Olen kiitollinen, että vanhempani sanoi minulle näin

13.01.2020

Muistatteko, kun viime vuoden puolella tein postauksen asioista, joita te toivoitte, ettei teidän vanhempi olisi koskaan sanonut teille? Se oli mulle tosi vaikuttava ja surullinen kokemus. Haluan uskoa, että ikävien asioiden lisäksi meille on sanottu myös paljon ihania asioita lapsuudessa ja moni seuraajakin toivoi ”vastapostausta”, jossa jakaisin niitä ihania ja tärkeitä asioita, joita olen saanut äidiltäni kuulla. Tässä postauksessa siis kerron ne asiat, joista olen äidilleni kiitollinen, että hän sanoi ne. Lisäksi haluaisin palavasti kuulla teiltä, mistä asioista te olette kiitollisia vanhemmillenne, että he sanoivat ne.

Mä rakastan sua.

Joka päivä, joka ilta äiti sanoi mulle vähintään kerran, että hän rakastaa mua. Myös silloin, kun äiti oli teho-osastolla aivoinfarktissa, heti kun hän pystyi taas puhumaan, hän löysi voimaa jostain sen verran, että sai sanottua nuo sanat mulle. Ihailen sitä valtavasti ja uskon, että nämä kolme sanaa on kaikkein eniten määrittäneet sitä, millainen ihminen musta on kasvanut. Mun on ollut hyvä kasvaa, koska ikinä missään tilanteessa en ole joutunut kyseenalaistamaan sitä, rakastaako äiti mua.

Kotiin saa aina tulla.

Teini-iässä sillä oli valtava merkitys, että tiesin, että mitä tahansa ikinä koskaan mokaisin tai tekisin, olisin aina tervetullut kotiin. Vaikka joskus nolotti tai ärsytti niin paljon, aina tiesin, että sain mennä kotiin tai soittaa äidin hakemaan. Teininä mokasin pari kertaa isostikin, mutta äiti osasi käsitellä ne asiat mun kanssa. Ne käsiteltiin heti ja sitten ne unohdettiin. Äiti ei koskaan syyllistänyt mua jostain mun virheestä tarpeettomasti ja pitkään, vaan se riitti, että tiesin mokanneeni ja pyysin anteeksi.

Älä anna kenenkään kävellä sun yli.

Olin lapsena tosi kiltti, oikein sellainen överikiltti, joka ei koskaan sanonut kenellekään ”ei” tai muutenkaan uskaltanut sanoa mihinkään vastaan. Kirkkaimpana mielessä oli aina se, etten koskaan halua aiheuttaa pahaa mieltä tai häiritä ketään sillä, mitä itse teen tai en tee. Äiti opetti mulle, että en voi aina olla se kaikkein kiltein ja mukautuvaisin, tai muuten jään toisten jalkoihin. Toisia pitää kunnioittaa ja olla mahdollisimman mukava kaikille, mutta kynnysmattona ei tarvitse olla.

Ole kärsivällinen (älä hötkyile).

Vaikka mun äiti ei ehkä ole itse se kaikkein kärsivällisin ihminen (haha sori äiti!), hän halusi opettaa mulle sitä taitoa. Ja siitä olen kiitollinen. Kärsivällisyys helpottaa elämää niin lasten kanssa kuin haaveita tavoitellessakin.

 

Aina saa kysyä.

Tiesin, että sain kysyä äidiltäni mitä vaan, milloin vaan, ja äiti aina vastasi mulle parhaan tietonsa mukaan. Silloin kun mä olin lapsi, ei meillä ollut jatkuvasti pääsyä googleen, mutta käytiin kirjastossa usein. Jos äiti ei jotain tiennyt, hän auttoi mua selvittämään. Arvostan sitä ihan älyttömän paljon, ettei äiti koskaan jättänyt mua yksin mun mietteiden kanssa. Uskalsin kysyä äidiltä mitä vaan, myös seksistä, menkoista, pojista ja mistä milloinkin. Vaikka nolostelin itse välillä, äiti ei nolostellut.

Olen ylpeä sinusta.

Äiti ei koskaan ole säästellyt kehuja, vaan hän on aina kehunut kun on vähänkin ollut aihetta. Se on tehnyt hyvää mun itsetunnolle ja luottamukselle omiin kykyihini. Äiti ei ole ikinä kyseenalaistanut myöskään mun ammatinvalintaa, vaikka se ei mikään perinteisin olekaan.

Ole avoin oma itsesi.

Äiti on aina kannustanut mua puhumaan rehellisesti ja avoimesti. Äitikin on avoin ja rehellinen. Siksi kai olenkin tällainen lörpöttelijä, joka ei aina tajua pitää kaikkea sitä omana tietonaan, mistä joidenkin mielestä ei tarvitsisi puhua ollenkaan. Olemalla avoin ja rehellinen oma itseni, olen saavuttanut mun suurimmat haaveet.

Lue kunnolla kokeisiin, mä autan.

Niin kauan kun asuin äidin kanssa, äiti auttoi mua lukemaan kokeisiin. Mä luin itse koealueen läpi kerran tai kaksi ja äiti sitten kuulusteli sen alueen multa suullisesti. Se oli mulle hyvä oppimistekniikka, joka toimi. Se koealueiden kyseleminen ei varmasti ole aina ollut äidille helppoa tai mielenkiintoista, mutta se oli mulle ihan älyttömän hyödyllistä. Aion toimia itse samoin, mikäli se oppimistekniikka on sellainen, josta meidän lapset tykkäävät tai jonka avulla oppivat, jokainenhan on oppijana erilainen.

Kyllä kaikki järjestyy.

Me ollaan kohdattu äidin kanssa isoja suruja ja kriisejä elämän aikana, mutta niiden aikana olen aina yrittänyt luottaa siihen, että kyllä kaikki järjestyy. Mun lapsuudessa äiti oli se, joka tätä sanoi mulle kun murehdin jotain asiaa. Teini-iässä se kääntyi jossain vaiheessa toisinpäin: äidin pahimpina masennus- ja sairauskausina se olin minä, joka valoi äitiin uskoa: kyllä kaikki järjestyy. Aikuisiällä ollaan tuettu toisiamme puolin ja toisin. Silloin kun meillä oli rahan kanssa tosi tiukkaa tai silloin kun mä olin vuodelevossa ja pelkäsin, että meidän keskimmäinen syntyy pikkukeskosena, äiti muistutti mua, että kaikki järjestyy. Silloin kun mun mummu kuoli ja äiti putosi syvemmälle masennukseen kuin koskaan mun aikuisiällä, mä kannattelin äitiä ja muistutin, että kyllä kaikki järjestyy. Ja aina kaikki on lopulta järjestynyt.

Muista soittaa mummulle/papalle!

Äiti on jo lapsesta asti kannustanut ja muistuttanut pitämään yhteyttä mun isovanhempiin (ja toki muihinkin läheisiin) ja mulla on aina ollut heihin hyvä ja läheinen suhde, vaikka asuttiin kaukana suurin osa lapsuudesta. En ikinä haluaisi joutua miettimään, että olisi pitänyt pitää enemmän yhteyttä silloin kun xxxx oli vielä elossa. Edelleen äiti muistuttaa soittamaan papalle ja soitankin aina säännöllisesti ja kyselen kuulumisia. Uskon ja toivon, että se on yhtä tärkeää niin mulle kuin papallekin.

Siinäpä ne äidin tärkeimmät opit, joista olen äidille kiitollinen. Nämä lauseet ovat antaneet mulle hyvän pohjan kasvaa ja nämä lauseet ovat kantaneet niinäkin hetkinä, kun elämä on ollut kaukana helposta. Elämän hirveimmissä kriiseissä olen aina voinut luottaa äidin rakkauteen ja siihen, että lopulta kaikki järjestyy jotenkin, tavalla tai toisella. Nämä lauseet toimivat myös pohjana omalle vanhemmuudelleni. Nämä ovat niitä asioita, joita pidän tärkeänä sanoa myös omille lapsilleni. Kiitos äiti kun olet juuri mulle maailman paras äiti <3

Mistä sanoista te olette kiitollisia omille vanhemmille? 


Peilaan omaa vanhemmuuttani siihen mitä itse tunsin lapsena

26.02.2019

Todella usein erilaisissa tilanteissa mä mietin, miltä joku asia tuntui musta itsestä lapsena. Mun on tosi paljon helpompi aina ymmärtää meidän lapsia ja toimia erilaisissa tilanteissa, kun muistelen niitä omia fiiliksiä eri tilanteissa. Yritän aina muistella, milloin aikuiset esim. toimivat itsestäni mukavasti, ja milloin olisin toivonut, että joku olisi tehnyt jotain eri tavalla. Lisäksi toki mietin, milloin aikuisen toiminta oli perusteltua ja milloin olisi voinut toimia toisellakin tavalla.

Mä muistan omasta lapsuudestani tosi paljon ja mulla on vaikka kuinka paljon muistoja jo ennen kouluikää. Muistan tosi elävästi monet tilanteet ja muistan tosi selkeästi ne tunteet ja ajatukset, joita lapsena koin. Se tekee mulle itselleni paljon iisimpää siitä lapsen tasolle asettumisesta. On paljon helpompi ymmärtää, miksi lapsi toimii jossain tilanteessa miten toimii, koska muistan, miksi itse tein lapsena ihan samalla tavalla.

Muistan millaiset asiat tuntuivat pelottavalta ja milloin mulla oli erityisen turvallinen olo. Muistan, missä tilanteissa mä kaipasin aikuisen apua, ja milloin taas koin, että olisin jo pärjännyt itse, vaikka aikuinen tuputti apua. Muistan, miten tylsää oli, kun joskus mulla ei ollut ketään leikkikaveria ja äitikään ei jaksanut leikkiä. Muistan, miten kivaa oli, kun äiti joskus yllätti ja tuli hakemaan koulusta tosi aikaisin ja vei jätskille. Muistan, miten inhottavaa se oli, kun aikuinen huusi mulle.

Muistan, miten jännittävää oli, kun sai valvoa pidempään perjantaisin ja syödä vähän herkkuja. Muistan miten paljon mulla oli asiaa aina illalla, kun olisi jo pitänyt mennä nukkumaan. Ja miten äiti aina kärsivällisesti kuunteli mua, vaikka mulla oli ”vielä yksi juttu ja sitten mä alan nukkumaan mä lupaan!”. Muistan, miten älyttömän jännää oli, kun me eskarissa karattiin samassa pihassa asuneen tarhakaverin kotiin kesken ulkoilun, kun hänellä oli omat avaimet. Saatiin siitä kyllä aikamoiset puhuttelut, mutta olihan se nyt hauska kokemus. Eikä me mitään pahaa haluttu kenellekään tai aiheuttaa huolta, vaikka se päiväkodin aikuisille varmasti pelottavaa olikin, kun lapset olivat yhtäkkiä hukassa.

Muistan, miten tärkeää mulle oli kuulla perustelut, miksi äiti kielsi mua tekemästä jotain, tai miksi me ei voitu tehdä jotain. Silloin oli paljon helpompi ymmärtää. Vihasin sitä, jos ainoa saamani perustelu oli ”SIKSI.”. Siksi mä en koskaan vastaa siksi, kun lapset kysyvät miksi.

Usein juuri silloin, kun eka reaktio näin vanhempana olisi ärsyyntyminen, mä otan pienen hetken pysähtyäkseni ja mietin, mitä itse olisin tuntenut lapsena samanlaisessa tilanteessa. Se ei vie kuin 5 sekuntia, mutta kun irtaannun siitä käsillä olevasta tilanteesta ja mietin sitä oman näkökulmani lisäksi myös lapsen näkökulmasta, mä pystyn suhtautumaan siihen paljon fiksummin. Se on mun tapa ”laskea kymmeneen”. Pystyn olemaan sekä jämpti että ymmärtävä. Pystyn näkemään mikä on ollut ajatus jonkun hölmönkin jutun taustalla ja löydän ne oikeat sanat mitä sanoa. Tästä mä olen luvannut ihan omankin postauksen, että miten meillä suhtaudutaan lasten riitoihin ja muihin hankaliin tilanteisiin, mutta tämä on siis yksi keino, jota käytän.

Se täytyy tietenkin ottaa kaikessa huomioon, että me ihmiset ollaan erilaisia. Monet asiat jotka itse koin lapsena tietyllä tavalla, meidän lapset kokevat aivan eri tavalla. Joissakin asioissa he ovat miljoona kertaa rohkeampia kuin itse olin pienenä. Jotkut toiset asiat taas olisivat heille vielä ihan liikaa, mitä itse taas tein jo huomattavasti nuorempana. Aikakin on ihan toinen, 2010-luvun loppupuolella moni asia on muuttunut omasta lapsuudestani 90-luvulla.

Mutta ne perusasiat eivät muutu. Meidän lapsille on ihan yhtä tärkeää kuin mulle aikanaan, että silloin kun kertoo aikuiselle jotain juttua, aikuinen kuuntelee ihan oikeasti. Sen kyllä huomaa, jos aikuisen ajatukset on jossain muualla.

Meidän lapsiakin harmittaisi siivota yksin huonetta, jossa on ollut ihan hirveän kivat ja isot barbieleikit monta päivää, niinkuin mua harmitti lapsena. Se leikki oli tosi tärkeä  ja hauska ja kiva, mutta ai hitto että ärsytti se, kun kaikki ne pikkutavarat ja vaatteet ja kalusteet ja nuket ja kengät piti ihan yksin lajitella jokaiseen eri laatikkoon. Siinä kesti sata vuotta kun siivosi ja se urakka tuntui ihan toivottomalta. Eikä sen jälkeenkään ollut mikään voittajafiilis, se oli vaan kertakaikkiaan kokonaisuudessaan ärsyttävää. Siksi mä menen auttamaan, jos meidän lapset pyytävät apua siivouksessa, enkä kilju, että ”Nyt ne tavarat paikoilleen niinkuin olis jo, tai seuraavaksi tulen jätesäkin kanssa!”.

Silti meillä lapset siivoavat yleensä huoneet itsekseen ja ihan mukisematta. Se, että auttaa pyydettäessä ei ole lepsuilua kasvatuksessa. Se on inhimillistä.

Meidän lapsillekin on tärkeää se, että silloin kun on paha mieli, saa mennä aikuisen syliin, vaikka olisikin jo muka iso.

Meidän lapsillekin tulee fyysisesti paha olo, jos on pakko maistaa jotain, mitä ihan oikeasti inhoaa, niin kuin mulle tuli lapsena. Siksi mä en koskaan pakota maistamaan, niin kuin mun ikäluokkaa esim. koulussa pakotettiin. Silti meidän lapset ovat suunnilleen kaikkiruokaisia, eivätkä yhtään nirsoja. Me kannustetaan rohkeasti maistamaan, mutta ei ikinä pakoteta. Ja kehutaan etenkin silloin kun lapsi oma-aloitteisesti maistaa jotain, joka on ensin tuntunut sellaiselta, mitä ei halua maistaa.

Munkaan äiti ei pakottanut maistamaan ja siitä olen niin kiitollinen. Äitikin tosin muisti omasta lapsuudestaan hirveitä tarinoita syömään pakottamisesta päiväkodissa ja ehkä siksi hänkin osasi suhtautua tähän asiaan omaan kokemukseensa pohjautuen.

Koskaan me ei myöskään pakoteta syömään lautasta tyhjäksi, koska muistan tasan miten hirveä se tunne oli kun maha oli jo täysi, mutta joku hengitti niskaan, että ”Syö nyt se lautanen tyhjäksi! Itse otit ruuan, ei kannata ottaa enempää kuin jaksaa syödä. Ruokaa ei heitetä roskiin!”.  Se oli pelottavaa ja inhottavaa, enkä ikinä halua aiheuttaa sellaista tunnetta omille lapsille. Joo, ruokahävikkiä pitää välttää, eikä lautaselle kannata ottaa enempää kuin tietää jaksavansa syödä. Mutta se oikea keino opettaa sitä ei ole syömään pakottaminen. Oikea keino meillä on neuvominen ja keskustelu yhdessä lapsen kanssa.

Meidän lapsillekin on tärkeää kuulla, että vanhemmat rakastavat, senkin jälkeen kun lapsi on tehnyt jotain pönttöä tai pahoittanut vanhemman mielen ja pyytänyt sitä anteeksi. Munkin äiti muisti aina sanoa, että rakastaa mua, vaikka joskus riideltiin tulisestikin. Muistan, miten huojentava fiilis siitä tuli. ”Ei haittaa vaikka tein tyhmästi, koska äiti silti rakastaa mua, ja kaikki on ihan hyvin nyt.” Mun ei ole koskaan tarvinnut epäillä sekuntiakaan äidin rakkautta mua kohtaan.

Mulle on hirveän tärkeää se, että lapset kokevat meidän olevan vanhempina oikeudenmukaisia ja reiluja. Meillä on rajat ja säännöt, mutta meillä on myös ymmärrystä lasta kohtaan. Meillä ei koskaan kielletä tai pakoteta vain siksi, että se on ”vanhemman oikeus” ja vanhemmalla on valta päättää. Vaikka joskus tekisi mieli sanoa vaan ”siksi”, mä en sano. En ikinä haluaisi olla tekopyhä lapsiani kohtaan, tai nostaa itseäni heidän yläpuolelleen. Kaikki me ollaan samaa tiimiä, joka yhdessä opettelee. Joka ikinen päivä me opetellaan Oton kanssa vanhemmuutta ja joka ikinen päivä lapset opettelevat elämää, niin kuin mekin.

Toivon, että pystyn säilyttämään tämän tavan toimia ja ajatella myös tulevaisuudessa, koska se tekee vanhemmuudesta paljon helpompaa mulle itselleni.