Meidän tytöt lähtivät eilen yöjunalla mun äidin ja Armas-koiran kanssa mummolaan Ouluun pariksi yöksi, ja me jäätiin Oton kanssa kahdestaan kotiin näin kesäloman alkajaisiksi. Tytöt viettävät mummolassa kaksi yötä ennen kuin me ajetaan perässä Ouluun ja pääsen kaappaamaan neitokaiset maailman isoimpaan halaukseen. Tytöt itse keksivät idean, he  halusivat mennä junalla Ouluun ja olla mummolassa yötä koska eivät ole ikinä olleet niin että itse muistaisivat. Me ei mahduta koko perhe yöpymään mun äidin luona kerralla, mutta lapset mahtuvat sinne oikein hyvin.

Mä vietin aina lapsena kesällä mummolassa vähintään pari viikkoa yksin ilman äitiä, ja mulla on niistä mummolakesistä ihania muistoja. Mä sain aina kunnon pitkän kesäloman, kun äiti lähetti mut etukäteen mummolaan ja sen jälkeen meillä oli aina vielä äidin neljän viikon loma yhdessä. Silti mulla puristi rinnasta eilen kun odoteltiin junaa juna-asemalla innosta tärisevien tyttöjen kanssa. Mä tiedän että heillä menee reissu tosi hyvin, ja yö junassa oli mennyt jo hienosti omassa makuuhytissä nukkuen, mutta silti mulla on ikävä, pakko myöntää. Ehkä se johtuu siitä, että lasten syntymän jälkeen me ei olla koskaan vietetty yötä kotona ilman lapsia, eivätkä lapset ole olleet yökylässä ennen, ainoastaan kotona yötä mun äidin kanssa niin että me ollaan oltu jossain. Eikai tämä siis eroa aiemmasta muuten, kuin että nyt mä olen ollut täällä tyhjässä kodissa yksin koko päivän kun Otto on vielä tänään töissä vaikka mulla alkoi jo loma.

Mun mielestä on tosi tärkeää että tytöt saavat viettää aikaa isovanhempiensa kanssa, ja myös muiden sukulaisten kanssa, jotta he saavat hyvät ja läheiset suhteet sukulaisiin. Mulle perhe ja suku on aina ollut kaikki kaikessa, ja olisi kauheaa jos meidän lapset olisivat vaan ”kaukaisia Helsingin pikkuserkkuja” tai muuta. Mä haluan että he saavat kokea sen saman lämmön ja ”koko suku kasvattaa” -meiningin niinkuin olen itsekin saanut lapsena kokea. Ja mun äiti on aina näyttänyt esimerkkiä, että ei se 600km välimatka ole matka eikä mikään.

Mä olen laiskotellut koko ensimmäisen lomapäiväni, olen makoillut sohvalla, syönyt jämäruokaa ja katsonut turhia ohjelmia telkkarista. En muista milloin viimeksi olisin rentoutunut näin. Tämä on ollut ihanaa ja olen kyllä ollut ihan tällaisen tarpeessa. On ollut tosi outoa olla ihan yksin kotona, vailla mitään  pakollista tehtävää, sellainen olo että voiko tämä edes olla tottakaan että tässä makaan sohvalla ja syön mansikoita ja katson huonoa telkkariohjelmaa keskellä päivää eikä mun tarvitsekaan tehdä mitään muuta. Ehdin viikata pyykit kaappiin myöhemminkin.

Otto tulee ihan kohta kotiin, ja sen jälkeen meillä on suunnitelmissa ajella, hakea jotain tulista ruokaa kotiin ja katsoa leffaa. Sellainen perjantai joita me usein vietettiin kahdestaan viisi vuotta sitten, kun vasta odotettiin Tiaraa. Paitsi silloin ei kyllä kovin usein haettu ruokaa kotiin ja ajeltiin lähinnä metrolla, mutta käytettiin paljon kotona chilikastiketta. Nostalgista! Musta tuntuu että tästä tulee aika kiva ilta. Parasta on se että aamulla saa nukkua pitkään, ei herätyskelloa eikä lasta ilmoittamassa että ”äiti kello alkaa jo seiskalla nyt voi herätä”, vaikka kieltämättä ne aamuseiskan pusuhyökkäysherätykset aika symppiksiä onkin.

Me nautitaan parista vapaapäivästä, kahdenkeskisestä ajasta, aamulla pitkään (ainakin kasiin asti siis) nukkumisesta ja siitä että on aikaa jutella ja höpötellä keskeytyksettä aamusta iltaan kaikesta. Ja sunnuntaina ajellaan Ouluun ja aloitetaan kesäloma koko perhe yhdessä. Siitä tulee parasta!

Ihanaa alkavaa viikonloppua kaikille <3

Rakastan vaimoani yli kaiken, enemmän kuin kuuta ja taivasta. Rakastan hänen hymyään, hänen nauruaan ja sitä kuinka hän katsoo minua ihaillen vaikka en tekisikään mitään muuta kuin tyhjentäisin astianpesukonetta. Vaimoni on kaikkea mitä minä en ole ja enemmän. Syyni nousta aamuisin sängystä puoli seitsemältä kuten kunnon lampaan kuulu, ja syyni palata päivä toisensa jälkeen kotiin. Vaimoni ajaa minua pelkällä olemassaolollaan parantamaan itseäni ja olemaan hyvä muille.

Älkää kuitenkaan epäilkö sekuntiakaan ettenkö käyttäisi häntä täysin epäröimättä lihakilpenä jonkin uhatessa lapsiamme.

Rakkaus ja vanhemmuus ovat hämmentäviä asioita. Tämä totta kai miehen suusta joka vaimonsa mukaan hämmentyy kaikesta, mutta antakaas kun edes yritän selittää. Jos en mistä se johtuu, niin ainakin sen mitä itse tunnen.

Lapset osaavat olla maanvaivoja, ja ymmärrän kyllä täysin ihmisiä jotka eivät vain kaipaa lapsia omaan elämäänsä. Toisille matkustaminen ja oma ura ovat tärkeämpiä kuin maamme väkiluvun kasvattaminen, ei siinä. Niin kauan kuin ei mennä siihen samaan ääripäähän koiranmyrkyttäjien kanssa, ei kenenkään tarvitse saada yläfemmaa naamaansa puhelinluettelolla. Itselle polku oli kuitenkin täysin oikea, minkä olen saanut tässä useamman kerran todeta.

Otetaan näin esimerkkinä viime viikon keskiviikko. Olin Ruotsissa työmatkalla kun kunto petti miesflunssan pakottavan paineen alla, ja päätin jäädä hotellille niistämään nenääni ruvelle. Ensimmäistä kertaa noin viiteen vuoteen oli minulla päivä vain ja ainoastaan itselleni. Ensimmäistä kertaa siitä hetkestä kun meidän nappisilmäinen esikoisemme tuijotti minua silmiini ensimmäistä kertaa, vietin minä reilusti yli vuorokauden putkeen sängyssä, pelaten pelejä ja katsoen sarjoja. Viime viikon torstaihin asti luulin minä kaivanneeni sellaista päivää kuin jokavuotisia veronpalautuksia.

Väärässä olin. Osittain ainakin.

Siitäkin huolimatta että oloni tokeni ennätysnopeasti, puuttui päivästä jotain. Tai jotkut lähinnä. Lapset.

Ne kaksi neropattia jotka osaavat itse ottaa jo aamupalaa, mutta jättävät ne aina pöydälle lojumaan. Jotka osaavat käyttää kahta eri tablettia ja telkkarin Netflixiä, mutta jotka eivät ymmärrä ettei sohvan käsinojilla tule kiipeillä sadoista kielloista ja kuhmuista huolimatta. Niitä kahta tattia jotka jokaisen työmatkani jälkeen ovat heti ensimmäisenä pamahtaneet ovella vastaan ensin kiljuen ”pappaa” ja heti perään ”mitä me saatiin tuliaisiksi”. Niitä kahta.

Vanhemmuus tuo päiviin aivan uskomattoman määrän sisältöä, tarkoitusta ja haasteita. Opettavaisia hetkiä niin pienille kuin meille perheen päillekin. Ja kaikki tämä, miksi? Koska ne ovat tulleet vaimostani ja muistuttavat meitä? Oli kyse primitiivistä haluista, tai kenties jostain suuremmasta, säilyy se fakta että rakkautta on todella vaikea selittää.

Olin meinaan sataprosenttisen varma ettei maailmassa ole toista samanlaista kuin vaimoni, ihmistä jota kohtaan voisin tuntea niin voimakkaasti ja absoluuttisen varmasti että ”tässä on ihminen jota jaksan tuijottaa kunnes toinen meistä potkaisee tyhjää”. Ihmistä jonka silkka läsnäolo tekee minusta vahvemman kun mikään maailman steroidi. Vaikka väärässä olinkin.

Koska nyt heitä on jo kolme.

Mitä minä ajan tällä kaikella takaa? Kaikkea ja en mitään. Haluaisin osata selittää vanhemmuudenrakkautta paremmin, mistä se johtuu ja mitä se tekee, mutta en osaa. Tiedän vain sen että siinä missä on ihmisiä joille koko maailma on avoinna, on meitä, joiden koko maailma odottaa aina siellä kotona.

Katsotaan taas viiden vuoden päästä uudestaan, jos vaikka lähtisi hotelliin sairastamaan sitä miesflunssaa.

Terkuin,  Otto

Moni teistä on kysellyt tänä keväänä Oton tatuoinnista, tai oikeammin tatuoinneista. Ei ole mikään salaisuus että mieheni on koukussa leimoihin, ja on tänä keväänä ottanut useammankin. Hän on halunnut jo pitkään edistää tatuointiprojektejaan, mutta se on aina jäänyt ja jäänyt, ja sitten kun hän pääsi tatuoinnin makuun, on niitä alkanut ilmestyä yksi toisensa perään.

Haastattelin tatuointitaiteilija Petrie Butleria Petrie Artista keväällä töiden merkeissä, ja samalla tuli puheeksi sitten Oton tatuointiprojekti. Päätettiin tehdä yhteistyötä ja niinpä Petrie päätyi toteuttamaan yhden Oton pitkäaikaisimmista tatuointihaaveista. Petrie oli mulle etukäteen tuttu jo muutaman kaverin ottaman leiman kautta, ja tiesin että tässä on nyt sellainen mahdollisuus johon kannattaa ehdottomasti tarttua!

Aloitettiin proggis jo huhtikuun puolella. Petrien tatuointi- ja lävistysstudio Petrie Art sijaitsee Iso-Roobertinkadulla osoitteessa Iso Roobertinkatu 41, lähellä Sinebrychoffin puistoa, ja sinne siis suunnattiin koko perhe eräänä huhtikuisena torstaina. Olin näyttänyt Oton toivoman kuvan etukäteen Petrielle, ja oltiin puhuttu tulevan tatuoinnin koosta ja yksityiskohdista. Petrie muokkasi kuvasta omannäköisensä ja valmisteluiden jälkeen alkoi hakkaamaan kuvaa Oton olkavarteen.

Petrie Art on ihan mieletön paikka täynnä kaikkea mahdollista inspiroivaa tavaraa Otonkin lempparipeleistä, -leffoista ja -sarjoista kuten Legend of Zeldasta, Adventure Timesta, Pokemonista ja Star Warsista. Olisin voinut vaan tuijotella paikan seiniä vaikka monta tuntia, niin paljon kaikkea siistiä sieltä löytyy. Petrie on ihan mielettömän lahjakas piirtämään, ja seiniltä löytyykin paljon myös hänen myytävänä olevia tatuointejaan. Vaikka tämä kuva olikin Oton pitkäaikainen oma haave, niin seuraavaksi Otto on ottamassa Petrien suunnitteleman Pokemon-tatuoinnin.

Tatuointi tehtiin kahdessa erässä, ensimmäisellä kerralla suurin osa ja toisella kerralla pienimmät yksityiskohdat ja värien syvennys. Jo ekan kerran jälkeen leima näytti tällaisen noviisin silmiin ihan valmiilta, mutta täytyy sanoa että nyt kun se on kokonaan valmis on se ihan mielettömän siisti. Iho sai parantua välissä, ja lisäksi me käytiin Mallorcalla myös kertojen välissä ja se vähän hidasti touhua. Nyt se on kuitenkin parantunut täysin tokasta kerrastakin, ja näyttää hyvältä. Otolla on tarkoitus jatkaa koko käsi täyteen, ja tatuointi onkin muokattu niin että siitä on helppo jatkaa eteenpäin ihan mitä tahansa.

Petriellä on maailman rennoin ja mukavin asenne, joten hänen kanssaan on helppo olla ja jutella eikä tarvitse miettiä että tatuointihetki voisi olla jotenkin kiusallinen. Hänellä on myös vuosien kokemus ja hurja määrä tyytyväisiä asiakkaita, eli tässä on paikka johon todellakin uskaltaa mennä leimattavaksi. Ja Petrie keittää myös hyvät kahvit, hah!

Me junailtiin Petrien kanssa teille huipputarjous. Eli jos varaat tatuointiajan Petrieltä nyt kaverin kanssa ja mainitset että bongasit tarjouksen täältä, saatte molemmat tatuoinnista 20% alennusta. Eli aika huikean tuntuva alennus, kun miettii minkä hintaisia esimerkiksi isommat tatuoinnit ovat. Nyt kannattaa siis mennä kaverin kanssa ottamaan leimaa jos on siitä pitkään vaikka haaveillut. Teidän ei siis tarvitse mennä fyysisesti yhdessä samaan aikaan ottamaan tatuointeja (ellette halua) mutta muistakaa varata yhdessä ne ajat, niin saatte varmasti alennuksen.

Ajan voi varata puhelimitse numerosta 044 5545002 tai laittamalla sähköpostia Petrielle, petrieart(at)gmail.com. Petrien tyyliä voi seurata instassa @petrieart ja fb:ssä hänen sivuiltaan. 

Jos teillä on mitä tahansa kysyttävää liittyen Oton tatuointiin tai tatuointeihin ylipäätään niin kysykää ihmeessä, lupaan vastata ja kysyä Petrieltä jos en itse tiedä vastausta! 🙂

Ihanaa maanantaita kaikille <3

Tämä asu on itseasiassa aika pitkälti Oton koostama, sillä päälläni oleva mekko on vähän niinkuin vahinko. Antakaas kun selitän vähän tarkemmin, nyt tämä alku kuulostaa vähän hupaisalta ja epäselvältä. Kaikki alkoi siitä kun Otto meni työkavereidensa kanssa Tukholmassa Solnan uuteen Mall Of Scandinavia -ostoskeskukseen shoppailemaan.

Me tietysti yhteisshoppailtiin sitten messengerin välityksellä, eli mä katsoin netistä mitä kauppoja siellä oli ja mitä halusin mistäkin kaupasta, ja Otto otti mulle kuvia niistä mitä löysi ja sitten mä sanoin lopullisen sanan että halusinko vai enkö. Ihan ekaksi täytyy sanoa että on mulla kyllä maailman ihanin mies kun se jaksaa pitkän työpäivän jälkeen vielä pyöriä Pohjoismaiden suurimmassa kauppakeskuksessa etsimässä mulle jotain tiettyjä tilpehöörejä.

No mutta, tosiaan osan mun toivomista jutuista hän löysi ja osaa ei. Halusin Pull & Bearista vaaleansinisen off-the-shoulder paidan kivoilla solmituilla 3/4-hihoilla. Juuri tätä kyseistä paitaa ei löytynyt, mutta Otto laittoi mulle kuvan valkoisesta samanlaisesta ja päätettiin yhdessä tuumin että sehän on ihan yhtä kiva, otetaan se. Mutta se ei sitten lopulta ollutkaan se mun netistä katsomani paita, vaan mekko. Mieheni mieli on erehtyväinen, paita menee hyvin mekosta. Eli tämä mekko, joka on nyt näissä kuvissa, ei yllättäen ollutkaan paita. Vahinkoudestaan huolimatta se on aivan ihana, rento, kaunis ja herkkä ja ihan lemppari mekko.

Valkoinen väri on ihanan raikas ja mekko on väljyytensä vuoksi täydellinen hellevaate. Ei hiosta ei purista. Myös hattu on Oton käsialaa, sen tosin varastin hänen vaatekaapistaan. Onneksi malli on aika unisex eli menee mielestäni ihan hyvin meille molemmille. Otto on nyt hylännyt tämän hellehatun kun osana mun antamaa synttärilahjaa hän sai Trasherin lätsän ja on nyt tykästynyt siihen. Kiitos siis Otolle sekä asun osasista, että asukuvista.

Mun mielestä pukeutumista ei tarvitse ottaa turhan vakavasti, ja usein ihan vahingossa syntyykin juuri ne parhaat asut. Silloin kun miettii päänsä puhki ja yrittää tehdä täydellistä asua, käykin yleensä niin että ei tunnekaan oloaan ihan niin kotoisaksi niissä vaatteissa, eikä loppujenlopuksi näytä yhtään sen paremmalta kuin asussa jonka on vaan vetäissyt ensimmäisenä aamulla kaapista ylleen. Näin ainakin sanoo minun kokemus, miten teidän?

Mekko Pull & Bear / Hattu H&M / Kengät Mango / Laukku Marc by Marc Jacobs / Aurinkolasit Ray Ban / Kello Marc by Marc Jacobs* / *saatu blogin kautta.

Mitäs tykkäätte Oton melkein stailaamasta asusta? 

Tänään Otto täytti 26 vuotta. Tuntuu ihan kreisiltä, että ihan oikeasti Otto täytti kaksikymmentäkuusi vuotta! Kun me tavattiin, Otto oli 20 ja mä 19, ja siitä on ikuisuus. Tiedän että ollaan me edelleenkin nuoria mutta kuitenkin, ei sitä pysty vaan käsittämään. Nämä oli Oton kuudennet synttärit meidän yhdessäolon aikana ja silti musta tuntuu että ne Oton ensimmäiset synttärit jotka yhdessä vietettiin oli aivan vasta.

Palataan hetkeksi niihin tunnelmiin, niihin viiden vuoden takaisiin tunnelmiin kun Otto täytti 21. Hitto me oltiin silloin nuoria, hölmöjä, ja rakastuneita, se täytyy sanoa nyt ihan alkajaisiksi. Luin äsken viisi vuotta sitten kirjoittamani postauksen, ja kyllä sellainen kevyt häpeäaalto pyyhkäisi ylitseni. Mutta jostain sitä on lähdettävä etenemään, eikö?

Ja mitä matalammalta aloittaa, sitä paremmalta se tuntuu kun pääsee elämässä eteenpäin. Me aloitettiin sieltä ihan pohjalta, missä kukaan ei odottanut meistä mitään. Sieltä, missä ihmiset lukivat mun blogia naureskellakseen, tai nähdäkseen meidän eroavan ja epäonnistuvan vanhempina ja puolisoina täydellisesti. Meistä piti tulla ne varoittavat esimerkit joiden jo valmiiksi pilalle menneelle tulevaisuudelle tuhahdeltiin selän takana. Ja mä ymmärrän sen kyllä, ulospäin se varmaan näytti juuri tasan siltä, olisin mäkin meille tuhahdellut jos en olisi itse ollut minä.

Vaan kuinkas sitten kävikään. Saatiin esikoinen, saatiin kuopus, mentiin naimisiin, eikä meistä tullutkaan kaikkien odottamia yhteiskunnan elättejä. Suuri kiitos siitä kuuluu Otolle. Hän on tehnyt töitä perheensä eteen alusta asti, välillä painanut töitä seitsemän päivää viikossa jotta päästiin muuttamaan hienompaan kotiin ja paremmalle alueelle silloin kun mä odotin vasta Zeldaa ja olin kotona Tiaran kanssa, eivätkä omat tuloni päätä huimanneet.

Mä olen onnellinen, että nykyään voin korvata Oton näkemää vaivaa omalla panoksellani. Oton tuki on mahdollistanut sen, että olen nyt missä olen, sillä ilman Ottoa mä en koskaan olisi yltänyt samaan. Ja en mä ole Otosta ylpeä vain isänä tai puolisona, vaan myös siitä mitä hän on saavuttanut itse omalla urallaan.

Hän on edennyt määrätietoisesti eteenpäin vuosi vuodelta, ja tavoitellut haaveitaan. Kun katsoo matkaa taaksepäin, se on pitkä ja kivinen ja mutkainen, mutta tässä hän nyt seisoo, tai no ei tässä vaan työmatkalla toisessa maassa. Nauttimassa synttäri-illallista työkavereiden kanssa. Videopuhelun päässä musta. Ajattelin laulaa luikauttaa vielä onnittelulaulun, kunhan tyyppi pääsee takaisin hotellille eikä kukaan muu kuule mun epävireistä Paljon Onnea Vaanta.

Me ollaan kuin paita ja peppu, mutta tavallaan nämä työmatkat ovat tehneet hyvääkin. Me ollaan huomattu, että pärjätään myös hetki ilman toisiamme. Vaikka puhelinlinjat käyvät kuumana, ja me höpötetään kokoajan ja ikävä on järjetön – me ollaan selvitty jo monta viikkoa ja vieläpä ihan hyvin. Ennen näitä reissuja me ei juuri olla oltu toisistamme erossa paria yötä kauempaa.

Me ollaan edelleen toisillemme ihan samanlaisia kuin viisi vuotta sitten. Kiusoitellaan toisiamme kokoajan, ja riidellään vaan hölmöistä jutuista. Yleensä nälkäisenä ja väsyneenä, muutoin ei. Ja me pussaillaan vieläkin paljon, ihan joka päivä jos van ollaan yhdessä. Edelleen mun mahassa on perhosia aina kun odotan että näen Oton, oli hän sitten hakemassa mua autolla normi työpäivän jälkeen tai tulossa lentokentältä kotiin.

Mä uskon että tämä fiilis tulee säilymään sinne asti että ollaan oltu yhtä kauan yhdessä kuin mun mummo ja pappa, ja mikäli terveys sallii niin pidempäänkin. En osaa kuvitella millaista olisi, jos en ensimmäisenä aamuna saisi sanoa tuolle höperölle huomenta, ja jos en illalla saisi viimeisenä toivottaa hänelle hyvää yötä. Otto on itsepäinen, sopivasti nörtti, kova höpöttämään vaikka moni ei uskoisi, ja niin hauska että poskiin sattuu kun naurattaa. Ja välillä se jopa nauraa mun jutuille, se on parasta.

Paljon Onnea Otto 26v, sä olet maailman paras ja mä rakastan sua <3