Multa on toivottu jo jonkin aikaa postausta lapsen verkkoidentiteetistä, ja nyt tätä aika pitkään mietittyäni ajattelin tarttua aiheeseen. Aihe on mielestäni ajankohtainen pohdittavaksi, sillä esikoisemme täyttää kolme vuotta, ja hänellä ehdottomasti alkaa olla jo omanlaisensa persoona. Koska kirjoitan perheblogia, mun todellakin täytyy miettiä tätä aihetta tarkasti, ja se miten aion toimia, vaikuttaa myös blogin tulevaisuuteen.

Mä olen valinnut näyttää lasteni kasvot ja kertoa heidän nimensä blogissa. En koe sen olleen väärä valinta, enkä kadu sitä. En koskaan koe jakaneeni lasteni elämästä mitään sellaista, mitä heidän tarvitsisi myöhemmin nolostella tai hävetä, en mitään liian intiimiä. Mutta kuten sanoin jo Tiaran lähestyessä kahden vuoden ikää, olen sitä mieltä että mitä vanhemmaksi lapset kasvavat, sitä pienempi heidän osuutensa blogissani tulee olemaan. Kun tytöt ovat tarpeeksi vanhoja luomaan omat sosiaalisen median profiilinsa, on heillä mahdollisuus luoda itselleen omannäköisensä verkkoidentiteetti, se ei ole mun tehtäväni.

Mutta millaiset asiat sitten vaikuttavat verkkoidentiteettiin? Luonko mä lapselleni nettipersoonan kuvaamalla tämän synttäreillä, ja kertomalla että lapseni nautti juhlistaan? En mielestäni. En myöskään mielestäni kuvaamalla vaikkapa uusia vaatteita lasten päällä, tai laittamalla kuvia puistoreissulta. Tiaran kasvettua yli kahden vuoden ikään, en ole enää kirjoittanut kuukausittaisia kehitys-/kiinnostuspostauksia, kuten vauva-aikana, mutta satunnaisia kuulumisia olen kertonut ja kuvannut videoita, joissa hän on mukana. Yksityiskohtaisesti lapsen tekemisistä, luonteesta ja kiinnostuksenkohteista kertominen on mielestäni persoonan luomista, mutta yleisen perhe-elämän ja tapahtumien kuvaaminen ja kertominen ei.

Mielestäni on eri asia kirjoittaa vauvan tai taaperon kehityksestä, kuin isomman lapsen. Leikki-ikäiset ja sitä vanhemmat lapset ovat jo omia persooniaan, ja heidän täytyy itse saada luoda omanlaisensa sosiaalisen median identiteetti. Sitä nuoremmista lapsista kirjoitetaan lähinnä taitoja ja kiinnostuksenkohteita kävelystä luukkukirjoihin, niitä samoja joita on kaikilla vauvoilla, muutaman kuukauden kehityseroilla vain. Aika persoonatonta, eikö totta?

Luotan myös siihen, että jokainen ymmärtää, että kukaan ei vaikkapa 11-vuotiaana ole enää samanlainen kuin vauvana. Mistä sitä tietää, onko mulla blogia enää siinä vaiheessa, kun tytöt luovat omat profiilinsa netin sivustoille, ei mistään. Mutta en halua ottaa sitä riskiä, että luon tytöistä kuvaa tietynlaisina koko heidän lapsuutensa ajan, ja siksi heillä ei ole vapautta vanhempana olla juuri sellaisia kuin itse haluavat.

Nykyisin valtaosalla vanhemmista on profiili vähintäänkin jossain sosiaalisen median palvelussa, useimmilla monessakin eri palvelussa. Monella äidillä on myös blogi. Mulla ei ole mitään tilastotietoja äitiblogien määristä, mutta se on kyllä fakta että äitien blogeja on nykyään todella paljon. Lisäksi on suuria FB-ryhmiä kuten mainetta niittänyt Äitylit, jossa on 17 000 jäsentä tällä hetkellä. Lasten kuvien, sairastelun, toilailujen ja uhmakohtausten jakaminen on arkipäivää monelle. Silti kukaan ei tiedä, mitä lapset itse tulevat olemaan tästä kaikesta mieltä isompana. Ehkä se on heillekin ihan arkipäivää, nauravat sille että kukkahattutädit ovat tätä pohdiskelleet hätäisinä. Tai sitten he eivät pidä siitä ollenkaan, ja sosiaalinen media kuolee pois.

Kaikki kuvat (c) DMK Photography

Blogini tulee jatkossakin olemaan perheblogi, ja täällä tulee jatkossakin olemaan kuvia tytöistä. Silti aion, yhä suurenevassa määrin, siirtää pääpainoa lifestyleen, vanhemmuuteen ja sen ilmiöihin yleensä, ajankohtaisiin aiheisiin, sekä lasten ja aikuisten vaatteisiin, ja jättää tilaa lapsille kehittää itse omat nettipersoonansa sitten kun he niin haluavat. Saatan jakaa jatkossakin lasten hassuja letkautuksia FB:ssä tai lyhyitä videopätkiä instagramissa, mutta blogissa niitä ei enää tule näkymään. Tämä tuntuu musta itsestäni hyvältä ratkaisulta, ja toivon että se on ratkaisuna oikea. Toivon myös, että te kaikki lukijat ette kaikkoa päätökseni takia, vaikka toki sen ymmärrän jos ainoat jutut mitä täältä on halunnut lukea on olleet lasten kuulumiset.

Mitä mieltä te olette lasten verkkoidentiteetistä? Laitatteko kuvia Facebookiin tai Instagramiin, tai jaatteko erilaisissa sosiaalisen median ryhmissä?

He jakavat elämästään kaiken, synnytyksestä naimisiinmenoon ja uusiin bikineihin. Kuinka irstasta, eikö mitään voi pitää itsellään?

He kertovat vain positiivisia asioita itsestään ja perheestään. Feikkiä, huijausta, luulevatko ne oikeasti, että kukaan uskoo mitä ne selittävät? Eihän kenenkään elämä voi olla noin onnellista! Blogit olisivat paljon aidompia jos niissä kerrottaisiin edes joskus jotain negatiivista.

He kertovat rehellisesti negatiivisia asioita itsestään. Herranjumala miten typeriä ihmisiä he ovat! Eikai oikeasti ole mahdollista, että joku ei pääse ensimmäisellä kerralla kouluun sisään, miten tyhmä voi olla? Poikaystävästä eroaminen tarkoittaa varmasti sitä, että bloggaaja on pettänyt poikkistaan, tai toisinpäin. Tätä on pakko spekuloida joka puolella, koska eihän me nyt voida elää ilman tätä tietoa!

He kirjoittavat vain itsestään ja vaatteistaan, ovat siis yltiöpinnallisia ja suorastaan narsisteja. Eikai kukaan muuten olisi noin huomionhakuinen?

He kertovat lapsistaan ja niiden taidoista, luulevat että lapset ovat jotenkin erityislahjakkaita tai poikkeuksellisen kauniita, typerykset! Ihan tavallisia pulliaisiahan nuo ovat, elleivät vähän pullukampiakin. Kukahan nuo nyt kiskoisi pilvilinnoistaan takaisin maanpinnalle ja kertoisi, että niiden lapset on oikeasti ihan tyhmiä, ja kaikki kaksivuotiaat osaa muutenkin lukea!

He eivät kerro lapsistaan tarpeeksi. Miksi ei muka voisi kertoa Jani-Petterin pottaharjoituksista, ihme salailua! Koska se ei kerro, niin se niiden lapsi on varmasti vielä vaippojen suurkuluttaja, varmasti myös vielä kouluiässä on sama keissi. Kuinka noloa!

He eivät kerro koko nimeään ja piilottavat kasvonsa kuvista. Kuinka tylsää, ketä muka kiinnostaa? Eihän tuollaisella blogilla voi mitenkään menestyä, kun ei jaa koko elämäänsä!

He ostavat kalliita luksuslaukkuja. Kuinka joku voi olla niin pinnallinen, että käyttää tuhansia euroja laukkuun? Bloggaajien päässä ei kyllä liiku mitään muuta kuin pinnallista huttua. Se on ihan sama onko laukku Ginasta vai Marc Jacobsilta.

He eivät osta luksuslaukkuja, ja se yksi kertoi joskus laittaneensa kalapuikkoja ruuaksi. KALAPUIKKOJA???? Ei voi olla totta, siis vitsi mitä köyhiä, varmasti elävät sossun tuilla ja nuo Zaran laukutkin on ihan feikkejä vaan.

He eivät mainitse yhteistöistään tarpeeksi selkeästi. Kyllä postauksessa pitäisi lukea capslockilla ainakin 30 kertaa, että kyseessä on yhteistyö, miten muuten osaisin jättää sen lukematta?

He leuhkivat yhteistöillään. Kirjoittavat päivänasuihinsakin että ”saatu blogiyhteistyön kautta”, onko sillä pakko leuhottaa jos saa jotain? Yhteistöitä on ihan liikaa, on väärin että bloggaajat saavat ilmaista tavaraa, se on ehdottomasti minulta pois!

Bloggaajat eivät järjestä tarpeeksi arvontoja. Siis miten mä jaksaisin lukea blogia, josta mulla ei ole mahdollisuutta hyötyä itse mitenkään?

He hengaavat omissa bloggariporukoissaan ja kuvittelevat olevansa kaikkia muita parempia. Ihan kuin omalla elämällään retostelu ja yhteistöiden vinkuminen tekisi kenestäkään hienompaa ihmistä!

He eivät hengaa bloggaajaporukoissa, ja käyvät joskus verkkarit jalassa puistossa. Uskomattoman noloa! Siis miksi mä lukisin tuollaisen blogia, joka ei edes kelpaa cooleimpien bloggareiden seuraan, tai ei jaksa laittautua aina kun lähtee ovesta ulos!

He hehkuttavat avoimesti rakkauttaan. Eihän kukaan voi oikeasti olla parisuhteessaan onnellinen, eihän? Pelkkää pintaa, kiiltokuvaa ja feikkiä. Pinnan alla on varmasti riitoja, mustasukkaisuutta ja pettämistä. Kuvottavaa esittämistä!

He puhuvat poikaystävästään vain etunimen alkukirjaimella. Hitto miten ärsyttävää, miksi ei muka voi kertoa tyypin nimeä tai näyttää kuvaa?? Siis eihän sitä koko poikaystävää varmasti ole edes olemassa, kun ei voi sitä esitellä blogin puolella. Tai jos onkin, niin ne varmasti vaan tappelevat ja pettävät toisiaan.

Bloggaajat ovat liian lihavia, ja liian laihoja. He näyttävät teiniltä, mutta ovat silti ihan rupsahtaneita. Tekisivät jotain noille silmäpusseille ja pyöreille poskille. Se yksikin näyttää ihan oravalta, paitsi mun kaveri sanoi että sehän on hevosnaama, eikä mikään orava. He ovat laiskoja jos eivät harrasta crossfitiä, mutta ei se fitnesstrendikään ole hyväksyttyä. Nolot salimuijat vaan esittelevät lihaksiaan, ja sairastavat piilossa bulimiaa.

Koska bloggaajat eivät osaa tehdä mitään oikein, on muilla oikeus spekuloida heidän asioitaan ihan missä tahansa, miten tahansa. Jos asioiden todellinen laita ei selviä perusteellisella selvitykselläkään, niin aina voi valehdella, vähän tai paljon, niin saadaan vähän actionia keskusteluun. Koska bloggaajat ovat itse asettaneet itsensä julkisen arvostelun kohteeksi pitämällä julkista blogia, ei heillä ole oikeutta minkäänlaiseen yksityisyydensuojaan.

Kertokaa ihmeessä, jos keksitte vielä jotain muuta minkä bloggaajat tekevät väärin!

Toim. huom. postaus on kieli poskessa kärjistäen huumorilla väännetty blogi-ilmiöstä yleisesti, eikä mun blogin tai mun blogin lukijoiden perusteella, ja minä kauhea bloggaaja täällä ruudun takana tiedän kyllä, että suurin osa teistä siellä ruudun takana on niitä ihania tyyppejä, jotka eivät tunnista omia ajatuksiaan yhdenkään virkkeen kohdalla. Love you guys<3

Helsinki Priden kunniaksi mä kirjoitan tänään aiheesta, joka on mulle tärkeä ja josta omaan vankat mielipiteet. Aihe on toki muutenkin pinnalla, tällä viikolla tulleen lakivaliokunnan tasa-arvoista avioliittolakia koskeneen hylkäävän äänestyspäätöksen vuoksi. Keskiviikkona mua suututti, ja suututtaa edelleen, paljon. On kuvottavaa, että edelleen niin suuri osa suomalaisista on sitä mieltä, että kaikki ihmiset eivät ole samanarvoisia, eivätkä ansaitse samoja oikeuksia.

Suomi on ainoa Pohjoismaa, jossa samaa sukupuolta olevien ei ole mahdollista mennä naimisiin, eikä adoptoida yhdessä lasta. Ruotsissa samaa sukupuolta olevien adoptio-oikeus on astunut voimaan jo vuonna 2003, ja tasa-arvoinen avioliittolakikin jo viisi vuotta sitten, sitä ennen Ruotsissakin oli käytössä rekisteröity parisuhde kuten Suomessa vielä nykyisin. Muissakin Pohjoismaissa laki on jo pitkään asettanut kaikki ihmiset seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta samalle viivalle, mutta ei Suomessa, ehei.

Täällä meilläpäin suvaitsevaisten äitien älymystön kehdossa, av-palstalla, asetetaan ihmisiä samalle viivalle esimerkiksi koirien ja kissojen kanssa. Luin ketjua otsikolla JES!! LAKIALOITE ”TASA-ARVOISEN” AVIOLIITON PUOLESTA HYLÄTTIIN! ja se sai kyllä mun vereni kiehumaan jo ensimmäisen sivun aikana. Jo otsikon lainausmerkkeihin asetettu sana tasa-arvoisen, on ihan käsittämätön, mitä epätasa-arvoista kaikille samassa avioliittolaissa muka olisi? Niinpä. Ei mitään. Kävin ihan tarkoituksella provosoitumassa av-palstalla, sillä mukavasti sujuneen Babyshower-iltapäivän jälkeen kaipasin pientä potkua persuksiin, jotta sain oikean vireen kirjoittaakseni tämän tekstin.

Aiemmin kirjoittamani tilapäivitys äänestyspäätöksen uskomattomuudesta blogini fb-sivuilla keräsi runsaasti tykkäyksiä ja kommentteja. Keskustelua syntyi sekä puolesta, että vastaan, mutta en silti vielä senkään keskustelun jälkeen keksinyt yhtään hyvää syytä, miksi tasa-arvoisen avioliittolain ei pitäisi tulla voimaan. Keskustelussa avioliittolakia vastaan esitettyjä argumentteja olivat mm. oma uskonto, ja lain mukana tuleva samaa sukupuolta olevien parien adoptio-oikeus. Kysyessäni miksi homot olisivat heteroita huonompia adoptiovanhempia, en saanut yhtään vastausta.

Itse yksinhuoltajaäidin kanssa kasvaneena, runsaasti erilaisista perhetaustoista tulevia ihmisiä tuntevana en voi ymmärtää, että joku jaksaa edelleen roikkua ydinperheidyllissä kuin hukkuva pelastusrenkaassa. Meillä on se normaali kaksi lasta ja aviopari -ydinperhe, joo, mutta se ei tarkoita että pitäisin meitä millään tasolla parempina vanhempina, kun jotain eronnutta pariskuntaa, yksinhuoltajaa, lesboa, homoparia, leskeä tai vaikkapa kuuroa. Se on hienoa jos lapsella on sekä isä, että äiti, mutta aina niin ei vain syystä tai toisesta käy. Maailmassa on liikaa lapsia orpokodeissa ilman yhtäkään vanhempaa, mutta he eivät saisi päästä rakastavan perheen luokse turvalliseen maahan vain siksi, että vanhemmat olisivat kaksi miestä tai kaksi naista?

Usein tasa-arvoista avioliittolakia ja LGBT-adoptio-oikeutta vastustavat vetoavat siihen, että seksuaalivähemmistöön kuuluvien vanhempien lasta kiusataan koulussa. Tämä argumentti on yhtä typerä, kuin mikä tahansa muu kiusaamisen pelkoon perustuva argumentti. Meidän lasten nimiä on päivitelty, koska kyllähän erikoinen nimi tekee kantajastaan kiusaamisen kohteen. Jos jotakuta kiusataan koulussa, syy on kiusaajassa, ei kiusatussa. Juuri nyt on se oikea hetki kaikille vanhemmille vaikuttaa, ja kasvattaa lapsistaan niitä suvaitsevia tyyppejä, jotka eivät kiusaa. Mä toivon että mun lasteni sukupolvi koostuisi vähän fiksummista tyypeistä, kuin tämä omani, jossa kiusaaminen typerien asioiden takia on normaalina pidetty asia.

Adoptio-asiassa olen törmännyt myös väitteeseen, että osa nykyisistä maista, joista Suomeen adoptoidaan lapsia, voisi kieltäytyä antamasta lapsia adoptioon Suomeen ollenkaan, jos Suomessa sallittaisiin samaa sukupuolta olevien parien adoptio-oikeus. En löytänyt tilastotietoa tästä argumentista hardcore-googlailullakaan, mutta monessa adoptio-oikeutta koskevassa palstakeskustelussa olen tähän törmännyt. Tutustuin vertailun vuoksi Ruotsin kansainvälisiin adoptiolukuihin vuosilta 2001-2004, ja ainakaan minun silmääni vuosittaiset adoptiot eivät näyttäneet vähentyneen ollenkaan v. 2003 voimaan astuneen yhtäläisen adoptio-oikeuden jälkeen.

Toinen tilapäivitykseni kommenteissa esitetty vasta-argumentti tasa-arvoista avioliittolakia vastaan, oma uskonto, ei mielestäni ole validi, kun puhutaan kansalaisten tasa-arvoisuudesta Suomen lain edessä. Valtio ja kirkko ovat kaksi eri asiaa, ja nyt on kyse Suomen laista, ei kirkosta tai raamatusta. Lakialoitteessa ei vaadita mahdollisuutta kirkkohäihin, vaan sitä että Suomen laissa kaikki ihmiset olisivat avioliiton suhteen samalla viivalla. Se ei vaadi ketään pappia vihkimään homoparia vastoin vakaumuksiaan, mutta sallisi sen niille, jotka sen hyväksyisivät. Rekisteröity parisuhde ei ole sama asia kuin avioliitto, eikä aseta kansalaisia samaan asemaan.

Kommenteissa otettiin esille myös polyamoria, jos homoilla olisi oikeus mennä naimisiin, niin pitäisikö myös moniavioiset suhteet sallia? Mielestäni tämä on erittäin kaukaahaettu ajatus, mutta ihan tosissaan, pohdittuna, se että jollakin olisi useampi kumppani avioliitossa, ei olisi multa tai keltään muultakaan mitenkään pois, eikä loukkaisi ketään, niin kauan kuin jokainen avioliiton osapuoli olisi naimisissa täysi-ikäisenä ja vapaaehtoisesti.

Homofobia on sairaus, homous ei. En ole vielä koskaan kuullut yhtäkään tasa-arvoista avioliittolakia vastaan esitettyä perustelua, joka olisi ollut oikeasti perusteltu. Se johtuu siitä, että ei ole mitään syytä loukata seksuaalivähemmistöjen ihmisoikeuksia eväämällä heiltä valtaväestön oikeuksia. Mä toivon, että kaikki ”hyi homot on ällöjä” -tyypit menisivät itseensä, ja miettisivät miten ällöttäviä ovat itse. Muutos ei ole pahasta, aikojen saatossa on tehty monia edistyksellisiä muutoksia, esimerksiksi annettu naisille äänioikeus ja vapautettu naiset miesten vallasta. Miksi ei voitaisi tehdä tätäkin muutosta, muutosta joka on jo kauan sitten toteutunut monessa muussa maassa, eikä näissä maissa vielä tänäkään päivänä kukaan mene naimisiin koirien, sohvien, tai lasten kanssa.

Mä haastan teidät kaikki jakamaan tätä aihetta, kirjoittakaa oma tekstinne tai linkatkaa tämä, mutta älkää hiljentykö. Laki on saatava tasa-arvoiseksi kaikille, eikä peli ole vielä menetetty vaikka tilanne tällä hetkellä onkin tämä. Niin kauan kuin lakiin ei tule muutosta, tätä aihetta ei saa haudata.

Ajauduin tänään tilanteeseen, jollaiseen en koskaan uskonut joutuvani. Tilanteeseen, jossa vanhempi naishenkilö puuttui mun kasvatukseeni metrossa, koska ilmeisesti pidän liian tiukkaa kuria lapsilleni. Nainen oli kyllä ystävällinen, jutteli kovasti Tiaralle, joka istui itsekseen penkillä, mun seistessä vieressä rattaiden kanssa. Hän ihasteli Tiaran kissalegginsejä ja kehui Tiaraa, kun hän luki mainoksista kirjaimia ja numeroita, ja lauleskeli omia laulujaan. Musta on mukavaa kun ihmiset juttelevat ihan muutenvaan, Tiarakin on aina innoissaan kun joku huomioi, ja juttelee mukavia.

Mä kuitenkin hämmennyin siitä, että nainen kehtasi puuttua mun kasvatukseen, nollata täysin mun auktoriteetin lapsen edessä. Älkää ymmärtäkö väärin – mä olen tasan sitä mieltä, että jos mun lapset käyttäytyvät huonosti, enkä itse huomaa sitä, heille saa sanoa käytöksestä. Mutta tänään ei ollut kyse siitä. Mä pyysin Tiaraa ystävällisesti ottamaan kengät pois metron penkiltä, koska muutkin ihmiset istuvat siinä, eikä mielestäni ole kohteliasta pitää kenkiä penkillä. Käytin suunnilleen sanoja ”Ottaisitko Tiara ne jalat pois penkiltä, ei ole kivaa muille istua siihen sinun jälkeesi, kun pidät siinä likaisia kenkiä”. Tiara otti heti jalat pois penkiltä, ja istui ihan tyytyväisenä loppumatkan. Kiitin nätisti Tiaraa yhteistyöstä, ja tilanne oli sillä selvä.

Tämä naishenkilö kuitenkaan ei suvainnut mun ystävällistä pyyntöä tyttärelleni, vaan alkoi kovaan ääneen sanomaan, että ”No eihän se nyt haittaa kun on niin kauniit kengät, ja eihän ne nyt niin likaiset ole, kyllä niitä saa pitää penkillä!”. Mä en oikein tiennyt mitä sanoa siihen, totesin vaan uudelleen että mun mielestä se ei ole kanssamatkustajia kohtaan kohteliasta pitää kenkiä siinä, riippumatta siitä millaiset kengät ulkoiselta olemukseltaan ovat.

Mä koen olevani kasvattajana rento, mutta kuitenkin johdonmukainen, ja mun mielestä hyvät käytöstavat kuuluvat ehdottoman tärkeänä osana kasvatukseen. Johdonmukaisuushan tässä kenkägatessakin oli taustalla, joo, kengät eivät ehkä näin kesällä, kuivalla ja kauniilla säällä ole likaiset, tai aiheuta sen suurempaa vahinkoa penkeille tai kanssamatkustajien housuille. Mutta milläs selität kolmivuotiaalle marraskuussa ekoilla loskasäillä, että nyt ei olekaan enää ok pitää kenkiä penkillä, jos hän on saanut tehdä niin jo pitkään? Luultavasti vastaukseksi tulisi uhmaikäisen perusargumentti ”Mutta minä haluan!”, ja kiukkukohtaus, joka ärsyttäisi metrovaunullista ihmisiä.

Mä koen itse pääseväni paljon helpommalla, kun pysyn johdonmukaisena joka tilanteessa, jolloin lapsikin tietää missä mennään. Ei se Tiaraa luultavasti hirveästi vahingoita, jos hän ei saa pitää kenkiä penkillä. Vaikka mä olen käytöstapojen suhteen varmaankin aika tiukka, en kuitenkaan huuda tai komenna rumasti tyttöjä, vaan pyydän tai ehdotan nätisti, ja se yleensä riittää.

En häpeä uhmaa, tai kiukkukohtauksia. Jos Tiara suuttuu keskellä kauppaa siitä, että kiellän häntä tökkimästä Zeldaa nenään hänen seistessään tätä vastapäätä seisomalaudalla, se on ihan okei. Yritän selvitä tilanteesta rauhallisesti, mutta kuitenkin tiukasti. Pyrin välttämään lapsen kurkkusuoranahuutoa viimeiseen asti, mutta jos lapsi kuitenkin suuttuu niin kovasti että alkaa karjumaan, ei sille voi enää mitään, eikä siinä ole mitään hävettävää. Ainakin meidän uhmaikäinen myös rauhoittuu nopeasti kun vanhempi osoittaa ymmärtävänsä, että hänellä on paha mieli, ja kertoo mistä se  johtuu. Sitten voidaan yhdessä keksiä jotain mukavampaa mietittävää.

Eri tilanne on kuitenkin se, jos lapset käyttäytyvät oletukselta huonosti. Mielestäni vanhempien tehtävä on huolehtia siitä, että he näkevät ja seuraavat mitä lapset tekevät, ja puuttuvat jos lapset tekevät jotain mitä ei saa tehdä, tai käyttäytyvät epäkunnioittavasti muita ihmisiä kohtaan. Tervehtiminen, kiitos, anteeksi ja asioiden pyytäminen kauniisti käskyttämisen sijaan, ovat perusasioita, jotka jokaisen puhetaitoisen, niin lapsen kuin aikuisenkin tulisi osata.

Mua suoraansanoen hävettäisi, toden teolla, jos mentäisiin yhdessä jonnekin tilaisuuteen, ja Tiara ei tervehtisi ihmistä joka juttelee hänelle. Mua hävettäisi, jos keskittyisin itse niin paljon Instagramiin, että mun tyttäreni ehtisi sillä aikaa kääntää puoli Lindexiä ylösalaisin, ja sotkea tavaroita. Mua hävettäisi, jos mun lapsi ottaisi lelun toisen lapsen kädestä, tai etuilisi liukumäkijonossa, niin etten itse tajuaisi reagoida siihen mitenkään, vaan jonkun muun pitäisi sanoa. Ei siksi, että häpeäisin lastani, vaan siksi että kokisin itse epäonnistuneeni.

Käytöstapojen opettaminen ja kasvatus ovat vanhempien tehtävíä. Ne eivät ole vaikeita tehtäviä, ainakaan tässä vaiheessa kun kasvatettavat ovat vielä pieniä ihmisiä, jotka imevät kaiken ympäriltään, ja joihin vanhempien esimerkki vaikuttaa vielä todella paljon.  Mä ainakin haluan kasvattaa meidän lapsista sellaisia tyyppejä, joiden kanssa muiden on helppo tulla toimeen, ja jotka kunnioittavat kanssaihmisiään, kuten myös eläimiä ja niin omiaan kuin muidenkin tavaroita.

Zelda osaa jo monta hienoa sanaa, mutta kyllä eniten lämmittää mieltä, kun syötyään tai saatuaan haluamansa lelun käteen, yksivuotiaan suusta kuuluu ”kiitti” ja kasvoille leviää onnellinen hymy perään. Sen lisäksi että on tärkeää opettaa käytöstapoja, on tärkeää tehdä niistä myös kivoja asioita lapsille kehumalla hyvästä käytösestä, eikä ärsyttävää pakkopullaa josta ei saa mitään krediittiä. Kun lapsi ajattelee, että on mukavaa sanoa ruuan jälkeen kiitos tai tarjota kaverillekin pillimehua, niin tulee myös tehtyä oletukselta.

Mä olen ylpeä meidän hyväkäytöksisistä lapsista, ja aion jatkaa samaa linjaa jatkossakin. Alle kolmivuotiailta on turhaa vaatia liikaa, tai suuttua jos toinen ei muista aina käyttää konditionaalia halutessaan jotain, mutta on hyvä pitää käytöstavat jatkuvana osana arkea, ja muistuttaa niistä kauniiseen sävyyn silloin kun se on paikallaan.

Miten te suhtaudutte käytöstapoihin? Pidättekö niitä tärkeänä osana kasvatusta?

Sunnuntain eurovaalit ovat jo ihan pian, ja mä ajattelin tarttua aiheeseen, joka mua on ärsyttänyt vuosikaudet. Kuinka usein te luette että mua ärsyttää joku? Niinpä. Mikä siinä änestämisessä ja eurovaaleissa sitten ärsyttää? Se ettei äänestetä. Vaikka enemmistö äänioikeutetuista äänestääkin, ihmisiltä löytyy kaikenlaisia syitä jättää äänestämättä, yleensä tosi huonoja.

”Liian hankalaa, pitkät jonot”. Nykyään voi äänestää ennakkoon, ruokakaupoissa, posteissa, kauppakeskuksissa, vaikka missä. Tämä tekee äänestämisestä helpompaa ja nopeampaa, ei ole kova vaiva jonottaa kolmen ihmisen verran tiistaina kauppareissun yhteydessä.

”Sovittu meno äänestyspäivänä koko päivän, en pääse omalle äänestyspaikalleni’’. ks. aiempi kohta.

”Ei löydy sopivaa ehdokasta, en tiedä ketä äänestäisin”. Tee vaalikone, vastaa kysymyksiin ja kone kertoo kenen kanssa mielipiteesi kohtaavat eniten. Jos tämä ykkösehdotus ei miellytä, niin katso listasta seuraava. Uskoisin että 251:n ehdokkaan joukosta löytyy edes yksi, jonka kanssa ajatukset jollakin tasolla kohtaavat.

”En osaa vastata vaalikoneen kysymyksiin”. Vastaa niihin joihin osaat, kysymyksissä on myös eos-vaihtoehto. Vaalikoneita on myös useita erilaisia, jos yksi tuntuu liian hankalalta, kokeile jotain toista. On olemassa esimerkiksi Nuorten vaalikone, jonka kysymykset ovat nuorten laatimia.

”Ei kiinnosta!” Sitten sulla ei myöskään ole varaa valittaa mistään yhteiskunnallisista ongelmakohdista, koska et jaksa nähdä sen vertaa vaivaa että yrittäisit niihin vaikuttaa omien mahdollisuuksiesi mukaan. Että jos se opintotuki tai lapsilisän leikkaus ketuttaa, niin pidä mölyt mahassa vaan.

”Ei mun ääni kuitenkaan vaikuta mihinkään”. No kyllä se vaikuttaa, enemmän ainakin kuin se että et käytä ääntä ollenkaan.

”Ihan sama ketä mä äänestän vai äänestänkö ollenkaan, ei Suomen edustajilla kuitenkaan ole minkäänlaista vaikutusvaltaa EU:ssa”. Kyllä on, ihan yhtä paljon vaikutusvaltaa on jokaisella Suomen 13:lla mepillä kuin kaikkien muidenkin maiden edustajilla.

”No voin mä äänestää mutta äänestän Aku Ankkaa”. Selvä, sehän tekeekin susta fiksun ja valveutuneen kansalaisen, oikein todellisen aikuisen.

Mä en tarkoita että jokaisen pitäisi olla yhtä kiinnostuneita yhteiskuntaopista ja politiikasta, kuin itse olen ollut pienestä asti. En tarkoita että pitäisi ihan vaan huvin ja urheilun vuoksi lukea Suomen päätöksentekoelimistä tai EU-direktiiveistä, en todellakaan. Mutta mun mielestä on suoranaista idiotismia olla käyttämättä sinulle suotua äänioikeutta. Oikeutta, jota vieläkään kaikilla maailman kansalaisilla ei ole.

Bruneissa, Saudi-Arabiassa ja Yhdistyneissä Arabiemiraateissa naiset eivät saa äänestää ollenkaan. Libyassa miehillä on äänestyspakko, ja naisista saavat äänestää korkeasti koulutetut, eivät siis kaikki. Monissa maissa demokraattisina esitetyt vaalit eivät todellisuudessa ole demokratiaa nähneetkään. Ollaan me suomalaiset onnellisia etuoikeutetusta asemastamme, siitä että meidän vaalit ovat demokraattiset, ja voimme luottaa siihen että saamme äänemme kuuluviin.

What’s your excuse?