiniin. Ja myös keksineet leikkejä tämän kaiken keskelle ja unohtaneet olevansa edes mukana missään muutossa. He ovat jo löytäneet uuden kodin parhaat piilopaikat, järjestelleet pikkulegot laatikoihin ja kikatelleet iltaisin kolmestaan, vaikka olisi jo pitänyt nukkua. He ovat täällä jo ihan kotonaan.

Ei voi kuin olla kiitollinen meidän lapsille siitä, että tämä kaikki onnistui ja pysyttiin kaikki järjissämme. Vaikka muutto oli varmasti heillekin normaalia rankempi kokemus nyt, kun he olivat koko prosessissa alusta loppuun asti mukana, he jaksoivat  hienosti. Meidän kuopus muutti elämänsä ensimmäistä kertaa ja tämä muutos oli hänelle iso juttu. Mutta hienosti hänkin on sopeutunut. Vaikka kaikki on vähän outoa nyt, kun on poikkeustila, niin lapsille on varmasti ollut muuton kannalta aika kivakin se, että ollaan oltu niin paljon yhdessä. Yhdessäolo on tuonut turvaa ja pysyvyyttä ison muutoksen äärellä. Iltaisin ollaan käperrytty kainalokkain sohvalle ja vaan halittu. Se on ollut maailman ihaninta.

Oli kyllä niin oikea päätös tulla tänne juuri nyt.

Ruokailutila ei muuten ole vielä valmis, koska meiltä puuttuu tuolit. Me ei vielä olla päätetty millaiset tuolit me halutaan, joten mietitään rauhassa. Tällä hetkellä mennään vanhoilla Ikea-jakkaroilla, tripp trappilla, esikoisen työtuolilla ja yhdellä vaaleanpunaisella pinnatuolilla! Ihan hyvin ollaan pärjätty niilläkin. Ei haluttu raahata enempää pinnatuoleja tänne, kun ollaan myymässä ne kuitenkin. Haluaisitteko, että esittelen ruokailutilan seinäprojektin erikseen ensin, vai koko tilan vasta sitten, kun kaikki on 100% valmista siellä? Kertokaa ihmeessä, niin tiedän!

Haluan toivottaa kaikille vielä ihanaa alkanutta viikkoa ja ison halauksen sinne ruutujen taakse <3