Kuinka auttaa surevaa kolmivuotiasta?

05.10.2014

Äidin Mörkö-koiran kuolemasta on jo reilu kuukausi aikaa, ja oma suru on helpottanut. Asian on pystynyt käsittelemään, ja vaikka välillä iskee kova ikävä, sitä tietää että koiralla on nyt parempi olla, eikä ollut vaihtoehtoja. Erityisen paha ikävä mulle iski kun löysin Mörkön vauvakirjan pari viikkoa sitten, ja siellä oli tupsu koiraherran pentukarvaa. Sitä paijasin ja kyyneleet kihosivat silmänurkkiin. Kyllä se suru ottaa koville, vaikka osaakin käsitellä. Surun kanssa kuitenkin pärjää, eikä se ole enää jatkuvasti mielessä.

IMG_7267xMutta mitäs sitten kun kyseessä on kolmevuotias, jolle kuolema on täysin absurdi asia? Kolmevuotias, joka ei kykene ymmärtämään, minne koira on kadonnut, ja miksei se voi tulla enää koskaan takaisin. Meneekö mummukin sinne samaan paikkaan, eikä tule enää koskaan? Hänelle mummu ja Mörkö olivat paketti, ne kuuluivat yhteen, ja oli itsestäänselvyys että junalla meille köröttelevät mummu ja Mörkö, aina. Vaikka hän tiesi että Mörkö oli sairas, ja vaikka ollaan monta kertaa kerrottu mitä on tapahtunut, ja yritetty kertoa ikätasoon sopivalla tavalla, voin vain kuvitella miten vaikeaa tätä koko asiaa on ymmärtää.

IMG_7263xEi kulu päivääkään, etteikö hän muistaisi sanoa, että Mörkö on siellä taivaassa, ja häntä surettaa ja itkettää kun ei näe enää Mörköä. Aina jos kävellään yhden puiston ohi, hän muistaa kertoa kuinka he aina leikkivät siellä mummun ja siskon ja Mörkön kanssa. Hän etsii Mörkön valokuvia, pyytää näyttämään niitä puhelimesta, ja leikkii Mörkön vanhoilla leluilla. Vaikka hän on pääosin iloinen, nauravainen ja kertoo paljon positiivisia tunteita, hän on siitä elokuisesta päivästä asti ollut paljon itkuherkempi kuin aiemmin, ja asia tosiaan pyörii edelleen mielessä päivittäin.

IMG_7269xEilen kun mun äiti lähti Ouluun takaisin, iski tyttärellemme hätä. Viimeksi meiltä lähtivät vielä mummu ja Mörkö, ja sitten takaisin tulikin pelkkä mummu. Tuleeko mummukaan enää takaisin tämän kerran jälkeen? No tulee, me vakuuteltiin. Juteltiin pitkät pätkät, lohduteltiin ja vakuuteltiin, mutta uni ei vain meinannut yöllä tulla, itketti vain. Aamulla sitten helpotti, kun sai soittaa mummulle, ja kuulla että siellä hän on omassa kodissa, ja on käynyt ajamassa pyörällä kauppaan.

IMG_7276xMeillä onneksi on huomenna neuvola, ja toivon että saadaan sieltä apua tämän asian käsittelyyn. Olen myös siitä helpottunut että kolmevuotiaamme osaa kertoa itse silloin kun surettaa, ja edes yrittää käsitellä asiaa, ettei se jää vaivaamaan käsittelemättömänä taakkana hamaan tulevaisuuteen asti. Haluan vain löytää oikeat keinot auttaa ja tukea.

IMG_7281xTiedän ettei hän unohda Mörköä koskaan, ja musta on ihanaa että he saivat tuntea edes kolmen vuoden ajan, mutta pienen suru tuntuu itsestäkin hirveän raskaalta. En haluaisi että meidän tytöt ikinä joutuisivat kokemaan surua, kuten ei varmaan kukaan vanhempi haluaisi omien lastensa kohdalla. Tietenkin elämän realiteetit täytyy ottaa huomioon, surukin kuuluu elämään. Mutta silti, tuntuu niin pahalta toisen puolesta, en halua että tämä asia varjostaa muuten niin iloisen ja onnellisen tyttäremme päiviä tai öitä enää. Toivottavasti neuvolassa osataan kertoa enemmän!

Onko teillä mielessä mitään hyvää kirjaa tai satua joka voisi auttaa käsittelemään asiaa? Oletteko itse olleet samassa, ikävässä tilanteessa? Miten olette auttaneet lasta surun yli?


Täällä ollaan taas

02.09.2014

Tuntuu vaikealta alkaa kirjoittamaan, olen pyöritellyt lauseita päässä koko päivän, aloittanut kirjoittamaan monta kertaa, pyyhkinyt pois ja aloittanut alusta. Mulla ei suinkaan ole ideoiden puutosta bloggaamisen suhteen, mulla on vihko täynnä ideoita, muistiinpanoja, ja innostusta kirjoittaa löytyy enemmän kuin tarpeeksi, mutta jotenkin viikonlopun jälkeen on vaan niin vaikea aloittaa. Tuntuu että kaikki mitä kirjoitan on väärin jollain tavalla. Mulle tulee huono omatunto siitä, että yritän palata normaaliin arkeen, enkä mieti Mörköä 24/7 vaikka suru onkin läsnä. Mulle tulee myös huono omatunto jos en kirjoita mitään ja suren vain.

Tuntuu jotenkin tosi väärältä ajatella kirjoittamista vaikkapa vaatteista, miten voisin miettiä jotain lasten kenkiä, kun olen juuri menettänyt rakkaan läheisen, joka oli mulle se pikkuveli (kylläkin karvainen versio) jota mulla ei koskaan ollut? Tosiasia on kuitenkin se, että en mä voi tätä blogia miksikään surublogiksi muuttaa, enkä haluakaan. Mun täytyy vaan käsitellä nämä asiat itse, ja perheen kesken, ja yrittää jatkaa blogissa mahdollisimman normaalisti. Se ei tarkoita missään nimessä, että en enää surisi. Ja kyllä, perustelen ja väännän tätä rautalangasta nimenomaan siksi, että mulla on niin huono omatunto, ja syyllistän itseäni tästä kokoajan.

Nyt kuitenkin niitä kuulumisia! Lauantaina me ehdittiin viedä tytöt meidän ystäväperheen kanssa Helsingin Venetsialaisiin, ja siellä riitti hurjasti nähtävää molemmille. Tiara uskalsi käydä paloautossa sisällä ihan yksin, ja tutustumassa laivaan Oton kanssa. Pomppulinna oli jälleen kerran ihan huippuhauska, ja fiksusti organisoitu, sillä pomppimaan pääsi kerralla vain muutama lapsi, joten ei tarvinnut pelätä että siellä saa joku nenilleen tungoksessa kun kaikki riehuvat ja pomppivat.

IMG_3370 IMG_3384 IMG_3407 IMG_3448Molempien tyttöjen suurin suosikki taisi kuitenkin olla temppurata, jonka kohokohta oli selkeästi sellainen tunneli josta sai ryömiä. Zeldakin niin hienosti ryömi sieltä läpi ja kikatti, milloin siitä tuli noin iso?! Pyörittiin juhlissa pari tuntia ja lapsilla oli hauskaa. Eilen mulla oli tapaaminen Raflassa, ja tänään onkin sitten ollut ihan tavallinen kerhopäivä. Tiara toi tänään kotiin ensimmäisen kerhossa askartelemansa taideteoksen, ja tulin siitä kyllä niin iloiseksi ja ylpeäksi että! Muistan vielä miten jännitin ja iloitsin aina kun sain viedä jotain tarhassa tai koulussa askarreltua äidille, se oli niin ihana tunne kun tiesi ilahduttavansa äitiä. Mä oon aina ollut tosi huono pitämään lahjoja salassa, ja mulle teki silloinkin aina tosi tiukkaa pitää joku äitienpäiväkortti tai -askartelu piilossa oikeaan päivään asti.

IMG_3424 IMG_3433 IMG_3439 IMG_3443Vaikka olen pitänyt kaikesta muusta taukoa, treenit olen tehnyt tunnollisesti joka päivä. Parasta on ollut käydä juoksemassa illalla, raivomusiikit täysillä pauhaten ja kaiken unohtaen. Kirjoitan tällä viikolla lisää treeneistä, nyt on menossa jo kolmas viikko. Mulla on onneksi myös kaksi ihanaa pientä kannustajaa täällä kotona, joista pienempi kyykkää aina kun minäkin, ja isompi tekee kuperkeikkoja taukoamatta. Zelda on myös kiinnostunut ilmeisesti spagaateista, tai ainakin siltä vaikuttaa uuden lempiharrastuksen perusteella:

IMG_3488Otto- raukka joutui aloittamaan uuden pestinsä Kideblogeissa tämän surun keskellä, mutta kunnioitettavan hyvin hän silti on suoriutunut. Ihanaa kun saatiin meidän ensimmäinen miesvahvistus mukaan, enkä voisi olla ylpeämpi siitä että hän on juuri mun rakas aviomieheni. Tervetuloa joukkoon muru!

Haluan kiittää vielä täällä teitä kaikkia kauniista sanoista, ja tuesta jota olette meille osoittaneet viime päivinä<3 Mulla ei riitä nyt voimat edellisen postauksen kommentteihin vastaamiseen, sillä ne herättävät niin paljon tunteita. Mutta jokaikisen olen lukenut, ja tulen lukemaan vielä monta kertaa, aina kun suru iskee voimakkaana. Kyllä tämä tästä, pakkohan sen on. Blogissa palaan pikkuhiljaa takaisin arkeen, huomenna luvassa ainakin Tiaran upouusia vk-kenkiä, sekä treenijuttuja.

Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille ja kiitos <3