Olen kiitollinen, että vanhempani sanoi minulle näin

13.01.2020

Muistatteko, kun viime vuoden puolella tein postauksen asioista, joita te toivoitte, ettei teidän vanhempi olisi koskaan sanonut teille? Se oli mulle tosi vaikuttava ja surullinen kokemus. Haluan uskoa, että ikävien asioiden lisäksi meille on sanottu myös paljon ihania asioita lapsuudessa ja moni seuraajakin toivoi ”vastapostausta”, jossa jakaisin niitä ihania ja tärkeitä asioita, joita olen saanut äidiltäni kuulla. Tässä postauksessa siis kerron ne asiat, joista olen äidilleni kiitollinen, että hän sanoi ne. Lisäksi haluaisin palavasti kuulla teiltä, mistä asioista te olette kiitollisia vanhemmillenne, että he sanoivat ne.

Mä rakastan sua.

Joka päivä, joka ilta äiti sanoi mulle vähintään kerran, että hän rakastaa mua. Myös silloin, kun äiti oli teho-osastolla aivoinfarktissa, heti kun hän pystyi taas puhumaan, hän löysi voimaa jostain sen verran, että sai sanottua nuo sanat mulle. Ihailen sitä valtavasti ja uskon, että nämä kolme sanaa on kaikkein eniten määrittäneet sitä, millainen ihminen musta on kasvanut. Mun on ollut hyvä kasvaa, koska ikinä missään tilanteessa en ole joutunut kyseenalaistamaan sitä, rakastaako äiti mua.

Kotiin saa aina tulla.

Teini-iässä sillä oli valtava merkitys, että tiesin, että mitä tahansa ikinä koskaan mokaisin tai tekisin, olisin aina tervetullut kotiin. Vaikka joskus nolotti tai ärsytti niin paljon, aina tiesin, että sain mennä kotiin tai soittaa äidin hakemaan. Teininä mokasin pari kertaa isostikin, mutta äiti osasi käsitellä ne asiat mun kanssa. Ne käsiteltiin heti ja sitten ne unohdettiin. Äiti ei koskaan syyllistänyt mua jostain mun virheestä tarpeettomasti ja pitkään, vaan se riitti, että tiesin mokanneeni ja pyysin anteeksi.

Älä anna kenenkään kävellä sun yli.

Olin lapsena tosi kiltti, oikein sellainen överikiltti, joka ei koskaan sanonut kenellekään ”ei” tai muutenkaan uskaltanut sanoa mihinkään vastaan. Kirkkaimpana mielessä oli aina se, etten koskaan halua aiheuttaa pahaa mieltä tai häiritä ketään sillä, mitä itse teen tai en tee. Äiti opetti mulle, että en voi aina olla se kaikkein kiltein ja mukautuvaisin, tai muuten jään toisten jalkoihin. Toisia pitää kunnioittaa ja olla mahdollisimman mukava kaikille, mutta kynnysmattona ei tarvitse olla.

Ole kärsivällinen (älä hötkyile).

Vaikka mun äiti ei ehkä ole itse se kaikkein kärsivällisin ihminen (haha sori äiti!), hän halusi opettaa mulle sitä taitoa. Ja siitä olen kiitollinen. Kärsivällisyys helpottaa elämää niin lasten kanssa kuin haaveita tavoitellessakin.

 

Aina saa kysyä.

Tiesin, että sain kysyä äidiltäni mitä vaan, milloin vaan, ja äiti aina vastasi mulle parhaan tietonsa mukaan. Silloin kun mä olin lapsi, ei meillä ollut jatkuvasti pääsyä googleen, mutta käytiin kirjastossa usein. Jos äiti ei jotain tiennyt, hän auttoi mua selvittämään. Arvostan sitä ihan älyttömän paljon, ettei äiti koskaan jättänyt mua yksin mun mietteiden kanssa. Uskalsin kysyä äidiltä mitä vaan, myös seksistä, menkoista, pojista ja mistä milloinkin. Vaikka nolostelin itse välillä, äiti ei nolostellut.

Olen ylpeä sinusta.

Äiti ei koskaan ole säästellyt kehuja, vaan hän on aina kehunut kun on vähänkin ollut aihetta. Se on tehnyt hyvää mun itsetunnolle ja luottamukselle omiin kykyihini. Äiti ei ole ikinä kyseenalaistanut myöskään mun ammatinvalintaa, vaikka se ei mikään perinteisin olekaan.

Ole avoin oma itsesi.

Äiti on aina kannustanut mua puhumaan rehellisesti ja avoimesti. Äitikin on avoin ja rehellinen. Siksi kai olenkin tällainen lörpöttelijä, joka ei aina tajua pitää kaikkea sitä omana tietonaan, mistä joidenkin mielestä ei tarvitsisi puhua ollenkaan. Olemalla avoin ja rehellinen oma itseni, olen saavuttanut mun suurimmat haaveet.

Lue kunnolla kokeisiin, mä autan.

Niin kauan kun asuin äidin kanssa, äiti auttoi mua lukemaan kokeisiin. Mä luin itse koealueen läpi kerran tai kaksi ja äiti sitten kuulusteli sen alueen multa suullisesti. Se oli mulle hyvä oppimistekniikka, joka toimi. Se koealueiden kyseleminen ei varmasti ole aina ollut äidille helppoa tai mielenkiintoista, mutta se oli mulle ihan älyttömän hyödyllistä. Aion toimia itse samoin, mikäli se oppimistekniikka on sellainen, josta meidän lapset tykkäävät tai jonka avulla oppivat, jokainenhan on oppijana erilainen.

Kyllä kaikki järjestyy.

Me ollaan kohdattu äidin kanssa isoja suruja ja kriisejä elämän aikana, mutta niiden aikana olen aina yrittänyt luottaa siihen, että kyllä kaikki järjestyy. Mun lapsuudessa äiti oli se, joka tätä sanoi mulle kun murehdin jotain asiaa. Teini-iässä se kääntyi jossain vaiheessa toisinpäin: äidin pahimpina masennus- ja sairauskausina se olin minä, joka valoi äitiin uskoa: kyllä kaikki järjestyy. Aikuisiällä ollaan tuettu toisiamme puolin ja toisin. Silloin kun meillä oli rahan kanssa tosi tiukkaa tai silloin kun mä olin vuodelevossa ja pelkäsin, että meidän keskimmäinen syntyy pikkukeskosena, äiti muistutti mua, että kaikki järjestyy. Silloin kun mun mummu kuoli ja äiti putosi syvemmälle masennukseen kuin koskaan mun aikuisiällä, mä kannattelin äitiä ja muistutin, että kyllä kaikki järjestyy. Ja aina kaikki on lopulta järjestynyt.

Muista soittaa mummulle/papalle!

Äiti on jo lapsesta asti kannustanut ja muistuttanut pitämään yhteyttä mun isovanhempiin (ja toki muihinkin läheisiin) ja mulla on aina ollut heihin hyvä ja läheinen suhde, vaikka asuttiin kaukana suurin osa lapsuudesta. En ikinä haluaisi joutua miettimään, että olisi pitänyt pitää enemmän yhteyttä silloin kun xxxx oli vielä elossa. Edelleen äiti muistuttaa soittamaan papalle ja soitankin aina säännöllisesti ja kyselen kuulumisia. Uskon ja toivon, että se on yhtä tärkeää niin mulle kuin papallekin.

Siinäpä ne äidin tärkeimmät opit, joista olen äidille kiitollinen. Nämä lauseet ovat antaneet mulle hyvän pohjan kasvaa ja nämä lauseet ovat kantaneet niinäkin hetkinä, kun elämä on ollut kaukana helposta. Elämän hirveimmissä kriiseissä olen aina voinut luottaa äidin rakkauteen ja siihen, että lopulta kaikki järjestyy jotenkin, tavalla tai toisella. Nämä lauseet toimivat myös pohjana omalle vanhemmuudelleni. Nämä ovat niitä asioita, joita pidän tärkeänä sanoa myös omille lapsilleni. Kiitos äiti kun olet juuri mulle maailman paras äiti <3

Mistä sanoista te olette kiitollisia omille vanhemmille? 


Mikä vaikutus ruualla on ollut mun elämään

19.09.2019

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä K-Supermarketin kanssa.

Kun mä olin lapsi,  nautin ruuasta tosi paljon, mutta se ei näytellyt suurta roolia mun ajatuksissa. Vaikka en silloin ajatellut ruokaa usein, mulla on ihan valtava määrä ruokaan jollain tavalla liittyviä muistoja. Pääosin ruokaan liittyvät muistot ovat hyviä ja täynnä rakkautta. Mua on rakastettu ruualla joka puolelta.

Meillä oli aina ruokaa, vaikka äiti oli yksinhuoltajana joskus tiukilla. Joskus niinkin tiukilla, että piti miettiä todella tarkkaan miten pärjää loppukuun. Aina kuitenkin pärjättiin ja joskus käytiin syömässä ravintolassa tai kokattiin ystävien kanssa herkkuja illanistujaisiin. Äiti kannusti mua maistamaan uusia juttuja, mutta ei koskaan pakottanut. Se oli hirveän tärkeää ja se on ollut hyvä perusta opetella tykkäämään erilaisista ruuista ja olemaan avoin uusille mauille. Mä olin just se lapsi, joka äidin palkkapäivänä lähi K-Supermarketissa 5-vuotiaana kysyi äidiltä kovaan ääneen, että ”voidaanko me tänään syödä mätiä ja smetanaa?” ja sai palvelutiskin työntekijän hihittelemään.

Rakastin mummon lihamureketta ja rakastin syödä äidin kanssa viikonloppuisin tacoja kaikessa rauhassa. Ihan parasta oli kun pääsi joskus laivan buffettiin syömään tai mentiin käymään torilla ja ostettiin tuoreita vihanneksia ja marjoja. Kesälomalla mummolassa juoksin aina avojaloin viereiseen Rantsilan K-kauppaan ostamaan jäätelöä papan antamalla vitosella, tai kävin hakemassa mummolle munia kesken leivonnan. Mieleen on jäänyt enon kanssa syödyt nakki-ruisleivät ja tädin tekemän maailman paras rahkapiirakka.

Rakastin sitä, että mun kaverit olivat aina tervetulleita meidän ruokapöytään. Aina kun mä olin lapsi ja mulla oli kavereita kylässä, hekin saivat tulla syömään, jos meillä tarjoiltiin ruokaa. Äiti välitti myös mun ystävistä ja huolehti heistä kuin omistaan.

Aika pitkälti saman kaavan mukaan jatkui sinne asti, että muutettiin Ouluun kun olin 14. Kuten tiedätte, siitä ei mennyt kuin kolme kuukautta siihen, että mun äiti sai aivoinfarktin ja molemminpuolisen keuhkoveritulpan. Siitä alkoivat ne vuodet, kun pikkuhiljaa enemmän ja enemmän vastuuta kasautui mun harteille. Jossain vaiheessa myös ruuanlaitto siirtyi lähes kokonaisuudessaan mun vastuulle, kuten myös kaupassakäynti ja budjetointi. Se oli sitä aikaa, kun äiti oli todella vakavasti masentunut ja liikuntakyvytön lonkkien kuolion takia leikkausaikaa odotellessa.

Olin käynyt tietysti köksän tunneilla ja osasin kyllä jo ruuanlaiton perusjuttuja. Tykkäsin laittaa ruokaa. Raskasta siitä kuitenkin teki se, että mun oli usein pakko laittaa ruokaa ja käydä kaupassa, jos halusin syödä. Aikansahan sitä teininä jaksaa kokeilla uusia juttuja ja olla innoissaan itsenäisyydestä ja vastuusta. Jossain vaiheessa, varsinkin vielä kehittyvänä teininä, se voi ottaa koville, kun joutuu yksin miettimään joka päivä mitä tänään syötäisiin ja miten rahat riittäisivät seuraavat viikot. Mulla tuli joskus itku, kun tein ruokaa ja se olikin pahaa, koska se saattoi olla ainoa ruoka, jota meillä oli sille päivälle. Niihin itkuihin tiivistyi kaikki se paha olo, joka mulla silloin oli. Turhauduin ja purin mun turhautumista ja huolta äidistä itkemällä ruuasta, vaikka tietysti se paha olo johtui siitä kokonaisuudesta ja liian suuresta taakasta, joka mun harteilla painoi.

Vaikka joskus ruuanlaitto ja ainainen ruokien ja kauppalistojen miettiminen yksin oli nuorena raskasta, se oli myös hyvä. Se laittoi mut miettimään jo nuorena, millaista ruokaa haluan syödä ja opetti mulle elämän realiteetteja. Mitä mikäkin maksaa kaupassa, millaisia eri ruokia mistäkin aineksista saa tehtyä ja mitä kaikkea pitää ostaa, että pärjää vaikka viikon. Kun sitten muutin 18-vuotiaana omilleni, osasin tehdä ruokaa ja suunnitella ostoksia, ainakin jos halusin.

Teinivuosina suurin määrittävä tekijä ruokaostoksissa oli maun ja helppouden lisäksi hinta. Opiskelijavuosina yksin asuessa mun ruokavalio koostui pahimmillaan roiskeläppäpizzoista ja halpis-colasta tai euron juustohamppareista. Silloin opintotukipäivä oli juhlapäivä ja niinä päivinä mä söin hyvin, mutta sitten loppukuun kärvistelin syöden huonoa ruokaa. Uskoisin, että ruualla oli vaikutusta esimerkiksi siihen, kuinka paljon olin flunssassa ja kipeänä muutenkin niihin aikoihin. Silloin en kuitenkaan osannut tai voinut tehdä parempia ratkaisuja ruuan suhteen.

Onneksi esikoista 19-vuotiaana odottaessani aloin miettiä enemmän ruokaa ja yhteen Oton kanssa muutettuani pystyi kahden ihmisen tuloilla hankkimaan terveellisempää ja ravitsevampaa ruokaa, vaikka ne tulot pienet alkuun olivatkin. Sillä oli ainakin mun turvallisuudentunteelle valtava merkitys, kun tiesin, että saadaan aina jääkaappi täytettyä hyvällä ruualla, eikä tarvitse tinkiä sen laadusta.

Terveys ja ruuan laatu on ollut pitkään mulle merkittävin ruokaostoksiin vaikuttava tekijä, mutta pikkuhiljaa ruuan ostoa ovat alkaneet ohjaamaan omalla kohdallani myös muut valinnat. Nykyisin olen huomattavasti tiukempi ruokaostoksissani kuin vaikkapa viisi vuotta sitten.

Mulle merkitsee ruuan alkuperä, se millaisissa oloissa ruoka on tuotettu, kuinka puhdasta ruoka on ja kuinka hyvin pystyn hyödyntämään sen kaikki ainesosat. Myös satokausiajattelu on mulle tärkeää arjessa, vaikka orjallisesti en sen mukaan aina eläkään. Tiedostan, että on etuoikeutettua pystyä valitsemaan ruokaa näillä perusteilla, eikä hinnan mukaan. Itsekin vuosikausia ostin aina vain sitä halvinta, koska ei ollut vaihtoehtoa. Haluan ostaa hyvää ja laadukasta ja tukea paikallisia tuottajia, koska voin. Mitä useampi niin voi tehdä ja tekee, sitä todennäköisempää on, että paikallisia tuotteita on saatavilla jatkossakin.

Mulle on tärkeää, että näitä mun sydäntä lähellä olevia arvoja pidetään tärkeänä myös siellä, mistä mä ostan ruokaa. K-Supermarketeissa on hyvä valikoima luomua, suomalaista ja paikallisten tuottajien tuotteita. Siellä kiinnitetään huomiota näihin asioihin. Mulle tulee hyvä mieli, kun ostan paikallisen tuottajan omenamehua, joka on samanlaisessa pullossa kuin se mun mummon tekemä mehu lapsuudessa. Musta on ihanaa ostaa pienen Helsingin meijerin jugurttia, jonka tiedän tulleen läheltä. Musta on ihanaa ostaa tiskistä tuoretta kalaa, joka on ihan vasta pyydettyä. Ja mä rakastan sitä, kun kauppa vinkkaa mulle loistavia satokausireseptejä, kuten tämän kuvissa näkyvän uskomattoman kauniin juurespizzan, jonka reseptin löysin K-ruoka -sivuilta ja ainesosat K-Supermarketin vihannesosastolta. Mä en ennen edes tiennyt, että raitajuurta on olemassa. Nykyisin oikein odotan syksyn kauneimpia juureksia ja reseptejä, joita niistä voi loihtia.

Haluan opettaa omille lapsille samanlaisen rakkauden uusia makuja kohtaan, jonka äiti opetti mulle. Haluan tarjota heille mahdollisimman erilaisia ja monipuolisia makuelämyksiä ja opettaa heitä ajattelemaan laajemmin, mitä sen lautaselle päätyvän annoksen takana on.

K-Supermarketin arvoihin ja ajatuksiin ruoasta voi tutustua lisää heidän sivuillaan. Mä ihailen näitä arvoja ja tuen niitä kovin mielelläni.

Millainen merkitys ruualla on ollut teidän elämässä? Millaisia ruokamuistoja teillä on lapsuudesta tai nuoruudesta?