Tuntuu hassulta miettiä että viime viikonloppu saattoi olla meidän vika viikonloppu neljän hengen perheenä, tai sitten ei. Joka tapauksessa kovinkaan montaa niitä ei enää ole edessä. Niinkuin eilen Instagramissa päivittelinkin, olen vallan malttamaton täällä. Jatkuvat supistukset pitävät mut varpaillaan ja kokoajan on sellainen jokojokojoko-meininki päällä, vaikka edelleen olen lepäillyt että ne eivät yltyisi siitä ja että synnytys ei ihan vielä käynnistyisi. Jännittää!

Viikonloppuna ja ihan joka päivä olen yrittänyt huomioida tyttöjä mahdollisimman paljon, ja tehdä kaikkea mihin nyt sohvan nurkasta käsin heidän kanssaan pystyn. Ollaan luettu paljon satuja, leikitty barbeilla, piirretty ja väritetty ja pelattu lautapelejä.  Ja ollaan vaan höpötetty mahdollisimman paljon. Odottelen kyllä ihan hulluna sitä että voin taas liikkua normaalisti! Pulkkamäki ja luistelukentät – oottakaa mua älkääkä menkö pois ennen kuin olen päässyt ainakin kerran pulkkailemaan ja luistelemaan tälle keväälle!

Otto ja Tiara kävivät juuri ostamassa uudet luistimet neidille joka on ensimmäistä kertaa menossa nyt päiväkotiryhmän kanssa luistelemaan tänä keväänä. Viime talvena jo harjoiteltiin perheen kesken ja kunhan mä vaan olen toipunut synnytyksestä niin jatketaan harjoituksia tänäkin keväänä yhdessä. Nyt on koko perheelle omat luistimet kun esikoinen vaihtoi isompaan kokoon.

En oikeasti voi sanoin kuvailla miten paljon odotan kaikkia yhteisiä aktiviteetteja, sitä että voin osallistua kaikkeen! Siis odotan niin paljon että pääsen johonkin hoploppiin lasten kanssa pomppimaan. En ehkä ihan heti synnytyksen jälkeen hypi trampalla (hehheh) mutta liukumäkeen voin aivan hyvin lasten kanssa rynnistää sitten kun vointi antaa myöten. Ja leikkipuistoon. Ja ihan vaan pitkälle kävelylenkille ihmettelemään kaikkea. Ja odotan sitä että en ole enää meidän jengin hitain ruokakaupassa, vaan voisin välillä vaikka sanoa kolmivuotiaalle että ”tulehan jo”.

Odotan sitä että voin makoilla mahallaan – ja sitä että voin nostaa tytöt syliin ja rutistaa ja pyörittää heitä. Odotan että pääsen juoksulenkille! Siihenkin menee varmasti vielä aikaa mutta kyllä sitten kun lumet on kokonaan sulaneet ja kevät päässyt vauhtiin niin mä aion jo paahtaa menemään lenkkipolulla. Odotan, että voin vaunulenkkeillä vauvan kanssa ja odotan sitä että voin juosta bussiin tai metroon. Se on jotain mitä en ole tehnyt sitten viime kesän.

Mä odotan sitäkin että voin kantaa kauppakasseja, ja sitä että voin kiivetä korkealle tuolille ja ottaa itse yläkaapista mitä haluan. Ja odotan sitä että voin tehdä tyttöjen kanssa kuperkeikkoja ja voidaan taas pitää meidän tyttöjen kanssa tanssibileitä kotona Spotify pauhaten, niinkuin aina viime keväänä tehtiin. Ja odotan että voin lähteä keskustaan vaan nauttimaan ihanasta Helsinkitunnelmasta ja kävelemään ympäriinsä ja shoppailemaan tuntikausiksi. Odotan että pääsen osallistumaan kivoihin blogitapahtumiin ja pressitilaisuuksiin joissa en ole käynyt ikuisuuteen, olen missannut niin monta kivaa juttua koska en ole vaan kyennyt osallistumaan.

Odotan että jos mulle tulee joku yllättävä mielihalu, voin itse kipaista äkkiä kaupassa eikä tarvitse vaivata Ottoa. Ja sitä, että Otto voi pyytää multa asioita, ja mä voin helposti tehdä niitä hänen hyväkseen. Toki mä voin nytkin tehdä oman vointini mukaan ja olenkin tehnyt kaikkea mitä vaan mahdollisimman vähällä liikunnalla voi tehdä. Mutta sillä tavalla oikeasti. Odotan että Otto voi kysyä vaikka että voisinko hakea hänelle yläkerrasta sukat kun hän ei ehdi, ja mä voisin vastata että joo odota mä kipaisen. En ole nimittäin tosiaankaan kipaissut noita portaita kertaakaan ylös. Olen puhkunut ja puuskuttanut ne hitaasti ja supistelevasti ylös mahdollisimman harvoin.

Kaikkein eniten odotan sitä, että saan pitää meidän vauvaa ensimmäistä kertaa rinnalla. Tuntea hänen painonsa itseäni vasten, silittää hänen pehmoista poskeaan ja tuntea miten hän tarttuu mua sormesta kiinni. Ja sitä kuinka saan nähdä meidän kaikki kolme lasta ensi kertaa yhdessä. Mutta sitä en uskalla edes ajatella, samantien nousee hormonit pintaan.

Mä odotan, niin kovasti. Ja meidän koko perhe odottaa. Kuukauden päästä nämä päivät tuntuvat niin paljon lyhyemmiltä kun tätä aikaa katsoo taaksepäin. Mutta juuri nyt ne ovat ikuisuus. Yritän nauttia näistä päivistä parhaani mukaan koska joskus niitä tulee vielä ikävä, tiedän.

Hyvällä fiiliksellä täällä ollaan, vaikka kovasti odotellaankin. Onneksi saan odottaa näiden maailman parhaiden tyyppien kanssa. Ei enää kauaa <3

Saa nähdä kuinka monta viikkopostausta kerkeän vielä tekemään, eilen tuli täyteen siis raskausviikko 35+0! Huh, viime lauantaina en kyllä uskonut että pääsisin edes näin pitkälle mutta nyt supistukset onneksi ovat vähän taas rauhoittuneet enkä ole niitä nyt pariin päivään edes joutunut kellottamaankaan. Mutta jänniä hetkiä jänniä hetkiä, kun ei voi tietää milloin ne alkavat taas tulla säännöllisesti ja mitä se sitten tarkoittaa vai tarkoittaako mitään.

Ensi viikolla meillä on vielä yksi ultra, jossa tsekataan vauvan kokoa ja asentoa. Jos sinne asti päästään ja siellä on kaikki hyvin ja vauva on hyvän kokoinen kuten siskonsa on näillä viikoilla olleet, niin sitten uskallan varmasti taas olla normaalisti ja jatkaa pesänrakennusviettini toteuttamista. Ties vaikka kerkeäisi vielä kiillottamaan vessan kaakelit vanhalla hammasharjalla ennen synnytystä, tai jotain muuta yhtä fiksua!

Vauva on liikkunut ihan hurjan paljon ja en olekaan enää varma että hän on kiinnittynyt lähtökuoppiinsa, sillä maha on taas muutellut muotoaan todella paljon. Parina päivänä olen ollut aivan varma että hän on ollut perätilassa ja poikittain, tänään taas tunsin ihan selkeästi vauvan hikan mun häntäluussa. Miettikää, siis hikka mun pyllyssä! Mutta onneksi tosiaan päästään vielä tsekkaamaan asentoa, jos vauva vajaan viikon viihtyy masussa. Sitten saa mielenrauhan senkin suhteen ja tietää miten toimia synnytyksen käynnistyessä. Toivotaan, että hän kiinnittyy hyvin sinne lähtökuoppiinsa niin ei tarvitse jännitellä sitä enää sen jälkeen.

Maha 35+0 <3

Liikkeista ja mahan koosta päätellen tyyppi on kyllä kerryttänyt painoa ja senttejä aivan kiitettävästi. Välillä liikkeet alkavat tuntua suorastaan tuskallisilta. Onneksi hän välillä myös liikkuu vähän kevyemminkin, eikä murjo mua 24/7. Illat tuntuu olevan sitä aikaa kun äitiä on kiva monottaa ja möyriä oikein urakalla. Ihanaa kuitenkin että hän liikkuu niin paljon niin tietää että hän voi siellä hyvin.

Se on hassua miten hurjan pitkältä nämä viimeiset viikot ja päivät tuntuvat. Sitten vauvan synnyttyä tiedän, että se aika on kuitenkin mennyt ihan hurjan nopeasti. Mutta juuri nyt jokainen päivä tuntuu vuodelta, kun odottaa niin kovasti sitä, että pääsee tapaamaan meidän vauvan ensi kertaa. Koitan silti vielä nauttia näistä hetkistä, niistä liikkeistä, jopa niistä kaikkein murjovimmistakin. Joskus mulla on näitä päiviä vielä kova ikävä <3