Nykyään kun mulla on puhelimessa tosi hyvä kamera, tulee enemmän napattua puhelimellakin kuvia. Silti vain murto-osa kuvista päätyy sosiaaliseen mediaan tai blogiin, ja mun puhelin on täynnä kaikenmaailman hassuja puhelinnäpsyjä Mä rakastan kuvaamista, ja kaikkein eniten rakastan kuvata niitä arjen tavallisia hetkiä. Sellaisia tilanteita joissa ollaan aidoimmillaan. Silti sosiaaliseen mediaan jaettavaksi (ja blogiin) valikoituvat yleensä ne otokset joissa on värit kohdillaan ja jotka ovat muuten laadukkaampia kuin nämä hassut pikku näpsyt.

Tämä postaus on vähän kuin aiemmat arkikuvapostaukset, mutta ehkä vielä arkisempi. Nämä eivät ole kuvia jotka ovat jostain syystä jääneet julkaisematta, nämä ovat kuvia joita en alunperin tarkoittanutkaan miksikään muuksi kuin omaksi muistoksi. Mutta mulle tuli sellainen olo että haluan kuitenkin näyttää ne, koska ne on niin me.

1. Zelda menossa tanssitunnille <3
2. Meidän hupsu pieni perhe hississä, Zeldalla duckface ja Otto vähän pölähtäneenä. Mulla iloinen hymy, ja Tiara touhuaa omiaan.
3. Selfie. Tämän (ja tämän kaverit) kyllä varmaan tarkoitin julkaistavaksi, mutta kriittisyys iski ja jätin julkaisematta.
4. Otto kuvaa ruoka-annosta, siitä oli pakko ottaa kuva! Niin harvinaista. Taisi näyttää kaverille meidän caesar-saldea.

1. ”Äiti kato mä piirsin käsinuken!!!” kiljaisi esikoinen innoissaan.
2. Frozen on katsottu jo niin moneen kertaan että samalla voi vähän kiipeillä ja touhutakin.
3. Pieni rakas kömpi äidin kainaloon köllimään aikaisin aamulla ennen päiväkotia.
4. Esikoinen pysähtyi shoppailureissulla vähäksi aikaa leikkimään junaratakaupan eli Popin junaradalla.

1. Kuopus sai lainata isosiskon My Little Pony-pinniä ja oli niin tyytyväinen.
2. Tyttöjen lounas näytti yhtenä päivänä tältä: Uunissa paahdettua bataattia, itse marinoitua valkosipuli-limekanaa ja vihanneksia. Hyvin maistui.
3. Ja tässä taas Oton mulle iltapalaksi taiteilema club sandwich, nami!
4. Otto tahallaan esitti mua hississä ja väänteli itseään kummalliseen asentoon, ilkeä kakkapää! 😀

1. Minä ja Zelduska Burger Kingissä, odotettiin innolla ruokaa.
2. Crispy Chicken ateriat, muksuille lasten ateria puoliksi ja niitä uusia kanaranuja mulle ja Otolle.
3. Otto ja neidit leikkivät uudella automatolla ihan innoissaan, Otto ehkä eniten innoissaan.
4.  Lapset lähdössä tarhaan yhtenä aamuna kun satoi lunta. Meillä oli ihana höpötysmatka <3

Mulle nämä arkiset räpsäisyt merkkaavat paljon. Näissä näkyy meidän perhe, sellaisena kuin me ollaan. Nämä eivät ehkä ole laadukkaita tai taiteellisia tai hienosti rajattuja, mutta nämä ovat täynnä tunnetta.

Ihanaa torstai-iltaa kaikille <3

Hello tyypit! Tää viikko on vähän erilainen viikko, sillä teen suurimmaksi osaksi töitä kotoa käsin. Osa mun työkavereista on lomalla, joten olisin toimistolla lähestulkoon yksin koko viikon, joten sama tehdä hommat kotona. Siksi en muuten pidä sitä työpäiväkirjaa vielä tältä viikolta, koska tämä viikko on niin spesiaali! Mutta ensi viikolla mä aion sen toteuttaa, ja odotan sitä jo innolla.

Me ollaan otettu aamut rennosti tyttöjen kanssa ja olen vienyt heidät päiväkotiin vasta puoli kymmeneksi. Tänäänkin kuopus kuitenkin heräsi jo seiskalta, ja me leikittiin hänen kanssan bObles-temppurataa yli tunti ennenkuin esikoinen heräili unenpöpperöisenä. On ihan parasta kun on voinut aamuisin heräillä rauhassa, eikä ole tarvinnut herättää tyttöjä ennenkuin he itse ovat olleet valmiita heräämään. Musta on tuntunut silti jotenkin erityisen sydäntäraastavalta viedä heitä tällä viikolla päiväkotiin kun itse olen kotona, vaikka ihan samalla tavalla mä teen töitä kotonakin kuin toimistolla. Tai ehkä jopa vielä enemmän koska syön lounaankin siinä työnteon lomassa enkä lähde erikseen työkavereiden kanssa ravintolaan. Jotenkin vaan kauhea ikävä on tullut heitä ja on tehnyt mieli vaan juosta äkkiä päiväkodille hakemaan! Mutta eipä tässä nyt monta päivää enää ole kun on jo viikonloppukin.

Tänään me lähdettiin töiden ja tarhan jälkeen pyörähtämään pikaisesti Itiksessä ja Ikeassa. Käväistiin pitkästä aikaa Burger Kingissä, koska mulle tuli ihan jäätävä himo saada maistaa niitä uusia kanaranskalaisia kun ne kuulostivat niin hassulta. Mutta ei ne kyllä juuri nugettia kummoisempia olleet. Piipahdettiin H&M:llä jonne oli vih-doin-kin tullut niitä mustavalkoisia automattoja lisää! Eli jos joku halajaa sellaista lastenhuoneeseen niin Itiksen H&M:llä oli ainakin tänään, ja jos vielä liittyy H&M clubiin niin muutenkin edullisen maton saa vieläpä 20% alennuksella (tai koko ostoskerran). Minä liityin siinä lyhyehkön kassajonottelun lomassa, ei kestänyt kauaa.

Itiksen jälkeen lähdettiin vielä hakemaan Ikeasta äkkiä lakanoita ja lasinalusia, ja ostin parit söpöt vaaleanpunaiset kehykset lastenhuoneeseen ja liukuestettä mattojen alle. Oli hauskaa lintsata arkivelvollisuuksista ja olla laittamatta ruokaa tänään ja lapsetkin nauttivat.

Ihan mahtia tiistai-iltaa kaikille <3

Otto lopetti räjähtävän nopeasti suosioon nousseen Akkavalta-bloginsa kuukausi sitten. Syyt siihen olivat samat, jotka itseänikin ovat blogatessa joskus mietityttäneet: bloggaamisen sivutuotteena tuleva julkisuus ja inhottavat kommentit ja perättömät juorut, sekä tietenkin ajanpuute. Ne ainoat huonot puolet bloggaamisessa. Otto ehti blogata vain vuoden, mutta hän aloitti suoraan huipulta. Se on mielestäni se ratkaiseva ero mun ja Oton blogiurissa, se syy, miksi mä ainakin toistaiseksi pystyn tähän ja haluan tehdä tätä, ja miksi Otto ei pystynytkään.

Siinä missä mulla kaikki on kasvanut tasaiseen tahtiin, ja aloitin oikeasti ihan nollasta, oli Otto jo ensimmäisenä päivänään keskustelupalstojen riepoteltavana, ja otti stressiä päivitystahdista. Siinä missä mä kirjoittelin bloggerissa omaksi ilokseni puolitoista vuotta ennen portaaliin siirtymistä, Otto siirtyi jo kolmen kuukauden kuluttua ensimmäiseen portaaliin ja siitä kolmen kuukauden kuluttua lehtitalon alle. Hänellä oli jo ensimmäisenä päivänään tuhansia kävijöitä, siinä missä itselläni oli 16 lukijaa.

Hän ei koskaan ehtinyt tottua hiljalleen kaikkeen siihen mitä blogi mukanaan tuo. Suosion, kannustuksen, tunnustuksen ja mahtavien tyyppien lisäksi paineita ja ilkeitä ihmisiä. Mulle blogin mukanaan tuomat negatiiviset asiat ovat aina olleet pienemmässä roolissa kuin positiiviset jutut. Olen kohdannut urani aikana ties minkälaisia kohuja, ja joutunut kerran tekemään jopa rikosilmoituksen kun eräs mies ahdisteli mua pelottavilla kommenteilla kuukausien ajan joka ikinen lauantaiyö. Silti olen aina kokenut blogin mukanaan tuomat hyvät asiat miljoona kertaa suurempina, kuin huonot.

Vaikka ymmärrän täysin miksi Otto lopetti, en voi väittää ettenkö kaipaisi hänen tekstejään. Hitto vie, mulla on ihan kauhea ikävä niitä postauksia. Oli niin parasta lukea Oton ajatuksia isyydestä tai parisuhteesta, ja ihan niitä pelkkiä läppäpostauksiakin. Vaikka me jutellaan paljon ja tiedän suunnilleen mitä tyyppi milloinkin ajattelee, ja hän ei myöskään peittele tunteitaan, oli ihana lukea hänen ajatuksiaan kirjoitettuna. Koska kirjoittaa Otto osaa, se on yksi hänen parhaimpia taitojaan. Akkavallan poistuminen jätti ammottavan aukon blogimaailmaan.

Mä olen houkutellut Ottoa että hän kirjoittaisi edes joskus jotain, omaksi ilokseen  tai muiden, koska hänellä on kirjoittamisen lahja joka ei saa mennä hukkaan! Mutta painostaa en aio, kirjoittaa jos kirjoittaa. Toisaalta näen miten helpottunut ja vähemmän stressaava hän on nyt, kuukausi blogin lopettamisen jälkeen. Se tekee mut onnelliseksi, onnellisemmaksi kuin yhdenkään tekstin lukeminen.

Siitä mä olen Otolle tosi kiitollinen, että vaikka hän ei haluakaan enää blogata, hän tukee täysillä mun blogiuraa ja auttaa mua edelleen parhaansa mukaan. Ehkä vielä joskus saadaan lukea jotain Oton kirjoittamaa mun blogista, tai jostain muualta, ainakin toivon niin! Tänään muuten ilmestyi Kaksplussan nettisivuille Otosta joulukuun Kaksplussassa julkaistu haastattelu, jos ette ole vielä lukeneet. Siinä Otto valottaa ajatuksiaan isyydestä, perheestä ja vähän kaikesta muustakin.

Jäittekö te kaipaamaan Akkavaltaa?

Ollaan vietetty pitkää viikonloppuvapaata yhdessä koko perhe, ennenkuin ensi viikolla alkaa taas oikea arki ja seuraavan kerran lomaillaankin sitten vasta pääsiäisenä. On ollut ihanaa vaan nukkua aamulla pitkään, hengata yökkäreissä puoleen päivään ja lähteä pulkkamäkeen silloin kun siltä tuntuu. Ollaan syöty aamupalaa pitkän kaavan mukaan ja Otto on innostunut kokkaamaan  perheelleen vaikka mitä herkkuja. Hauskaa oli myös lähteä keskellä päivää kahville, ja saada hyvä spotti Stockmannin Espressohousesta, eikä jouduttu edes jonottamaan yhtään. Arkivapaiden loistavia etuja viikonloppuihin nähden!

Otto on tehnyt niin maailman herkullisinta tomaattikeittoa kuin kananmunaleipiä ja pannukakkuakin. Ja on muuten ollut hyvää kaikki! Keskiviikkoiltana oltiin lasten tanssitunnilla ja odoteltiin kahdestaan heitä Oton kanssa siellä sen 45 minuuttia mitä tanssitunti kesti. Istuttiin siinä kainalokkain ja katsottiin kokkausvideoita Oton puhelimella ja kuola valui molemmilla ja suunniteltiin mitä kaikkea kokataan seuraavaksi. Sillä hetkellä tuntui että onni oli juuri siinä hetkessä, ja oikeastaan siltä on tuntunut näinä kaikkina päivinä mitä ollaan yhdessä vietetty. Kuinka onnekas sitä onkaan että kaikki on hyvin, ja on oma kulta jonka kanssa katsella vaikka niitä kokkausvideoita. Otto on mun paras ystävä siinä missä aviomieskin.

Niinkuin keskiviikkona postasin Instagramiinkin, nuo kolme ovat vaan niin hurjan rakkaita että tuntuu kuin sydän halkeaisi, mutta ei onneksi. Ei ole maailmassa mitään parempaa kuin olla yhdessä koko perhe ja tehdä kaikkea pönttöä mitä me nyt yleensä tehdään. Luetaan kirjoja, riehutaan pulkkamäessä, kokataan, shoppaillaan, rakennetaan legoilla, tehdään temppuratoja kotiin, tanssitaan, hasutellaan ja katsotaan leffoja.

Ei ole myöskään parempaa kuin hihitellä Oton kanssa lasten leikeille,esimerkiksi sille kun he leikkivät Frozenia melkein joka päivä. Toinen menee aina lastenhuoneeseen Elsa-mekko päällä, ja toinen on sitten lettipäinen Anna. ”Elsa” laittaa lastenoven kiinni, ja ”Anna” koputtaa oveen, sitten he leikkivät sitä ”Lumiukko tehtäisiinkös?” -kohtausta Frozenista aina uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. niin höpöjä en kestä! Molemmat osaavat laulun kaikki sanat ulkoa, ja vuorosanat myös. Frozen-elokuva on katsottu myös tämän viikonlopun aikana, kuinkas muutenkaan! Mä osaan jo kaikki laulut kolmella kielellä, siitä voitte päätellä moneenko kertaan elokuvaa on tullut katsottua, hah!

Esikoinen muuten laukaisi hienosti kahvilareissulla, että ”Villakoirat on tehty lampaista, koska lampaista tulee villaa”. Että niin kerta! Joo-o, huomenna on sitten lasten kaverin synttärit ja naamiaiset joihin suunnataan iltapäivällä. Tulee varmasti mukava sunnuntai, hieno päätös tälle muutenkin mukavalle viikolle.

Ihanaa lauantai-iltaa kaikille <3

Sanoi kaksivuotias käydessään nukkumaan pitkän ajomatkan jälkeen myöhään illalla. Hän katsoi mua suurilla silmillään ja paijasi mun poskea ja sanoi että äiti, sinä olet niin kaunis. Sanoin ”Voi kiitos kulta, niin sinäkin.” Johon hän vastasi: Kiitos, sinä olet niin ihana. Johon minä että ”Kiitos rakas, niin sinäkin olet ihana.” Me oltaisiin voitu jatkaa tätä ikuisesti siinä pötkötellessämme.

Jo esikoisen aloittaessa kerhossa parivuotiaana kehuivat ohjaajat kuinka hän kannustaa ja kehuu toisia aina. Ja siitä asti kun kuopus on oppinut puhumaan, on hän kehunut toisia. Kun mennään kylään jonnekin, lapset kehuvat sisustusta. Uusiin lapsiin tutustuessaan he saattavat kehaista kuinka jollakin on tosi hieno paita tai lelu. Ja aina kun joku kehuu heitä, heidän kasvonsa syttyvät loistamaan ja sieltä tulee niin vilpittömän kuuloinen kiitos ettei mitään rajaa.

Ollapa niin puhdas ja viaton ikuisesti kuin lapsi on. Lapsi kehuu vilpittömästi, näkee kauniita asioita kaikkialla ja on kiitollinen jokaisesta kauniista sanasta jonka saa osakseen. Lapsi haluaa kertoa toisille ihan puhtaasta ilahduttamisen halusta, miten ihania he ovat. Lapsella ei koskaan ole taka-ajatuksia. Hänen sanaansa ja kehuunsa voi luottaa, ja ne tuntuvat erityisen hyvältä. Pieni lapsi ei koskaan loukkaa tarkoituksella, hänen sanojensa ei koskaan ole tarkoitus satuttaa.

Kun pieni lapsi joskus kehuu tyytyväisenä, kuinka hän on nyt vaihtanut neniä äidin kanssa ja hänellä on äidin iso nokka, ei äiti ikimaailmassa loukkaannu, enemmänkin nauraa. Tai jos lapsi kysy kaupassa, miksi joku käyttää rollaattoria, ei hän naureskele rollaattorin käyttäjälle, on vaan puhtaasti ihmeissään.

Mä toivon että tämä vilpittömyys säilyisi lapsissa aikuisuuteen asti. Sitä voin yrittää tukea parhaani mukaan, mutta kaikelta ei tietenkään voi suojella. Pienten lasten äitinä saa kuitenkin nauttia niistä kauniista sanoista, ja joskus niin huvittavistakin huomioista, ja tietää että ne tulevat suoraan sydämestä.

Loppukevennyksenä vielä pakko jakaa esikoisen loistavan huvittava kommentti, kun kuopus ilmoitti haluavansa leikkiä isosiskonsa kanssa päiväkodissa. ”No sepäs oli yllätys!” *teatraalinen huokaisu*. Repesin kyllä niin pahasti nauramaan, ja nauratti neiti isosiskoakin oma kommenttinsa. Sarkastisesta kommentista huolimatta olivat leikkineet päiväkodissa kuin paita ja peppu, ja juosseet heti toistensa luokse antamaan halia kun heräsivät päiväunilta. Ihanat tytöt <3