Puhuminen on meidän liima

26.08.2019

Moikka, tänään äänessä Otto ja Iina (heh, sori oli pakko). Mutta joo kyllä, tänään tapahtuu jotain niinkin harvinaislaatuista, että sain houkuteltua vanhan mr. bloggaajan itsensä kirjoittamaan muutaman ajatuksen tänne mun blogiin, mitä hän ei enää nykyisin kovin usein tee. Kirjoitimme kumpikin vuorollamme samasta aiheesta pätkän tekstiä näyttämättä tekstejämme kesken kaiken toisillemme. Pääsette siis lukemaan molempien näkökulman. Ensimmäiseksi Oton teksti:

Minulla on pointti, jonka haluaisin tuoda esille, joten hypätäänpä hetkeksi muka-syvällisen keittiöpsykologian pariin.

Jokainen ihminen on jonkun muotoinen. Tässä tapauksessa en tarkoita fyysisesti, vaan ihmisenä. Omat tottumukset, mielenkiinnon kohteet, näkemykset ja periaatteet muiden asioiden ohessa päättävät sen muodon. Maailma muokkaa ihmistä ja ihminen puolestaan maailmaa ympärillään. Siellä sitten pyöritään kaikki yhdessä kuin ruotsalainen asuntoauto keskellä risteystä (muutenkin sekavan Redin edustalla tuossa viime viikolla) ja koitetaan löytää sopivaa koloa, mihin tunkea se oma muoto. Toivottavasti myös löydetään se, edes etäisesti sopiva.

Muodot tekevät tekee parisuhteista erityisen mielenkiintoisia. Mitä tehdään sitten, kun kaksi eri muotoista ihmistä päättää lyöttäytyä yhteen? Koitetaanko sitä omaa muotoa muokata, että toinen mahtuu sinne, vai tungetaanko väkisin samaan koloon ja toivotaan, ettei purskahdeta ulos? Vai poistutaanko kenties niistä omista koloista, ja lähdetään uudestaan maailmalle etsimään koloa, johon molemmat mahtuvat?

Vastaustahan minulla ei tähän ole, enkä ole edes täysin varma siitä oliko tämä jokseenkin seksuaalisesti latautunut selitykseni koloista ja muodoista paras keinoni tuoda tämä asia esille. Se mitä yritän sanoa on, että maailmassa on parisuhteita yhtä paljon kuin Tubeconissa on valvojaksi lähteneitä vanhempia kyseenalaistamassa omaa olemustaan. Siksi on tärkeää, että pyritään löytämään ne omat tavat ja käytännöt, jotka toimivat juuri siinä omassa parisuhteessa.

Näin me teimme vaimoni kanssa. Kun me tapasimme, me emme edes tienneet minkä muotoisia olimme. Vähän tapaamisemme jälkeen Iina toki oli pyöreä, mutta se nyt on asia erikseen. Monta iltaa meni siihen, kun puoliksi vitsillä kerroimme toisillemme jotain menneisyyden järkyttäviä juttuja ja sitten pysähdymme jälkeenpäin miettimään, että mitäs helvettiä, kun toisen reaktio olikin että ”ai kauhea, ootsä kunnossa”, eikä se alkanutkaan nauramaan.

Varsinkin meidän suhteen alkuaikoina, kun en ollut kovin tottunut puhumaan tunteistani, oli Iinalla tapana joskus tarkoituksella ärsyttää minua siihen pisteeseen asti, että en vain pystynyt enää pitämään suutani kiinni. Kahden viikon ”ei mul oo mikään” kääntyi silmänräpäyksessä viiden minuutin itkuksi käsittelemättömistä menneisyyden ongelmista, joista en ollut koskaan uskaltanut puhua kenellekään. Aika radikaali ratkaisu ehkä, mutta meillä se toimi.

En nyt tosin lähtisi heti kokeilemaan tätä ratkaisua näin yleisenä neuvona. Meilläkin Iina olisi välillä voinut ajoittaa nämä hetket paremmin. Kerran tämmöinen episodi esimerkiksi syntyi matkalla kauppaan, mikä ei ollut ehkä paras mahdollinen ajankohta. Mutta se nyt oli pitkällä tähtäimellä sivuseikka. Jälkeenpäin meillä molemmilla oli parempi olo ja elämä jatkui taas.

Välillä elämä vaan on aikamoista ruusuilla tanssimista. Enkä nyt tarkoita helppoa ja mukavaa. Ne, jotka blogiani Akkavaltaa joskus lukivat, saattavat muistaa avautumiseni suomalaisista sanonnoista. Esimerkiksi juuri tästä ruusuilla tanssimisesta. En vain saa päähäni, kuinka ruusujen piikkien päällä tanssimisessa on kenenkään mielestä mitään kivaa. Tarkoitan sitä, että meilläkin on ollut omat haasteemme, niin yksin kuin yhdessäkin. Iinan vuodelepo toisen raskauden aikana, molempien yhtäaikaiset isovanhempien poismenot kuopuksen vauvavuonna, yhteisen kahdenkeskisen ajan puute niin suhteemme alussa kuin välillä nykyäänkin, sekä omat henkiset pullonkaulamme ja stressin aiheemme.

Parisuhteet vaativat työtä, eikä se aina ole helppoa. Joskus joudutaan siinä yhteisessä kolossa antamaan periksi, muuttamaan sitä omaa muotoa ja tekemään kompromisseja. Joskus taas otetaan yhteen, kun oma muoto ei vaan taivu enempää. Tämähän ei ole ainoastaan normaalia, vaan jopa vaadittua. Itse en ole ainakaan koskaan törmännyt pariin, joka ei olisi koskaan tehnyt kompromissia missään asiassa, tai pariin, joka ei olisi koskaan keskustellut normaalia korkeammalla tunnelatauksella.

Ihmiset kehittyvät ja parisuhteet kehittyvät. Jos on onni matkassa ja töitä on tehty tarpeeksi, saattaa sitä joku aamu havahtua siihen, että hei, ”nyt on hyvä kolo”, ja myös siihen, että nyt on hyvä kolo. Sehän se tavoite on.

Joskus ihmisille käy niin, että he toteavat ettei tämä nyt istu yhtään, vaikka kaikkensa on tehty. Ja jos loppujen lopuksi on sanottu ja tehty kaikki mitä voi, on enemmän kuin sallittua todeta, että tämä ei nyt vaan toimi. Jos on kurkkuaan myöten täynnä ja kyllästyminen iskee. Se on fine, ja se on jopa tilastollisesti todennäköisempää kuin se yhdessä hautaan asti kulkeminen. Minullakin on takana useampi eroon päätynyt parisuhde kuin sellainen, jossa vielä olen, yllättävää sinänsä.

Meillä kaikki se, mitä ollaan koettu niin yhdessä kuin erikseen, ja kaikki se mitä ollaan yhdessä tehty, on tuonut meitä lähemmäs toisiamme. Olemme sopeutuneet toistemme puutteiden ympärille. Autamme toisiamme ja pidämme yhdessä huolen siitä, että ylläpidämme toistemme standardeja. Silloinkin kun meidän häiden aikaan hädin tuskin ehdimme juttelemaan, kun kaikkien muiden arjen touhujen ohessa vietin vielä viikonloputkin töissä hääbudjetin kasvattamiseksi, pidimme huolen siitä, että menimme edes yhdessä nukkumaan, ja heräsimme yhdessä joka aamu. Ja nyt edelleen olemme onnellisia siitä, mitä meillä tällä hetkellä on.

Meidän muodot ovat muuttuneet miljoona kertaa tässä matkan aikana, ja tulevat varmasti tulevaisuudessakin muuttumaan. En kuitenkaan epäröi sekuntiakaan, ettemmekö yhdessä tulisi mahtumaan meille jo hyväksi todettuun koloon. 

TL;DR: Yhteen ottaminen on normaalia, kompromissit ovat vaadittuja ja joskus sitä vaan erotaan. 

– Otto

Kun me alettiin seurustelemaan Oton kanssa, ei tunnettu edes toisiamme kunnolla. Se ei ollut meille mikään este seurustelun onnistumiselle, mutta se oli ehdottomasti sellainen asia, joka olisi voinut muodostua suureksi kompastuskiveksi. Onneksi tutustuessamme saatiin huomata, että sen ensihuuman ja pintakerroksen alla molemmilla oli jotain sellaista, mitä toinen pystyi rakastamaan täydestä sydämestään.

Se on vaatinut paljon puhumista, se on selvä. Alkuun se olin minä, joka sitä puhumista vaadin. Muustakin kuin 2010-luvun alun tyhmistä meemeistä, wowista ja meistä. Se olin minä, joka kyselin ja kaivelin. Halusin tietää kaiken Otosta, Oton historiasta, Oton virheistä ja vaikeimmista kokemuksista. Oli ehkä hyväkin, ettei me tunnettu niin hyvin.

Jos olisin tiennyt Otosta enemmän, olisin pelännyt, että Otto menee rikki mun kysymyksistä. En olisi halunnut nostaa kaikkia niitä tunteita pintaan tieten tahtoen, joita tietämättäni nostin. Ne olisivat jääneet käsittelemättä, kytemään jonnekin sinne syvälle. Ehkä vaivaamaan meitä myöhemmin. Vanhat totutut käytösmallit, pelot joita oli jäänyt aiemmista kokemuksista, oletukset toisen ajatuksista jotain asiaa kohtaan.

Koska en tiennyt mistään mitään, en osannut myöskään varoa tai käsitellä silkkihansikkain. Kysyin historiasta, lapsuudesta, koulusta, kavereista, eksistä, perheestä. Joskus Otto sanoi, ettei halua puhua, pitkäänkin, vaikka ilmeet ja eleet kertoivat muuta. Silloin oikein tarkoituksella ärsytin sen kaiken ulos. Näin, että toisella on tunteita, joiden on pakko päästä ulos. Kysyin ja kysyin. Ja lopulta sain vastauksia. Otto sanoi joitakin asioita ääneen ensimmäistä kertaa elämässä. Samoin minä.

Samalla kun pyysin toista kertomaan, kerroin itsekin. Koska kysyin vaikeita kysymyksiä, sain samanlaisia takaisin. Kerroin ensimmäistä kertaa jollekin muulle asioista, joita olin kokenut ja jotka vaikuttivat muhun enemmän, kuin halusin myöntää. Meidän keskustelut eivät ensimmäisinä kuukausina aina olleet mitään söpöä small talkia. Me puhuttiin siitä, miltä tuntuu kertoa pikkusiskolle, että äiti on kuollut ja siitä, miltä tuntuuu kun oma vanhempi makaa sängyssä masentuneena vuosia. Puhuttiin kiusaamisesta, henkisestä väkivallasta  ja meidän elämän hirveimmistä hetkistä. Usein meidän keskustelut lähtivät läpänheitosta ja jostain huvittavista muistoista, mutta ajautuivat vaan yhtäkkiä niihin vakavampiin asioihin kuin huomaamatta.

Puhuminen. Se on meidän tärkein vahvuus, jolla me pidetään huolta itsestämme ja toisistamme. Meidän perheessä ei ole asioita eikä tunteita, joita ei voisi sanoa ääneen. Se tapa on jäänyt alusta asti. Nykyisin Ottoa ei juuri tarvitse houkutella tai ärsyttää puhumaan. Me kummatkin kaadetaan kaikki ulos heti kun on jotain kaadettavaa. Ja uskon, että siinä piilee syy siihen, miksi me ei voida kuvitella eroavamme, vaikka tilastollisesti se on todennäköistä tutkimustenkin mukaan. Etenkin, kun olemme pariutuneet niin nuorena.

Kaadettiin ulos kaikki loput, mitä tästä aiheesta tuli mieleen meidän uusimmassa podcast-jaksossa. Yhdessä-podissa me jatketaan siitä, mihin jutut kotona jäävät. Tehdään sitä, mitä parhaiten yhdessä osataan. Puhutaan, mutta vaan mikit päällä. Kolmas jakso käsittelee pitkässä parisuhteessa elämistä. Sitä, mikä toisessa ärsyttää ja mikä toisessa yllättää. Tuleeko vilkuiltua muita? Voiko toiseen kyllästyä? Miten se vaikuttaa parisuhteeseen, että suhde on alkanut tosi nopeasti ilman, että tuntee edes toisiaan kunnolla? Mistä meillä oikein riittää puhuttavaa vielä 8 vuoden jälkeen toisillemme ja mikä pitää suhteen mielenkiintoisena? Puhutaan parisuhteen erilaisista vaiheista ja siitä, miten ne ovat menneet meillä. 

Uusimman Yhdessä -podcastin 3. jakson ”Voiko toiseen kyllästyä pitkässä parisuhteessa?” voi kuunnella Spotifyssa TÄSTÄ ja Soundcloudissa TÄSTÄ. Podcastin kaikki kolme ensimmäistä jaksoa tulevat kuunneltavaksi myös Apple Podcast -sovellukseen tällä viikolla, kunhan Apple saa käsiteltyä hakemuksen (missä voi ilmeisesti kestää jopa kolme vuorokautta toisin kuin luultiin).


Lapsille lukeminen osana arkea

20.10.2018

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Sandviksin kanssa.

Yksi mun lempiaiheista kirjoittaa kasvatukseen ja vanhemmuuteen liittyen on lapsille lukeminen. Olen kirjoittanut siitä useampaan kertaan, ja olen aiemminkin kiertonut siitä, kuinka tykätään paljon Vaukirjan kirjoista. Ne ovat olleet esillä täällä blogissa säännöllisen epäsäännöllisesti esikoisen raskausajasta lähtien, jolloin liityin kirjakerhoon.

Varhaisen lukemisen hyödyt ovat kiistattomia: oppimiskyvyn, ilmaisukyvyn ja sanavaraston kehittyminen, yhteinen aika ja lasten kanssa heräävät keskustelut monista eri aiheista. Puhumaan oppimisen ajankohtaan lukeminen ei vaikuta, mutta sanavarastoon sillä voi olla mahtavia vaikutuksia. Esimerkiksi meidän taapero bongaa aina lukiessa uusia fraaseja ja lauserakenteita, ja olen varma, että lukemisella on ollut huikean positiivisia vaikutuksia siihen, miten hyvin ja monipuolisesti hän ilmaisee itseään nyt 1v8kk iässä. Hän oppi ensimmäiset sanansa ”äiti”, ”hei” ja ”mummu” reilu vuosi sitten, ja siitä lähtien puheen kehitys on ollut huimaa seurattavaa.

Me luetaan yhdessä joka päivä sekä isojen että pienimmän kanssa. Iltasatu luetaan joka ilta. Joskus se on päivän ainoa lukuhetki, useimmiten ei. Me kaikki nautitaan lukemisesta, ja mä rakastan sitä, että meillä lapset tarttuvat itsekseenkin mielellään kirjaan ja käpertyvät sohvan nurkkaan lukemaan. Meidän ei ole koskaan tarvinnut patistaa kirjojen pariin, eikä lukeminen ole ikinä ollut kenellekään meistä pakkopullaa. Paitsi ehkä juuri tässä taaperovaiheessa meille vanhemmille, kun taapero ihastuu johonkin tiettyyn kirjaan, ja se on sitten luettava n. 350 kertaa päivässä, se yksi ja sama kirja. Se on kuitenkin todellakin sen arvoista, sillä jo nyt meidän lukiessa niitä samoja kirjoja uudelleen ja uudelleen, taaperolle kehittyy positiivinen suhde kirjoihin ja lukemiseen. Toivottavasti se kantaa läpi elämän.

Meidän 7v aloitti ekaluokalla tänä syksynä, ja koulussa on painotettu lukemisen tärkeyttä meille vanhemmille. Joka päivä pitäisi lukea ainakin 15 minuuttia yhdessä, ja meillä se täyttyy kyllä helposti. 7v oppi lukemaan itse 4-vuotiaana, ja meidän keskimmäinenkin oppi itse lukemaan 4-vuotiaana viime keväänä, mutta silti me luetaan joka päivä myös yhdessä ääneen. Nykyisin usein niinkin, että 7v lukee meille iltasadun ääneen, koska hän tykkää niin paljon lukea. Keskimmäinen vielä harjoittelee lukemista omassa tahdissaan. Me ei koskaan painosteta lukemaan, mutta kannustetaan ja kehutaan aina kun lapset osoittavat kiinnostusta kirjoja kohtaan.

Yksi tärkeä juttu, jota ei välttämättä tule ajatelleeksi arjessa, on kirjojen oleminen helposti saatavilla kotona. Silloin kun kirjat olivat meillä  olohuoneessa suljettujen ovien takana kaapissa, lapset tarttuivat niihin oma-aloitteisesti paljon harvemmin kuin nykyään. N. vuosi sitten siirryttiin siihen, että kirjat ovat olohuoneessa esillä isossa korissa, josta kaikkien on helppo ottaa niitä, ja helppo laittaa takaisin. Tämä toimii loistavasti. Kun kirjat on aina esillä, niihin muistaa tarttua useammin. Ja kun ne on helppoa laittaa takaisin, ei tule niin paljon sotkuakaan, ja lapset oppivat itse laittamaan tavaroita oikeille paikoilleen.

Mä olen saanut kiinnostuksen kirjoja kohtaan perintönä omalta äidiltäni, ja niin myös Otto omilta vanhemmiltaan. Uskonkin, että vanhemman esimerkillä on suuri voima. Me luetaan Oton kanssa molemmat kirjoja paljon myös itse, ja lapsetkin näkevät sen. Mulla liittyy paljon lämpimiä muistoja niihin hetkiin, kun luettiin äidin kanssa yhdessä. Yhtä lämmöllä muistelen myös niitä hitaita viikonloppuaamuja, kun molemmat istuimme keittiön pöydän ääressä, söimme aamupalaa ja luimme omia kirjojamme. Äiti dekkaria, ja mä jotain nuortenkirjaa.

Vaukirjan kirjoja meillä on ollut niin kauan kuin olemme olleet vanhempia, ja yhä edelleen ne pitävät pintansa suosikkeina. Huomaan, että meidän taaperon suosikkeja on tismalleen samat kirjat kuin isosiskoillaan oli samassa iässä. Tällä hetkellä hittejä ovat kaikki kirjat, joissa käsitellään erilaisia tunteita ja niiden ilmaisua. Nyt saatiin vanhojen suosikkien seuraksi Vaukirjalta paketissa ihana Lohdutan sinua -kirja, joka ollaan luettu jo niin monta kertaa, että taapero osaa sen ulkoa. Hän höpötteleekin usein leikeissään, että ”Islalle tuli pipi, isä lukee kirjaa, islalle tulee hyvä mieli”.

Mä tykkään siitä, miten Vaukirjalla valitaan kirjapaketit aina juuri lapsen ikään sopivasti, ja niitä voi myös itse muokata. Varsinkin esikoisen vanhempana olisin saattanut esimerkiksi olla ihan pihalla siitä, millaisia kirjoja luetaan minkäkin ikäiselle lapselle. Usein vanhemmat aliarvioivat lapsen keskittymiskykyä ja taitoja, ja olisin saattanut vaikka lukea jotain pehmokirjaa puolitoistavuotiaalle, joka halusi jo kuunnella vähän pidempää satua. Onneksi oli Vaukirja, joka lähetti meille aina sopivia kirjoja sopivassa iässä, ja näin tajusin opettaa esikoiselle numeroita jo 1v3kk iässä, ja lukea tunteista silloin kun pikkusisko syntyi ja hän oli puolitoistavuotias.

Vaukirja on helppo ja vaivaton kirjakerho, jossa tilaaja ei sitoudu mihinkään, vaan voi erota kerhosta milloin tahansa. Vaukirjalla ei ole vähimmäisostopakkoa tai minimiaikarajoituksia. Mekin ollaan joskus erottu, kun kirjoja on kertynyt jo niin paljon ettei ole ollut tilaa. Sitten ollaan myöhemmin liitytty takaisin.

LUKIJATARJOUS:

Nyt saatte Vaukirjan tutustumispaketin vain postikulujen hinnalla (4,90 — 6,90 €). Kirjapakettien hinta on 14,95 – 17,95 € (+ pakkaus- ja postituskulut 4,95 €). Tilaaminen ja peruuttaminen käy helposti Vaukirjan Omat sivut -palvelussa netissä, ja jäsenyyden voi perua siis vaikka heti tutustumispaketin jälkeen, jos ei ole tyytyväinen. Lisää tarjouksesta voi lukea Vaukirjan sivuilta, ja kannattaa vilkaista myös Vaukirjan blogia, jossa lukemisen hyödyistä ja vinkeistä kirjoittavat ammattilaiset. 

Tykkäättekö te lukea lasten kanssa? Mikä on teidän lapsen/lasten lempikirja tällä hetkellä?