Synnytysmuistoja ja kuvia, joita en ennen kehdannut näyttää

19.08.2019

Mulla on takana kolme synnytystä, jotka on kaikki olleet toistensa kanssa tosi erilaisia. Jokainen on jäänyt mieleen mun elämän parhaana hetkenä lopulta, vaikka kaikilla kerroilla lopputulosta ei ole saavutettu ihan kuten oppikirjoissa. Eikä mulla ole jäänyt mitään traumoja synnyttämisestä, olen siinä tosi onnekas. Mulle synnytys on kokemuksena sellainen, että voisin kokea sen vaikka kerran vuodessa, ihan oikeasti. Se on intensiivistä, se on euforista, se on vaan jotenkin mielettömin tapahtuma, mitä koskaan mun elämässä on ollut (tai tulee olemaan).

Synnyttäminen on mulle tunteiden räjähdys ja alusta loppuun asti mä vaan rakastan sitä yli kaiken. Vaikka meidänkin synnytyksissä on aina ollut kaikenlaisia kommelluksia, kipua ja pelottaviakin hetkiä, niin mitään mä en vaihtaisi niistä. Olen vaan tosi kiitollinen, että olen saanut kokea ne ja lopputuloksena on ollut terve lapsi ja terve äiti.

Kuva on otettu n. viikkoa ennen mun ensimmäistä synnytystä, kun olin sairaalassa saamassa kortisonipiikkejä ja supistuksenestolääkettä. 

Synnytyksen kaikki vaiheet on omalla tavallaan mun mielestä tosi hienoja ja voimaannuttavia ja se ajatus, että kestää sitä kovaa kipua on myös mulle jotenkin voimaa antava. Mulla on aina ollut synnytyksen jälkeen sellainen superwoman olo, että pystyn ihan mihin vaan, kun pystyin siihen. Mun on ollut helppo luottaa omiin kykyihin varsinkin ekan synnytyksen jälkeen, kun oli jo sellainen tuntuma siihen ja tiesi, että oma kroppa pystyy siihen vähän oudommissakin olosuhteissa (perätila).

Se on ehkä ”vähän” ongelmallista, että synnytykseen liittyy aina myös raskaus ja lapsen vanhemmuus koko loppuelämäksi, muuten mä voisin oikeastikin synnyttää ihan synnyttämisen ilosta joka vuosi. Mutta raskausaikoja en jaksaisi, eikä meille ehkä niin montaa lastakaan voisi tulla kuin mitä mulla on hedelmällisiä vuosia tässä jäljellä. Se ei ihan toimisi. Enkä tiedä olisiko synnytys ihan niin euforinen ja tajunnanräjäyttävä kokemus ilman sitä build-upia eli raskautta tai palkintoa eli vauvaa. Ehkä ei.

Tässä mä olin pääsemässä kotiin odottamaan, että mun synnytys käynnistyy luonnollisesti, sen jälkeen kun mulle ensin oli monta päivää sanottu, että en lähde enää kotiin ilman vauvaa. 

Mä rakastan muistella omia synnytyksiä ja rakastan lukea muiden synnytystarinoita tai katsoa niitä sarjoissa ja leffoissa, tai YouTubessa. Mulle myös toisten synnytykset on takuuvarma itkettäjä, mä itken aina silmät päästäni kun vauva syntyy, oli kyseessä sitten joku ohjelma tai synnytystarina blogissa. Olen varma, että ei ole fyysisesti mahdollista mulle olla itkemättä katsoessani tai lukiessani synnytyksestä. Silloin aina eniten itkettää se, kun katsoo sitä ilmettä synnyttäneen äidin kasvoilla, josta näkyy ne kaikki tunteet kerralla ja miettii, että just toltakin musta tuntui, mä tiedän ton!

Aina kun mä puhun omista synnytyksistä tai muiden synnytyksistä, tulee sellainen synnytysikävä ja haikea fiilis. Saakohan sitä enää koskaan kokea? Pari kertaa olen jo ajatellutkin, että tämä oli mun viimeinen synnytys, enää en koskaan saa kokea tätä mieletöntä tunnetta. Olen surrutkin sitä. Mutta eihän sitä tiedä jos joskus vielä.

Postauksen kuvina on kuvia musta juuri ennen synnytystä ja heti sen jälkeen, joita en ennen ole näyttänyt ollenkaan tai joista olen rajannut kasvot pois, koska häpesin sitä, miltä näytin. Nyt mä näytän ne, koska mä näytin niissä ihan itseltäni, juuri siltä, miltä mä nyt synnyttämässä näytin. Kaikkeni antaneelta, onnelliselta, turvonneelta (koska mua synnytys turvottaa) ja omalta itseltäni. Niissä ei ole mitään noloa, hävettävää tai rumaa. Niissä on minä.

Tässä kuvassa meidän esikoinen on n. 12h ikäinen. 

Me tehtiin Oton kanssa podcast-jakso synnytykseen sekä isän rooliin liittyen (synnytyksessä). Sen tekeminen oli hauskaa, koska Otto muisti monta sellaista juttua, mitä mä en ja sama toisinpäin. Otto oli esimerkiksi unohtanut lapsivedet, jotka räjähtivät kätilön naamalle ja hiuksille. Oli myös mahtavaa keskustella toisen fiiliksistä siinä synnytyksen aikana, koska ei niistä todellakaan siellä synnytyksissä ehtinyt juuri puhumaan.

Nauhoitusten jälkeen luin mun synnytysten jälkeen tuoreeltaan kirjoittamia synnytystarinoita ja huomasin, että niin moni sellainen pikkujuttu on jo unohtunut ihan kokonaan vuosien saatossa. Onneksi kirjoitin ne silloin heti synnytysten jälkeen ylös, muuten olisi unohtunut monta ihanaa yksityiskohtaa ihan täysin. Haluttiin kuitenkin tehdä podijakso spontaanisti sen pohjalta, mitä muistettiin, eikä käsikirjoittaa jaksoa mun postausten mukaan. Siksi luin ne vasta sen jälkeen uudelleen.

Tässä lukiessani ihan yllätyin siitä, miten raskaasti otin ennen esikoisen syntymää epätietoisen sairaalassaoloajan, jolloin synnytyksen käynnistymistä esteltiin. Aika oli täysin kullannut mun muistot, ja se oli mun päässä enää sellainen ”hassu pikku yksityiskohta”, jonka olin autuaasti unohtanut. Nyt kun luin tuota omaa tekstiäni, mieleen muistuivat kaikki ne tunteet. Miten huolestunut, ahdistunut ja pettynyt olin silloin. Mutta aika kultasi muistot, sekä tietysti se, kun saatiin meidän esikoinen ja kaikki meni niin hyvin kuitenkin.

Mun epäsynnytyskertomuksen, kaikki kolme synnytyskertomusta sekä Oton synnytyskertomuksen viimeisimmästä synnytyksestä pääsee lukemaan tästä:

  1. Epäsynnytyskertomus
  2. synnytys nro. 1
  3. synnytys nro. 2
  4. synnytys nro. 3
  5. Oton synnytyskertomus

Kuuntele podcast-jakso Spotifyssa TÄSTÄ tai Soundcloudissa TÄSTÄ. Paljon on myös kysytty, että voiko podia kuunnella ihan ilmaiseksi, eli voi kuunnella. Soundcloudissa onnistuu kuuntelu aivan ilmaiseksi ja tosi helposti. Kuuntelu onnistuu myös Spotifyssa ilman premiumia. Ja ensi jaksosta eli 3. jaksosta eteenpäin podia voi kuunnella myös Apple-puhelimien podcast appista.

Tämän jakson yhtenä epävirallisena teemana olivat myös Oton kommellukset synnytyksissä ja siihen liittyen ollaankin kyselty instassa teidän puolisoiden kommelluksista tai möläytyksistä. Ollaan naurettu aivan vedet silmissä teidän kertomuksille, niin hauskoja juttuja! Olisi tosi hauskaa lukea niitä myös täältä blogin puolelta! Eli mitä teidän puolisot tai tukihenkilöt on möläyttäneet tai koheloineet synnytyksen aikana? 


Rakkaalle 1-vuotiaalle ensimmäisenä syntymäpäivänä

06.02.2018

Vuosi sitten tähän aikaan oli yhtä kova pakkanen kuin nytkin. Aamu alkoi niin tavallisesti kuin mahdollista, ja koko päivä sujui aivan tavallisissa merkeissä, leikkien, ruokaa laittaen ja hengaillen. Mikään ei enteillyt että meidän perhe olisi saamassa uuden jäsenen juuri sinä päivänä. Mulle tulvahtavat kaikki ihanat muistot kuopuksen synttäripäivästä mieleen kun ajattelenkin vain sitä. Ihan kuin se olisi ollut viime viikolla, eikä VUOSI sitten.

Kello 20.51 illalla, vain kolme tuntia aiemmin lapsivesien menolla käynnistyneen synnytyksen jälkeen, saatiin syliimme maailman ihanin pieni ruttuinen vauva, joka kävi heti hanakasti kiinni rintaan ja otti oman paikkansa. Siinä hän on ollut tiiviisti vuoden, äidissä kiinni kuin pieni takiainen, pieni, ihana takiainen. Ja minä hänessä. Olemme olleet takiaisia, koska se on ollut ihanaa ja parasta, juuri sitä mitä toivoin. Raskausaikana en asettanut itselleni paineita, en ajatellut että mun pitäisi olla niin kiinni vauvassa. Ajattelin, että kaikki kulkee kyllä omalla painollaan, ja mulle ja Otolle kehittyy juuri ne vanhemman roolit kuopuksen kanssa, kuin on tarkoitettu.

Kuva: Annina Segerman Photography

Paineita en ole ottanut koko vuonna, kolmannen kanssa olen todellakin osannut relata enemmän kuin kahden aiemman. Ajattelin koko ajan, että olen juuri niin kiinni vauvassa kuin itse haluan ja jaksan. Olen luottanut omiin kykyihin, ja olen luottanut vauvan kykyyn ja vaistoon toimia. Hän kyllä tietää itse paljonko haluaa syödä ja nukkua, kaikessa ollaan menty lapsentahtisesti. Ja se on ollut parasta. Ei olla yritetty mahtua mihinkään muottiin, vaan ollaan toimittu just niin kuin meidän vauvalle ja perheelle on ollut parasta. Voin suositella sitä tapaa ihan kaikille, sillä ei todella ole olemassa yhtä toimivan vauva-arjen muottia, vaan jokaisella perheellä on omansa.

Nyt meidän pienestä vastasyntyneestä on kasvanut yksivuotias. Pieni ja vauva hän on edelleenkin, mutta uskomattoman taitava pieni ihminen joka ei millään osa-alueella varmasti jää huomiotta, hän ottaa oman tilansa, mentiin minne tahansa. Viime viikolla nauratti, kun menin käymään hänen kanssaan pressipäivässä. Showroom oli täynnä ihmisiä, ja tyyppi vaan käveli itsevarmana keskelle suurta tilaa, kaikkien ihmisten eteen ja suoraan DJ-pöydän viereen. Siihen hän jäi seisomaan ja hymyilemään kaikille, ja oikein poseerasi. Hän on sellainen pieni sydäntenmurskaaja, joka rakastaa ihmisiä.

Kuva: Annina Segerman Photography

Hän on pieni ihminen jolla on suuri persoona, ja vahva tahto. Hän osallistuu keskusteluun ja kertoo oman mielipiteensä painokkaasti. Hän on täynnä rakkautta, ja osoittaa sitä usein ja paljon, märillä pusuilla, halauksilla ja paijauksilla. Jos joku ei mene hänen mielensä mukaan, hän kertoo myös sen. Esimerkiksi jos hän ei saa kaupasta kahta samanlaista muumipalloa, jollainen häneltä jo löytyy kotoa, hän ottaa kaksi palloa kainaloon ja lähtee itse kävelemään kassaa kohti niiden kanssa. Ja koska hän ei siitä huolimatta saa vielä kahta samanlaista palloa, hän kertoo painokkaasti, että sellainen ratkaisu on hänen mielestään aivan väärä.

Kyseisen incidentin aikaan eräs turisti-nainen Stockmannilla naurahteli meidän tahtotyypille ja kommentoi ytimekkäästi ”character”. Jep, luonnetta meidän#girlbossilta löytyy. Sen kanssa tulee varmasti vielä hauskaa tulevina vuosina, voin jo kuvitella. Mutta eiköhän me johdonmukaisella meiningillä, tunteiden sanoittamisella, isosiskojen hienolla esimerkillä ja huumorilla päästä aika pitkälle, näin ainakin haluan uskoa. Ja se että on vahva luonne, on pelkästään hyvä juttu.

Kuva: Annina Segerman Photography

Hän puhuu kuin nuori Runeberg, jonka päivä osuvasti onkin synttäriä edeltävä. Sanoja tulee kahdella kielellä, joka päivä uusia, ja niin paljon että niitä ei enää voi edes laskea. Hän vastaa kaikkiin kysymyksiin ”joooooooo” ja nyökkää painokkaasti. Tällä viikolla hän oppi sanomaan myös ei, mutta säestääkseen eitä hän ei puistele päätään, vaan keikkuu puolelta toiselle kuin pikkuinen pingviini. Se vasta on hellyyttävän näköistä. Ja onneksi joo on vielä paljon suositumpi kuin ei.

Hän syö kaikkea ja paljon, koska hän liikkuu aina ja koko ajan. En ihmettelisi jos hän lähtee tässä kohta juoksemaan, sen verran terhakkaasti hän yrittää jo välillä ottaa juoksuaskelia, kun tulee kiire jonkun jännittävän jutun perään. Hän rakastaa heittäytyä lattiatyynylle, kiivetä sohvalle ja sukeltaa pallomereen. Parasta on kuitenkin touhuta isosiskojen kanssa, ja olla yksi ”isoista tytöistä”. Siisteintä mitä hän tietää on leikkiä isosiskojen huoneessa, ihan mitä vaan.

Kuva: Annina Segerman Photography

Hän tykkää kovasti järjestellä kyniä purkkiin ja pois purkista, hoitaa vauvoja, lukea kirjoja, ja touhuta ulkona lumessa. Lempparein lelu on iso parkkitalo, ja synttärilahjaksi saatu saman sarjan poliisiasema. Autoilla hän päristelee ja ajelee jatkuvasti, sekä parkkitalossa että lattialla. Hän tanssii aina kun musiikki soi, paitsi jos äiti yrittää tanssia. Silloin hän haluaa tulla syliin, ja tuntea äidin rytmin sylistä.

Isosiskot rakastavat pikkusiskoaan ehdoitta, ja pitävät hänestä aina huolta. Side näiden kolmen välillä on aivan älyttömän vahva, enkä itse ainoana lapsena edes osannut kuvitella miten ihanaa sitä olisi seurata. Olen niin ylpeä meidän kaikista kolmesta tytöstä. Vaikka isompienkin elämään tuli uusi iso palanen tasan vuosi sitten, he ovat ottaneet sen loistavasti vastaan.

Kuva: Annina Segerman Photography

Kiitos rakas 1-vuotias Nova, että tulit meidän elämään ja olet juuri sinä. Kiitos, että pöristelet äidin mahaa. Kiitos, että laitat aina portaiden turvaportin kiinni jos se unohtuu auki. Kiitos, että tuot äidin kengät valmiiksi olkkariin kun ollaan lähdössä jonnekin. Kiitos, että haluat pestä hampaat seitsemäntoista kertaa päivässä, ja syöt niin hienosti. Kiitos että sanot aina ihanan pienellä unisella äänellä ”moiiii” kun heräät. Kiitos, kun olet nukkunut jo kaksi hienoa kokonaista yötä, ja kohta kaksi viikkoa ilman yötissiä. Kiitos myös niistä ihanista öistä, kun nukuit meidän vieressä ja olit pehmeä ja lämmin äidin mahaa vasten, vauvan kanssa nukkuminen on ihanaa. Kiitos, että teit meidän perheestä vielä enemmän meidän perheen ja hitsasit meitä vielä enemmän yhteen. Olet täydellinen lisä meidän jengiin. #TeamHyttiset

Kuva: Annina Segerman Photography

Onnea meidän maailman rakkaimmalle yksivuotiaalle vielä kerran <3