Me pelattiin joskus En ole koskaan -peliä tyttöjen illassa, ja se oli aika hauskaa, mutta aika moni asioista joita pelissä käytiin läpi oli sellaisia joita kovinkaan moni ei ole koskaan kokenut, ihan vaan koska kyseessä oli juomapeli, ja kaikki halusivat välttyä juomasta omalla vuorollaan. Unohdin koko pelin, mutta yhtäkkiä kun tällä viikolla selailin Facebookia ja katselin monen ihmisen festarifiiliksiä, mä tajusin etten koskaan ole ollut oikeilla kunnon festareilla ja saanut sitä autenttista festarikokemusta, telttoja, ulkomaisia megatähtiä ja kaikkea.

Tässä on ehkä se yksi asia, jonka olisin halunnut vielä kokea ennen äidiksi tulemista. En siksi, että en voisi lähteä festareille lasten takia, vaan siksi että paljon lasten kanssa kotona ollessa musta on tullut todella mukavuudenhaluinen. Ajatus teltasta, bajamajoista, hyttysistä ja ennenkaikkea parin päivän hullusta menosta ja meiningistä uuvuttaa jo valmiiksi. Oliskohan musta vielä siihen joskus vai menikö se juna jo?

Olen kuitenkin ollut alaikäisenä Kalajoen Juhannuksessa kaverini kanssa, mutta me yövyttiin hänen vanhempiensa mökillä, vanhempien ollessa mökillä myös. Hence the ei-autenttinen-festarikokemus. Hauskaa meillä kyllä oli, ihan superhauskaa, mutta kuitenkin. Aloin tämän festarikokemuksen puutteen myötä miettimään, mitä muita monelle muulle tavallisia asioita mulla on jäänyt toistaiseksi kokematta, ja päätin tehdä listan.

En ole koskaan..

.. käynyt oikeilla festareilla.

.. ollut telttailemassa.

.. ajanut autoa tai edes skootteria.

.. ollut hammaslääkärissä porattavana, koska mulla ei ole ollut reikiä.

.. neulonut sukkia tai lapasia, mutta yhden puolikkaan kaulahuivin kyllä.

.. katsonut yhtäkään Matrix-leffaa, suuri yleissivistyksen aukko Oton mielestä.

.. käynyt Euroopan ulkopuolella.

.. ollut vesipuistossa.

.. käynyt veneilemässä.

.. pelannut rantalentopalloa.

.. nukkunut ulkona.

.. matkustanut asuntoautolla tai asuntovaunulla.

.. käynyt treffeillä kenenkään muun kuin Oton kanssa.

.. omistanut Tinder-profiilia.

.. käynyt zumba-tunnilla.

.. pelannut pelikonsolilla peliä läpi.

On aika monta asiaa joita en ole tehnyt, vaikka paljon olenkin ehtinyt kokea. Tältä listaltakin puuttuu varmasti monta asiaa, jotka eivät vaan nyt tulleet mieleen. Kaikkea en välttämättä haluaisikaan kokea, kuten reiän poraamista hammaslääkärissä tai autolla ajamista. Autolla ajaminen pelottaa mua ajatuksena ihan hulluna, enkä uskaltaisi ikinä kokeilla sitä. Muiden kyydissä mua ei pelota ollenkaan mutta itse en haluaisi ajaa, on tosi pelottava ajatus että mun vastuulla olisi sellainen järkäle! En tiedä miksi, mutta mua ei koskaan ole kiinnostanut autolla ajaminen, se on aina enemmän vaan pelottanut. Tinder-profiilillekaan en koe tarvetta, kun on tuo Otto, mutta ajatuksena Tinder on hauska. Jos sellainen olisi ollut viisi vuotta sitten, olisin varmasti ollut ihan innoissani. Olisikohan Otolla ollut Tinder, ja oltaisiinkohan me oltu match, hah!

Villasukkia lupaan opetella neulomaan ennenkuin musta tulee mummo, ja aion ehdottomasti viedä lapset vesipuistoon ja laskea liukumäistä minkä kerkeän. Oton mieliksi voisin yrittää pelata kokonaisen pelin läpi, tai ainakin katsoa sen Matrixin, edes ensimmäisen niistä. Ja ehkä mä vielä joskus kerään itseni ja lähden sinne festareille, ja vietän maailman hauskimmat kolme päivää, mutta tänä kesänä ei kyllä taida olla vielä sen aika.

Mitä te ette ole koskaan tehneet? Löytyykö samoja kuin mun listalta?

Musta on jo hetken aikaa tuntunut, että mä olen aina väärässä paikassa nykyään, tai toisinsanoen, teen väärää asiaa. Tänä keväänä meidän koko elämänrytmi on kokenut mullistuksen kun mä aloitin työt ja tytöt päiväkodin. Samaan aikaan olen kuitenkin halunnut pitää yllä blogia tismalleen samanlaisena kuin aina ennenkin, ja olen yrittänyt olla tinkimättä tyylistäni, tahdistani tai postausten laadusta. Välillä se on tarkoittanut sitä, että mä olen ihan piipussa, kirjaimellisesti aivan loppu, ja silti yritän takki tyhjänä vielä yömyöhällä selviytyä mun puuhista, mikä kostautuu aamulla entistä pahempana väsymyksenä.

Kun mä sanon että musta tuntuu että olen aina väärässä paikassa, tai teen väärää asiaa, mä tarkoitan sitä tunnetta, että aina pitäisi olla tekemässä jotain muuta. Kun tyhjennän astianpesukonetta, mietin sähköposteja. Kun katson leffaa ja vastaan kommentteihin samalla, mietin että pitäisi muokata kuvat ja vastata sähköpostit. Kun olen metrossa ja kuuntelen spotifya, mietin postausideaa. Töissä mä pystyn keskittymään täysillä töihin ja unohtamaan kaiken muun, ja lasten kanssa ollessa myös, mutta ”oma aika” on ollut viime kuukausina täysin vieras käsite mulle, ja siihen on tultava muutos. Koska jokainen tarvitsee myös niitä rentoutumisen hetkiä, jolloin antaa aikaa vain itselleen ja antaa itsensä levätä.

Mä tiedän että blogin ylläpitäminen päivätyön ja äitiyden ohella ei ole mahdottomuus, olenhan siitä itsekin selvinnyt nämä kuluneet kuukaudet, ja niin monet muut mun lisäksi, ja vielä paljon paremmin kuin minä. Mulla on vain ollut hurjasti opettelua aikatauluttamisessa ja siinä että osaisin suunnitella itselleni hetkiä niin että ehdin tehdä kaikki asiat JA että aikaa jää myös sille rentoutumiselle.

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet niin järkyttävän täynnä tekemistä, että en ole yksinkertaisesti ehtinyt vastaamaan kommentteihin tai sähköposteihin. Kun illalla raahautuu seitsemän aikaan kotiin, ehtii olla lasten kanssa tunnin ennenkuin he menevät nukkumaan, ja sen jälkeen lösähtää sohvalle ensimmäistä kertaa päivän aikana istuen (jos ei metroa lasketa) ei vaan enää riitä energiaa mihinkään, vaikka silti jotain yrittääkin tehdä. Ja niinä päivinä kun on lasten kanssa kotona, haluaa vaan olla koko päivän heidän kanssaan ja ottaa kiinni sen kaiken ajan jonka on viettänyt heistä erossa työpäivinä. Iltaisin yritän sitten kuroa umpeen loputonta tehtävälistaa.

Hyvä ja huono puoli on se, että ideoiden puutteesta ei ole kyse, eikä myöskään haluttomuudesta kirjoittaa. Mulla on pitkä lista tulevia postauksia, mun pää pursuaa juttuja ja muistivihko on täynnä ajatuskarttoja, mieleen putkahtaneita mietteitä ja myös teidän toiveita. Mä rakastan edelleen kirjoittaa, postauksen kirjoittaminen on rentouttavaa ja mä uppoudun aina täysillä kirjoittamiseen, into blogia kohtaan ei ole laantunut. Joskus vaan toivoo että vuorokaudessa olisi ne ylimääräiset viisi tuntia.

Juuri nyt mun on helppo avautua tästä aiheesta, joka on pyörinyt mielessä jo viikkokaudet, koska tiedän että ihan pian helpottaa. Oton kesäloma kolkuttelee jo muutaman viikon päässä, mikä tarkoittaa että mun päivät lyhenevät huomattavasti kun pois jää tarhaan viennit ja hakemiset, työpäivän jälkeiset kauppareissut ja muut. Lisäksi saan helpommin itselleni blogiaikaa niinä päivinä kun en ole töissä, koska Otto voi lähteä lasten kanssa vaikka pariksi tunniksi puistoon päivällä, eikä mun tarvitse jättää ihan kaikkia blogijuttuja yömyöhälle.

Mun ei ole helppo sanoa että en jaksa, ja siksi olen yrittänyt kaikin keinoin jatkaa niinkuin ennenkin, siinä kuitenkaan täysin onnistumatta, varsinkaan kommenttien osalta. Mä pyydän sitä anteeksi, ja lupaan teille että tähän tulee muutos. Mä alan oppia pikkuhiljaa aikatauluttamaan paremmin ja paremmin, ja olen vihdoinkin ymmärtänyt sen kuinka paljon niinkin yksinkertaiset jutut kuin järjestys, taulukot ja kalenterin ylläpitäminen auttavat tässä(kin) asiassa. Silti mulla on edelleen kiinniotettavaa, ja paljon onkin.

Lupaan yrittää parhaani, että pääsen ajantasalle kaikessa. Lupaan silti myös itselleni, että en stressaa ja kiusaa itseäni silloin kun kalenteri on tupaten täynnä, vaan annan myös itselleni luvan rentoutua ja ottaa joskus sen oman hetken, vaikka se tarkoittaisikin jonkin tehtävän asian lykkääntymistä. Tällainen kevyt avautuminen tähän perjantain myöhäisiltaan. Hyvällä filiksellä täällä ollaan, varsinkin nyt kun sain nämä mielessä pyörineet ajatukset kakistettua ulos. Onneksi te tyypit siellä olette parhaita, ja uskon että moni äiti osaa myös samaistua siihen kuinka oma rooli menee ehkä vähän hukkaan kun aloittaa työt, ja aika pitääkin jakaa täysin eri tavalla kuin aiemmin.

Ihanaa viikonloppua kaikille, ottakaa rennosti<3

En voi ehkä uskoa sitä, mutta pakko kai se on! Tänään mä olen blogannut neljä vuotta. Neljä vuotta jotka ovat menneet eteenpäin aivan hujauksessa, neljä vuotta joiden aikana meidän koko elämä on mullistunut usempaan otteeseen, ja jonka aikana blogi on elänyt vahvasti mukana. Kun luen nyt mun ensimmäistä postausta, joka on kirjoitettu 8.5.2011, mä näen edelleen ne samat elementit kuin vielä tänä päivänäkin kirjoittaessani. Ootteko muuten lukeneet, aika jäätävää settiä ihan oikeasti, apua! Mutta jokatapauksessa, siinäkin näkyy positiivinen, tuttavallinen höpötys ja mun oma persoona, joka ainakin omasta mielestäni paistaa läpi jokaisesta tekstistä.

Vaikka elämä on muuttunut, kirjoitustaito ainakin omasta mielestäni kehittynyt ja blogi kasvanut kymmenistä lukijoista kymmeniin tuhansiin lukijoihin, mun persoona on edelleen mukana, samanlaisena, kaikissa teksteissä. En osaa piilottaa sitä, enkä halua.

Neljä vuotta sitten olin toisella kolmanneksella raskaana, jännittynyt mutta onnellinen esikoisen odottaja. En tiennyt silloin tulevaisuudesta mitään, en osannut toivoa enkä odottaa edes mitään muuta kuin tulevaa vauvaa. Nautin senhetkisestä elämästä Oton kanssa umpirakastuneena, enkä osannut huolehtia huomisesta. Silloin mä olin vielä tosi nuori, 19-vuotias joka oli elänyt siihen asti aivan erilaista elämää. Aloin kirjoittamaan blogia ” kun alkanu oleen tota ylimäärästä aikaa ja tuli kauniit ilmatki nii tekee mieli taas ottaa kuvii.” (suora lainaus ensimmäisestä postauksestani).

Miettikää, noin kevyesti, vähättelevästi ja tietämättömästi mä kirjoitin bloggaamisesta, joka on kuitenkin muotoutunut yhdeksi suurimmista meidän elämään nykypäivänä vaikuttavista tekijöistä. Alusta asti suhtauduin kuitenkin blogiini kunnianhimoisesti, vaikka muille sitä vähättelinkin. Halusin kehittyä, halusin kirjoittaa usein ja tavoittaa samanhenkisiä ihmisiä, löytää itselleni ystäviä toisista bloggaavista äideistä. En kuitenkaan osannut ikimaailmassa kuvitella blogista itselleni sellaista tekijää joka se nykypäivänä on. Kuluneen vuoden aikana mun blogi on laittanut pyörät pyörimään, ja määritellyt sen puolen meidän arjesta joka mun tekemisistä muodostuu.

Ilman niitä ensimmäisiä noloja höpöhöpöpostauksia, keltaisia tärähtäneitä kuvia ja miljoonaa hymiötä lauseiden välissä, mulla ei olisi nyt kahta unelmatyöpaikkaa enkä oikeastaan edes tiedä mitä mä tekisin tai millainen olisin. Tottakai on ne rakkaat ihmiset jotka tunsin jo ennen blogia, ja he ovat pysyneet matkassa tähän päivään saakka, mutta sitten on myös ne kaikki upeat tyypit joihin olen tutustunut vain ja ainoastaan blogin kautta. Ja sitten on te lukijat, joita ilman mun blogi ei olisi mitään.

Musta tuntuu ihan hullulta, miten monta teitä siellä ruutujen takana on. Ei sitä ymmärrä kun kirjoittaa täällä kotona, höpöttelee vaan ja kertaa päivän kuulumisia tai avautuu isommistakin asioista. Se on aina taustalla, ja sen tiedostaa tavallaan, mutta ei sitä oikeasti ymmärrä. Google Analytics on vain numeroita, jotka kasvavat päivä päivältä mutta joita ei ajattele sen enempää. Silti se järkyttävän suuri ihmismassa joka on joskus mun juttujani lukenut, on olemassa, siellä jossain, ympäri Suomea, ympäri maailmaa.

Jos sitä pysähtyy ajattelemaan, tulee samalla kiitollinen ja samalla hölmistynyt olo. Ne hetket kun se ajatus nousee pintaan liittyvät yleensä lukijan satunnaiseen tapaamiseen. Musta on ihan mielettömän hienoa tavata teitä, ja yleensä mulle jää siitä maailman paras fiilis. Näiden vuosien aikana olen saanut tavata ihan mahtavia tyyppejä, ja moni nimimerkki on saanut kasvot. Silti sitä hämmästyy joka ikinen kerta kun joku moikkaa spontaanisti, ja iskee kauhea jännitys ja epäusko siitä, että ihan oikeasti tämä mua kadulla vastaan kävellyt ihminen josta en tiedä mitään tietää kuka mä olen ja tykkää mun jutuista!

Kiitos, teille jokaiselle jotka tätäkin postausta nyt luette. Kiitos teille kaikille jotka kommentoitte, tykkäätte ja piristätte päivää. Kiitos teille jotka seuraatte instagramissa, ja kiitos teille kaikille jotka osallistuitte #oikeanainen-haasteeseen. Kiitos <3

Konkareiden rinnalla mun 4-vuotias blogi on vielä ihan lapsen kengissä, ja tiedän että kehitettävää riittää aina. Blogimaailma elää nopeasti eikä paikoilleen saa pysähtyä, vaan pitää kehittyä ja kasvaa, uudistua. Lifestyleblogi on siitä hyvä, että se elää elämän mukana. Se voi ja saa muuttua ja päivittyä siinä missä bloggaajan elämäkin muuttuu. Myös mun blogi on käynyt läpi erilaisia vaiheita (ks. kuva alla, apua!), isompia ja pienempiä muutoksia. Aion jatkossakin kirjoittaa kepeän höpöttäväiseen tyyliini, meidän arjesta, meidän juhlasta, hömppää ja asiaa, muotia, ruokaa ja kasvatusta.

Mun tärkein tavoite blogin suhteen nyt ja tulevaisuudessa on, että haluan kirjoittaa enemmän merkityksellisistä asioista sen kepeän hömpän lisäksi. Koska mulla on väylä tuoda ihmisten tietoisuuteen asioita, joihin mun mielestä on tärkeää kiinnittää huomiota, miksi ihmeessä en sitä tekisi? Oikea nainen oli alkua tälle, ja varmasti jatkossa aina jos koen että haluan jotain sanoa, sen myös sanon. Jos edes yksi ihminen saa mun blogin kautta pienen hippusen lisää itsevarmuutta, iloisen hymyn kasvoilleen tai tunteen että joku ymmärtää, se on sen arvoista.

Mä taputan tänään itseäni selkään, ja iloitsen hienosti sujuneista neljästä vuodesta. Onnea But I’m a human not a sandwich 4v! Toivottavasti hienoja vuosia on edessä paljon lisää. Blogiarki jatkuu, mutta yhden jo aiemmilta vuosilta tutun synttäriviikon perinteen mä aion toteuttaa tänäkin vuonna, nimittäin äitienpäivä videoina -postauksen.

Aivan mielettömän ihanaa viikonloppua kaikille, te olette parhaita <3

Ja hei, huikkaappa ihmeessä tähän postaukseen, kauanko olet lukenut blogiani! Mua kiinnostaa ihan älyttömästi kuulla jos siellä ruutujen takana on vielä tyyppejä, jotka ovat lukeneet mun blogia ihan ensimmäisestä postauksesta lähtien.

Mä kävin tänään lääkärissä, tutkimuksessa jonka aikaa olen odottanut yli puoli vuotta. Mistään kovin vakavasta ei siis ole kysymys koska kiireellisten juttujen kanssa ei odotella niin kauaa. En halua avata sitä mistä on kyse sen enempää, mutta haluan kertoa siitä millaisia tunteita tämä mussa herätti. Olen siis tiennyt että mulla on tänään aika, jo sen yli puoli vuotta. Mitä lähemmäs se aika tuli, sitä enemmän mua jännitti ja pelotti ja ahdisti. Matkalla lääkäriin musta tuntui että sekoan, mä kirjaimellisesti tärisin ja olin aivan paniikissa. Tutkimushuoneessa kun käytiin mun perustietoja läpi ennen tutkimusta, mulla nousi kyyneleet silmiin pelkästään siitä kun sanoin ääneen että jännittää.

Miten voi aikuinen ihminen, kahden lapsen äiti, jännittää näin paljon ihan tavallista tutkimusta, joka monelle on tehty? Tiesin että tutkimus voi aiheuttaa kipua, toisille enemmän ja toisille vähemmän, ja se osaltaan toki vaikutti. Mutta vaikka tutkimus ei sattunut niin paljon kuin pelkäsin, ja lääkäri oli super mukava ja kertoi kokoajan mitä tapahtui, mä olin silti aivan kauhusta kankeana. Sitten kun vihdoin tuli valmista, mua alkoi pyörryttää ihan hulluna ja istuskelin siinä keräilemässä itseäni. Huippaus meni ohi kun join siinä vähän vettä ja istuskelin, ja lähdin sitten kotiin. Koko illan mua on väsyttänyt ihan hirveästi vaikka nukuin viime yönä paremmin kuin hyvin. Kai se helpotus siitä että se on nyt ohi tuli sitten väsymyksenä.

Mä en ole koskaan ennen pelännyt lääkärissäkäyntiä, eikä mulla ole mitään sairaalapelkoa tai muutakaan. Siksi olen tosi hämmästynyt siitä että tämä vaikutti muhun näin voimakkaasti. Tunnen itseni jotenkin todella hölmöksi ja hävettää suorastaan että olin niin paniikissa. Mistä ihmeestä tälläinen voi johtua? Eikai sitä pelkoa oikeasti tarvitse hävetä, uskon että lääkärit ovat tottuneet kaikenlaisiin potilaisiin ja mä nyt olin kuitenkin ihan asiallinen potilas enkä vaikeuttanut heidän tekemisiään mitenkään omalla toiminnallani tai käyttäytynyt huonosti. Silti musta tuntuu niin oudolta miten paljon olen uhrannut ajatuksia ja hemmetti tärissyt tämän asian takia, mistä näin voimakas reaktio kumpuaa?

Onneksi se on nyt ohi ja voin huokaista helpotuksesta, enää ei tarvitse miettiä että  ”enää kolme viikkoa siihen. enää kaksi päivää. iik se on tunnin päästä”. Onko teillä herännyt tällaisia yllättäviä pelkoja ihan yhtäkkiä? Oletteko jännittäneet jotain lääkärin tutkimusta erityisen paljon? Vai olenko mä ainoa paniikkipirkko? Mä palkitsin itseni suklaalevyllä, ja ajattelin hengailla sen ja Oton kanssa telkkua tuijotellen loppuillan. Tässä on nyt hyvä, ja voin unohtaa koko jutun.

Meillä on huomenna lasten kanssa päivä täynnä kivaa tekemistä, ja äitienpäiväkin jo häämöttää, sekä blogini perjantaiset 4v-synttärit! Mulla on kiva synttäriylläri tulossa teille, ja tietenkin ajatuksia siitä, mitä neljä vuotta bloggaamista mulle merkitsee. Tuntuu niin hullulta, että neljä vuotta on takana, mutta joo mä jätän sen aiheen sinne perjantaille! Lapsilta terkkuja, kaksivuotias sanoo ”Titta, minä owen Teuva!” (Angry Birds Stella) ja kolmevuotias vastaa ”Minä olenkin prinsessa Sofia!”. Aikamoisia prinsessoja, ihania sellaisia <3

Hyvää yötä ihanat!

Tällä viikolla aurinko viimeinkin hellii taas ja sain ensimmäistä kertaa pukea keväisen trenssitakkini päälle eilen. Trenssin seuraksi valitsin vaaleanpunaista ja vaaleansinistä, aika hempeää meininkiä, mutta sopii mun mielestä kivasti kevääseen. Ettei olisi mennyt liian hempeäksi, asustin vaalean asun mustin asustein, ja laitoin jalkaan Red or Deadilta joskus viime keväänä saamani hauskat nilkkasukat, joissa on silmiä ja sarvia ja vaikka mitä. Pieni yksityiskohta, mutta mun omaan mielialaan sillä oli suuri vaikutus. Hihittelin päivän mittaan sukille aina kun satuin muistamaan ne.

Kuvattiin asu Oton kanssa kun tulin töistä kotiin ruokaostospussien kanssa ja voin kertoa että kulisseissa tapahtui, hahah! Mutta valo oli kerrankin ihana, ja jotenkin oli freesi olo vielä töistä tullessakin, vaikka kävin kaupassa ja kellokin oli jo lähemmäs kuusi. Uudet vaatteet toki piristivät myös sekä fiilistä, että asukuvia. Se että saa talven paksujen kamppeiden jälkeen vihdoin käyttää vähän kevyempiä päällysvaatteita on ihanan virkistävää, eikä enää tuntunut siltä että peilistä katsoo aina sama look vaikka kuinka valkkaisi vaatteita (sinne takin alle) puoli tuntia.

Takki H&M Conscious collection / Jakku Gina Tricot / Paita H&M / Farkut Gina Tricot Alex / Sukat Red or Dead* / Kengät Zara / Laukku Coach

Hiukset olivat kerrankin ojennuksessa käytyäni aamulla kokeilemassa paljon hehkutettua Olaplex-hoitoa KC Professional Studiolla. Mulle kokemus oli mielenkiintoinen ja ainakin mun silmiin hiukset näyttävät tässä postauksessa huomattavasti tavallista paremmalta, mihin toki vaikuttaa sekin että joku muu stailasi ne hoidon jälkeen kuin minä. Jonkun muun laittamina ne myös pysyivät kivan näköisinä tuulesta ja pitkästä päivästä huolimatta, vaikka en näyttänyt niille Late Lammas -kuvioitua Tangle teezeriäni kertaakaan päivän aikana. Kiinnostaisiko teitä lukea tuosta hoidosta enemmän?

Ihanaa tiistaita kaikille! Uusi työasu hot or not?