Puhuminen on meidän liima

26.08.2019

Moikka, tänään äänessä Otto ja Iina (heh, sori oli pakko). Mutta joo kyllä, tänään tapahtuu jotain niinkin harvinaislaatuista, että sain houkuteltua vanhan mr. bloggaajan itsensä kirjoittamaan muutaman ajatuksen tänne mun blogiin, mitä hän ei enää nykyisin kovin usein tee. Kirjoitimme kumpikin vuorollamme samasta aiheesta pätkän tekstiä näyttämättä tekstejämme kesken kaiken toisillemme. Pääsette siis lukemaan molempien näkökulman. Ensimmäiseksi Oton teksti:

Minulla on pointti, jonka haluaisin tuoda esille, joten hypätäänpä hetkeksi muka-syvällisen keittiöpsykologian pariin.

Jokainen ihminen on jonkun muotoinen. Tässä tapauksessa en tarkoita fyysisesti, vaan ihmisenä. Omat tottumukset, mielenkiinnon kohteet, näkemykset ja periaatteet muiden asioiden ohessa päättävät sen muodon. Maailma muokkaa ihmistä ja ihminen puolestaan maailmaa ympärillään. Siellä sitten pyöritään kaikki yhdessä kuin ruotsalainen asuntoauto keskellä risteystä (muutenkin sekavan Redin edustalla tuossa viime viikolla) ja koitetaan löytää sopivaa koloa, mihin tunkea se oma muoto. Toivottavasti myös löydetään se, edes etäisesti sopiva.

Muodot tekevät tekee parisuhteista erityisen mielenkiintoisia. Mitä tehdään sitten, kun kaksi eri muotoista ihmistä päättää lyöttäytyä yhteen? Koitetaanko sitä omaa muotoa muokata, että toinen mahtuu sinne, vai tungetaanko väkisin samaan koloon ja toivotaan, ettei purskahdeta ulos? Vai poistutaanko kenties niistä omista koloista, ja lähdetään uudestaan maailmalle etsimään koloa, johon molemmat mahtuvat?

Vastaustahan minulla ei tähän ole, enkä ole edes täysin varma siitä oliko tämä jokseenkin seksuaalisesti latautunut selitykseni koloista ja muodoista paras keinoni tuoda tämä asia esille. Se mitä yritän sanoa on, että maailmassa on parisuhteita yhtä paljon kuin Tubeconissa on valvojaksi lähteneitä vanhempia kyseenalaistamassa omaa olemustaan. Siksi on tärkeää, että pyritään löytämään ne omat tavat ja käytännöt, jotka toimivat juuri siinä omassa parisuhteessa.

Näin me teimme vaimoni kanssa. Kun me tapasimme, me emme edes tienneet minkä muotoisia olimme. Vähän tapaamisemme jälkeen Iina toki oli pyöreä, mutta se nyt on asia erikseen. Monta iltaa meni siihen, kun puoliksi vitsillä kerroimme toisillemme jotain menneisyyden järkyttäviä juttuja ja sitten pysähdymme jälkeenpäin miettimään, että mitäs helvettiä, kun toisen reaktio olikin että ”ai kauhea, ootsä kunnossa”, eikä se alkanutkaan nauramaan.

Varsinkin meidän suhteen alkuaikoina, kun en ollut kovin tottunut puhumaan tunteistani, oli Iinalla tapana joskus tarkoituksella ärsyttää minua siihen pisteeseen asti, että en vain pystynyt enää pitämään suutani kiinni. Kahden viikon ”ei mul oo mikään” kääntyi silmänräpäyksessä viiden minuutin itkuksi käsittelemättömistä menneisyyden ongelmista, joista en ollut koskaan uskaltanut puhua kenellekään. Aika radikaali ratkaisu ehkä, mutta meillä se toimi.

En nyt tosin lähtisi heti kokeilemaan tätä ratkaisua näin yleisenä neuvona. Meilläkin Iina olisi välillä voinut ajoittaa nämä hetket paremmin. Kerran tämmöinen episodi esimerkiksi syntyi matkalla kauppaan, mikä ei ollut ehkä paras mahdollinen ajankohta. Mutta se nyt oli pitkällä tähtäimellä sivuseikka. Jälkeenpäin meillä molemmilla oli parempi olo ja elämä jatkui taas.

Välillä elämä vaan on aikamoista ruusuilla tanssimista. Enkä nyt tarkoita helppoa ja mukavaa. Ne, jotka blogiani Akkavaltaa joskus lukivat, saattavat muistaa avautumiseni suomalaisista sanonnoista. Esimerkiksi juuri tästä ruusuilla tanssimisesta. En vain saa päähäni, kuinka ruusujen piikkien päällä tanssimisessa on kenenkään mielestä mitään kivaa. Tarkoitan sitä, että meilläkin on ollut omat haasteemme, niin yksin kuin yhdessäkin. Iinan vuodelepo toisen raskauden aikana, molempien yhtäaikaiset isovanhempien poismenot kuopuksen vauvavuonna, yhteisen kahdenkeskisen ajan puute niin suhteemme alussa kuin välillä nykyäänkin, sekä omat henkiset pullonkaulamme ja stressin aiheemme.

Parisuhteet vaativat työtä, eikä se aina ole helppoa. Joskus joudutaan siinä yhteisessä kolossa antamaan periksi, muuttamaan sitä omaa muotoa ja tekemään kompromisseja. Joskus taas otetaan yhteen, kun oma muoto ei vaan taivu enempää. Tämähän ei ole ainoastaan normaalia, vaan jopa vaadittua. Itse en ole ainakaan koskaan törmännyt pariin, joka ei olisi koskaan tehnyt kompromissia missään asiassa, tai pariin, joka ei olisi koskaan keskustellut normaalia korkeammalla tunnelatauksella.

Ihmiset kehittyvät ja parisuhteet kehittyvät. Jos on onni matkassa ja töitä on tehty tarpeeksi, saattaa sitä joku aamu havahtua siihen, että hei, ”nyt on hyvä kolo”, ja myös siihen, että nyt on hyvä kolo. Sehän se tavoite on.

Joskus ihmisille käy niin, että he toteavat ettei tämä nyt istu yhtään, vaikka kaikkensa on tehty. Ja jos loppujen lopuksi on sanottu ja tehty kaikki mitä voi, on enemmän kuin sallittua todeta, että tämä ei nyt vaan toimi. Jos on kurkkuaan myöten täynnä ja kyllästyminen iskee. Se on fine, ja se on jopa tilastollisesti todennäköisempää kuin se yhdessä hautaan asti kulkeminen. Minullakin on takana useampi eroon päätynyt parisuhde kuin sellainen, jossa vielä olen, yllättävää sinänsä.

Meillä kaikki se, mitä ollaan koettu niin yhdessä kuin erikseen, ja kaikki se mitä ollaan yhdessä tehty, on tuonut meitä lähemmäs toisiamme. Olemme sopeutuneet toistemme puutteiden ympärille. Autamme toisiamme ja pidämme yhdessä huolen siitä, että ylläpidämme toistemme standardeja. Silloinkin kun meidän häiden aikaan hädin tuskin ehdimme juttelemaan, kun kaikkien muiden arjen touhujen ohessa vietin vielä viikonloputkin töissä hääbudjetin kasvattamiseksi, pidimme huolen siitä, että menimme edes yhdessä nukkumaan, ja heräsimme yhdessä joka aamu. Ja nyt edelleen olemme onnellisia siitä, mitä meillä tällä hetkellä on.

Meidän muodot ovat muuttuneet miljoona kertaa tässä matkan aikana, ja tulevat varmasti tulevaisuudessakin muuttumaan. En kuitenkaan epäröi sekuntiakaan, ettemmekö yhdessä tulisi mahtumaan meille jo hyväksi todettuun koloon. 

TL;DR: Yhteen ottaminen on normaalia, kompromissit ovat vaadittuja ja joskus sitä vaan erotaan. 

– Otto

Kun me alettiin seurustelemaan Oton kanssa, ei tunnettu edes toisiamme kunnolla. Se ei ollut meille mikään este seurustelun onnistumiselle, mutta se oli ehdottomasti sellainen asia, joka olisi voinut muodostua suureksi kompastuskiveksi. Onneksi tutustuessamme saatiin huomata, että sen ensihuuman ja pintakerroksen alla molemmilla oli jotain sellaista, mitä toinen pystyi rakastamaan täydestä sydämestään.

Se on vaatinut paljon puhumista, se on selvä. Alkuun se olin minä, joka sitä puhumista vaadin. Muustakin kuin 2010-luvun alun tyhmistä meemeistä, wowista ja meistä. Se olin minä, joka kyselin ja kaivelin. Halusin tietää kaiken Otosta, Oton historiasta, Oton virheistä ja vaikeimmista kokemuksista. Oli ehkä hyväkin, ettei me tunnettu niin hyvin.

Jos olisin tiennyt Otosta enemmän, olisin pelännyt, että Otto menee rikki mun kysymyksistä. En olisi halunnut nostaa kaikkia niitä tunteita pintaan tieten tahtoen, joita tietämättäni nostin. Ne olisivat jääneet käsittelemättä, kytemään jonnekin sinne syvälle. Ehkä vaivaamaan meitä myöhemmin. Vanhat totutut käytösmallit, pelot joita oli jäänyt aiemmista kokemuksista, oletukset toisen ajatuksista jotain asiaa kohtaan.

Koska en tiennyt mistään mitään, en osannut myöskään varoa tai käsitellä silkkihansikkain. Kysyin historiasta, lapsuudesta, koulusta, kavereista, eksistä, perheestä. Joskus Otto sanoi, ettei halua puhua, pitkäänkin, vaikka ilmeet ja eleet kertoivat muuta. Silloin oikein tarkoituksella ärsytin sen kaiken ulos. Näin, että toisella on tunteita, joiden on pakko päästä ulos. Kysyin ja kysyin. Ja lopulta sain vastauksia. Otto sanoi joitakin asioita ääneen ensimmäistä kertaa elämässä. Samoin minä.

Samalla kun pyysin toista kertomaan, kerroin itsekin. Koska kysyin vaikeita kysymyksiä, sain samanlaisia takaisin. Kerroin ensimmäistä kertaa jollekin muulle asioista, joita olin kokenut ja jotka vaikuttivat muhun enemmän, kuin halusin myöntää. Meidän keskustelut eivät ensimmäisinä kuukausina aina olleet mitään söpöä small talkia. Me puhuttiin siitä, miltä tuntuu kertoa pikkusiskolle, että äiti on kuollut ja siitä, miltä tuntuuu kun oma vanhempi makaa sängyssä masentuneena vuosia. Puhuttiin kiusaamisesta, henkisestä väkivallasta  ja meidän elämän hirveimmistä hetkistä. Usein meidän keskustelut lähtivät läpänheitosta ja jostain huvittavista muistoista, mutta ajautuivat vaan yhtäkkiä niihin vakavampiin asioihin kuin huomaamatta.

Puhuminen. Se on meidän tärkein vahvuus, jolla me pidetään huolta itsestämme ja toisistamme. Meidän perheessä ei ole asioita eikä tunteita, joita ei voisi sanoa ääneen. Se tapa on jäänyt alusta asti. Nykyisin Ottoa ei juuri tarvitse houkutella tai ärsyttää puhumaan. Me kummatkin kaadetaan kaikki ulos heti kun on jotain kaadettavaa. Ja uskon, että siinä piilee syy siihen, miksi me ei voida kuvitella eroavamme, vaikka tilastollisesti se on todennäköistä tutkimustenkin mukaan. Etenkin, kun olemme pariutuneet niin nuorena.

Kaadettiin ulos kaikki loput, mitä tästä aiheesta tuli mieleen meidän uusimmassa podcast-jaksossa. Yhdessä-podissa me jatketaan siitä, mihin jutut kotona jäävät. Tehdään sitä, mitä parhaiten yhdessä osataan. Puhutaan, mutta vaan mikit päällä. Kolmas jakso käsittelee pitkässä parisuhteessa elämistä. Sitä, mikä toisessa ärsyttää ja mikä toisessa yllättää. Tuleeko vilkuiltua muita? Voiko toiseen kyllästyä? Miten se vaikuttaa parisuhteeseen, että suhde on alkanut tosi nopeasti ilman, että tuntee edes toisiaan kunnolla? Mistä meillä oikein riittää puhuttavaa vielä 8 vuoden jälkeen toisillemme ja mikä pitää suhteen mielenkiintoisena? Puhutaan parisuhteen erilaisista vaiheista ja siitä, miten ne ovat menneet meillä. 

Uusimman Yhdessä -podcastin 3. jakson ”Voiko toiseen kyllästyä pitkässä parisuhteessa?” voi kuunnella Spotifyssa TÄSTÄ ja Soundcloudissa TÄSTÄ. Podcastin kaikki kolme ensimmäistä jaksoa tulevat kuunneltavaksi myös Apple Podcast -sovellukseen tällä viikolla, kunhan Apple saa käsiteltyä hakemuksen (missä voi ilmeisesti kestää jopa kolme vuorokautta toisin kuin luultiin).


Lapsille lukeminen osana arkea

20.10.2018

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Sandviksin kanssa.

Yksi mun lempiaiheista kirjoittaa kasvatukseen ja vanhemmuuteen liittyen on lapsille lukeminen. Olen kirjoittanut siitä useampaan kertaan, ja olen aiemminkin kiertonut siitä, kuinka tykätään paljon Vaukirjan kirjoista. Ne ovat olleet esillä täällä blogissa säännöllisen epäsäännöllisesti esikoisen raskausajasta lähtien, jolloin liityin kirjakerhoon.

Varhaisen lukemisen hyödyt ovat kiistattomia: oppimiskyvyn, ilmaisukyvyn ja sanavaraston kehittyminen, yhteinen aika ja lasten kanssa heräävät keskustelut monista eri aiheista. Puhumaan oppimisen ajankohtaan lukeminen ei vaikuta, mutta sanavarastoon sillä voi olla mahtavia vaikutuksia. Esimerkiksi meidän taapero bongaa aina lukiessa uusia fraaseja ja lauserakenteita, ja olen varma, että lukemisella on ollut huikean positiivisia vaikutuksia siihen, miten hyvin ja monipuolisesti hän ilmaisee itseään nyt 1v8kk iässä. Hän oppi ensimmäiset sanansa ”äiti”, ”hei” ja ”mummu” reilu vuosi sitten, ja siitä lähtien puheen kehitys on ollut huimaa seurattavaa.

Me luetaan yhdessä joka päivä sekä isojen että pienimmän kanssa. Iltasatu luetaan joka ilta. Joskus se on päivän ainoa lukuhetki, useimmiten ei. Me kaikki nautitaan lukemisesta, ja mä rakastan sitä, että meillä lapset tarttuvat itsekseenkin mielellään kirjaan ja käpertyvät sohvan nurkkaan lukemaan. Meidän ei ole koskaan tarvinnut patistaa kirjojen pariin, eikä lukeminen ole ikinä ollut kenellekään meistä pakkopullaa. Paitsi ehkä juuri tässä taaperovaiheessa meille vanhemmille, kun taapero ihastuu johonkin tiettyyn kirjaan, ja se on sitten luettava n. 350 kertaa päivässä, se yksi ja sama kirja. Se on kuitenkin todellakin sen arvoista, sillä jo nyt meidän lukiessa niitä samoja kirjoja uudelleen ja uudelleen, taaperolle kehittyy positiivinen suhde kirjoihin ja lukemiseen. Toivottavasti se kantaa läpi elämän.

Meidän 7v aloitti ekaluokalla tänä syksynä, ja koulussa on painotettu lukemisen tärkeyttä meille vanhemmille. Joka päivä pitäisi lukea ainakin 15 minuuttia yhdessä, ja meillä se täyttyy kyllä helposti. 7v oppi lukemaan itse 4-vuotiaana, ja meidän keskimmäinenkin oppi itse lukemaan 4-vuotiaana viime keväänä, mutta silti me luetaan joka päivä myös yhdessä ääneen. Nykyisin usein niinkin, että 7v lukee meille iltasadun ääneen, koska hän tykkää niin paljon lukea. Keskimmäinen vielä harjoittelee lukemista omassa tahdissaan. Me ei koskaan painosteta lukemaan, mutta kannustetaan ja kehutaan aina kun lapset osoittavat kiinnostusta kirjoja kohtaan.

Yksi tärkeä juttu, jota ei välttämättä tule ajatelleeksi arjessa, on kirjojen oleminen helposti saatavilla kotona. Silloin kun kirjat olivat meillä  olohuoneessa suljettujen ovien takana kaapissa, lapset tarttuivat niihin oma-aloitteisesti paljon harvemmin kuin nykyään. N. vuosi sitten siirryttiin siihen, että kirjat ovat olohuoneessa esillä isossa korissa, josta kaikkien on helppo ottaa niitä, ja helppo laittaa takaisin. Tämä toimii loistavasti. Kun kirjat on aina esillä, niihin muistaa tarttua useammin. Ja kun ne on helppoa laittaa takaisin, ei tule niin paljon sotkuakaan, ja lapset oppivat itse laittamaan tavaroita oikeille paikoilleen.

Mä olen saanut kiinnostuksen kirjoja kohtaan perintönä omalta äidiltäni, ja niin myös Otto omilta vanhemmiltaan. Uskonkin, että vanhemman esimerkillä on suuri voima. Me luetaan Oton kanssa molemmat kirjoja paljon myös itse, ja lapsetkin näkevät sen. Mulla liittyy paljon lämpimiä muistoja niihin hetkiin, kun luettiin äidin kanssa yhdessä. Yhtä lämmöllä muistelen myös niitä hitaita viikonloppuaamuja, kun molemmat istuimme keittiön pöydän ääressä, söimme aamupalaa ja luimme omia kirjojamme. Äiti dekkaria, ja mä jotain nuortenkirjaa.

Vaukirjan kirjoja meillä on ollut niin kauan kuin olemme olleet vanhempia, ja yhä edelleen ne pitävät pintansa suosikkeina. Huomaan, että meidän taaperon suosikkeja on tismalleen samat kirjat kuin isosiskoillaan oli samassa iässä. Tällä hetkellä hittejä ovat kaikki kirjat, joissa käsitellään erilaisia tunteita ja niiden ilmaisua. Nyt saatiin vanhojen suosikkien seuraksi Vaukirjalta paketissa ihana Lohdutan sinua -kirja, joka ollaan luettu jo niin monta kertaa, että taapero osaa sen ulkoa. Hän höpötteleekin usein leikeissään, että ”Islalle tuli pipi, isä lukee kirjaa, islalle tulee hyvä mieli”.

Mä tykkään siitä, miten Vaukirjalla valitaan kirjapaketit aina juuri lapsen ikään sopivasti, ja niitä voi myös itse muokata. Varsinkin esikoisen vanhempana olisin saattanut esimerkiksi olla ihan pihalla siitä, millaisia kirjoja luetaan minkäkin ikäiselle lapselle. Usein vanhemmat aliarvioivat lapsen keskittymiskykyä ja taitoja, ja olisin saattanut vaikka lukea jotain pehmokirjaa puolitoistavuotiaalle, joka halusi jo kuunnella vähän pidempää satua. Onneksi oli Vaukirja, joka lähetti meille aina sopivia kirjoja sopivassa iässä, ja näin tajusin opettaa esikoiselle numeroita jo 1v3kk iässä, ja lukea tunteista silloin kun pikkusisko syntyi ja hän oli puolitoistavuotias.

Vaukirja on helppo ja vaivaton kirjakerho, jossa tilaaja ei sitoudu mihinkään, vaan voi erota kerhosta milloin tahansa. Vaukirjalla ei ole vähimmäisostopakkoa tai minimiaikarajoituksia. Mekin ollaan joskus erottu, kun kirjoja on kertynyt jo niin paljon ettei ole ollut tilaa. Sitten ollaan myöhemmin liitytty takaisin.

LUKIJATARJOUS:

Nyt saatte Vaukirjan tutustumispaketin vain postikulujen hinnalla (4,90 — 6,90 €). Kirjapakettien hinta on 14,95 – 17,95 € (+ pakkaus- ja postituskulut 4,95 €). Tilaaminen ja peruuttaminen käy helposti Vaukirjan Omat sivut -palvelussa netissä, ja jäsenyyden voi perua siis vaikka heti tutustumispaketin jälkeen, jos ei ole tyytyväinen. Lisää tarjouksesta voi lukea Vaukirjan sivuilta, ja kannattaa vilkaista myös Vaukirjan blogia, jossa lukemisen hyödyistä ja vinkeistä kirjoittavat ammattilaiset. 

Tykkäättekö te lukea lasten kanssa? Mikä on teidän lapsen/lasten lempikirja tällä hetkellä?


Puhuminen parisuhteessa

08.09.2018

Otto on mun paras ystävä, mun aviomies ja osa musta. Kun me ollaan erossa toisistamme, mulla on vähän samanlainen olo kuin joku raaja olisi mennyt hukkaan. Se johtuu siitä, että me ollaan totuttu puhumaan toisillemme niin paljon. Me ollaan käytännössä aina yhteydessä toisiimme, oltiin sitten samassa paikassa tai ei.

Tämä viikko on ollut eka viikko sitten kesäkuun alun, kun ollaan nähty toisiamme vain iltaisin, jos silloinkaan. Otto palasi töihin kesäloman ja isyysloman jälkeen, ja arki iski kunnolla päälle. Päivisinkään ei olla juuri ehditty laittamaan viestiä, kun molemmilla on ollut niin kiire tapaamisissa, palavereissa, tai lasten kanssa. Illalla on ollut lasten harrastukset, neljät kaverisynttärit ja mun työmenot. Myöhään illalla mun on ollut pakko tehdä töitä, koska päivällä en pysty. Otolla taas on ollut illalla koulua, joko läsnäoloa tai tehtäviä kotona.

Tiedostan, että tämä elämän vaihe juuri nyt on just sellainen, jossa puolisoiden on hyvin helppoa ajautua kauemmas toisistaan, jos ei parisuhteen ja puolison eteen näe vaivaa. Kun ei ehdi jutella niin paljon, eikä yhteistä aikaa ole tarpeeksi joka päivä, on vaarana, että ei huomioi toista tarpeeksi. On vaarana, että keskittyy vain omaan näkökulmaan ja uppoutuu omiin juttuihin. Erossa olo voi helposti ajaa erilleen. Siksi juuri nyt on entistäkin tärkeämpää pitää toisesta tiukasti kiinni, rutistaa oikein kunnolla heti kun nähdään, ja koittaa höpöttää kuten ennenkin vaikka ruuanlaiton lomassa, vaikka sitten lapset keskeyttäisivät sen 13 kertaa. Niitä hetkiä on otettava sieltä mistä voi.

Vaikka mä istahdan koneelle heti kun lapset ovat menneet nukkumaan, ja istun siinä useamman tunnin, me otetaan se kahdenkeskinen hetki joka päivä. Vaikka sitten viimeisenä illalla, väsyneenä mutta onnellisena. Ollaan yhdessä, jutellaan päivän tapahtumista, ajatuksista ja uutisista. Halitaan, syödään yhdessä iltapalaa ja rentoudutaan. Pidetään yhtä. Jos kummatkin vain tekisivät omia juttujaan, eivätkä jakaisi omia kokemuksiaan ja ajatuksiaan toisen kanssa, mikä edes olisi yhdessäolon tarkoitus? Me ainakin ollaan yhdessä siksi, että halutaan jakaa kaikki yhdessä.

Me ollaan aina puhuttu paljon, eikä tässä maailmassa ole mitään asiaa josta en haluaisi tai voisi puhua Oton kanssa. Päinvastoin: kun jotain on mielessä tai jotain tapahtuu, isoa tai pientä, ensimmäinen jonka kanssa haluan sen jakaa on aina Otto. Me puhutaan ihan kaikesta, eikä koskaan tarvitse ajatella, että toinen pitäisi toista jotenkin tyhmänä tai nauraisi jollekin asialle pahan tahtoisesti. Vaikka en aina ole kartalla kaikesta mistä Otto puhuu, eikä hän kaikesta mistä mä puhun , mä yritän aina kuunnella ja osallistua. Ja Otto myös.

Viikko sitten eräs instaseuraajani kysyi osuvasti: Miten käy intohimon, kun yhteistä aikaa on molempien töiden ja Oton koulun vuoksi niin vähän tällä hetkellä? Ja se olikin hyvä kysymys. Jos ei sen eteen näkisi vaivaa, niin huonostihan siinä varmaan kävisi. Ensin toista vain ikävöisi, sitten alkaisi pikkuhiljaa kasvattaa kuilua toistensa välille ja vähintään toinen katkeroituisi yhteisen ajan puutteesta. Jossain vaiheessa kumppaneiden välissä olisi möykky, jota ei ehkä saisikaan purettua juustoillalla ja höpöttelyllä. Ehkä se vaatisi jotain paljon enemmän. En koskaan halua että meille käy niin, enkä aio antaa sen koskaan tapahtua.

Me ollaan oltu yhdessä seitsemän ja puoli vuotta, ja joka ikinen päivä mä rakastun uudelleen ja uudelleen, enemmän ja enemmän. Ja joka ikinen päivä mä valitsen tahtoa olla yhdessä. Avioliitto, parisuhde ja rakkaus ei hoida itse itseään. Joka päivä mä valitsen laittaa Oton itseni edelle, ja Otto valitsee laittaa mut itsensä edelle. Ja näin kummankin pyrkimyksenä on rakastaa ja tehdä toinen onnelliseksi joka päivä. Toimii.

Kuten olen joskus kirjoittanut, me ollaan monessa asiassa erilaisia ihmisiä, mutta toisaalta meissä on myös vähintään yhtä paljon samaa. Me jaetaan yhteiset arvot ja haaveet, ja meidän käsitys meille hyvästä elämästä on samanlainen. Siksi meidän on helppoa puhaltaa yhteen hiileen ja tehdä töitä meidän yhteisten unelmien eteen. Me tiedetään molemmat, että tämä hektinen elämänvaihe on väliaikaista, ja täysin sen arvoista, että päästään sinne missä joskus halutaan olla. Tiedetään myös molemmat, että ei olla yhtään ”sitten kun” -ihmisiä. Vaikka väliaikaisuuden tiedostaminen auttaa jaksamaan ja kestämään myös yhteisen ajan vähyyttä, kumpikin tiedostaa, että se elämä on tässä ja nyt, eikä jossain sitten kun. Meillä on juuri nyt kaikki valta ja mahdollisuus ottaa kaikki se hyvä niistä hetkistä, mitä yhdessä saadaan, oli ne sitten pieniä tai isompia.

Eli vastauksena alkuperäiseen kysymykseen, miten käy intohimon, kun yhteistä aikaa on niin vähän? Hyvin sen käy. Yhdessä me pystytään mihin vaan, eikä ole aikomuksia lakata rakastamasta tai tahtomasta ikinä.


Seinilläkin on korvat – miten puhutaan lasten kuullen?

25.09.2017

Tämä aihe on pyörinyt mulla kirjoituslistalla pitkään, sillä se on erityisen lähellä mun sydäntä. Siis se, miten puhutaan lasten kuullen, tai oikeastaan miten puhutaan ihan ylipäätään. Tietysti kaiken merkitys kasvaa, kun sitä on kuuntelemassa uusi sukupolvi joka imee itseensä vaikutteita, mutta oikeasti ihan kaikkien tulisi miettiä omaa puhettaan, vaikka lapsia ei olisikaan kuulemassa. Kuinka puhumme itsestämme, kuinka puhumme toisista ihmisistä. Kuinka kohtaamme vaikeudet, ja mitä sanomme omista saavutuksistamme? Vähättelemmekö itseämme tai toisia? Kun ärsyynnymme, miten reagoimme?

Moni miettii sitä, miten voi puhua lapsille suoraan. Saako heille lässyttää, vai pitääkö puhua kuin aikuisille. Saako korottaa ääntä, saako sanoa ”EI”, saako antaa päätösvaltaa, puhuuko sukupuolineutraalisti. Mutta aina sitä ei tule ajatelleeksi, miten puhutaan lasten kuullen, mutta aikuisten kesken. Siinä on nimittäin usein vissi ero, sen olen huomannut. Aikuisten kesken ääni kellossa saattaa olla monella ihan toinen, kuin lapsille puhuttaessa. Ja sitten lapset kuulevat sen toisen äänen, ja hämmentyvät. ”Miksi ne samat säännöt eivät koskekaan meitä kaikkia? Miksi iskä haukkuu telkkarin naista rumaksi kaverilleen, vaikka minulle on sanottu että ketään ei saa haukkua? Miksi äiti sanoo olevansa läski, vaikka minulle hän on sanonut olevansa hyvä juuri sellaisena kuin on?”

Lapset kuulevat KAIKEN, ja paljon enemmän. He ovat fiksumpia kuin me vanhemmat tajutaankaan, ja jäävät usein miettimään kuulemiaan asioita. On olemassa aikuisten asioita, joita lasten ei tarvitse kuulla. Niistä jutellaan silloin kun lapset eivät ole ihan oikeasti kuuloetäisyydellä, ja se on ihan fine. Mutta se mihin haluan kiinnittää huomiota, on se miten puhutaan silloin kun luullaan että lapset eivät kuuntele.  Silloin kun istutaan kahvipöydässä ja lapset leikkivät yläkerrassa, tai silloin kun puhutaan kaverille puhelimessa ja lapset lukevat Aku Ankkaa. Tai silloin jos ei ole lapsia ollenkaan, ja ajatellaan että voidaan puhua ihan miten vaan.

Kautta aikain esimerkiksi juoruaminen on ollut suosittua. On nautittu muiden vaikeuksilla mässäilyllä, päivitelty jonkun uutta kampausta, uusia tissejä, avioeroa tai tyyliä. Toisista puhuminen ja toisten asioilla mässäily miellyttää, koska se kääntää huomion pois oman elämän epäkohdista. Voi tuntea itsensä paremmaksi ihmiseksi, kun keskittää oman tai toisten huomion jonkun muun ihmisen vaikeuksiin, tai asioihin joista ei muissa ihmisissä pidä. Oikeastihan se ei tee kenestäkään parempaa ihmistä, että jollain toisella menee huonommin, tai että naureskelee toisten ulkonäölle. Ei se tee huonommaksikaan ihmiseksi, mutta onhan se vähän surullista. Ainakin mulle tulee siitä heti sellainen olo, että juoruilijalla on omassa elämässään epämukavaa jollain tasolla.

Lapset eivät juoruile tai hauku, jos heillä on mukavaa olla itsellään, tai jos he eivät ole oppineet sitä keneltäkään toiselta. Tosin he puhuvat monesti toisista ihailevaan sävyyn, ja kertovat ihaillen toisten ihmisten saavutuksista, tai uusista jutuista. Tai vaikkapa uudesta lapsesta eskariryhmässä, ja siitä että hänellä on hieno erikoinen nimi, joka on lapsen aiemmassa kotimaassa ihan tavallinen nimi, vaikka me ei olla koskaan ennen kuultu sitä. Lapsilla on taito puhua toisista pelkkää hyvää, niin kauan kun kukaan ei opeta heille pahan puhumista. Heistä erikoisuus ja erilaisuus on ihanaa ja inspiroivaa.

Sama esimerkiksi omasta ulkonäöstä puhuessa. Lapset kyllä huomaavat jos vanhempi menee peilin eteen päivittelemään ”rumia läskimakkaroitaan” tai ”isoa pyllyä”. He huomaavat myös ne äidin makkarat jos niitä löytyy, ainakin meillä on huomattu mun makkarat. Mutta lapset eivät näe niitä rumana vaan ihanana, ne on äidin rakkausmakkaroita. Ne johtuvat siitä, että äidin maha on venynyt kolme kertaa, ja sieltä on tullut kolme ihanaa rakasta tyttöä. Ne ovat maailman parhaita rakkausmakkaroita.

Mä olen alusta asti noudattanut periaatetta, että en puhu omasta kehostani rumasti lasten kuullen, ja alettuani noudattaa sitä periaatetta, olen alkanut ehkä rakastaa ja arvostaa omaa kroppaani enemmän. Miksi haluaisin puhua siitä rumasti muutenkaan, kuin lasten kuullen? On joitain kohtia jotka eivät ehkä muistuta ihanteiden mukaista vartaloa, mutta miksi pitäisikään? Mun kroppa on mun kroppa, ja olen ylpeä siitä sellaisena kuin se on. Se on tehnyt tärkeitä asioita, ja palautunut siitä uskomattoman hienosti. Mä pystyn liikkumaan, elämään ja olemaan mun kropassa terveenä, ja se on hemmetin hienoa.

Yksi kompastuskivi puhumisessa yleisesti on myös riitely. Jokainen meistä tarvitsee taitoa käydä keskustelua ja ratkaista konflikteja, koska jokainen meistä tulee kohtaamaan elämässään erimielisyyksiä. On tärkeää kiinnittää huomiota siihen, miten riitelee. Riiteleekö rakentavasti vai hajottavasti, haukkuuko toista ja pyrkiikö satuttamaan, vai toivooko pääsevänsä kaikkia osapuolia miellyttävään ratkaisuun?

Jokainen joutuu joskus konfliktitilanteeseen, ja joskus niitä tilanteita syntyy myös lasten kuullen. Me kyllä kinastellaan välillä lasten kuullen ihan huolellakin, väsyneenä tai silloin kun on muuten vaan hankala hetki. Mutta pyritään kiinnittämään huomiota jopa kinastellessa siihen, että ei sivalleta ikinä toista, tai pyritä ”voittamaan”, vaan yritetään ymmärtää toista ja päästä yhteiseen lopputulokseen. Ja sitten lopuksi pyydetään anteeksi, osoitetaan rakkautta ja kehutaan. Ja todetaan että just näinhän tän pitikin mennä.

Tärkeintä puhumisessa onkin mun mielestä se, että puhuu aina, niinkuin puhuisi lapsille. Rakentavasti, ymmärtämään pyrkien, itseään ja toisiaan arvostaen. Silloin ei voi mennä pieleen. Näin meillä toimitaan, ja aika hyvin ollaan mun mielestä onnistuttu, ainakin tähän asti. En ole KOSKAAN kuullut lasten haukkuvan itseään tai toisia, vaikka toki sisarukset joskus riitelevätkin keskenään. Riitely ei aina ole ehkä vielä 4- ja 6-vuotiailla niin rakentavaa, mutta haukkumista siihen ei kuulu. Ja juoruilu – sitä meidän perheessä ei harrasta kukaan.

Kiinnitättekö huomiota siihen miten puhutte lapsille, tai lasten kuullen?


Uhmatuhma on saapunut meillekin

21.07.2013

Moni on kysellyt että eikö Tiara koskaan uhmaa tai ole tottelematon ja aika pitkään sain vastata ihan rehellisesti että ei uhmaa ja tottelee oikein hyvin, mutta viime viikkoina on meilläkin ollut havaittavissa jos jonkinlaista uhmaa ja haluttomuutta toimia sääntöjen mukaan. Tiara on kokeillut rajojaan oikein olantakaa, suurimmaksi osaksi hän testailee niitä pelleilemällä ruuan kanssa (tahtoo syödä vain aamu-, ilta- tai välipalaa mutta lounas tai päivällinen ei kelpaa koskaan). Tiara haluaisi siis elää puurolla, jugurtilla, hedelmillä ja leivällä mutta lämmin ruoka on big no-no.

Ei kelpaa vaikka olisi Tiaran herkkuruokia, ei kelpaa vaikka saisi pikkumyyn luomuketsuppia päälle eikä kelpaa vaikka tekisi mitä. Ollaan pidetty aina johdonmukaiset ja säännölliset ruoka-ajat eikä tarjottu mitään ylimääräisiä herkkuja tai välipaloja normaalin ateriarytmin ulkopuolelta mutta itsepintaisesti Tiara vaan välttelee lämmintä ruokaa.Tiara onneksi syö niitä väli-, aamu- ja iltapaloja ihan hyvin ja vaikuttaisi kasvavankin ihan hyvin joten huolissaan en ole mutta turhauttaahan tämä kyllä joskus! Uskoisin tällaisen ruokalakkoilun olevan kuitenkin aika todella tavanomaista näiden pienten uhmaikäisten keskuudessa, vai olenko väärässä?

IMG_7225 IMG_7230Muuten uhmaaminen näkyy ehkä karkailun ja ei-sanan käytön (Tiaralla) lisääntymisenä. Tiara hihittelee ja juoksee karkuun aina kun pitäisi tulla pukemaan/käymään potalla/syömään/lähteä ulos mutta yleensä tottelee kun on hetken saanut juoksennella. Ei-sanaa Tiara käyttää nykyään todella paljon, kaikkeen on kivaa vastata ” Ei oo! Eikä! En! En tahdo!”. Sen lisäksi että uhma on lisääntynyt, on Tiara kuitenkin myös kasvanut ja oppinut paljon uutta. Tiara osaa nykyään tosi hyvin jo pyytää anteeksi jos hän tietää tehneensä väärin ja muistaa aina kiittää ruuan jälkeen tai jos hänelle antaa jotakin.

Kaupassakin Tiara aina tervehtii myyjää ja kiittää ja sanoo heiheit lähtiessä, meidän pieni hurmaaja. Julkisilla paikoilla Tiara ainakin toistaiseksi unohtaa uhman ja vaihtaa hurmausmodin päälle, äidin onneksi. Niitä julkisia uhmakohtauksia ja lattialleheittäytymisiä odotellessa mä nautin tästä mielihyvin! Mä oon tosi iloinen että ollaan onnistuttu opettamaan Tiaralle hyvät käytöstavat ja vaikka ne unohtuisivat aina välillä uhman myötä niin siellä ne kuitenkin ovat jossain pääkopassa  ja toivottavasti pysyvät tulevaisuudessakin.

Tiara on oppinut hirvittävän hyvin myös kertomaan tunteistaan ja siitä mä oon tosi iloinen ja ylpeä! Tiara osaa kertoa olevansa ”innoissaan” tai ”iloinen” ja silloin kun äiti kieltää niin hän osaa kertoa että ”harmittaa!” tai ”surullinen”, Tiara myös kertoo kun ”jännittää”, ”ujostuttaa” tai on ”hauskaa!”. Meillä on sellainen kiva kirja jossa on esitelty erilaisia tunteita ja Tiara osoittelee  kuvista tosi taitavasti innostuneen sammakon, rakastuneet undulaatit ja ujon pandan sekä kaikki näiden muut tunteikkaat kaverit.

IMG_7234 IMG_7237Samaisesta kirjasta (ja muista samantyyppisistä) Tiara on oppinut myös tunnistamaan vastakohtia ja alkeellisia syy-seuraussuhteita: ”Iso kissa, pieni hiiri! ”Kuuma, Kylmä! Valoisa, pimeä!” joista jälkimmäiseen Tiara mukavasti yhdistää valokatkaisijan rämppäämisen ”Norsu antaa pikkunorsulle lahjan. Ole hyvä! Pikkunorsu sanoo kiitos!”. Tiara on edelleen aikamoinen lukutoukka ja siitä mä oon tosi onnellinen, varsinkin silloin kun ulkona sataa vettä koska meillä ei ikinä ole vaikeuksia keksiä sadepäiville viihdykettä Tiaran lukuinnon ansiosta. Tipa jaksaa kuunnella pitkiäkin satuja ja nykyään eivät yksinkertaiset kuvakirjat tunnu neitiä kiinnostavankaan enää kauheasti. Sanakirjojen lisäksi suosikkeja ovat mun vanhat Disney-kirjat ja kaikkein lemppareimpia ovat mun vanhat Maikki Harjanteen kirjoittamat ”Minttu karkaa” ja ”Minttu mummolassa”.

Tiara muistaa ulkoa kaikki lempparikirjansa ja niiden lisäksi paljon erilaisia lauluja, kuten esimerkiksi viikko sitten blogin facebook-sivuilla julkaistussa videossa laulamansa Tuiki tuiki tähtösen. Tietenkin sanat menevät vielä vähän sinne päin, mutta kyllä laulut jo tunnistaa helposti. Muutenkin neiti nappaa kyllä hyvin nopeasti uudet sanat ja lauseet joten kotona täytyy todella miettiä mitä suustansa päästelee ellei halua että pikku papukaija toistelee sitä sitten jatkuvasti. Tiaralla tuntuu olevan älyttömän tarkka korva ja hän ymmärtää myös sanojen merkityksen tosi äkkiä ihan vain kuuntelemalla meidän puhetta, vaikka toki paljon myös selitetään asioita.

IMG_7249Mielikuvitus on ottanut vallan ja nykyään Tipa saattaa keksiä vaikka ja mitä hassuja pikku tarinoita ja hänen leikeissäänkin on usein jo vähän päätä ja häntääkin mukana. Duploista rakennetaan talo prinsessalle, Spike-lohikäärmevauvalla on nälkä ja hän haluaa maitoa ja astioista voi kattaa hyvät iltapäiväteet äidille ja Nasu-pehmolle. Kavereiden kanssa leikkiessäkin otetaan jo enemmän kontaktia eikä ainoastaan leikitä vierekkäin omaa leikkiä niinkuin tähän asti. Nyt muksuista alkaa oikeasti tulla kavereita eikä lapsia jotka vain sattuvat leikkimään samassa huoneessa!

Kavereita ollaankin viimeaikoina nähty tosi paljon, kyllä melkein kaksivuotias tarvitseekin jo useammin muutakin seuraa kuin äidin, isin ja vauvasiskon. Ollaan käyty ahkerasti puistossa leikkimässä ja Tiara on reipastunut myös puistossa kauheasti. Entinen arka lapseni kiipeilee nykyään liukumäen portaissa kuin vanha tekijä ja uskaltaa jopa laskeakin jos äiti vähän avustaa, ja viilettää menemään ympäri puistoa kavereiden perässä. Vielä vähän aikaa sitten Tiara ei uskaltanut mennä hiekkalaatikkoa edemmäs ja portaat olivat aivan liian pelottavat.

 Ruotsin kielen kehityksessä Tiara on ottanut harppauksia, hän esimerkiksi oppi yhden illan aikana sanomaan sanat ”mamma”, ”pappa”, ”bebis” ”gulle” ja ”älskling” ja sitten hän toistelikin pitkään että ”Äiti är mamma, isi är pappa, Zelda är bebis, Tiara är älskling”. Usein Tiara sekoittaa suomenkieliseen puheeseensa ruotsia sanan sinne – toisen tänne, ja Otolle hän saattaa tuttuihin juttuihin vastata ruotsiksikin jotain. Mä uskon että ruotsin kieli vahvistuu kokoajan ja kunhan Tipa sitten menee ruotsinkieliseen päiväkotiin niin kieli tulee vielä vahvemmaksi.

Tiara on jo pitkään ollut kiinnostunut numeroista ja osannut luetella numerot yhdestä kymmeneen sekä suomeksi että ruotsiksi. Nyt Tiara osaa  luetella numerot jo viiteentoista (suomeksi) ja lisäksi hän on ihan tässä viimepäivinä oppinut laskemaan sormella osoitellen esimerkiksi palikoita, sormia ja varpaita sekä kuvissa näkyviä juttuja. Me vain yksi päivä leikittiin legoilla ja Tiara alkoi laskemaan kukka-duploja ”yksi kaksi, kolme, neljä kukkaa” ja mä olin ihan hämillään että miten voi osata. Mutta nyt Tiara on laskenut jo monen monta kertaa ja kaikkia muitakin juttuja niin pakko kai se on uskoa.

IMG_7262Tyttömäisyys nostaa päivä päivältä enemmän päätään vaikka kyllä Tiara tykkää auto- ja traktorileikeistä ja erottaa kaivurin traktorista ja osaa erilaisten piipaa-autojen äänetkin. Tiaralle värit on tosi tärkeitä ja hän haluaa usein valita minkä värisistä astioista syö ruokansa ja osaa itse pyytää vaikkapa violettia lautasta. Tiara rakastaa vaatteita, kenkiä, laukkuja ja koruja ja pukeutumisleikit ovatkin ihan tytsyn lemppareita. Toistaiseksi Tiara ilmeisesti kuitenkin luottaa äidin makuun (onneksi) koska ainakin vielä hän pukee mukisematta kaikki mun valitsemat vaatteet päälleen ja vielä toteaa tyytyväisenä päälle että ”Todella hieno! Tyylikäs!”. Tiara myös esimerkiksi itse pukiessaan tunnistaa jo jos kengät menevät vahingossa vääriin jalkoihin ja vaihtaa ne heti oikeinpäin.

Kerroinkin Zeldan kuukausipostauksessa neidin viihtyvän isosiskonsa seurassa todella hyvin ja tunne on onneksi molemminpuolinen. Tiara rakastaa viihdyttää Zeldaa musiikkileluja rämpäten, laulellen ja pusuja antaen. Tiara osaa olla tosi hellä ja antaa sievästi pusun vaikka siskon nenänpäähän. Tiara myös edelleen tykkää auttaa Zeldan hoidossa ja antaa vaipan tai tuoda vaikka Zeldan lelun pyydettäessä ja usein pyytämättäkin. Ihanaa seurata tyttöjen kasvua yhdessä!

IMG_7269Vaikka uhma alkaakin pikkuhiljaa rantautua myös meille, en voi sanoa muuta kuin että mä oon ihan järkyttävän ylpeä meidän pienestä neidistä. Ja pahimpien uhmahetkien jälkeen tekee takuuvarmasti enemmän kuin hyvää käydä lukemassa tämä teksti ja miettimässä miten huikean paljon meidän rakas neiti jo osaa ja oivaltaa♥