Mikä vaikutus ruualla on ollut mun elämään

19.09.2019

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä K-Supermarketin kanssa.

Kun mä olin lapsi,  nautin ruuasta tosi paljon, mutta se ei näytellyt suurta roolia mun ajatuksissa. Vaikka en silloin ajatellut ruokaa usein, mulla on ihan valtava määrä ruokaan jollain tavalla liittyviä muistoja. Pääosin ruokaan liittyvät muistot ovat hyviä ja täynnä rakkautta. Mua on rakastettu ruualla joka puolelta.

Meillä oli aina ruokaa, vaikka äiti oli yksinhuoltajana joskus tiukilla. Joskus niinkin tiukilla, että piti miettiä todella tarkkaan miten pärjää loppukuun. Aina kuitenkin pärjättiin ja joskus käytiin syömässä ravintolassa tai kokattiin ystävien kanssa herkkuja illanistujaisiin. Äiti kannusti mua maistamaan uusia juttuja, mutta ei koskaan pakottanut. Se oli hirveän tärkeää ja se on ollut hyvä perusta opetella tykkäämään erilaisista ruuista ja olemaan avoin uusille mauille. Mä olin just se lapsi, joka äidin palkkapäivänä lähi K-Supermarketissa 5-vuotiaana kysyi äidiltä kovaan ääneen, että ”voidaanko me tänään syödä mätiä ja smetanaa?” ja sai palvelutiskin työntekijän hihittelemään.

Rakastin mummon lihamureketta ja rakastin syödä äidin kanssa viikonloppuisin tacoja kaikessa rauhassa. Ihan parasta oli kun pääsi joskus laivan buffettiin syömään tai mentiin käymään torilla ja ostettiin tuoreita vihanneksia ja marjoja. Kesälomalla mummolassa juoksin aina avojaloin viereiseen Rantsilan K-kauppaan ostamaan jäätelöä papan antamalla vitosella, tai kävin hakemassa mummolle munia kesken leivonnan. Mieleen on jäänyt enon kanssa syödyt nakki-ruisleivät ja tädin tekemän maailman paras rahkapiirakka.

Rakastin sitä, että mun kaverit olivat aina tervetulleita meidän ruokapöytään. Aina kun mä olin lapsi ja mulla oli kavereita kylässä, hekin saivat tulla syömään, jos meillä tarjoiltiin ruokaa. Äiti välitti myös mun ystävistä ja huolehti heistä kuin omistaan.

Aika pitkälti saman kaavan mukaan jatkui sinne asti, että muutettiin Ouluun kun olin 14. Kuten tiedätte, siitä ei mennyt kuin kolme kuukautta siihen, että mun äiti sai aivoinfarktin ja molemminpuolisen keuhkoveritulpan. Siitä alkoivat ne vuodet, kun pikkuhiljaa enemmän ja enemmän vastuuta kasautui mun harteille. Jossain vaiheessa myös ruuanlaitto siirtyi lähes kokonaisuudessaan mun vastuulle, kuten myös kaupassakäynti ja budjetointi. Se oli sitä aikaa, kun äiti oli todella vakavasti masentunut ja liikuntakyvytön lonkkien kuolion takia leikkausaikaa odotellessa.

Olin käynyt tietysti köksän tunneilla ja osasin kyllä jo ruuanlaiton perusjuttuja. Tykkäsin laittaa ruokaa. Raskasta siitä kuitenkin teki se, että mun oli usein pakko laittaa ruokaa ja käydä kaupassa, jos halusin syödä. Aikansahan sitä teininä jaksaa kokeilla uusia juttuja ja olla innoissaan itsenäisyydestä ja vastuusta. Jossain vaiheessa, varsinkin vielä kehittyvänä teininä, se voi ottaa koville, kun joutuu yksin miettimään joka päivä mitä tänään syötäisiin ja miten rahat riittäisivät seuraavat viikot. Mulla tuli joskus itku, kun tein ruokaa ja se olikin pahaa, koska se saattoi olla ainoa ruoka, jota meillä oli sille päivälle. Niihin itkuihin tiivistyi kaikki se paha olo, joka mulla silloin oli. Turhauduin ja purin mun turhautumista ja huolta äidistä itkemällä ruuasta, vaikka tietysti se paha olo johtui siitä kokonaisuudesta ja liian suuresta taakasta, joka mun harteilla painoi.

Vaikka joskus ruuanlaitto ja ainainen ruokien ja kauppalistojen miettiminen yksin oli nuorena raskasta, se oli myös hyvä. Se laittoi mut miettimään jo nuorena, millaista ruokaa haluan syödä ja opetti mulle elämän realiteetteja. Mitä mikäkin maksaa kaupassa, millaisia eri ruokia mistäkin aineksista saa tehtyä ja mitä kaikkea pitää ostaa, että pärjää vaikka viikon. Kun sitten muutin 18-vuotiaana omilleni, osasin tehdä ruokaa ja suunnitella ostoksia, ainakin jos halusin.

Teinivuosina suurin määrittävä tekijä ruokaostoksissa oli maun ja helppouden lisäksi hinta. Opiskelijavuosina yksin asuessa mun ruokavalio koostui pahimmillaan roiskeläppäpizzoista ja halpis-colasta tai euron juustohamppareista. Silloin opintotukipäivä oli juhlapäivä ja niinä päivinä mä söin hyvin, mutta sitten loppukuun kärvistelin syöden huonoa ruokaa. Uskoisin, että ruualla oli vaikutusta esimerkiksi siihen, kuinka paljon olin flunssassa ja kipeänä muutenkin niihin aikoihin. Silloin en kuitenkaan osannut tai voinut tehdä parempia ratkaisuja ruuan suhteen.

Onneksi esikoista 19-vuotiaana odottaessani aloin miettiä enemmän ruokaa ja yhteen Oton kanssa muutettuani pystyi kahden ihmisen tuloilla hankkimaan terveellisempää ja ravitsevampaa ruokaa, vaikka ne tulot pienet alkuun olivatkin. Sillä oli ainakin mun turvallisuudentunteelle valtava merkitys, kun tiesin, että saadaan aina jääkaappi täytettyä hyvällä ruualla, eikä tarvitse tinkiä sen laadusta.

Terveys ja ruuan laatu on ollut pitkään mulle merkittävin ruokaostoksiin vaikuttava tekijä, mutta pikkuhiljaa ruuan ostoa ovat alkaneet ohjaamaan omalla kohdallani myös muut valinnat. Nykyisin olen huomattavasti tiukempi ruokaostoksissani kuin vaikkapa viisi vuotta sitten.

Mulle merkitsee ruuan alkuperä, se millaisissa oloissa ruoka on tuotettu, kuinka puhdasta ruoka on ja kuinka hyvin pystyn hyödyntämään sen kaikki ainesosat. Myös satokausiajattelu on mulle tärkeää arjessa, vaikka orjallisesti en sen mukaan aina eläkään. Tiedostan, että on etuoikeutettua pystyä valitsemaan ruokaa näillä perusteilla, eikä hinnan mukaan. Itsekin vuosikausia ostin aina vain sitä halvinta, koska ei ollut vaihtoehtoa. Haluan ostaa hyvää ja laadukasta ja tukea paikallisia tuottajia, koska voin. Mitä useampi niin voi tehdä ja tekee, sitä todennäköisempää on, että paikallisia tuotteita on saatavilla jatkossakin.

Mulle on tärkeää, että näitä mun sydäntä lähellä olevia arvoja pidetään tärkeänä myös siellä, mistä mä ostan ruokaa. K-Supermarketeissa on hyvä valikoima luomua, suomalaista ja paikallisten tuottajien tuotteita. Siellä kiinnitetään huomiota näihin asioihin. Mulle tulee hyvä mieli, kun ostan paikallisen tuottajan omenamehua, joka on samanlaisessa pullossa kuin se mun mummon tekemä mehu lapsuudessa. Musta on ihanaa ostaa pienen Helsingin meijerin jugurttia, jonka tiedän tulleen läheltä. Musta on ihanaa ostaa tiskistä tuoretta kalaa, joka on ihan vasta pyydettyä. Ja mä rakastan sitä, kun kauppa vinkkaa mulle loistavia satokausireseptejä, kuten tämän kuvissa näkyvän uskomattoman kauniin juurespizzan, jonka reseptin löysin K-ruoka -sivuilta ja ainesosat K-Supermarketin vihannesosastolta. Mä en ennen edes tiennyt, että raitajuurta on olemassa. Nykyisin oikein odotan syksyn kauneimpia juureksia ja reseptejä, joita niistä voi loihtia.

Haluan opettaa omille lapsille samanlaisen rakkauden uusia makuja kohtaan, jonka äiti opetti mulle. Haluan tarjota heille mahdollisimman erilaisia ja monipuolisia makuelämyksiä ja opettaa heitä ajattelemaan laajemmin, mitä sen lautaselle päätyvän annoksen takana on.

K-Supermarketin arvoihin ja ajatuksiin ruoasta voi tutustua lisää heidän sivuillaan. Mä ihailen näitä arvoja ja tuen niitä kovin mielelläni.

Millainen merkitys ruualla on ollut teidän elämässä? Millaisia ruokamuistoja teillä on lapsuudesta tai nuoruudesta?


Kuka minä olen

21.08.2019

Kesän aikana siivottiin varastoa ja löysin sieltä mun muistojen laatikon, tai no tynnyrin. Siis sellaisen Ikean metallisen ison ”roskistynnyrin” johon teini-ikäisenä päätin säilöä kaikki mun tärkeät muistot. Olen aina pitänyt muistoja tärkeinä, siksi niitä varmaan onkin kertynyt tynnyrillinen fyysisenä ja teran verran digitaalisena. Kun usein siivotessa vanhemmat sanoo lapsille, että ”mihin sä tarviit noita, katsotko niitä muka enää ikinä tämän jälkeen?” ja puhutaan jostain leffalipuista, ystäväkirjoista, koulun kirjoitelmista, vanhoista kouluvihkoista, kavereiden kirjoittamista lappusista tai demikalentereista, niin mä olen just se ihminen joka niitä katsoo ikinä sen jälkeen.

Mä en hamstraa tavaraa tai vaatteita, en mitään isoa ja tilaa vievää. Mutta kirjeet ja kalenterit, ikivanhat to do -listat, päiväkirjat, fan fictionit joita kirjoitin vain itselleni luettavaksi. Kaikki mun huvittavat teinivuosien avautumiset ja vanhat matikanvihkot joihin ollaan tunnin aikana kirjoiteltu pitkiä keskusteluita kavereiden kanssa, kun ei saanut puhua ääneen. En mä niitä kovin usein kaiva esiin, ehkä kerran 10 vuodessa. Mutta ne on arvokkaita mulle. Ne on iso osa mun menneisyyttä. Niiden pitää mahtua sinne yhteen tynnyriin ja sinne ne just ja just mahtuu.

Olen niin hitsin onnellinen, että olen aikanaan päättänyt säästää ne, koska niitä katsellessa herää aina miljoona uutta muistoa mieleen. On hauska laittaa kavereille kuvia jostain, mitä ollaan kirjoiteltu 15 vuotta aiemmin, tai kuvia jostain illasta, jonka oli unohtanut ihan kokonaan.

Kun mä kävin mun muistojen tynnyriä läpi, löysin sieltä myös mun tekemän kirjoitelman seiskaluokan syksyltä. Meidän piti kirjoittaa tietokoneella silloin pienet kertomukset itsestämme otsikolla ”Kuka minä olen?”. Mun kirjoitelmassa luki näin:

”Moi!

Mun nimi on Iina, sukunimi on tosi tyhmä, joten en kerro sitä. Mulla on paljon kavereita ja sukulaisia. Mä oon 13-vuotias tyttö joka tykkää piirtämisestä, on aikamoinen lukutoukka ja rakastaa eläimiä.

Mä kuuntelen paljon musaa ja ainoa radiokanava jota kuuntelen on NRJ. Mun lempibändejä on Maroon5, Him ja öööööö. Ei ole muita. Laulajista Hanna Pakarinen. Lempinäyttelijöitäni on Kate Hudson, Daniel Radcliffe, Kirsten Dunst ja Emma Watson.

Meidän luokka on 7A ja oppilaita on 22. Poikia ei ole ollenkaan, se on huono juttu. Käyn Aleksis Kiven peruskoulua, joka sijaitsee Kalliossa. Ennen kävin Salmisaaren ala-astetta. Asun Lauttasaaressa, joten mulla on aika pitkä koulumatka, se kestää noin 40 minuuttia.

Mä asun äidin kanssa kahdestaan, mutta jos minä saisin päättää meidän perheeseen kuuluisi myös 10 koiraa ja fretti. Lempieläimiä siis lienee turhaa kertoa, paitsi että niihin kuuluu vielä apinat ja delfiinit.

Minä harrastan piirtämistä ja öljyvärimaalausta. Lukeminen on myös kivaa. Lempivärini ovat pinkki, musta, turkoosi ja keltainen. Huoneeni on melkein kokonaan valkoinen, mutta piristyksenä on pinkkiä.

Jos olisin eläin olisin ihan varmasti apina. Jos en ole allerginen, saan koiran ensi kesänä. Kesälomani oli ihan kiva, vaikka en tehnytkään oikeastaan mitään. Nyt minä lähden välitunnille, heippa!

Iina”

Uutena, digitaalisena muistona aion nyt kirjoittaa samanlaisen kirjoitelman itsestäni, näin lähes 15 vuotta myöhemmin (herran jumala onko mun 7-luokasta 15 vuotta).

Moi!

Mun nimi on Iina. Mun sukunimi on Hyttinen ja tykkään siitä, mun teinivuosien hartain toive toteutui ja sain puolison mukana kivan uuden sukunimen. Mulla on paljon kavereita ja nykyisin vielä enemmän sukulaisia kuin ennen. Mä olen 27-vuotias nainen, joka rakastaa omaa perhettä, tykkää edelleen piirtää ja yrittää kovasti olla lukutoukka aina kun muistaa tarttua kirjaan puhelimen sijaan.

Mä kuuntelen jonkin verran musaa ja ainoa palvelu, josta sitä itse kuuntelen, on Spotify. Autossa meillä tosin soi usein radiokin. Mun lempibändejä tai artisteja en edes tiedä, koska musiikin kuuntelu ja artisteihin perehtyminen ei ole enää mun elämässä niin merkittävässä roolissa, kuin 15 vuotta sitten. Mutta esimerkiksi Ed Sheeran on aika jees, kävin sen keikalla tänä kesänä Oton kanssa. Niin joo, Otto on mun mies. Ei mulla ole lempinäyttelijöitäkään, niiden mietiskely ei ole niin relevanttia mulle enää nykyisin, kuin miltä se tuntui vielä seiskaluokalla.

Mä olen ammatiltani sisällöntuottaja, bloggaaja, yrittäjä. Mulla on oma yritys, eikä siinäkään ole piru vie yhtään poikia, kuten ei ollut mun luokalla seiskallakaan. Mutta ihan hyvin mä pärjään itseni kanssa. Teen töitä kotoa, joten nyt kai tässä yökkäreissä tätä kirjoitellessani voin ottaa ne yläkoulun pitkät koulumatkat takaisin, kun työmatka on vain yläkerrasta alakertaan.

Mä asun mun perheen kanssa viidestään, meitä on minä, Otto ja kolme maailman siisteintä tyttöä. Ollaan ihan itse päätetty meidän perheen koostumus ja se on aika jees. Jos mä saisin yksin päättää, niin meille ei ehkä tulisi lemmikkiä, koska olen niin laiska, että en jaksaisi. Mutta toisaalta, meitä on viisi ja vastuun voisi jakaa tasan kaikkien kesken, joten ehkä voisin kuitenkin suostua koiraan. Mustakin on tullut just tällainen tylsä äiti, jota pitää lämmitellä lemmikki-ajatukselle ihan älyttömän kauan.

Harrastan lukemista edelleen, mutta myös lenkkeilyä ja joogaa silloin kun siltä tuntuu. Mun lempiväri on vaaleanpunainen ja musta, keltainenkin on tosi ihana, eli aika samoilla mennään kuin silloinkin. Meillä on vaaleanpunainen sohvakin, eli yksi mun unelmista toteutui jo siinä!

Jos olisin eläin, olisin varmaan vieläkin apina. Tilanteesta riippuen joko ylipirteä marakatti tai kyllästyneen näköinen oranki. Kesällä en pitänyt hirveästi lomaa, mutta tein aika paljon kaikkea. Muutaman viikon päästä pidän mun oikean kesäloman, kun lähdetään vihdoinkin reissuun. Nyt mä lähden haastatteluun Oton kanssa, olisitko Iina_13w osannut kuvitella sitä? Epäilen! Heippa!

Iina

Kirjoititteko te tällaisia hassunhauskoja kertomuksia koulussa? Tykkäättekö säilöä muistoja tai onko teillä tallessa vanhoja päiväkirjoja, kirjeitä ja muita?