Sain toiveen, että esittelisin itseni ja jakaisin elämäntarinani, kun lukijani kertoi että ei tiennyt edes mun syntyneen Helsingissä, vaan ajatteli että olen syntyperäinen oululainen. Olen aina välillä vastaanottanut näitä toiveita ennenkin, ja ajatellut että vastahan mä esittelin itseni silloin kun muutin blogini kanssa Indiedaysille. Koin kuitenkin sellaisen realisaation tässä, että hitsi vieköön, siitä on nyt k o l m e vuotta, kun mun blogi muutti tänne. Kolme vuotta. Se ei taidakaan olla ihan vasta, kun se on melkein puolet koko mun blogin olemassaolosta. Samalla tajusin myös, että pian olen tehnyt blogia työkseni kauemmin, kuin kerkesin sitä tehdä harrastuspohjalta. Niin nopeasti aika kuluu.

Tarinan alku

Mutta eipä hypätä asioiden edelle, vaan aloitetaan ihan alusta. Moikka, olen Iina, 26 vuotta. Olen kolmen lapsen äiti, intohimoinen yrittäjä ja Oton vaimo, jonka mielestä arki on ihmisen parasta aikaa.

Synnyin 26 vuotta ja neljä kuukautta sitten Kätilöopiston sairaalassa Helsingissä, äitini ainoaksi lapseksi. Lapsuuteni vietin äidin kanssa kahdestaan Helsingissä, Ruoholahdessa ja Lauttasaaressa asustellen, ja Ruoholahdessa ja Kalliossa koulua käyden. Kaikki loma-ajat tosin vietin Oulussa, äidin puolen suvun luona. Välillä asuin mummolassa pari kuukauttakin putkeen, kun kesälomat koulusta olivat niin pitkiä.

Kahden kodin tuska

Olen aina kokenut jonkinlaista kahden kodin tuskaa, kun sydän on aina ollut puoliksi Oulussa ja puoliksi täällä Helsingissä. Olen sydämeltäni niin stadilaistyttö kun vain mahdollista, rakastan mukulakiviä, Esplanadin puistoa, Kiseleffintaloa ja sporassa istumista kuulokkeet korvilla. Olen opetellut uimaan Kallion Urheilutalolla, laulanut suvivirttä joka kevät Tuomiokirkossa ja pyöräillyt pitkin Ruoholahden katuja kavereiden kanssa. Olen kuitenkin ihan pienestä asti ollut todella perhekeskeinen, ehkä juuri siksi että me oltiin äidin kanssa kahdestaan. Olen aina kaivannut mun rakasta sukua ympärille. Ja vaikka stadia puhunkin pääosin, niin kyllä multa vääntyy Oulun murre heti kun puhun jonkun oululaisen kanssa.

Muutto Ouluun ja äidin sairastuminen

Mun äiti sai töitä Oulusta mun ollessa kasiluokalla, ja musta tuntui että mun elämäni suurin toive toteutui, kun alettiin valmistelemaan muuttoa Ouluun jouluna 2005. Saatiin asunto Oulun keskustasta, ostettiin auto ja kävin tutustumassa uuteen kouluuni. Kaikki oli hetken aikaa ihan täydellistä, kunnes kolme kuukautta meidän muuton jälkeen eräänä tiistaiaamuna mun äiti sai aivoinfarktin ja molemminpuolisen keuhkoveritulpan. Se tarina on pitkä, ja surullinen, eikä se oikeastaan ole vieläkään ohi. mutta koen että ollaan silti äidin kanssa selvitty siitä voittajina, ainakin niin voittajina kuin noin hirveistä asioista on mahdollista selvitä. Aivoinfarkti vaikuttaa edelleen meidän elämään, mutta sen läpikäyminen äidin kanssa on tehnyt musta kuitenkin sen ihmisen kuka tänä päivänä olen. Välillä äidillä tulee vieläkin vaikeampia kausia, ja silloin on mun tehtävä olla tukena niin hyvin kuin pystyn.

Teinivuodet ja muutto takaisin Helsinkiin

Äidin sairastelun jälkeen mä elin muutaman vuoden Oulussa aivan tavallista teinielämää bileineen, draamoineen ja ystävineen, ja kävin lukion, sekä valmistuin ylioppilaaksi. Matkustin ystävien kanssa Hki-Oulu -välin lisäksi Ruotsissa ja Englannissa, muutin ensimmäiseen omaan vuokrakämppään ja seurustelin. Samalla veri veti kuitenkin takaisin Helsinkiin. Mun oli vaan pakko myöntää itselleni, että vaikka kaipasin kuinka Ouluun sukulaisten luokse, se oli mulle vaan liian pieni kaupunki. Koin että en voinut tavoitella siellä omia unelmiani, kaipasin tilaa ja mahdollisuuksia. Kaipasin ehkä myös uutta alkua, Oulu muistutti joka päivä äidin sairastumisesta, ja elämäni vaikeimmista vuosista. Niinpä hain Helsinkiin parturi-kampaajakouluun, ja pääsin kuin pääsinkin juuri sinne minne halusin: ruotsinkieliselle pa-ka-linjalle Arabianrantaan.

Heinäkuussa 2010 sain asunnon Ullanlinnasta, jonne muutin tarmoa täynnä. Edessä oli oma elämä rakkaassa kotikaupungissa, elämä joka oli vain mun itseni käsissä. Musta tuntui että kaikki ovet oli avoinna ja mä pystyin ihan mihin vaan. Todellisuus iski kuitenkin aika nopeasti vasten kasvoja, ei se elämä opintotuella kaukana perheestä ollutkaan niin kovin hohdokasta. Vaikka mulla oli paljon kavereita ja tekemistä, olin oikeastaan välillä tosi yksinäinen ja surullinen, ja hukassa. Parturi-kampaajan ura ei tuntunutkaan yhtään omalta, vaikka tykkäsin leikata hiuksia. Luulin että se oli juuri sitä mitä halusin, mutta sitten kun se ei ollutkaan, en oikein tiennyt että mitä ihmettä mä lähtisin elämälläni tavoittelemaan.

Oton tapaaminen

Juuri silloin, uutenvuotena 2010 mun elämään asteli Otto. Otto, joka oli ihan yhtä hukassa kuin minäkin. Me ihastuttiin, rakastuttiin, ja reilu kuukausi meidän ensitapaamisesta huomasin olevani raskaana. Yhdessä me ei oltukaan niin hukassa, vaan kaikki palaset tuntuivat loksahtelevan kohdilleen, ainakin meidän mielestä. Moni muu oli vähän toista mieltä, ja onhan se totta että eihän se hirveän loistavaa tulevaisuutta yleensä lupaa, jos on 19-vuotiaana raskaana kuukauden tuntemisen jälkeen. Me kuitenkin oltiin alusta asti tässä yhdessä, ja mulla oli syvä luottamus siihen että Otto haluaa rakentaa mun kanssa yhteisen elämän.

Unohdin koko Ullanlinnan kodin, ja vietin kaiken aikani Oton huoneessa neljän äijän solukämpässä raskauden ensimmäisinä viikkoina. Alettiin etsimään yhteistä kotia, ja rakentamaan yhteistä elämää. Kolmen kuukauden seurustelun jälkeen muutettiin ensimmäiseen yhteiseen kotiin, kauas Kantakaupungista ja mukulakivistä. Koulu jäi kesken, se ei vaan tuntunut omalta jutulta muutenkaan, ja halusin keskittyä vauvaan valmistautumiseen. Toukokuussa 2011 perustin tämän blogin, ja siitä se sitten lähti.

Esikoisen syntymä

Syyskuussa 2011, yhdeksän kuukautta meidän tapaamisen jälkeen, Otto kosi mua mun syntymäpäivänä, ja mentiin kihloihin. Kaksi päivää sen jälkeen syntyi meidän esikoinen. Hän tuli maailmaan pylly edellä ja kuukautta liian aikaisin, 46 sentin mittaisena kirppuna. Olin aina haaveillut olevani nuori äiti, ja kun sain vauvan rinnalleni ensimmäistä kertaa, mä tiesin että äitiys on juuri se mitä olen elämältä halunnut. Me oltiin haljeta onnesta ja rakkaudesta.

Ensimmäinen vauvavuosi oli helppo, ja pari kuukautta ennen esikoisen 1v-synttäreitä me annettiin toiselle vauvalle lupa tulla. Ja vauvahan päätti tulla heti kun sai luvan. Blogini oli kasvanut tasaisesti, ja joulukuussa 2012 sain paikan uudesta perheblogiportaalista. Olin onneni kukkuloilla, säännöllinen bloggaaminen ja kirjoittamiseen laitetut tunnit alkoivat tuottaa tulosta, ja sain joukon samanhenkisiä mahtavia äitibloggaajia ympärilleni.

Kahden lapsen äitiys & häät

Huhtikuussa 2013 meidän toinen vauva syntyi. Hän tuli ihan oikein päin, synnytys kesti kaksi ja puoli tuntia, ja vauva kerkesi kolmella ja puolella tunnilla täysiaikaiseksi. Toinen vauvavuosi ei ollut ihan niin seesteinen kuin ensimmäinen, ja puolentoista vuoden ikäero ei ollut ehkä se kaikkein helpoin. Oikeastaan toinen vauvavuosi oli varmasti perhe-elämäni rankin, järjestettiin nimittäin samaan aikaan meidän häitä, ja Otto teki melkein koko ajan seitsenpäiväistä työviikkoa siinä samalla. Blogikin alkoi viedä enemmän aikaa,  ja pätkittäiset yöunet veivät voimia.

Helmikuussa 2014 saatiin kuin saatiinkin häät järjestetyksi ja musta tuli Oton vaimo. Keskimmäisen täytettyä yksi vuotta, alkoi arkikin helpottaa. Saatiin taas nukkua. Käytiin Oton kanssa häämatkalla Berliinissä, ja nautittiin tasaisesta arjesta. Esikoinen aloitti metsäkerhossa, jota hän rakasti.

Lapsiperhearkea ja paljon töitä

Tammikuussa 2015 mun blogi muutti tänne Indiedaysille, ja olin innoissani siitä että blogista oli tullut mulle ensimmäistä kertaa ihan varteenotettava työ. Se jäi kuitenkin sivutyöksi, kun mulle tarjottiin korufirmasta paikkaa sisällöntuottajana. Yhtäkkiä oltiin keskellä ruuhkavuosia, minä kahden työn välissä ja lapset päiväkodissa. Se oli mahtavaa, intensiivistä, inspiroivaa ja välillä rankkaa. Nautin kuitenkin hurjasti molemmista töistäni, ja lapset olivat päiväkodissa vain kolme päivää viikossa. Saatiin sopivasti sekä yhteistä aikaa, että aikuisten aikaa. Matkustettiin Oton kanssa kahdelleen Tukolmassa ja Lontoossa. Pikkuhiljaa alettiin haaveilemaan vielä yhdestä pikkuisesta, jolle tuntui olevan tilaa meidän perheessä.

Haaveita kolmannesta vauvasta

Häntä ei kuitenkaan alkanut kuulua ihan heti. Vuonna 2016 tein kovasti töitä vuoden ensimmäisen puolikkaan, ja kesäkuussa 2016 tein sitten positiivisen raskaustestin. Me oltiin niin onnellisia että se tuntui ihan epätodelliselta. Heinäkuussa mut irtisanottiin mun sisällöntuottajan työstä, ja hetken olin ihan pihalla, että mitäs nyt tapahtuu. Onneksi mulla oli mun blogi, enkä pudonnut tyhjän päälle. Päädyin perustamaan oman yrityksen, ja samalla kun kasvatin yritykseni liikevaihtoa, kasvatin myös mahaa.

Muutettiin isompaan kotiin, ja mä tein töitä läpi raskauden. Viime helmikuussa meidän rakas kuopus syntyi, ja loput vaiherikkaasta vuodesta voi lukea tuoreesta vuosikoosteesta. Nyt on tammikuu 2018, ja takana on pian seitsemän vuotta sekä äitiyttä, että bloggaamista. Tällä hetkellä olen juuri siinä missä haluankin olla, meidän kodikkaassa just meidän perheelle sopivassa kodissa, miehen kanssa johon olen korviani myöten rakastunut, kolmen ihanan tytön äitinä, unelmieni työssä oman itseni pomona ja sata rautaa tulessa.

Kuka olen vuonna 2018? Olen edelleen se sama Iina. Haaveilen suurista, mutta en niin suurista, etten pystyisi toteuttamaan.  Mun unelmat on tavoitteita. Nautin edelleen arjesta. Viikon paras hetki voi hyvin olla automatka eskarista kotiin, kun saa oivaltaa yhdessä oman lapsen kanssa jotain mahtavaa. Tai se voi olla maanantai-ilta, kun saa katsoa vauvan makaavan X-asennossa pienessä pallomeressä keskellä sotkuista olkkarin lattiaa, nauramassa sydämensä kyllyydestä. Uskon siihen, että lasten kanssa voi elää ihan täysillä, oman perheensä näköistä elämää. Haluan välittää arjen ilosanomaa, ja se on kautta vuosien ollut blogini kantava teema.

Ymmärrän erilaisuutta ja tiedostan, että on uskomattoman monta tapaa elää onnellista ja mahtavaa elämää. Ei ole olemassa vain yhtä versiota hyvästä arjesta, vanhemmuudesta, aikuisuudesta, parisuhteesta tai urasta. Jokaisella on omansa. Saan voimaa muiden auttamisesta, ja hyväntekeväisyys on tärkeä osa mun elämää. Yritän olla tiedostavampi ja fiksumpi kuluttaja ihan joka päivä, mutta samalla rakastan muotia, tyyliä, sisustusta ja kauniita asioita. Kuinka tehdä hyviä valintoja, mutta silti itsensä näköisesti? Siinä yksi suurimpia tavoitteitani tällä hetkellä. Tärkeintä elämässä mulle on perhe, ja perheestä ja läheisistä huolehtiminen. Juon ennemmin kahvia kuin teetä, olen höpsähtänyt lastenvaatteisiin, olen koukussa Ahaa-pikkupaloihin ja osaan ulkoa Fröbelin palikoiden tuotannosta ainakin puolet.

Siinäpä minä ja mun elämä pähkinänkuoressa. Hauska tutustua teihin, jotka luette näistä jutuista ensimmäistä kertaa, ja tervetuloa mukaan lukemaan!

Sattui vastaan niin hauska haaste että oli pakko tarttua itsekin: 10 profiilikuvaa, 10 vuotta. Tämä Mamma rimpuilee -blogista lähtöisin oleva postausidea on niin mahtava että en epäröinyt hetkeäkään vaan rupesin selaamaan profiilikuvakansiotani naurunpyrskähdysten saattelemana. Tässä siis tulee kymmenen kuvaa mun kymmeneltä Facebookissa vietetyltä vuodelta, kronologisessa järjestyksessä.

#1 – 2007. Tällä kuvalla mä liityin Facebookiin vuonna 2007. Kuva on otettu mun ekoissa järjestämissäni kotibileissä ikinä, 2007 marraskuussa. Muistan sen illan vieläkin niin hyvin, koska mua jännitti ihan superisti että tuleeko meille edes ketään ketä olin kutsunut. Tulihan meille, ja hauskat juhlat oli ja kämppäkin pysyi kunnossa. Näiden jälkeen biletittiin vähän villimminkin sitten, mutta onneksi ei koskaan mitään kovin pahaa tapahtunut tai kämppä mennyt hajalle. Netta ja Emmis, Alppila in my mind <3

#2 – 2008. Ihana mustavalkoinen filtteri ja vuosi 2008. Muistan vieläkin tuon topin, koska ostin sen Topshopista Tukholman reissulla, ja kun olin käyttänyt sitä kerran niin hukkasin sen jonnekin! Se oli ihana toppi. Kymmenen vuotta sitten oli tosi trendikästä laittaa kuvaan photofiltrellä mustat kehykset jotta se muka näytti hienommalta IRC-galleriassa. Vähänpä silloin tiesin, ei hyvänen aika.

 

#3 – 2009. Tämän kuvan otti mun serkku neljävuotiaana, siksi istun lattialla mustassa juhlamekossa keskellä kuumaa kesäpäivää. Valjastin serkun valokuvauspuuhiin kun hän oli meillä yökylässä ja halusin uuden profiilikuvan. Tuo mekko oli mun rippijuhlamekko, ilmeisesti tuntui hyvältä idealta pukeutua siihen profiilikuvaa varten. Mulla on se vieläkin tallessa, se on ihanan ajaton polvipituinen mekko levenevällä helmalla. En tosin ole käyttänyt varmaan tuon kuvan ottamisen jälkeen. Kai se pitäisi konmarittaa pois, mutta siihen liittyy muistoja.

#4 – 2010. Tämä kuva oli myös mun ylioppilasjuhlien kutsussa, otin sen oikein sitä varten kaverin kanssa mun ekassa omassa kodissa, johon olin muuttanut muutamaa kuukautta aiemmin äidin luota. Aika hurjat meikit mutta ei hurjimmat mitä sinä keväänä oli, mä meikkasin silloin tosi paljon. Muistan tuon kevään muutenkin, viimeiset yo-kirjoitukset ja 25 asteen pakkaset jotka ainakin herättivät kunnolla kirjoituksia varten.

#5 – 2011. Tässä kuvassa me oltiin seurusteltu Oton kanssa muutama kuukausi ja mä odotin Tiaraa, asuttiin jo meidän ekassa yhteisessä kodissa ja olin aloittanut bloggaamisen muutamaa viikkoa aiemmin. Näytän aidosti onnelliselta, toisin kuin edellisen kuvan aikaan. Naurattaa vaan nuo mun kulmakarvat, muistan että niistä tuli kommenttia blogiinkin silloin ja ajattelin vaan että ”minähän meikkaan omat karvani miten haluan”. Näin jälkeenpäin voin kiittää teitä vinkeistä joilla kesti vielä muutama vuosi upota tähän kovaan kaaliin, hah!

#6 – 2012. Zeldan odotusaikana mun tukka oli niin hyvässä kunnossa, ai että olisin iloinen jos saisin vielä kasvatettua tästä tukasta yhtä pitkän kuin vuonna 2012 ja 2013. Tämä kuva on taidettu ottaa hetkeä ennen kuin muutettiin, muistan tuolta ajalta alkuraskauden väsymyksen ja migreenit sekä epätodellisen onnellisuudentunteen, ”apua miten ihanaa, meille tulee toinen vauva!”.

#7 – 2013. Tässä kuvassa Zelda on kolme päivää vanha, ja mä muistan tuon hetken kuin eilisen. Mä olin haljeta onnesta ja oli ihanaa olla pienen kanssa kotona, iloitsin silloin siitä että päästiin kotiin vain 30h synnytyksen jälkeen, kun ensimmäisellä kerralla sairaalassa vierähti yli viikko. Zelda ihana pieni menninkäinen siinä mun sylissä, aww miten pieni tyyppi! Tässäkin tukka oli vielä hyvässä kunnossa kun en värjännyt kertaakaan raskausaikana, ja pitkä kun en edes leikannut sitä.

#8. – 2014. Kirsikkapuut kukkivat ja ne oli pakko ikuistaa tämän kuvan taustalle. Mulla oli 2014 keväällä ponnarivaihe ja pidin ihan kokoajan pidennettyä tukkaani korkealla ponnarilla. Olisiko liittynyt yksivuotiaaseen Zeldaan että koin kiinni olevat hiukset kätevänä. Kaulakorulla on ainakin ihan kiitettävästi kokoa, apua!! Se taisi olla statement-kaulakorujen kulta-aikaa.

#9 – 2015. Keväällä 2015 olin juuri aloittanut markkinointiassistentin hommat ja lapset olivat menneet päiväkotiin. Se oli hektistä aikaa mutta olin niin innoissani ja oli ihanaa tehdä kolmen ja puolen kotivuoden jälkeen jotain ihan omaa. Tämä asu oli työtapaamista varten, start up-toimistolla meininki oli pukeutumisen suhteen aika paljon rennompaa niin kai se piti ikuistaa kun kerrankin oikein panostin. Tosin meni jo melkein vähän tätimäisen puolelle näin jälkeenpäin tarkasteltuna. Tuo hiekan vaalea tukanväri oli kuitenkin aika kiva, ehkä kokeilen sitä joskus vielä uudelleen.

#10 – 2016. Viime vuosi ja violetti tukka, ai että!! Tästä vähän vastapainoa edellisen kevään tätityylille. Mä rakastin rakastin rakastin tuota tukkaa vaikka se vaatikin hurjasti ylläpitoa, jolle ei kahden työn ja kahden muksun arjessa oikein koskaan tahtonut löytyä aikaa. Tässä kuvassa nään kuitenkin itseni enemmän kuin peilissä tällä hetkellä, ja se tarkoittaa sitä että nyt alkaa olla korkea aika tehdä jotain omalle ulkonäölle. Ensi viikolla saattaa olla että näytän taas enemmän itseltäni!

Olipa hauskaa palata näihin kuviin ja tunnelmiin hetkeksi ja vähän analysoida omaa ulkonäköä kymmenen vuoden ajalta. Aika kreisiä että olen ollut Fb:ssä yli kymmenen vuotta, siis vastahan mä liityin sinne ja se oli ihan uusi juttu.

Tämä oli ihan mahtavan hauska postausidea, on ollut tosi kiva lukea muiden postauksia aiheesta!

Mikä kuva oli teidän mielestä paras, mikä pahin?

Olen mukana Indiedaysin ja Alwaysin #LikeAGirl -kampanjassa, jonka myötä sain tehtäväkseni pohtia tyttöyden takia kohtaamiani ennakkoluuloja. Always jatkaa työtään tyttöjen itsetunnon vahvistamiseksi murrosiässä ja sen jälkeen rohkaisemalla tyttöjä uhmaamaan kaikkia ennalta-asetettuja rajoitteita ja olemaan lyömättömiä – #LikeAGirl.

Kahden pienen tytön äitinä tämä aihe erityisesti herättää mussa sekä tunteita, että ajatuksia suuntaan jos toiseenkin. Mä olen siitä onnellisessa asemassa, että kukaan ei ole koskaan sanonut mulle että en voisi tai saisi tehdä jotain koska olen tyttö. Tietenkin päiväkodissa on sanottu jotain poikaväreistä, minä kun tykkäsin dinosauruskuvioista, prätkähiiristä ja sinisestä vielä tarhaiässä, ja pukeuduin usein poikamaisina pidettyihin vaatteisiin. Se ei kuitenkaan koskaan suuresti vaikuttanut mun itsetuntoon, mä olin prätkähiirisukistani ylpeä, enkä välittänyt.

Vaikka mulle ei ole sanottu että en voisi tehdä jotain, musta on silti tehty oletuksia sukupuolen perusteella. On haukuttu sillä ikävällä h:lla alkavalla sanalla, koska tykkäsin juhlia ja pitää hauskaa.  On sanottu niin, vaikka ei ole tiedetty mitään mun elämästä oikeasti. Koska olen tyttö. Jos en olisi tyttö, se sana ei olisi ollut se sana vaan jotain ihan muuta.  Te tiedätte kyllä sen sanan mitä tarkoitan, ja se sana on ruma. Näettekö tässä kuvassa huoran, vai kahden lapsen naimisissa olevan äidin?

Ehkä vähän huijasinkin ensimmäisessä kappaleessa, vahingossa, on mulle sanottu että en saa tehdä jotain koska olen tyttö. En saanut juhlia, deittailla ja pitää hauskaa vapaasti nuorena, koska mut tuomittiin siksi, enkä todellakaan ollut ainoa. Koska olen tyttö, mun olisi pitänyt käyttäytyä teini-iässä kuin nunna välttääkseni saamasta mainetta, jollaista en ansainnut. Sen maineen nimittäin saa ihan helposti jos on tyttö, vaikka mitään syytä ei olisikaan. En ole koskaan kohdannut näitä ennakkoluuloja miesten taholta, nämä ovat tulleet naisilta, tytöiltä. Heiltä, joiden pitäisi yhdessä kaataa ennakkoluulot ja ymmärtää, että se että on tyttö voi tarkoittaa ihan mitä tahansa, eikä ahdasta ja yhtenäistä muottia.

Mä toivon että siinä vaiheessa kun meidän tytöt ehtivät teini-ikään, kukaan ei enää käytä tuota hirvittävää sanaa vaan kaikki tytöt saavat elää elämäänsä juuri niinkuin itse haluavat, tulematta tuomituiksi kenenkään taholta. Ja jos joku sellaista sanaa käyttää, mä aion tehdä selväksi että kukaan muu ei voi heitä määritellä, ja sanat ovat vain sanoja.

Meidänkin lapsiin käsitykset tyttö-ja poikaväreistä ja tyttöjen ja poikien piirroshahmoista ovat jo iskostuneet. Eivät meidän toimesta, vaan päiväkodin ja uusien kavereiden myötä. Vaatekaupassa ei voi ostaa äidin mielestä kivoja mustia leijonakuvioisia leggingsejä, koska esillä olevassa myyntikuvassa legginssit ovat pojalla päällä. He eivät halua käyttää samoja vaatteita, joita pojat käyttävät.

Mua ei haittaa se niin kauan, kun kyseessä on heidän omat makumieltymyksensä, jotka vaikuttavat vain heihin itseensä (he eivät halua itselleen jotain koska ne ovat poikien juttuja). Mutta jos joskus tulee eteen tilanne, jossa he haluaisivat tehdä jotain, mutta eivät uskalla, ”koska se on poikien juttu”, silloin mä aion vaikuttaa. En myöskään halua, että he koskaan sanovat jollekin toiselle, tytölle tai pojalle, että he eivät voi tehdä jotain koska se on tyttöjen tai poikien juttu.

Linkkasin aiemmin Alwaysin #LikeAGirl –kampanjavideon ja kirjoitin aiheesta tekstin jonka voi lukea täältä. Joku kommentoikin minulle silloin, että ei tarvitse kampanjaa kertoakseen itselleen mitä voi tai ei voi tyttönä tehdä. Hienoa että joku on niin onnekkaassa asemassa, iso osa maailman naisista kun ei ole! Vaikka sitä ei jatkuvasti arjessa tajua  miten paljon naisia arvostellaan ja luokitellaan sukupuolen perusteella, se ei tarkoita etteikö sitä vieläkin tapahtuisi. Sitä ei tarvitse eikä saa hyväksyä.

Oletteko te kohdanneet ennakkoluuloja sukupuolenne takia? Millaisia?

Äidillä on tänään synttärit, ja ajattelin kirjoittaa tänään sen kunniaksi mun äidistä, ja siitä mitä äiti mulle merkitsee. Te tiedätte, että me ollaan aina oltu äidin kanssa kahden, ja uskon että sillä(kin) on suuri merkitys siihen, että ollaan ihan superläheisiä. Mä olen kokenut äidin kanssa paljon, ja käynyt läpi hurjan vaikeita asioita. Olen aiemminkin kirjoittanut omista kokemuksistani näiden asioiden parissa, mutta tänään keskityn äitiin.

Mun äiti on vahva nainen, vahvin kenet tunnen. Silloin kun mä synnyin, vuonna 1991, mun äiti asui täällä Helsingissä, vaikeassa tilanteessa vailla tukiverkkoja. Äiti sai mut yksin, ja odotti mua yksin alusta asti, mutta ainoat muistot mitä koskaan olen kuullut äidiltä, niin lapsena kuin nyt aikuisena, vauva-ajastani, ovat positiivisia. Ei koskaan valituksen sanaa siitä, että yksin olisi ollut rankkaa, ei ollenkaan. Se oli kuulemma elämän parasta aikaa.

Lama-aikana yksinhuoltajalla ei ollut helppoa, mutta mä en koskaan huomannut sitä meidän arjessa. Äiti teki aina parhaansa, että meillä oli kaikki mitä tarvitsimme. Ei ehkä jokavuotisia ulkomaanreissuja, mutta laivaristeilyt ja matkat Ouluun sukulaisten luokse ovat ihania muistoja, joita äiti tarjosi minulle niin usein kuin pystyi. Äiti teki paljon töitä isossa firmassa tärkeässä asemassa mun lapsuusvuosina, enemmän kuin moni tekee tupla-ajassa.

Sen sijaan että olisin ollut aina ensimmäinen joka vietiin päiväkotiin ja viimeinen joka haettiin (olin mä usein sitäkin), äiti otti mua mukaan töihinsä niin paljon kuin mahdollista. Ei tietenkään niin että olisin nakottanut toimistolla piirtämässä Paintilla koko päivän, vaan kaikille kursseille, koulutusmatkoille ja muille. Totuin pienestä asti olemaan paljon aikuisten seurassa, osaamaan hyvät pöytätavat ja järjestämään itselleni hauskat Barbieleikit silloin kun äiti oli kokouksessa.

Noihin reissuihin liittyy paljon hyviä muistoja, niin mulla kuin äidilläkin. Iltaisin kokouksen jälkeen käytiin hotelleissa uimassa, ostettiin suolapähkinöitä ja luettiin kirjoja. Ne olivat kivoja breikkejä arkeen. Äidille tuo on varmasti ollut ainakin jossainmäärin rankkaa, siinä missä muut rentoutuivat hotellin pubissa koulutusten jälkeen, äiti harrasti mun kanssa ja antoi mulle aikaa. Omia valintoja, kyllä, mun mielestä hienoja sellaisia. Sen sijaan että mut olisi tyrkätty hoitoon pitkiksi ajoiksi usein, mä sain olla mukana itse.

Äiti sairastui ensimmäisen kerran masennukseen mun ollessa ala-asteella. En voi edes kuvitella kuinka rankkaa se on ollut äidille, koska itse en koskaan huomannut masennusta silloin. Se mitä mulle on jäänyt siitä ajasta mieleen, on että äiti oli ensimmäistä kertaa kesälomia lukuunottamatta pitkän ajan kotona mun kanssa, ja teki kaikkensa ettei masennus näkyisi mun arjessa.

Silloin äiti ei jäänyt sänkyyn makaamaan, vaan haki mua koulusta usein, vei mut Stockmannille syömään katkarapuleipiä joka perjantai, ja keksi kaikkea hauskaa. Se, mikä mulle oli hauskaa vaihtelua, oli äidille varmasti ihan hirveää aikaa, niinä hetkinä kun hän oli yksin ajatustensa kanssa eikä keskittynyt muhun. Itsekin masennuksen kokeneena, tiedän että masentuneena ei tee mieli tehdä mitään, ei nähdä ketään, ei edes puhua kenellekään. Miten äiti teki sen, sitä en tiedä.

En muista kuinka pitkästä ajasta oli kysymys, mutta jonkin ajan kuluttua äiti sitten palasi töihin. Mä vaihdoin yläasteelle ja elettiin tasaista, turvallista elämää. Tehtiin elämämme ensimmäiset yhteiset ulkomaanmatkat Kreikkaan ja Irlantiin, ja noihin vuosiin liittyy paljon hyviä muistoja. Yläasteen puolivälissä äiti sai töitä Oulusta, kotikaupungistaan, ja niin me ostettiin auto ja muutettiin Oulun keskustaan, jouluna 2005.

Äidille oli varmasti ihanaa olla ensimmäistä kertaa äidiksitulon jälkeen lähellä kaikkia läheisiä, turvaverkkojen ytimessä. Äiti viihtyi uudessa työssään, ja mä sain heti kavereita koulusta. Nähtiin sukulaisia ja tehtiin kaikkea sitä, mitä ei oltu ennen voitu tehdä. Piipahdettiin serkuille kylään tavallisena tiistai-iltana, ja käytiin isovanhempien luona niin usein kuin mahdollista. Ne kolme kuukautta, jotka tätä uutta elämää kestivät, olivat ihania. Sitten tuli  tiistai, 28.3.2006.

Heräsin aamulla äidin tuskaiseen huutoon. En voi kuvitella tuskaa jota äiti on silloin joutunut kokemaan, mutta tiesin että silloin oli hätä. Soitin ambulanssin, ja lähdin äidin kanssa sairaalaan. Mä muistan nämä hetket vieläkin ihan valokuvan tarkasti, muistan mikä biisi soi ambulanssissa, muistan kuinka äiti kärrättiin tarkkailuosastolle ja mut jätettiin yksin hänen kanssaan pitkäksi ajaksi. Äiti itki ja huusi tuskasta, eikä kukaan auttanut. Muistan pyytäneeni hoitajalta äidille panadolia, koska äidillä on pää kipeä.

Olin yksin sairaalassa äidin kanssa tunteja, me vain odoteltiin. Äiti kävi tutkimuksissa ja istuin yksin odottamassa. Jossain vaiheessa mun sukulainen tuli sairaalaan, ja äiti vietiin johonkin pidempään tutkimukseen. Mut vietiin sukulaisten luokse, ja pääsin näkemään äidin vasta illalla. Hän oli vahvoissa kipulääkkeissä, tavallisella osastolla, ja mä näin että äiti ei ollut oma itsensä. Hän oli edelleen tuskainen, ja aivan sekaisin.

Seuraavana päivänä äiti siirrettiinkin teholle, syy oireisiin oli vihdoin selvinnyt. Aivoinfarkti, ja molemminpuolinen keuhkoveritulppa. Siitä hetkestä alkaen, mikään ei ole koskaan ollut ennallaan. Kaksi vuotta äidin sairauden jälkeen, olin vahtinut äitiä herkeämättä joka hetki. Äiti oli saanut alkuperäisen diagnoosinsa hoitoon kortisonia suuria annoksi, minkä ansiosta hänen molemmat lonkkanivelensä menivät kuolioon. Äiti vietti kaksi vuotta lähestulkoon sängyssä maaten. Hän yritti, aina kyetessään hän kävi töissä, ja eli normaalia arkea. Mutta aina tuli vastoinkäyminen toisensa eteen. Leikkaus, masennus, uusi lonkkakuolio, toinen leikkaus, parantuminen. Vaikka aivoinfarkti jätti jälkensä äidin aivoihin, hän yritti käydä töissä.

Hän kärsi järkyttäviä kipuja usean vuoden ajan, ja ne yhdistettynä työkyvyttömyyteen veivät äidin masennukseen, jälleen kerran. Nainen joka oli aina ollut kova tekemään töitä, joutui pysähtymään, ja etsimään uuden suunnan elämälleen. Me jouduttiin myymään meidän auto, ja muuttamaan pienempään kotiin. Kun äiti alkoi vihdoin voida paremmin fyysisesti, mä päästin tunteeni pintaan. Mun taka-alalle jäänyt teini-ikä yhdistyi siihen, että vihdoin annoin itselleni luvan olla väsynyt siitä että olin yrittänyt olla kaksi vuotta aikuinen, ja hoitanut äitiä minkä koululta kerkesin. Olin suoraansanoen aivan hirveä äitiä kohtaan, mutta äiti ymmärsi mua aina. Tiesin että sain tulla aina kotiin, siitä äiti on aina pitänyt huolen. Me ollaan aina voitu puhua kaikesta, enkä ole salannut äidiltä asioita.

Meidän välit paranivat sillä sekunnilla kun muutin omaan asuntoon piirun verran yli 18-vuotiaana. Sadan metrin päähän äidistä, mutta kuitenkin omilleni. Me löydettiin toisemme uudelleen. Kun kaksi vuotta oltiin tuijotettu toistemme naamoja, ja mä olin yrittänyt olla äidilleni äiti, meidän sukset olivat pahasti ristissä sitten kun äiti alkoi parantua masennuksestaan, ja olla taas äiti mulle. Meidän roolit olivat sekaisin, ja ovat osittain edelleen.

Kun mä sain tietää odottavani Tiaraa, äiti taisi olla onnellisempi kuin viiteen vuoteen. Kaiken masennuksen, sairauden ja ahdistuksen keskelle oli tulossa  valoa. Hän oli meidän tukena, eikä kritisoinut kertaakaan valinnoistamme. Äiti on maailman paras mummu meidän tytöille. Uskon että sekä meidän Mörkö, että meidän tytöt ovat olleet suurimpia tekijöitä, jotka ovat nostaneet äidin pois masennuksesta silloin kun se on ollut pahimmillaan. Vaikka äiti on vihdoin, kahdeksan vuoden taistelun jälkeen voittanut masennuksensa niin hyvin kuin mahdollista, sairaus on jättänyt jälkensä.

Äiti on nykyään hyvin paljon erilainen siitä, mitä hän oli ennen aivoinfarktia. Osa hänen piirteistään on vahvistunut, osa muuttunut, osa jäänyt kokonaan pois. Silti tallella on kuitenkin se mun äiti, äiti jota rakastan. Äiti on tehnyt parhaansa, ja kamppaillut parantumisensa puolesta vuosikaudet. Ei tälläisistä kokemuksista voi selvitä ilman että ne vaikuttaisivat mitenkään. Joku ei ehkä olisi jaksanut taistella, niin syvällä kivussa ja masennuksessa äiti joutui olemaan, niin pitkään. En voi myöskään kuvitella, miten vaikeaa on kun oma persoona ja luonne muuttuu ulkopuolisen tekijän seurauksena, aiheuttaen työkyvyttömyyden, ja itseensä joutuu tutustumaan uudelleen.

Vaikka mulla on välillä ollut ihan tuhottoman rankkaa, vaikeaa ja surullista, sitä ei voi mitenkään verrata siihen mistä mun äiti on selvinnyt. Äiti on ehdottomasti tämän taistelun voittaja. Äiti on taistellut itsensä ylös sängynpohjalta, ja on onnellinen, elämäniloinen eläkeläinen. Äiti ja mummu. Kun sanoin että meidän roolit ovat osittain edelleen hukassa, tarkoitin sitä, että vielä nykyäänkin mä koen uskomatonta suojeluntarvetta äitiä kohtaan. Mun on vaikeaa ymmärtää, että äiti on nyt niin terve kuin kaiken jälkeen on mahdollista, eikä mun tarvitse enää yrittää olla hänelle huoltaja. Äiti on aikuinen, joka itse pärjää, ja helvetin hyvin pärjääkin!

Mä oon äidistä ylpeä, ja äiti on mun sankari. Se ihminen, ketä mä katson ylöspäin.  Hän on kärsinyt hirveistä asioista, mutta täällä hän on silti edelleen, eikä lähde mihinkään. Mä toivon että hän on nyt kärsinyt tarpeeksi vaikeuksia omalta osaltaan, ja saisi elää lopun elämäänsä terveenä ja onnellisena. Mutta tiedän, että vaikka hän vielä masentuisi tai sairastuisi, hän selviäisi silti. Äiti on vahvin kaikista<3

Hyvää syntymäpäivää äiti, ja kiitos. Kiitos siitä että jaksat<3

Paras keksintöni ikinä tämän blogin suhteen oli eilinen gallup arvonnan yhteydessä. Tiedän kyllä että vain murto-osa teistä tyypeistä osallistuu arvontaan ja vastaa kysymyksiin, mutta arvonnan kommentit antavat kuitenkin suuremman läpileikkauksen lukijoiden mielipiteistä kuin postausten kommenttiboksit yleensä. Olen inspiroitunut, innostunut, ja ennenkaikkea kiitollinen teidän upeasta palautteestanne. Mulla on jo pitkään muhinut mielessä ajatus kirjoittaa teinivuosistani uudelleen blogin puolelle, ja toiveenne asiapostauksista ja Oulu-aiheisista postauksista saivat mut ottamaan aiheen esille. Edellisen kirjoituksen poistin jo pari vuotta sitten, kun se lukijamäärän kasvaessa tuntui liian henkilökohtaiselta tuhansille ihmisille jaettavaksi.

Mä tosiaan olen syntynyt, ja kasvanut lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni Helsingissä. Vuonna 2005 joulukuussa, mun ollessa kahdeksannella luokalla, me muutettiin kuitenkin äidin työn ja meidän sukulaisten perässä Ouluun asumaan. Muutama kuukausi meidän muuton jälkeen mun äiti sai aivoinfarktin ja molemminpuolisen keuhkoveritulpan, mikä muutti meidän elämän pysyvästi. 14-vuotias epävarma tyttö kasvoi aika nopealla tahdilla tyypiksi joka huolehti kotona ruuanlaitosta, kodinhoidosta ja raha-asioista. Veritulpat toivat mukanaan muitakin komplikaatioita, ja äiti oli sairas useamman vuoden.

Mä aloin elää teini-ikää oikeastaan vasta lukion ensimmäisenä vuonna, siihen asti olin suorituskeskeinen miniaikuinen, joka nappasi koulussa leikiten kymppejä aineesta kuin aineesta, ja kotona leikki pakon edessä aikuista. Ulkopuolista apua meidän perhe ei saanut mistään sukulaisia lukuunottamatta, sillä kaupungin kotiavun silmissä 14-vuotias oli tarpeeksi vanha huolehtimaan vuodepotilaasta ja kodinhoidosta. Mä kävin läpi rankkoja asioita, ja päästin ne pintaan vasta siinä vaiheessa kun äiti alkoi parantua ja käydä töissä.

Lukiossa mä en enää jaksanutkaan suorittaa, vaan päästin ne kaikki tunteet pintaan joita olin pitänyt piilossa sekä itseltäni, että muilta. Kävin läpi masennuksen, ja sen vastapainoksi meno  oli aika villiä välillä. Lukioaikoina tutustuin niihin ystäviin, jotka tänä päivänä ovat myös meidän lasten kummeja, ja niitä tyyppejä joihin voin luottaa sataprosenttisesti. He seisoivat mun rinnalla kaikkina aikoina, ja uskon että  näin tulee olemaan loppuelämän.

Meidän ystäväporukka oli tiivis, kaikenkirjava joukko tyttöjä ja poikia, jossa kaikki saivat olla omia itsejään. Oltiinhan me vähän sellainen kanalauma, että saatiin aikaan draamaakin, mutta kukapa teini ei? Oulussa meillä oli maine, meistä liikkui paljon juoruja ja osa ystävistäni sai jopa törkeää huutelua ja uhkailua osakseen kun liikuttiin keskustassa. Syynä tälle huutelulle oli niinkin iso asia kuin seksuaalinen suuntautuminen, joka ainakin vielä viitisen vuotta sitten tuntui olevan Oulussa big deal. Moni ehkä ajatteli meidän olevan jotenkin olevinamme, ehkä me joskus vähän oltiinkin, mutta oikeastaan me yritettiin vain olla välittämättä kaikkien muiden puheista.

Juoruja liikkui, rikkinäinen puhelin -efekti oli valloillaan ja juttuihin lisättiin aina puolet ilmaa päälle ennenkuin kerrottiin eteenpäin. Tuttua kauraa, tätähän ne teinit ja valitettavasti monet aikuisetkin harrastavat. Mä en koskaan Oulussa välittänyt itseäni koskevista juoruista, olin ihan rohkeasti oma itseni vaan ja annoin mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Vasta blogia pitäessäni, saadessani alkuaikoina päivittäin, nykyään ehkä viikoittain, kommentteja Oulun vuosia koskien, olen tajunnut miten monet ihmiset kuulivat näitä juttuja, ja uskoivat niitä.

Tyypillisin kommentti joita Oululaisilta saan, on positiivista kehua ja ihmettelyä siitä, miten olen muuttunut niin kauheasta ihmisperseestä tällaiseksi rakastavaksi ja vastuuntuntoiseksi äidiksi. Mä olin se, jolle kaikkien piti nauraa räkäisesti kun se jää 19-vuotiaana yksinhuoltajaksi, tulee maitojunalla takaisin Ouluun äidin nurkkiin, eikä saa itselleen ammattia. Sitä en kiellä etteikö mulla ja mun ystävillä olisi teinivuosina mennyt lujaa, mutta ei me nyt koskaan ihan idiootteja oltu, ihan normaaleja teinejä jotka kokeilivat rajojaan. Varmasti mun elämä olisi voinut saada huonommankin suunnan, Otolla on iso osa siinä että olen nykyään näin onneni kukkuloilla, mutta ehkä mä toivoisin että ihmiset uskoisivat toisiin enemmän, ja tuomitsisivat vähemmän.

Mä oon kuitenkin kaikesta huolimatta kiitollinen kaikille epäilijöille, sillä koskaan, milloinkaan mulla ei ole ollut niin vahva halu päästä eteenpäin kuin muuttaessani takaisin Helsinkiin vuonna 2010. Näyttämisenhalu oli se mikä sai puskemaan eteenpäin ja haluamaan menestyä elämässä. Nykyään se näyttämisenhalu on saanut tilalleen jotain paljon arvokkaampaa, kaksi lasta ja aviomiehen joille haluan antaa rutkasti syitä olla ylpeä musta, eikä mulla ole tarvetta kenellekään muille todistella mitään.

Oulu on Suomen suurimpiin kaupunkeihin kuuluvuudestaan huolimatta pienten piirien kaupunki, ja siinä on omat hyvät ja huonot puolensa. Kaikesta huolimatta siellä oli hyvä kasvaa, ja oli onni että muutimme sinne ennen äidin sairastumista, niin en jäänyt täysin yksin äidin jouduttua ensimmäistä kertaa sairaalaan. Päällimmäisenä Oulun vuosista on jäänyt hyvä fiilis, sillä vaikeiden asioiden lisäksi sain kokea ihanaa ystävyyttä, ikimuistoisia bileitä, lämpimiä kesäöitä merenrannalla kavereiden kanssa, teiniromantiikkaa, bussipysäkillä kiroilua pakkasaamuina, sydänsuruja ja koulussa puurtamista, kaikkea sitä mitä teininä kuuluukin.

Sellaista oli mun teinielämä, herättikö ajatuksia? Millaista teidän teini-ikänne oli tai on?