Mä pari viikkoa sitten annoin teille vuoron kysyä multa ja Otolta mitä ikinä mieleen juolahtaa, ja kysymyspostauksen suosio yllätti meidät ihan täysin. Kysymyksiä kategorioihin jaoteltuani ja kysyttyäni teiltä mielipidettä, mä valitsin ensimmäisen videon kysymysten kantavaksi teemaksi parisuhteen. Kaikki kysymykset joihin näillä kahdella videolla vastaamme, liittyvät siis ainakin jotenkuten parisuhteeseen. Koska mun puhelimesta loppui yllättäen tila kesken (koska otan liikaa turhia heilahtaneita kuvia jotta saisin yhden onnistuneen, ja sitten unohdan poistaa ne heilahtaneet) niin tällä kertaa ihan kaikki vastaukset eivät mahtuneet videolle. Saimme kuitenkin yhteensä 20 minuuttia höpöttelyä kuvattua, ja ne muutamat kysymykset jotka videolta jäivät pois voi helposti siirtää seuraavaan videoon. Täytyypä muistaa tyhjentää puhelin kunnolla ennen niitä seuraavia videoita niin saa kuvata ihan rauhassa!

Tulemme siis toteuttamaan näitä vastausvideoita tasaisin väliajoin aina sopivan hetken tullen tässä loppusyksyn ja -talven ajan. Musta olisi mahtavaa vastata kaikkiin kysymyksiin kerralla, mutta kun pelkästään kahteen kolmasosaan yhden kategorian kysymyksistä saa kulumaan 20 minuuttia, tarkottaisi kaiken putkeen kuvaaminen muutaman tunnin mittaista videota, huh!

Toivottavasti saitte selvää meidän vastauksista ja ette pidä meitä ihan hoopoina, Otolla oli sentään pitkä duunipäivä takana ja mä nyt oon muuten vaan ihan höperö, hahaa. Ihanaa keskiviikkoiltaa kaikille♥

Viime viikolla sain kommentien toivoen että te lukijat voisitte kysyä meiltä Oton kanssa kysymyksiä ja me vastaisimme teille yhdessä videolla. Tämä idea oli mun mielestä ihan huippuhauska ja onneksi Ottokin suostui kun hetken suostuttelin, haha! Me ei ollakaan tehty kysymyspostausta taas tosi pitkään aikaan ja kuitenkin teidän lukijoiden määrä on lisääntynyt siihen tahtiin että varmasti on asioita mitä haluaisitte ehkä tietää! Eli homman nimi on se, että saatte kysyä meiltä mitä kysymyksiä tämän postauksen kommenttiboxissa, sellaisia kysymyksiä joihin me yhdessä voidaan vastata. Vastaamme niihin sitten yhteisellä videolla! Sanomattakin on varmaan selvää että vastaamme ainoastaan asiallisiin kysymyksiin, eli pitäkää se mielessä kun pohditte kysymyksiä! Aikaa kysymysten lähettämiseen on viikko, eli 14.11.2013 klo 23.59 asti.

Te valitsitte parisuhdepostauksen ensimmäisenä toteutettavaksi teemapostaukseksi ja mä olin oikeastaan siitä iloinen vaikka kirjoistakin haluan toki kirjoittaa. Mulla on kuitenkin pyörinyt viime aikoina tää aihe mielessä jonkinverran kun tuntuu että joka perhelehdessä ja -nettisivulla toitotetaan ”toisen lapsen kriisistä” ja siitä miten parisuhde menee viimeistään toisen lapsen myötä pilalle tai vähintäänkin muuttuu järkyttäväksi ongelmavyyhdiksi. Mä en yhtään ihmettele sitä miksi näin kirjoitetaan, sillä toinen lapsi on iso muutos elämään vaikkei välttämättä uskoisi.

Usein ajatellaan että se on vain se ensimmäinen lapsi joka muuttaa kaiken, mutta loppujenlopuksi yhden lapsen vanhemmilla on kuitenkin rutkasti aikaa toisilleen – ainakin meillä oli. Yhden lapsen kanssa kaiken lapsen nukkuma-ajan voi viettää haluamallaan tavalla kun taas vauvan ja taaperon vanhempana ainakin näin ensimmäisinä kuukausina lähestulkoon aina on jompikumpi hereillä (tai sitten kello on niin paljon että pitäisi itsekin nukkua) ja mukuloiden yhteiset päiväunet ovat harvinaista luksusta.

Aluksihan toki vastasyntynyt nukkuu 24/7 ja se luo ehkä hieman petollisen illuusion siitä että kaikki on kuin ennen. ”Vauvahan vain nukkuu!” Silloin alussa me saatiinkin kunnon läheisyystankkausta kun Otto piti heti useamman viikon isyyslomaa ja vietettiin ne viikot tosi perheen kesken. Zelda nukkui ruokataukoja lukuunottamatta kokoajan joten meille jäi runsaasti kahdenkeskistä aikaa. Se oli ihanaa aikaa ja varmasti yksi suurimpia tekijöitä sille että ollaan vältytty suuremmilta parisuhdekriiseiltä. Kumpikaan ei väsähtänyt uudenlaisessa arjessa kun saatiin heti aluksi opetella rauhassa kuukauden verran yhteiseloa neljästään ja Zelda kotiutui osaksi meidän perhettä vaikka paljon nukkuikin.

Sittemmin yhteisen ajan puute on vaivannut meitäkin, Zeldan syntymän kanssa samaan syssyyn sattuivat vielä hääjärjestelyiden alkaminen ja mun blogiharrastuksen muutos harrastuksesta osa-aika duuniksi ja ne ovat todella syöneet niitä yhteisiä tunteja. Kuitenkin, koen että kaikki on mennyt paremmin kuin odotin ja olemme saaneet sitä yhteistäkin aikaa enemmän kuin uskalsin toivoa. Me saadaan olla onnellisia siitä että meille on siunaantunut perustyytyväiset, terveet tyttäret jotka tykkäävät nukkua öisin. Vaikka päivisin tytöt eivät useinkaan nuku yhtäaikaa, iltaisin ja öisin me ollaan saatu aina niitä rauhallisia kahdenkeskisiä hetkiä kun ollaan vähän nipistetty omista yöunista, mikä näkyy pienten silmäpussien radikaalina eskaloitumisena koko naaman roikkumiseksi.

Sen lisäksi että yöllä ollaan nautittu toistemme seurasta, me ollaan opeteltu iloitsemaan niistä pienistäkin kahdenkeskisistä hetkistä. Muistan kun oltiin alkukesästä kaupassa ja molemmat neidit sattuivat nukahtamaan alun jälkeen ensimmäistä kertaa yhtäaikaa rattaisiin. Se tunne kun sai käydä kaupassa ja liihotella kahdestaan valitsemassa herkkuja oli jotain sanoinkuvailemattoman ihanaa! Sittemmin ne kerrat ovat jo lisääntyneet ja usein tulee lähdettyä yhdessä kävelylle juuri Tiaran päiväuniaikaan kun tietää että Zeldakin nukahtaa takuuvarmasti kun vaunut ovat liikkeellä ja saadan näinollen pari tuntia kahdenkeskistä jutteluaikaa ja vielä ulkoilut kaupanpäällisiksi.

Pienten yhteisten hetkien lisäksi me ollaan yritetty ajatella toisiamme ja välillä muistaa pienillä ylläreillä, tuomalla kaupasta toisen lempiherkkua yllätykseksi, viemällä lapsia ulos että toinen saa hetken ihan omaa aikaa tai hieromalla illalla hartioita. Lisäksi meillä on myös sallittua sanoa jos väsyttää ja ei jaksa, silloin toinen voi leikkiä lasten kanssa ja toinen saa nukkua tai tehdä mitä ikinä haluaakaan. Tästä ehkä johtuukin että meillä ei usein kuule noita sanoja ettei jaksa, kun tietää että jos sellainen tilanne oikeasti tulee niin sitten saa ihan rauhassa hetken itselleen.

Kahden lapsen kanssa se on entistä tärkeämpää että molemmat vanhemmat osallistuvat niin lasten- kuin kodinhoitoonkin yhtälailla. Kun kumpikin hoitaa oman osansa on suurempi mahdollisuus ehtiä joskus tekemään jotain myös yhdessä ja kaikki sujuu sutjakammin. Meidän ei onneksi koskaan ole tarvinnut tästä asiasta edes käydä keskustelua, molemmille kun on alusta asti ollut selvää että perhe on perustettu yhdessä ja yhdessä kaikki myös tehdään. Vessanpesu ja imurointi kuuluvat mun suosikkeihin, Otto taas tykkää siivota keittiötä. Molemmat tykkäävät laittaa ruokaa, mutta arkisin ruoka odottaa valmiina kun Otto tulee töistä. Se on mun mielestä mukava tapa toivottaa tervetulleeksi puoliso töistä kotiin ja jutella yhteisellä aterialla päivän jutuista.

En voi myöskään tarpeeksi korostaa sitä miten ihana isä Otto on! Otto jaksaa aina leikkiä lasten kanssa, jutella ja hassutella, lohduttaa, vaihtaa vaippaa, käyttää potalla ja antaa iltapalaa. En olisi kyllä koskaan voinut kuvitella että joku voi olla noin ihana, huolehtiva ja rakastava isä! Tiara on ihan isin tyttö ja Zeldakin varmaan kunhan kasvaaa vähän isommaksi ja on vähemmän ihastunut tisseihin. Imetys asettaa tietysti omat rajoitteensa sille mitä isä voi vauvan kanssa ensi kuukausina tehdä, mikä on vähän harmillista. Mutta  mitä isommaksi Zeldakin kasvaa sitä suuremmaksi Oton rooli tulee ja kunhan kiinteät parin kuukauden päästä astuvat kuvioihin saa Otto tarttua lusikan varteen ja syöttää Zeldaa.

Meillä on käytössä edelleen sama juttu kuin Tiaran pikkuvauva-aikana, eli molemmat saavat nukkua viikonloppuisin pitkään, toinen lauantaiaamuna ja toinen sunnuntaiaamuna. Kun molemmat tietävät että saavat sen oman ihanan rauhallisen aamun niin viikotkin jaksaa heräillä paremmin. Vaikka lasten myötä kyllä se taito nukkua pitkään on vähentynyt, ennen sitä saattoi nukkua 12-14 asti ilman mitään ongelmia ja nykyisin herätään molemmat yleensä viimeistään kymmeneltä vaikka kukaan ei herättäisi.

Vaikka meillä on ihanat, helpot ja tyytyväiset lapset niin kyllä meitä silti joskus väsyttää. Silloin saattaa olla hermo kireällä, varsinkin jos väsymyksen yhdistää stressiin tekemättömistä asioista. Mutta väsymyksen aiheuttamat pikku kinastelut on syytä jättää ihan omaan arvoonsa, kun tietää että ne tosiaan johtuvat vain väsymyksestä.Toisen lapsen myötä nämä väsymyskinastelut ovat tulleet ehkä yleisemmiksi, mutta en kyllä voi sanoa että me edelleenkään riideltäisiin tai edes kinasteltaisiin usein. Ja vaikka yhteistä aikaa on tällä hetkellä vähemmän ja stressiä enemmän, en silti hetkeäkään ole ajatellut että pieni ikäero muksuilla olisi huono juttu. Tiarasta ja Zeldasta on jo nyt niin paljon iloa toisilleen että voin vain kuvitella miten mahtavat leikkikaverit tytöistä tulee. Ja sitten me otetaan Oton kanssa kaikki irti siitä ilosta, hah!

Musta tuntuu että meillä menee paremmin kuin koskaan ennen, vaikka aina on hyvin mennytkin. Meillä on toisemme ja kaksi ihanaa pientä tyttöä jotka kasvavat ja kehittyvät kokoajan ja joista me ollaan maailman ylpeimpiä. Alussa totesin että en ihmettele miksi toisen lapsen kriisistä usein puhutaan, sillä näin suuressa muutoksessa varmasti piilee ainekset pahemmankin luokan taisteluihin vanhempien välillä. Mutta kun muistaa arvostaa toista siitä mitä hän tekee perheen hyväksi, osoittaa rakkautta ja miettiä vähän miten asiat ilmaisee niin sillä pääsee jo pitkälle.

Ällösöpöilmoituksena tähän loppuun vielä että enää 186 päivää siihen että me sanomme toisillemme tahdon ja mä en millään malta odottaa♥

Miten teillä on vaikuttanut toinen lapsi parisuhteeseen vai onko mitenkään? Kuinka paljon vietätte yhteistä aikaa ilman lapsia?

Postaustoiveita teiltä taannoin udellessani vastaanotin todella mielenkiintoisen postaustoiveen; toiveen että kertoisin millaisia ovat meidän perheen kasvatusperiaatteet. Mä oon miettinyt tässä jo useamman viikon tätä aihetta, koittanut kiinnittää huomiota siihen millainen kasvattaja olen omasta mielestäni ja millainen Otto on. Olen myös pohtinut tulevaisuutta, meidän arvoja ja sitä millaisiksi ihmisiksi haluan meidän lapset kasvattaa. En voi sanoa että meillä olisi mitään tiettyä kasvatusfilosofiaa enkä näe itseäni minkään tietyn vanhemmuuden tyylisuuntauksen toteuttajana (esim. kiintymysvanhemmuus, curling-vanhemmuus, mitä näitä kaikkia ihania nimityksiä onkaan), mutta on asioita joita kasvatuksessa pidän tärkeinä ja asioita joita pidän vähemmän tärkeinä. Ne tärkeät asiat ajattelin jakaa teidän kanssanne tässä postauksessa.

Mikään ei ole rakkautta ja rakastamista tärkeämpää, siitä mä olen aivan varma. Tärkeintä mulle kasvattajana on että meidän lapset saavat osakseen rutkasti rakkautta ja tuntevat olonsa rakastetuksi. Mä haluan opettaa meidän lapset sekä rakastamaan että ottamaan rakkautta vastaan. Mun mielestä lapsi ansaitsee vanhempiensa ehdottoman rakkauden ja luottamuksen oletusarvoisesti. Luottamuksen voi menettää – ja ansaita takaisin – mutta rakkautta ei. Mä aion rakastaa Tiaraa ja tulevaa tytsykkää aina ja ikuisesti tapahtui mitä hyvänsä. Se on tärkein arvo mitä mä oon mun äidiltä oppinut, että äidinrakkaus on ehdotonta ja aina saa tulla kotiin vaikka mikä olisi.

Olennaista mun mielestä on se että lapset tuntevat olevansa rakastettuja ja tärkeitä juuri sellaisina kuin ovat. Kehua ei voi koskaan liikaa, ja mulle on tärkeää vahvistaa lasten itsetuntoa. Tai varmaan kehuakin voi liikaa (silloin on mun mielestä jotain pielessä kun vanhemmat päästävät kehuja jaellen alaikäisen totaalisen laulutaidottoman lapsensa Idolsiin nolaamaan itsensä koko kansan edessä), mutta en usko että lasta voi kehua liikaa niistä asioista joissa hän oikeasti on hyvä.

Vanhempana koen myös että on mun tehtävä auttaa lapsia löytämään niitä asioita joissa he ovat hyviä ja tarjota mahdollisuuksia lapsille itselleen löytää se/ne omat juttunsa. Kehua voi myös ihan muutenvain, ei lapsen tarvitse olla huippu-urheilija tai 3v valokuvamalli kuullakseen olevansa hyvä jossain, vanhempana voi myös kehua erityisen hienosta leikistä, mahtavasta piirustuksesta tai hienosti syödystä poronkäristys -lautasellisesta. Kehut kuuluvat osaksi arkipäivää, mutta toki sitä rakkautta voi ja pitää osoittaa muutenkin. Meillä halataan, pussataan ja paijataan  päivittäin ja toivon että tämä tapa säilyy hamaan tulevaisuuteen asti. Tietenkin kunnioitan lapsen rajoja että jos ei pussaaminen enää tunnu lapsesta luontevalta niin en mä väkisin ole pussaamassa, mutta niin kauan kun mua ei kielletä niin hukutan Tiaran ja vauvan suukkoihin joka päivä!

Se että haluan tarjota lapsille mahdollisuuksia löytää oma juttunsa, tarkoittaa sitä että haluan kannustaa lapsia harrastamaan ja kokeilemaan uusia juttuja. Mä oon itse saanut aina harrastaa mitä olen halunnutkin ja harrastinkin nuorempana tanssia melkein 10 vuotta ja taidekoulua samanverran. Oon kiitollinen äidille siitä että äiti aikoinaan mut vei taidekerhoon pikkunaperona kun huomasi että mä tykkään ihan hurjasti piirtää ja maalata! En kuitenkaan halua ketään pakottaa mihinkään harrastukseen jos ei lasta itseään kiinnosta enkä myöskään ajattele että varsinkaan pikkulapsena (tai myöhemminkään) tarvitsisi olla montaa harrastusta, kunhan on se joku oma juttu jossa tuntee olevansa hyvä ja josta tykkää!

Sukupuolineutraalius ei kuulu meidän kasvatusperiaatteisiin, enkä yhtään tykkää siitä miten leimaava nimitys se on. Mä uskon ennemmin tasa-arvoon ja yksilön vapauteen olla hyväksytty sellaisena kuin on. En aio väkisin meidän tytöistä mitään pinkkejä pissisprinsessoja kasvattaa mutta en myöskään aio ostaa vain ja ainoastaan neutraalin värisiä puuleluja siinä pelossa että Barbiet ovat liian naista halventavia ja tyttöjen leluja. Meillä on nytkin sekä autoja että eläinlegoja enkä mä ainakaan ajattele niin että on tyttöjen ja poikien lelut/harrastukset/värit ym erikseen. Kumpikin meidän lapsista on oikeutettu olemaan niin poikamainen tai tyttömäinen kuin vain itse haluaa. Tällä hetkellä lastenhuone on ulkomuodoltaan hyvinkin pinkki ja hempeä, mutta olen valmis sitä muuttamaan sitä mukaa kun lapset osaavat kertoa mistä itse tykkäävät.

Mulle on tärkeää että meidän lapset omaavat hyvät käytöstavat ja osaavat ottaa toiset huomioon. Kotona harjoitellaan kiitosta, tervehtimistä, anteeksipyytämistä ja muita perusjuttuja, mutta kotiympäristön lisäksi haluan tutustuttaa lapset julkisiinkin paikkoihn ja niissä käyttäytymiseen. Mua on pienestä asti otettu mukaan ravintoloihin, matkoille, museoihin ja teatteri-esityksiin ja olen oppinut sen miten toimitaan erilaisissa tilanteissa. Samoja kulttuurielämyksiä haluan tarjota myös omille lapsilleni ja ollaankin otettu Tiara aina rohkeasti mukaan eri paikkoihin. Ei lapsi voi tietää miten käyttäydytään esimerkiksi ravintolassa jos ainoa ”ravintola” -kokemus on RAX:in buffet kerran vuodessa.

Syömisessä mulla on yksi tärkeä periaate: kaikkea pitää maistaa ainakin kerran. Jos ei tykkää, ei ole pakko syödä mutta maistaa pitää. Sama periaate on ollut mun äidilläni ja itse olin ainakin sellainen lapsi joka Stockan herkussa huuteli 4-vuotiaana kalatiskin kohdalla että ”äiti ostetaanhan me sitä mätiä! Ja smetanaa kanssa!” ja myyjät tiskin takana naureskelivat. Haluan myös opettaa lapsille terveelliset elämäntavat niin ruokavalion kuin liikunnankin puolesta ja toivon että molemmat  ovat luonteva osa lasten arkea tästä päivästä vanhuuteen asti.

Mä yritän olla johdonmukainen kaikessa mitä teen jotta lapsetkin voivat luottaa muhun ja mun sanaan. Haluan myös olla sellainen äiti jolta uskaltaa kysyä mitä vaan pelkäämättä joutuvansa naurunalaiseksi ja jonka kanssa voi keskustella kaikesta maan ja taivaan välillä. Mä oikein odotan että Tiara alkaa kysyä miksi -kysymyksiä enemmänkin ja saan kertoa asioita! Haluan olla lapsilleni läsnä ja toivon etten koskaan unohda miten tärkeää on kiireenkin keskellä antaa lapsille huomiota, leikkiä yhdessä, halia ja jutella. Tunteita saa näyttää ja niistä saa puhua ja yritän parhaani mukaan opettaa lapset käsittelemään omia tunteitaan, myös niitä negatiivisia.

Se on myös tärkeää opettaa, että vaikka tuntuisi kuinka pahalta niin sitä ei koskaan saa purkaa satuttamalla toisia, ei henkisesti eikä varsinkaan fyysisesti. Mä olen itse ehkä liiankin empaattinen ja mietin aina miltä toisesta tuntuu, mutta haluan opettaa myös lapsetkin empaattisiksi. Kaikkia ihmisiä täytyy kohdella samanarvoisesti ja kunnioittaa niin etnisestä taustasta, seksuaalisesta suuntautumisesta, ulkonäöstä ja varallisuudesta riippumatta. Kiusaaminen ja rasismi ovat kuvottavimpia asioita joita tiedän ja niitä en halua lasteni kokevan ikinä, en kiusatun enkä kiusaajan osassa.

Kiusaamisesta mulla näin sopivasti tulee mieleen koulunkäynti. Koulutus on mun mielestä elintärkeä asia ja mä haluan että mun lapset panostavat opiskeluun ja tekevät koulussa aina parhaansa. Kukaan ei enempään pysty, eikä tarvitsekaan. Mulle riittää että on edes yrittänyt parhaansa. Koulua ei tarvitse ottaa liian vakavasti, mutta kulkeminen aina sieltä mistä aita on matalin on vain typerää. Mä aion parhaani mukaan auttaa läksyissä ja kokeisiin lukemisessa jos mun apua kaivataan ja olen ajatellut jopa että sitten hamassa tulevaisuudessa kun meidän tytöt aloittavat koulutien voisin vaikka lähteä mukaan vanhempaintoimikuntaan. Aion myös kannustaa lapsia jatko-opintoihin ja toteuttamaan rohkeasti omia ura- ja koulutushaaveitaan, mutta en kuitenkaan missään nimessä halua painostaa heitä mihinkään tiettyyn kouluun vain siksi että pidän sitä itse arvossa.

Aika paljon mulla on käytössä niitä periaatteita joita on mun äidillänikin ollut mun kasvatuksessa. Äitinä haluan olla rento, rakastava ja turvallinen niinkuin munkin äiti on ollut. Ainakin toistaiseksi olen aika varma että tiukkojen kotiintuloaikojen, siivousvuorojen, kotiarestien, läksytuntien ja yökyläilykieltojen sijaan tulen suosimaan keskustelua ja tilanteen mukaan sopimista. Tietysti riippuu myös aika pitkälti siitä millaisia neidit kasvaessaan ovat luonteeltaan, mutta toivon mukaan tiukkojen joustamattomien rajojen sijaan riittää se että yhdessä sovitaan ja siitä pidetään kiinni. Tiaran ikäisen kanssa ne suhteellisen tiukat rajat on vielä aika tärkeitä kun tuollainen 17kk ikäinen taapero oppii paremmin asioita kun ne menevät joka kerta johdonmukaisesti samalla tavalla, mutta isompana onkin sitten ihan eri juttu.

Huh, aikamoisen rönsyilevä kirjoitus! Mulla olis niin paljon mitä haluan sanoa ja kuitenkaan en viitsi tästä mitään romaania alkaa kirjoittaa vaikka salaisena haaveena mulla olisikin ehkä joskus kirjoittaa oma kirja. Haaveista tuli mieleeni vielä se avainjuttu, ikuinen klisee joka kyllä mun mielestä pitää erittäin hyvin paikkansa: kun vanhemmat voivat hyvin voivat lapsetkin paremmin. Äitinä haluan siis myös muistaa itseni, olla muutakin kuin aina vain se äiti ja antaa aikaa myös parisuhteelle.

Millaisia kasvatusperiaatteita teillä on? Mitä pidätte tärkeänä? Millaisen kasvatuksen te olette saaneet kotoanne?

Me juhlittiin tänään etukäteen meidän ensi viikon lauantaina koittavaa seurustelun 2-vuotispäivää. Otolla on kuinka ollakaan töitä juuri oikeana juhlapäivänä niin piti sitten vähän etukäteen juhlistaa, vaan eipä se haitannut! Mä liikuin ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon muualle kun lääkäriin ja kyllä teki välillä hieman tiukkaa jaksamisen kanssa. Nauratti vähän kun mummot komeasti ohittelivat mua metrosta poistuttaessa ja ravintolapöydän jonotus paikallaan seisten kymmenen minuutin ajan tuntui suurelta haasteelta, mutta selvisin sentään. Me suunnattiin tänään Amarilloon kun ajateltiin sen olevan sopivan lähellä metroasemaa ja Zaraa että jaksan kävellä molemmat matkat. Matkaahan siis kertyy käveltäväksi yhteensä ehkä 400m metris-Amarillo-Zara-metris mutta mä voin kertoa että oikeasti oli rankkaa!

Oli ihanaa istua rauhassa alas ihan kahdenkesken pitkästä aikaa, syödä todella pitkän kaavan mukaan ja jutella kaikesta maan ja taivaan välillä. Ei ollut kiire mihinkään eikä tarvinnut kiinnittää huomiota mihinkään muualle kuin toisiimme. Vaikka Tiara ei ole mitenkään erityisen huomionkipeä tapaus niin viimeaikoina mun ollessa pakkolevossa ja äidin siksi majaillessa meillä ei sitä kahdenkeskistä aikaa ole ollut tarpeeksi todellakaan! Iltaisin on saatettu kahdestaan katsoa leffaa, mutta yleensä siihen aikaan kun me ollaan viimein kahdestaan on kumpikin jo sen verran väsyksissä että ei kovinkaan syvällisiä keskusteluja enää kyetä käymään. Enkä tällä mitenkään tarkoita sitä etten olisi kiitollinen äidin avusta tai siitä että hän on täällä, päinvastoin! Mä oon maailman onnellisin että äiti auttaa koska en tosiaan pärjäisi ilman äitiä tällä hetkellä, mutta tokihan se ajankäytöllisesti aiheuttaa omat haasteensa parisuhteelle.

Mutta me ollaan totuttu Oton kanssa siihen että se parisuhteen onnellisuus syntyy niistä arjen pienistä jutuista ja toisen huomioimisesta, ei siitä miten paljon ehtii kyhjätä kahdenkesken kyljessä kiinni. Mun mielestä me ollaan onnekkaita siinä miten nopeasti meillä on kaikki tapahtunut; me ei missään vaiheessa keretty tottua kahdestaan elämiseen kun melkein seurustelun alusta asti me ollaan valmistauduttu olemaan ja oltu perhe. Vaikka me ollaan edetty todella nopeasti, me ollaan kokoajan oltu samalla aaltopituudella kaikista asioista ja pidetty yhtä.

Kovinkaan moni ei ainakaan aluksi uskonut meidän suhteen kestävyyteen, oltiinhan me tunnettu todella vähän aikaa siinä vaiheessa kun Tiara ilmoitti tulostaan. Mutta toisaalta me ei missään vaiheessa olla ajateltu että pysyttäisi yhdessä koska meillä on yhteinen lapsi vaan koska me ollaan haluttu olla toistemme kanssa, ihan alusta asti. Onhan se yhteinen lapsi (ja kohta toinenkin) tietysti kiva lisä siihen parisuhteeseen, mutta kyllä mä Oton kanssa olisin vaikkei noita muksuja vielä olisikaan.

Sen vain tietää kun se kolahtaa ja kyllä mä edelleen voin sanoa kahden vuoden jälkeenkin että Otto on mulle se ainoa oikea. Mä oon ihan varmasti vähintäänkin yhtä rakastunut tuohon mieheen nyt kuin mitä olin kaksi vuotta sitten. Kahdessa vuodessa mä oon oppinut tuntemaan Oton läpikotaisin, ja Otto mut. Ei kukaan voi tuntea mua Ottoa paremmin eikä ole sellaista asiaa jota en Otolle voisi kertoa. Toiset sanovat parisuhteen olevan tylsä jos ei ole mitään salaisuuksia, mutta ainakin meillä tää avoimuus on ollut aika toimiva juttu. Kun muistaa jutella asioista niin kummatkin tietää missä mennään eikä tarvitse tapella turhista.

Hassu juttu meidän parisuhteessa on se, että mä olen suurimman osan meidän seurusteluajasta ollut raskaana. Tänään juuri Oton kanssa juteltiin siitä, että Tiaran ollessa muutaman kuukauden ikäinen mä muistelin mun ensimmäisen raskauden itkukohtauksia ruokakaupassa kun en löytänyt hyvää mehua ja panikointia raskausarvista jenkkakahvoissa ja lupasin että jos joskus tulen vielä raskaaksi niin olen paljon seesteisempi. No se lupaus hormonien pyörteissä kyllä unohtui äkkiä, mutta silti tuo herra on jaksanut tukea mua tässäkin raskaudessa ihan loistavasti. En mä olisi mitenkään pärjännyt ilman  Ottoa, onneksi ei ole tarvinnutkaan!

Musta on ihanaa että ollaan oltu jo kaksi vuotta yhdessä ja ehditty kokea ihan mielettömiä asioita, mutta aika kuluu ihan liian äkkiä! Mä muistan helmikuun 9. päivän vuonna 2011 kuin eilisen ja tuntuu kuin se olisi ollut ihan vasta. Silti sen jälkeen me ollaan ehditty muuttaa yhteen, menty kihloihin, saatu  Tiara, kasvettu vanhemmiksi yhdessä, alettu odottaa toista vauvaa ja muutettu meidän unelmakotiin. Ja miljoona muuta asiaa joiden erittelyssä kestäisi vuosia, mutta pointti oli se että kunhan masutyyppi on syntynyt, voisi ajan mun puolesta pysäyttää tai ainakin hidastaa kulkemaan puoliteholla. Jos aika jatkaa kulkuaan tällä samalla nopeudella niin kohtahan me istutaan Oton kanssa jo kiikkustuolissa ja lapsenlapsenlapset keittää meille kahvia!

Mulla on maailman paras olla, juuri tässä ja nyt (ellei selkäkipua, virtsarakkoa pahoinpitelevää pikkukaveria ja suklaanhimoa lasketa) enkä vaihtaisi kyllä päivääkään pois. Oon onnekkain nainen maan päällä kun oon tuollaisen kultakimpaleen itselleni napannut!

Nyt kipittelen viimeinkin nukkumaan, mutta kunhan herään niin masupäivitystä 27+0 merkkipaalun kunniaksi, sekä uusia masukuvia että asukuvia Amarillo-reissulta. Zara-ostokset esittelen ensi viikon aikana kunhan saan muutamat muutkin viimeaikojen ostokset kuvausvalmiiksi niin saan kaiken koottua yhden otsikon alle kerralla. Hyvää yötä ihanat<3