Viime päivinä on jälleen ollut paljon esillä vanhempien läsnäolo lapselle. Luin aamulla uutisen, kuinka Suomessa yhä useammat lapset joutuvat puhumattomuuden vuoksi 3-vuotiaana puheterapiaan, koska vanhemmat eivät enää osaa jutustella ja puhella lapsille. Yhtenä syynä tälle on se, että vanhemmat istuvat naama kiinni näytössä silloinkin kun pitäisi olla lapselle läsnä. Tämähän on ajatuksena ihan hirveä! Puhuminen, kyky ilmaista itseään, kuuluu lapsen perusoikeuksiin.

Tulee vaan sellainen olo että kuinka paljon sitä luuria oikein täytyy tuijottaa että lapsi ei opi sanomaan edes tavallisia perusasioita? Voiko olla että koska vanhemmat ovat vähentäneet puhumista lapselle somen takia, he eivät enää muutenkaan osaa vain höpötellä lapselle, silloinkaan kun eivät selaa kännykkää?  Sen sijaan että he voisivat jutella oman lapsen kanssa, he lukevat netin hauskimmista jonkun toisen lapsen suusta kuultuja juttuja, ja eivät edes naura kun ovat niin puutuneita siihen että on jatkuva tarve lukea jotain hauskaa.

Mä olen bloggaaja, ja käytän päivittäin somea sen vuoksi. Mulle ne ovat kuitenkin pieniä hetkiä, lisään maksimissaan pari kuvaa päivässä, tai jaan blogipostauksen facebookiin. Nämä pienet hetket vievät yhteensä päivän aikana ehkä vartin. Bloggaaminen on asia erikseen, se todella vie aikaa, mutta sen ajan mä pyrin parhaani mukaan ottamaan muualta kuin lapsilta. Usein myös päivitän somea samalla kun teen muutenkin blogihommia, iltaisin tai aikaisin aamulla. Mä en osaa tai edes halua hengata fb-ryhmissä, en koskaan ole osannut aktiivisesti jutella whatsappin ryhmäkeskusteluissa ja harvoin laitan viestiä kenellekään jos mulla ei ole mitään asiaa.

En koe että näissä harrastuksissa on mitään pahaa, en suinkaan, jos ne tapahtuvat silloin kun sitä läsnäoloa ei tarvita muualla. Mulla varmasti vaikuttaa tähän kaikkein eniten ajanpuute, jos mulla olisi joka ilta vaikka kaksi tuntia ylimääräistä aikaa niin voisin hyvinkin hengata somessa niinkuin moni muu. Iltaisin lasten mentyä nukkumaan, päiväuniaikaan, yksin bussimatkalla ja vaikka siellä vessassa on täysin ookoo selata fb-kirppiksiä, katsoa hauskoja videoita ja höpöttää Whatsappissa. Mä en missään nimessä paheksu somea tai heitä jotka siellä tykkäävät viettää omaa aikaansa, kuten sanottua itsekin varmasti tekisin niin enemmän jos mulla olisi aikaa. Töissä tai koulussa ja etenkin lasten kanssa ollessa se huomio pitäisi kuitenkin suunnata jonnekin ihan muualle.

Eihän omia  lapsia voi edes oppia tuntemaan, jos ei heidän kanssaan vietä aidosti aikaa. Lapsille kaikki on uutta ja ihmeellistä, mutta he eivät saa siitä uudesta tai ihmeellisestä mitään irti jos ei kukaan kerro heille miten.

Sen pitäisi olla niinpäin että some unohtuu, kun oma elämä on niin mukaansatempaavaa, eikä toisinpäin.

Eilen me kuunneltiin Robinia ja Antti Tuiskua ja harjoiteltiin tanssisarjaa lasten kanssa varmaan tunnin verran. Saatiin hyvä hiki pintaan ja naurettiin ja toinen oppi jo melkein täydellisen spagaatin. Sen jälkeen me istuttiin ringissä, höpöteltiin ja heiteltiin palloa. Nauraa rätkätettiin niin että kyyneleet valui. Mulla oli ihan mielettömän hauskaa, aidosti hauskaa. En muista milloin viimeksi olisin nauranut tuolla tavalla selatessani nettiä. En varmaan koskaan.

Kuten Ylen uutisessakin todettiin, lasten kanssa ei tarvitse tehdä mitään ihmeellistä tai järjestää huvipuistoreissuja ja mandariinikiinan oppitunteja joka päivä, se ihan tavallinen arkinen läsnäolo riittää.  Yhdessä kokkaaminen, bussimatkalla nähtävien asioiden huomioiminen ja niistä keskustelu, kuulumisten vaihtaminen työ- ja tarhapäivän jälkeen, kysymyksiin vastaaminen ja niiden esittäminen, ja iltasatu. Normaaleja arjen asioita, jotka ovat hurjan tärkeitä. Lapset nauttivat yllättävän yksinkertaisista jutuista. Meidän yhteistä hupia on lukea päivän mainokset ja katsoa mitä niissä näkyy, tuolla on porkkana ja tuolla on Frozen-reppu, ja kato äiti me nähtiin toi tollanen paita viimeksi kun käytiin Itiksessä, se on aika kiva.

Lapset eivät ole taakka joka pitää saada iPadilla ja karkilla hiljaiseksi että voi itse selata feissarimokia. Lapset ovat maailman siisteimpiä tyyppejä, joista tulee isona vielä siistimpiä tyyppejä kunhan antaa siihen mahdollisuuden.

No joo, varmasti muutama teistä huomasi yhtäkkiä kasvaneen kuontaloni. Iskin päähäni pitkästä aikaa pidennykset*, jotka yli puoli vuotta sitten sain Chloe’s -verkkokaupasta testattavaksi. Keväällä kokeilin niitä kerran, mutta ne olivat niin hullun pitkät että en saanut niitä laitettua oikein mitenkään ja en sitten myöskään jaksanut alkaa niitä leikkelemäänkään omin päin. Niinpä ne jäivät laatikkoon, puoleksi vuodeksi. Loppuviikosta mulla tuli sellainen totaalikyllästyminen tähän puolitoista vuotta ylläpitämääni long bobiin. Olen nyt varmaan vuoden selannut netistä megapitkiä ja tuuheita, hopeita, hiuksia ja ihastellut. Sellaiset mäkin haluaisin.

Alun perin otin pidennykset pois kasvattaakseni omat hiukseni pitkäksi ja tuuheaksi ja hyväkuntoiseksi. No eihän se ihan niin mennyt. Tässä on nyt puolitoista vuotta kasvatettu tukkaa, tehohoitojen, biotiinin, hiustenvärjäyslakon ja vaikka minkä voimalla. Ei ne kasva. Biotiini auttaa kyllä, hiukset eivät ole katkenneet niin lyhyeksi mitä aikaisemmin, mutta edelleenkään ne eivät kasva niin pitkäksi kuin toivoisin, enkä jaksa enää odotella ihmettä.

Pidennyksissä on hommaa. Clip-onit ovat toisaalta helpot, niitä ei tarvitse pitää kotona tai nukkuessa, joten ne säilyvät hyväkuntoisina pidempään ja jos ne vaikka kihartaa maanantaina niin voi pitää laineita vaikka loppuviikon, eivät ne mihinkään katoa. Mutta sitten taas toisaalta, ne painavat ja niitä kiinnityskohtia saa piilotella ja omaa tukkaa pitää tupeerata jotta clipsit saa pysymään hyvin päässä ja piilossa. Ennen Long bobia mä olin käyttänyt pidennyksiä vuodesta 2007 asti melkein non-stop.

Mulla on ollut ompelupidennykset, teipit ja sinetit clip-onejen lisäksi. Ompelupidennykset eli se lettisysteemi johon hiusnauha ommellaan, olivat kaikkein huomaamattomimmat ja helpommat arjessa. Mutta ne taas pilasivat mun oman tukan sitten, kun kerran venähti huoltoväli liian pitkäksi. Teippien kanssa tukka on sitten täynnä niitä teippiklönttejä ja niitäkin saa piilotella. Sinetit on ehkä kivoimmat, mutta mitä mieltä te olette? Mikä kiinnitystapa on helpoin, kestävin ja hellävaraisin?

*hiukset saatu blogin kautta.

Mä kaipaan vaihtelua, long bob on nähty jo ja nyt on jonkin uuden vuoro. Miksi tyytyä hiuksissa ajattelemaan että sitten joskus, kun se ei kuulu mun tapoihin muutenkaan. Jos mä tunnen itse oloni parhaaksi pitkien hiusten kanssa, niin ei sillä ole väliä jos jonkun toisen mielestä lyhyt sopii paremmin tai pidennykset eivät ole äitien juttu, eikö vaan?

Mä en ole käynyt kampaajalla taas vuoteen, ellei lasketa sitä kertaa kun viime keväänä Lorealin kamppiksen yhteydessä mun hiukset leikattiin ja värjättiin. Eli mulla ei ole mitään luottokampaajaa, ja täällä Helsingissä kampaamoja on niin paljon että ei voi mitenkään tietää minkä niistä valitsisi. Nyt saa siis suositella myös omaa luottokampaajaa, jos haluaa sen paljastaa! Missä te käytte laittamassa hiustenpidennyksiä, ja saamassa sellaiset hiukset mistä olette haaveilleet?

Ihanaa maanantaipäivää kaikille <3

Tänään mä täytän 24 vuotta. Tuntuu hassulta että täytän vasta 24, sillä kaikki muu meillä on niinkuin suomalaisten keskivertovanhempien oppikirjasta, paitsi ikä. On avioliitto, vakituiset työpaikat molemmilla, kaksi lasta, asunto kivalla alueella ja autokin nykyään. Ei sitä ikää tule koskaan ajateltua muulloin kuin syntymäpäivänä. Joka vuosi hämmästyn että täytänkin vasta 23 tai vasta 24, etenkin kun Otto täyttää aina pari kuukautta aikaisemmin mua vuoden enemmän.

En tunne itseäni mitenkään kovin aikuiseksi, samanlainen nuori aikuinen mä olen kuin muutkin ikäiseni. Mun elämäntilanne vaan on vähän erilainen kuin suurimmalla osalla ikäisistäni. Toisaalta taas huomaan myös tulleeni siihen ikään, että nekin kaverit joihin olen tutustunut nuorempana, enkä äitiyden myötä, alkavat hiljalleen saamaan lapsia. Joka kuukausi tulee uusia vauvanodotus-uutisia Facebookiin, ja se tuntuu hassulta ja ihanalta! Monen kaverin kanssa vuodet, elämäntilanteet ja asuinkaupungit ovat tulleet väliin eikä olla juteltu aikoihin enempää kuin fb-tykkäysten verran puolin ja toisin. Mutta osan kanssa taas äitiys on yhdistänyt uudelleen.

24-vuotiaana mä olen itsestäni ylpeä, olen saavuttanut tähänastisen elämäni aikana enemmän kuin ikinä kehtaisin edes toivoa. En ole saavuttanut niitä asioita yksin, en todellakaan. Iso kiitos kuuluu niille ihanille ihmisille, joiden kanssa saan jakaa arjen ja juhlan. Mä en tiedä onko mulla kakkua tänään, mutta puhallan nyt ainakin virtuaaliset kynttilät ja toivon, että saan jakaa mun elämän näiden huipputyyppien kanssa seuraavatkin 24 vuotta, mieluummin toki loppuelämän.

Sain Otolta syntymäpäivälahjaksi selviytymispakkauksen, ja lahjakortin meidän tulevalle Lontoon matkalle. Kun hän antoi sen mulle niin mulla meinasi tulla itku. Tyyppi oli ostanut jokaista mun lempparisuklaata, lemppari kivennäisvettä, lemppari energiajuomaa, lempparisiideriöä, sisupastilleja, kukan ja britti-Glamourin, mun lempparilehden.

Kyllä tuo vaan tietää tasan mistä mä tykkään, ja mä sanoinkin Otolle että musta tuntuu niin oudolta, että joku voi oikeasti välittää musta niin paljon, että muistaa kaiken tuon ja haluaa käyttää aikaa ja vaivaa ja tehdä mulle noin ihanan lahjan. Tottakai mä tiedän että Otto välittää musta ja rakastaa mua ja tuntee mut paremmin kuin minä itse, mutta silti, ei sitä vaan voi vieläkään käsittää että on saanut elämäänsä jotain noin ihanaa. Miljoona pusua Otolle, ainiin ja tänään on myös neljä vuotta siitä kun Otto kosi mua.

Takki Sheinside* / Paita Gina Tricot / Hame Gina Tricot / Kengät H&M / Laukku Marc by Marc Jacobs / *saatu blogin kautta.

Aion viettää hauskan ja rennon syntymäpäivän ihanien ihmisten kanssa, mielenilmauksista ja uhkaavasta Henri-myrskystä huolimatta. Synttäri-illallinen kavereiden kanssa, synttäribileet, mahdolliset jatkot ja yö luksushotellissa kahdestaan Oton kanssa ei kuulosta ollenkaan hullummalta.

Hei muuten, jos kuvat näyttää teidänkin silmään venyneeltä, niin mä testasin uutta saamaani laajakulmaobjektiivia. Tai siis ainakin musta nuo pystykuvat näyttää siltä että mun pää on kilometrin pituinen vaikka ei oikeasti ole, haha!

Aivan ihanaa perjantaita kaikille <3

Syksy on ihan selvästi täällä, kun ekat keltaiset lehdetkin on jo bongattu ja aurinko ei enää lämmitä niin paljoa. Mä en varsinaisesti inhoa mitään vuodenaikaa, jokaisessa on omat hyvät ja huonot puolensa. Silti tunnen aina olleeni vähän syksyihminen. Ehkä sillä on osittain tekemistä myös sen kanssa että mun synttärit on syksyllä. Kai sitä edelleenkin saa innostua synttäreistä yhtä paljon kuin viisivuotiaana? Nykyään toki myös meidän esikoisen synttärit ovat syksyllä, kaksi päivää mun synttäreiden jälkeen. Kai se on jotenkin pienenä iskostunut päähän, että syksy on kiva kun silloin on synttäreitä ja kivoja tapahtumia. Mutta tässäpä kahdeksan syytä rakastaa syksyä, 8 syytä joihin mun synttärit eivät liity mitenkään.

1. Ei tarvitse epiloida jalkoja. Ah mikä helpotus, siis oikeasti. Vaikka mulla on maailman parhaat välineet tähän puuhaan ja tykkään siitä että on sileät sääret, niin onhan se nyt helpotus kun talvella ei tarvitse käyttää sitä kymmentä minuuttia tai varttia jalkojen epilointiin. Jalat pysyy paremmin lämpimänäkin kun unohtaa talveksi moiset kotkotukset!

2. Kurpitsa. Maistoin kurpitsaa ekan kerran vasta viime vuonna, syksyllä, ja ihastuin heti. Tänä syksynä aion kokeilla mahdollisimman montaa erilaista kurpitsareseptiä, viime viikolla tehtiinkin jo myskikurpitsa-chorizopastaa ja oli ihan superhyvää!

3. Kynttilät. Eihän kynttilöissä ole kesällä mitään järkeä kun on niin valoisaa, mutta syksyllä iltojen hämärtyessä on ihanaa polttaa kynttilöitä ja nauttia niiden luomasta tunnelmasta. Mä en tykkää tuoksukynttilöistä, koska pelkään niiden (kuten muidenkin voimakkaiden hajujen) aiheuttavan migreeniä. Mutta ihan tavalliset kynttilät on ihania.

4. Ei tarvitse laittaa itseruskettavaa jalkoihin. Eihän kukaan edes näe niitä syksyllä, kun on aina pitkät housut tai sukkahousut. Mä käytän vain mustia sukkahousuja, koska en tykkää ihonvärisistä itselläni, joten ei ole pelkoa että kalmankalpeat sääret paljastuisivat, hahaa. Säästää aikaa, ja myös rahaa.

5. Viininpunainen. Mun joka syksyn lemppariväri, joka tuo ihanasti särmää pukeutumiseen. Tykkään niin vaatteissa kuin asusteissakin. Viininpunaista on helppo yhdistää mustaan ja beigeen, ja se näyttää kivalta myös lastenvaatteissa.

6. Kellastuvat lehdet. Vaahteranlehdet on kaikkein kauneimpia, ja lehtikasoissa on ihanaa pomppia. Asukuviinkin saa ihanaa syystunnelmaa kun menee syksyn värittämien puiden läheisyyteen kuvaamaan kesän vehreyden jälkeen.

7. Pipot, huivit ja neuleet. Ihanat pehmeät materiaalit joihin on aivan parasta kääriytyä. Ja villasukat, ne ansaitsisivat ihan oman kohtansa tässä listassa mutta yhdistän ne nyt samaan kaiken muun pehmeän kanssa. Villasukat jalassa on hyvä olla, ja niiden kuoseilla ja väreillä on ihanaa leikitellä. Mun lempparit on edelleen mummon kutomat ampparijätskin väriset sukat, eli pinkki-keltaiset raidalliset.

8. Uusi alku. Syksyllä tuntuu aina siltä, että kaikki on mahdollista ja mitä tahansa ihanaa voi tapahtua. Nyt kun mietin tuota lausetta päässäni, niin musta tuntuu että se sopii jokaisen vuodenajan alkamiseen omalla tavallaan. Kai se on mielentilasta kiinni, eikä säästä. Kun vuodenaika vaihtuu, jotain uutta alkaa ja silloin on hyvä fiilis. Toki syksyyn uusi alku liittyy vahvasti muutenkin, koska koulussa alkoi aina uusi lukuvuosi syksyllä, ja silloin alkoivat yleensä uudet harrastuksetkin. Jotenkin siitä on jäänyt se hyvä fiilis vielä myöhemmällekin iälle.

Onhan syksyssä vaikka mitä muutakin ihanaa kuin nämä kahdeksan asiaa ja tuplasynttärit. On Halloweeniä, kemuja ja kekkereitä ja mukavia blogitapaamisia. Yksi aika kiva asia on pian koittava Lontoon matka, jota ollaan Oton kanssa odoteltu siitä asti kun hääpäivänä helmikuussa ojensin hänelle Fall Out Boyn keikkaliput käteen. Ei ole enää kauan, ja innostus alkaa pikkuhiljaa kasvaa järjettömiin mittasuhteisiin. Mä oon ihan valmiina lähtöön, ihana irtiotto arjesta tulossa.

Tykkäättekö te syksystä? Mitä odotatte tältä syksyltä?

Osa teistä ehkä lukikin Oton postauksen, törkeästä kommentista jonka sain? En halunnut ottaa tätä esille mun blogissa, koska en tykkää kirjoittaa täällä ikävistä asioista. Mutta ehkä mä haluaisin herättää ihmiset ajattelemaan sitä, miten paljon perättömät huhut voivat satuttaa.

Miettikää, että jos olet bloggaaja, kuka tahansa voi tulla kertomaan sinulle että olet tehnyt abortin – vaikka et ole – ja kertoa tämän saman asian totuutena ihan kenelle tahansa. Mä tiedän mistä tämä huhu on lähtenyt, surullista kyllä. Kun keväällä sanoin käyneeni tutkimuksessa, kävin tosiaan ihan vaan tutkimuksessa. Tutkimus suoritettiin Kätilöopistolla, naistentautien puolella ja sain siitä onneksi terveen paperit. Naureskelin silloin itsekseni, että toivottavasti kukaan ei näe mua siellä ettei tule jotain perättömiä raskaushuhuja, mutta samaan syssyyn ajattelin olevani typerä. Eikai nyt kukaan tuntematon tuollaista alkaisi levittää vailla todellisuuspohjaa.

En valitettavasti ollutkaan typerä ajatuksineni. Jossain vaiheessa juoruketjua tutkimus muuttuikin toimenpiteeksi, ja toimenpide muuttui abortiksi. Olisin paljon mieluummin saanut osakseni raskaushuhuja, ne ovat sentään positiivisia ajatuksia, ja ne on helppo kumota ja todistaa vääriksi. Mutta milläpä todistat ettet ole tehnyt aborttia, ainakaan menettämättä yksityisyyttäsi jakamalla terveystietojasi netissä?

Mua oksettaa se että joudun edes miettimään tällaista, miettimään että mun pitäisi jotenkin todistaa nämä huhut perättömiksi, että voisin olla oma itseni. Ettei kukaan vaan ajattelisi että ne huhut pitäisivätkin paikkansa. Mutta enhän mä sitä mitenkään järkevästi voi todistaa, ja vaikka todistaisin, se ei riittäisi. Aina tulee uusia huhuja, ja kun en itse tarjoile hopeatarjottimella luurankoja kaapista, niitä keksitään, ihan vaan että olisi jotain haukuttavaa ja juoruttavaa.

Usein mulle kommentoidaan kuinka näytän niin onnelliselta ja meidän perhe näyttää onnelliselta, se oikein huokuu kuulemma meistä. Me ollaan, me ollaan maailman onnellisimpia. Se onni ei mene rikki näistä inhottavista huhuista, enkä lakkaa näyttämästä meidän onnea täällä vain jotta ilkeät ihmiset vihaisivat meitä edes hippusen vähemmän. Mutta sitä se ei poista, että tuntuu äärimmäisen pahalta että joku uskoo ja levittää totena näitä sairaita valheita, päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen. Vaikka jokaikinen ihminen jolla on mulle merkitystä, tietää aina asioiden oikean laidan eikä sekuntiakaan usko näihin juttuihin, tuntuu hirveältä jo se että edes yksikin tuntematon ihminen voi ajatella meistä tällaisia asioita.

Inhottavaa sanoa että siihen voi turtua, miten on edes mahdollista että joku turtuu kuulemaan jatkuvasti olevansa oksettavan ruma, anorektikko, huono äiti, narsistin vaimo, huora, ja nyt vielä tämä. Päivästä toiseen ajattelen että ”hehheh, tää on näitä ammatin varjopuolia, joo ei tunnu missään”. Tällainen kyllä tuntuu, se saa ajattelemaan miten naurettavaa on että asetan itseni tilanteeseen jossa tuntemattomat ihmiset kokevat oikeudekseen spekuloida jopa näin rankoista aiheista, liittyen mun ja mun perheen elämään.

Saamani kommentti ei loukannut vain mua ja mun perhettä, vaan se on loukkaava myös kaikkia niitä kohtaan jotka oikeasti joskus ovat abortin tehneet, syystä tai toisesta. Ei kuitenkaan tullut yllätyksenä, että huhujen levittäminen, tuomitseminen ja ihmisoikeuksien polkeminen kulkevat käsi kädessä. Tästä pyhästä kolminaisuudesta on helppo hankkiutua eroon etsimällä sisältöä siihen omaan elämään, se auttaa huomaamaan että ne ajatukset siellä omassa päässä eivät välttämättä olekaan faktoja, tai edes tarpeellisia pohdintoja. Se auttaa huomaamaan että maailmassa on niin paljon kaikkea muuta mihin omia energiavaroja kannattaa käyttää, kuin toisten elämän spekuloiminen.

Huomenna mä irtaudun tästä paskamyrskystä ja lähden työmatkalle, enkä aio uhrata ajatustakaan näille asioille. Mä kovasti toivon että jälleen kerran, voisin keskittyä siihen olennaiseen täällä, ja te kaikki ihanat lukijat saisitte mahdollisuuden lukea sitä mitä täältä varmaankin yleensä haettekin, positiivisuutta ja inspiraatiota. En vaan voi antaa olla, en varsinkaan kun kuulen oman äitinikin äänestä miten pahalta hänestä tuntuu mun puolesta, se että mä joudun kuuntelemaan ja lukemaan tällaista.  Mä toivon että sinua joka kommentoit, ja kaikkia teitä jotka meidän asioilla pitkin maita ja mantuja spekuloitte, hävettää edes vanhempana se miten järkyttävän ilkeitä ja ajattelemattomia olette olleet.

Hyvää yötä teille kaikille ihanille<3