Viikon arkikuva 4/52

02.02.2020

Tässä kuvassa mä teen ruokaa ja mun seurana on pikkumarakatti, jota kuopukseksikin kutsutaan. Jos joku on keittiössä laittamassa ruokaa, siellä on myös hän. Hän on aina ollut kiinnostunut osallistumaan ruuanlaittoon, mutta nykyisin hän osallistuu siihen a i n a. Kun joku sanoo, että ”mä rupeen laittaa ruokaa”, salamana kuuluu ”mä tuun auttamaan!”. Se on pääosin ihanaa. Tykkään tehdä yhdessä ruokaa ja antaa hänen osallistua, vaikka joskus siitä vähän ekstrasotkua tai ekstrahitautta tuleekin. Hän on kyllä kasvanutkin siihen, että on mukana keittiössä.

Niin kauan kun hän on osannut istua, hän on istunut meidän keittiön tasolla silloin, kun ollaan laitettu ruokaa. Vauvana hän tuli siihen imeskelemään jotain vihanneksia tai lelua, jos ei ruuanlaiton aikaan viihtynyt itsekseen lattialla tai missään muuallakaan. 1-vuotiaana alkoi osallistumaan ruuanlaittoon sillä valkosipulinkynsien kuorimisella. Ei mene enää kauan, niin hänkin yltää hyvin jakkaralta kokkailemaan. Vaikka tykkään kyllä, kun siinä työtasolla hän on sopivasti pusuetäisyydellä.

Aina löytyy joku sopiva pikkuhomma, jonka voi melkein 3-vuotiaalle antaa. Sellaisia hommia mitä hän tekee keittiössä on esim. kuoriminen (valkosipuli ja sipulit) maustaminen, sekoittaminen, ainesten lisääminen, munien rikkominen ja eri juttujen etsiminen esim. jääkaapista. Hän myös pesee vihannekset ja kattaa pöydän mielellään ja on aina valmiina auttamaan tiskikoneen tyhjennyksessä. Ihanaa huomata, miten nopeasti taidot karttuvat kun antaa vaan harjoitella. Esim. munien rikkominen onnistuu nykyään niin hienosti, eikä yhtään tipu kuoren murusia ruokaan.

Ruuanlaitto on sellainen meidän oma juttu aina arkipäivinä, se pieni hetki kun laitetaan yhdessä ruokaa dagispäivän jälkeen. Isompien kanssa yleensä kokataan ja leivotaan enemmän viikonloppuisin, mutta kuopuksen juttu on tämä arkikokkaus. Samalla tulee vaihdettua päivän kuulumiset, vastattua kaikkiin mieltä askarruttaviin kysymyksiin (joita tässä iässä on pal-jon) ja hihiteltyä yhteisille hassuille jutuille. Ei sen arkisen läsnäolon tarvitse tämän kummoisempaa olla. Eivät meidän lapset kaipaa mitään suurta ja ihmeellistä, vaan sitä, että ollaan ja tehdään yhdessä, ihan sama mitä.

Jotenkin osaan suhtautua tähän kokkailuun paljon rennommin nyt, kuin meidän isompien ollessa samassa iässä. Silloin tuntui joskus vähän hankalaltakin se, jos he halusivat (arkena) osallistua ruuanlaittoon. Nykyään ei ole niin tulenpalava kiire saada kaikkia arkiaskareita tehtyä mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti. Ehkä on hiffannut senkin, että vaikka kaikilla olisi jo kiljuva nälkä, niin voi napata vaikka mandariinin, niin jaksaa odotella ruokaa sen ruuanlaiton ajan. Ja varmasti myös leppoisampi elämänrytmi yrittäjänä auttaa tässä suhtautumisessa. Silloin meidän elämäntilanne oli paljon kuormittavampi, kun mulla oli kaksi työtä, ei ollut autoa ja Ottokaan ei voinut tehdä etäpäiviä. Ei silloin tarvinnutkaan pystyä kaikkeen, tehtiin parhaamme siinä tilanteessa, mikä silloin meillä oli. Onneksi isot ovat kuitenkin saaneet osallistua viikonloppuisin ja jostain ovat löytäneet suuren rakkauden leipomistakin kohtaan, vaikka me vanhemmat ei siinä mitään virtuooseja ollakaan. He saavat aina halutessaan leipoa ja kokeilla uutta.

Mä rakastan niitä kliseisiä pikkutauluja, joissa lukee ”XXX keittiö on kodin sydän”. Paitsi haluaisin meille sellaisen, jossa lukisi ”Hyttisten keittiö on kodin sydän”. Koska se on meidän kaikkien keittiö ihan yhtä lailla, eikä vaan mun. Ehkä lapset voisivat maalata mulle sellaisen äitienpäivälahjaksi, vinkvink Otto, kerrankin olen vinkkeineni ajoissa!

Tykkäättekö te laittaa (pienten) lasten kanssa ruokaa? Mitä kaikkea lapset saavat tehdä keittiössä?