Puhuminen parisuhteessa

08.09.2018

Otto on mun paras ystävä, mun aviomies ja osa musta. Kun me ollaan erossa toisistamme, mulla on vähän samanlainen olo kuin joku raaja olisi mennyt hukkaan. Se johtuu siitä, että me ollaan totuttu puhumaan toisillemme niin paljon. Me ollaan käytännössä aina yhteydessä toisiimme, oltiin sitten samassa paikassa tai ei.

Tämä viikko on ollut eka viikko sitten kesäkuun alun, kun ollaan nähty toisiamme vain iltaisin, jos silloinkaan. Otto palasi töihin kesäloman ja isyysloman jälkeen, ja arki iski kunnolla päälle. Päivisinkään ei olla juuri ehditty laittamaan viestiä, kun molemmilla on ollut niin kiire tapaamisissa, palavereissa, tai lasten kanssa. Illalla on ollut lasten harrastukset, neljät kaverisynttärit ja mun työmenot. Myöhään illalla mun on ollut pakko tehdä töitä, koska päivällä en pysty. Otolla taas on ollut illalla koulua, joko läsnäoloa tai tehtäviä kotona.

Tiedostan, että tämä elämän vaihe juuri nyt on just sellainen, jossa puolisoiden on hyvin helppoa ajautua kauemmas toisistaan, jos ei parisuhteen ja puolison eteen näe vaivaa. Kun ei ehdi jutella niin paljon, eikä yhteistä aikaa ole tarpeeksi joka päivä, on vaarana, että ei huomioi toista tarpeeksi. On vaarana, että keskittyy vain omaan näkökulmaan ja uppoutuu omiin juttuihin. Erossa olo voi helposti ajaa erilleen. Siksi juuri nyt on entistäkin tärkeämpää pitää toisesta tiukasti kiinni, rutistaa oikein kunnolla heti kun nähdään, ja koittaa höpöttää kuten ennenkin vaikka ruuanlaiton lomassa, vaikka sitten lapset keskeyttäisivät sen 13 kertaa. Niitä hetkiä on otettava sieltä mistä voi.

Vaikka mä istahdan koneelle heti kun lapset ovat menneet nukkumaan, ja istun siinä useamman tunnin, me otetaan se kahdenkeskinen hetki joka päivä. Vaikka sitten viimeisenä illalla, väsyneenä mutta onnellisena. Ollaan yhdessä, jutellaan päivän tapahtumista, ajatuksista ja uutisista. Halitaan, syödään yhdessä iltapalaa ja rentoudutaan. Pidetään yhtä. Jos kummatkin vain tekisivät omia juttujaan, eivätkä jakaisi omia kokemuksiaan ja ajatuksiaan toisen kanssa, mikä edes olisi yhdessäolon tarkoitus? Me ainakin ollaan yhdessä siksi, että halutaan jakaa kaikki yhdessä.

Me ollaan aina puhuttu paljon, eikä tässä maailmassa ole mitään asiaa josta en haluaisi tai voisi puhua Oton kanssa. Päinvastoin: kun jotain on mielessä tai jotain tapahtuu, isoa tai pientä, ensimmäinen jonka kanssa haluan sen jakaa on aina Otto. Me puhutaan ihan kaikesta, eikä koskaan tarvitse ajatella, että toinen pitäisi toista jotenkin tyhmänä tai nauraisi jollekin asialle pahan tahtoisesti. Vaikka en aina ole kartalla kaikesta mistä Otto puhuu, eikä hän kaikesta mistä mä puhun , mä yritän aina kuunnella ja osallistua. Ja Otto myös.

Viikko sitten eräs instaseuraajani kysyi osuvasti: Miten käy intohimon, kun yhteistä aikaa on molempien töiden ja Oton koulun vuoksi niin vähän tällä hetkellä? Ja se olikin hyvä kysymys. Jos ei sen eteen näkisi vaivaa, niin huonostihan siinä varmaan kävisi. Ensin toista vain ikävöisi, sitten alkaisi pikkuhiljaa kasvattaa kuilua toistensa välille ja vähintään toinen katkeroituisi yhteisen ajan puutteesta. Jossain vaiheessa kumppaneiden välissä olisi möykky, jota ei ehkä saisikaan purettua juustoillalla ja höpöttelyllä. Ehkä se vaatisi jotain paljon enemmän. En koskaan halua että meille käy niin, enkä aio antaa sen koskaan tapahtua.

Me ollaan oltu yhdessä seitsemän ja puoli vuotta, ja joka ikinen päivä mä rakastun uudelleen ja uudelleen, enemmän ja enemmän. Ja joka ikinen päivä mä valitsen tahtoa olla yhdessä. Avioliitto, parisuhde ja rakkaus ei hoida itse itseään. Joka päivä mä valitsen laittaa Oton itseni edelle, ja Otto valitsee laittaa mut itsensä edelle. Ja näin kummankin pyrkimyksenä on rakastaa ja tehdä toinen onnelliseksi joka päivä. Toimii.

Kuten olen joskus kirjoittanut, me ollaan monessa asiassa erilaisia ihmisiä, mutta toisaalta meissä on myös vähintään yhtä paljon samaa. Me jaetaan yhteiset arvot ja haaveet, ja meidän käsitys meille hyvästä elämästä on samanlainen. Siksi meidän on helppoa puhaltaa yhteen hiileen ja tehdä töitä meidän yhteisten unelmien eteen. Me tiedetään molemmat, että tämä hektinen elämänvaihe on väliaikaista, ja täysin sen arvoista, että päästään sinne missä joskus halutaan olla. Tiedetään myös molemmat, että ei olla yhtään ”sitten kun” -ihmisiä. Vaikka väliaikaisuuden tiedostaminen auttaa jaksamaan ja kestämään myös yhteisen ajan vähyyttä, kumpikin tiedostaa, että se elämä on tässä ja nyt, eikä jossain sitten kun. Meillä on juuri nyt kaikki valta ja mahdollisuus ottaa kaikki se hyvä niistä hetkistä, mitä yhdessä saadaan, oli ne sitten pieniä tai isompia.

Eli vastauksena alkuperäiseen kysymykseen, miten käy intohimon, kun yhteistä aikaa on niin vähän? Hyvin sen käy. Yhdessä me pystytään mihin vaan, eikä ole aikomuksia lakata rakastamasta tai tahtomasta ikinä.


Novan tärkeät ensimmäiset

28.09.2017

Rakas kuopus on nyt reippaassa 7kk iässä, ja kuluneina viikkoina on taas oppinut vaikka ja mitä, sekä saavuttanut uusia merkkipaaluja. Vaikka mulla onkin tapana tehdä aina kuukausipostaukset, tuntuu nopeasti kasvavan tyypin kanssa kuukauden väli tosi pitkältä. Siksi ajattelin että kirjoitan vähän uusista ekoista jutuista tässä välilläkin.

 

Hammas tuli läpi ikenestä

Ruotsin risteilyn aikaan hän nukkui aivan älyttömän katkonaisesti, ja mietin että olikohan laivan lasten disko sittenkin liian jännä. Mutta ei, se johtuikin vain siitä että jo kuukausia ikenen läpi pilkottanut hampaan nysä tuli viimeinkin läpi! Se on ollut siis koko ajan niin pinnassa, että hän on voinut repiä sillä ruuasta palasia, mutta nyt vasta tuli läpi niin että hammas näkyy kunnolla.

Eka hammas tuli alas vasemmalle, pitääpä tsekkailla vauvakirjoista minne isommilla tytöillä tuli ekat hampulit. Ja jännää seurata missä tahdissa hampaat nyt sitten alkavat tulemaan läpi, tulevatko nopeasti vai hitaasti. Tällä hetkellä Nova ei ainakan pure imettäessä, onneksi, mutta hän kyllä nipistelee ja rapsuttelee koko ajan.

Ensimmäinen sana

Reilu viikko sitten Nova sanoi ekan kerran ”äitä”, ja ajattelin että hän nyt vaan toistelee tavuja. Mutta nyt hän jo sanoo ”äitä” joka kerta kun tulee kädet ojossa mun luokse, tai kun pyytää sanomaan. En kestä! Niin söpöä. Oli se eka sana sittenkin äiti, eikä pappa niin kuin etukäteen mietin että voisi olla. Äitän lisäksi hän toistelee kyllä mämmää ja pappapapaa ja tätätä, ja välillä sanoo aaaaai haliessa, tai jeee taputtaessa. Ekasta sanasta on videota mun Instagram storiesissa @iinalaura, käykää kurkkaamassa ennen kuin video häviää.

Ensimmäiset askeleet tukea vasten

Nova kävelee tosi sujuvasti jo, jos saa pitää meitä sormista kiinni. Kahdella kädellä siis kuitenkin pitää edelleen kiinni, mutta askel on jo melko tukeva, ja hän itse pitää kiinni yhdestä sormesta kummallakin kädellä, eli meidän ei tarvitse pitää enää hänestä kiinni.

Pöytää tai portaita vasten hän ottaa myös askelia yhdellä kädellä tukea ottaen, ja viikko sitten oppi kiipeämään ylös portaisiin. Hän on nyt useamman kerran seissyt vahingossa ilman tukea, eli kun joku tavara on tarpeeksi jännä ja sitä pitää tutkia ihan kahdella kädellä samalla kun seisoo, hän päästää huomaamattaan irti toisenkin käden pöydästä (tai mistä nyt milloinkin pitää kiinni).

Liikkuminen on jo sujuvaa

Pelkäsin että kun hän oppi liikkumaan näin aikaisin, olisi liikkuminen tosi holtitonta ja sattuisi paljon vahinkoja, mutta hän on onneksi oppinut varomaan tosi nopeasti ja hienosti. Seisoma-asennosta hän pyllähtää aina istumaan tai laskeutuu polvilleen, eikä kaatuile. Hän ei myöskään nouse seisomaan mitään liian huteraa vasten.

Ainoa mikä tuotti päänvaivaa (kirjamellisesti) oli meidän varastosta olkkariin haettu vanha sohvapöytä. Sitä vasten on kyllä helppo nousta seisomaan, mutta hän sitten vahingossa kolautteli otsaa siihen mennessään takaisin istumaan. Onneksi hän on nyt alkanut tottua pöytäänkin eikä tällä viikolla ole enää kopsahdellut.

Nova ei paljoa viihdy paikoillaan, vaan on koko ajan menossa ihan joka paikkaan. Välillä hän saattaa istua hetken lelujensa kanssa, mutta yleensä hän suhaa jatkuvasti ympäri kotia ja touhottaa menemään. Lempijuttuja on tällä hetkellä kontata pöydän alle maistelemaan aiemmin taktisesti tiputeltuja talk-muruja, mennä eteiseen ja etsiä ne kuraisimmat kumpparit mitä tunkea suuhun, tai kiivetä portaisiin. Aivan koko ajan saa olla valppaana että mitä hän keksii. Myös päällä oleva uuni olisi super jännä, kun siellä on kivasti valot. Pistorasioihin laitettiin tulpat, mutta niistä hän ei ole enää muutenkaan kiinnostunut. Olivat ilmeisesti tylsempiä kuin kaikki muut edellämainitut asiat.

Musiikki ja koirat ovat lemppareita

Nova rakastaa musiikkia ja sitä kun hänelle lauletaan. Hän hytkyy kun laittaa musiikkia soimaan, ja kuuntelee aina tyytyväisenä kun me lauletaan lasten lauluja. Hän tykkää myös kirjoista edelleen tosi paljon, ja kuuntelisi vaikka koko pullistelevan kirjakorinsa kaikki kirjat putkeen. Me vietetäänkin yhdessä pitkiä lukutuokioita päivittäin. Silloin vauhtivauva malttaa istuskella sylissä tai olla kainalossa.

Mun äiti ja Armas-koira olivat meillä vajaan viikon viime viikolla, ja Nova oli aivan ihastunut Armakseen. Heistä tuli niin loistavia kavereita nyt kun Novakin on noussut pystyyn eikä ole Armaksen mielestä enää pelottava. Armas on onneksi maailman rauhallisin koira, ja tykkää lapsista hulluna. Hän meni itse aina Novan lähelle, eikä yhtään säikähtänyt sitä että Nova koski ja paijasi ja taputteli. Heidän menoa oli hauska seurata. Kummatkin aivan innoissaan toisistaan, niin suloisia.

Mutta joo, mä ounastelen kyllä jo nyt että Nova tulee muuttamaan meidän perhedynamiikkaa omalta osaltaan kasvaessaan, sillä hän vaikuttaa olevan aivan eri tavalla aktiivinen tapaus kuin meidän rauhalliset isommat tytöt. Se ei haittaa ollenkaan, vaan päin vastoin. Tosi jännittävää seurata millainen vaapero, taapero ja leikki-ikäinen tästä vauhtimimmistä kasvaakaan.

Ihanaa torstaita kaikille <3