Päivä kuvina 22.10.2020

23.10.2020

Eilinen sateinen torstai oli niin pimeä päivä, että ehkä ekaa kertaa ikinä en saanut tähän päivä kuvina -postaukseen _yhtään_ kuvaa luonnonvalossa. Tai olisin varmaan saanut jos olisin ottanut ulkona kaatosateessa, mutta pidin kameran mieluummin laukussa ollessani ulkona. Paljon tuli kuitenkin otettua kuvia päivän aikana ja oli ihanaa tallentaa yksi päivä alusta loppuun arkisina räpsyinä.

7.00 Herätys & aamupalaa lapsille. 3v halusi syödä leivän sohvalla ja katsoa samalla aamupiirrettyjä.

7.25 Keitin kahvit itselleni ja Otolle ja tein itselleni kaksi leipää juustolla. Lisäksi söin satsuman.

7.40 Olin juonut kahvin, enkä todellakaan tiedä mitä tein tässä kuvassa.

7.50 Autoin kuopusta pukemisessa ja sanoin heipat lapsille, jotka lähtivät kohti dagista ja koulua.

8.30 Olin siivonnut koko alakerran. Ihanan Iidan matkassa -Iidan piti tulla meille aamiaiselle, mutta auton rikkoutumisen vuoksi hän ei päässytkään. Mutta ihan hyvä, että tuli silti siivottua!

9.00 Meikkasin eteisessä.

9.30 Lähdin kohti keskustaa, sillä sovittiin sinne Iidan kanssa uudet treffit ja mentiin käymään Polhemin pressipäivässä.

10.00 Odottelin sateelta paossa Iidaa Polhemin toimiston ala-aulassa. Pressi oli porrastettu tosi hyvin koko päivälle, eikä tässä ensimmäisessä slotissa ollut kuin pari ihmistä maskit päällä meidän lisäksi. Käytiin pressitilaisuuden jälkeen vielä kahvilla ja istuttiin rauhassa pari tuntia juttelemassa. Ihanaa vaihtaa välillä kollegan kanssa kunnolla ajatuksia! Niin virkistävää.

13.00 Tulin kotiin ja samalla meidän keskimmäinen tuli myös koulusta kotiin ja välipalalle.

14.00 Kokkasin yhtä reseptiä yhteen työjuttuun ja siinä meni n. tunti.

15.00 Otto toi kotiin esikoisen ja kuopuksen, jolla alkoi viikonloppu. Sen kunniaksi hän halusi pelata Simsiä.

16.00 Halittiin sohvalla kuopuksen kanssa, niin parasta!

16.30 Otto teki meille herkullista kasvisruokaa.

16.55 Alettiin syömään, olikin jo hirmuinen nälkä. Ruoka oli tosi hyvää.

17.30 Ruuan ja keittiön siivouksen jälkeen lapset lauloivat Switchillä Let’s Singiä ja mä venyttelin ja tein kummallisia käsiliikkeitä taustalla.

19.30 Lopetettiin laulaminen ja soitettiin mun äidille ja Armakselle videopuhelu.

20.00 Lapset söivät iltapalan ja alettiin iltatoimiin muutenkin.

20.15 Otto ja kuopus odottelivat, että isommatkin ovat syöneet ja höpöttelivät sen aikaa lattiatyynyllä.

22.00 Otto otti viimeisen kuvan, kun oltiin juuri tultu saunasta kahdestaan ja selasin Pinterestistä jouluaskarteluideoita.

Sellainen hauska ja arkinen torstai meillä. Sateesta ja pimeydestä huolimatta päivä oli täynnä lämpöä ja ihania hetkiä! Etenkin jäi mieleen ihana tapaaminen ystävän kanssa, sekä meidän laulelut illalla. Vaikka en itse osaa laulaa ollenkaan, nautin kovasti siitä, kun lauletaan lasten kanssa Switchillä. Sellainen päivä kuvina. Olipa kivaa tehdä tällainen koonti päivästä. Näihin on kiva palata myöhemminkin.

Ihanaa viikonloppua kaikille!


Sitä ihan tavallista arkea

05.10.2020

Viime viikolla oli hauskaa, kun käytiin kaupassa autolla ja keskusteltiin Oton kanssa etupenkillä. 3-vuotias kuunteli takapenkillä meidän jutustelua. Otto sanoi mulle jotain ja lopetti lauseen siihen, että hän totesi mun olevan fiksu. Takapenkiltä väärin kuullut 3v tokaisi huolissaan, että “Ei äiti ole vi**u!”. Me vaan räjähdettiin nauramaan Oton kanssa. 

Ja vakuuteltiin, että isi sanoi että fiksu, ei sitä rumaa sanaa. Arki 3-vuotiaan kanssa on kyllä yhtä komediaa. Ja kyllä, hän tietää sen sanan. Ei meillä kiroilla enää kuten 9 vuotta sitten täällä blogissa, mutta tiukan paikan tullen saattaa joskus se v-sanakin päästä. Esim silloin, jos tippuu lautanen reuna edellä pikkuvarpaalle, kuten mulla viime viikolla kävi. Ei siis ihme, että sana jäi hänelle mieleen.

Tämä oli vain yksi viime aikojen hömpötyksistä, joka on saanut hymyn huulille. Musta tuntuu, että näitä hassuja tilanteita on arki täynnä. Miten voikin tulla niin paljon hauskoja juttuja. Musta tuntuu, että aika harvoin enää kuitenkaan kerron näitä hassuja juttuja täällä. 

Muistatteko vielä ajan, jolloin suurin osa blogin postauksista oli ihan tavallista arkea? Sellaista “Mitä me tänään tehtiin” -meininkiä ja kuvia? Mä kaipaan sitä, ainakin jossain määrin. Sellaista keveyttä ja suunnittelemattomuutta, tilannekuvia. Samalla kuitenkin haluaa pitää sen tietyn etäisyyden, eikä kertoa arjesta liikaa. Kuinka löytää se sopiva tasapaino, jossa on harkittua ja teemoitettua sisältöä, mutta sopivasti myös spontaania hömppää? Tämän kanssa olen tasapainoillut jo vuosia. Teemasisällön tekeminen on helpompaa ja tuntuu turvallisemmalta, ehkä siksi sitä tulee myös tehtyä enemmän. 

Mutta arki ja se tavallisen arjen onni on aina ollut mun juttu. Eikä se voi olla mun juttu, ellen anna sitä myös itsestäni muille. Siksi haluaisin tuoda tänne vielä enemmän sitä arkista spontaaniutta. Ajatusten virtaa ja tunteita. Niitä kyllä riittää täällä ihan joka päivä. Rakastin ennen sitä, kun onnistuin vaikkapa tiivistämään yhteen kuvaan jonkun hetken, joka oli arjen keskellä tosi merkityksellinen. Edelleenkin niitä kuvia tulee otettua paljon ja katseltuakin, mutta samalla en ehkä vaan jaa niitä tänne.

Aloitin keväällä myös viikon arkikuva -haasteen, jonka tavoitteena oli jakaa juuri niitä arjen merkityksellisiä kuvia. Haaste jäi muutaman kuukauden jälkeen pois. Miksi? Koska olisihan mun pitänyt tietää, että kun keksin, että mun on pakko tehdä jotain joka viikko, se ei enää huvita. Ja olisi ollut raskasta tehdä joka viikko vuoden ajan jotain, joka ei huvita. Uskon, että se pakkopullaisuus olisi alkanut melko nopeasti näkymään myös niistä postauksista. En halunnut väkisin keksiä merkityksellisyyttä.  

Ja mä nyt vaan satun olemaan tällainen, että fiilikset vaihtelee ja mulle sopii paremmin blogissa oma tahti, kuin se, että joku tietty asia toistuu aina samanlaisena joka viikko. Siksi täällä blogissa ei ole mitään viikonpäiville teemoitettuja postaussarjoja, eikä tule, nyt kun kokemus on opettanut. Ensin mua hävetti se, että en jaksanut eikä mua kiinnostanut tehdä sitä. Mutta nyt en jaksa enää hävetä, koska miksi häpeäisin omaa itseäni? Mä koen sen valtavana voimavarana, että olen pääosin spontaani ja yllätän usein itsenikin, kun keksin jotain ihan uutta ja erilaista. 

Osaan mä toki olla pitkäjänteinenkin. Siitä kertoo se, että olen tehnyt tätä hommaa jo yhdeksän ja puoli vuotta, no matter what. Mutta spontaanius on eniten se mun juttu.

Mitä mieltä te olisitte spontaaniuden lisääntymisestä? Vaikka vannon ajanhallinnan puolesta sisältökalenterin ja listattujen postausideoiden nimeen, haluaisin tuoda niiden rinnalle myös tajunnanvirtaa ja satunnaisia kuvaräpsyjä. Miltä se kuulostaa teistä? Olisi kiinnostavaa kuulla, että mikä kanava teille on mieluisin siihen arkisisältöön ja millaista sisältöä eniten kaipaatte blogeilta vuonna 2020?  Onko arkea kivempi seurata instassa ja blogit voivat olla pohdiskelevia ja teemoitettuja, vai olisko arjen kommellukset mukavaa sisältöä myös kirjoitettuna satunnaisesti? Molempi parempi?


Päivä kuvina keskiviikko 29.7.2020

30.07.2020

Kuvattiin eilinen päivä kokonaan arkisina räpsyinä ja luvassa onkin perinteinen päivä kuvina -postaus! Eilinen oli kiva päivä ja tehtiin paljon kaikkea päivän aikana. Käytiin mm. ostoksilla, ulkoiltiin ja puuhasteltiin kodin parissa. Vaikka aamu alkoi pimeänä ja sateisena, saatiin illalla vielä nauttia ihanasta auringosta.

Herätys 8.30

Otto lähti siskonsa uudelle asunnolle purkamaan lattioita ja irrottamaan laattoja seinästä ja me jäätiin lasten kanssa kotiin tekemään aamupalaa. Koko koti oli aivan sysipimeä!

8.45

Söin baaritason äärellä kaksi ruisleipää juustolla ja vihanneksilla, join kupin kahvia ja luin Essi Kummun Loiste -kirjaa samalla. Lapset söivät kuka mitäkin, leipää, hedelmiä, hedelmäsosetta, jugurttia ja mansikoita.

9.15

Lapset puuhailivat omia juttuja ja mä tein töitä. Esikoinen luki kirjaa ja kuopus ja keskimmäinen tekivät Sims-hahmoja yhdessä. Mä kuvasin meidän olohuoneen vaaleanpunaista sohvaa ja viimeistelin postausta, jonka olin kirjoittanut aiemmin valmiiksi.

11.00

Olin tehnyt työt siltä erää valmiiksi ja aloin valmistelemaan lasten toivelounasta: lohkoperunoita ja nugetteja sekä vihanneksia. Sillä aikaa keskimmäinen teki Sims-hahmojen kotia valmiiksi ja esikoinen ja kuopus tekivät kuopuksen sanoin ”töitä”, eli esikoinen neuvoi kuopusta miten kirjoitetaan perheenjäsenten nimiä Google Docsiin.

12.00

Lounaan jälkeen laitettiin hiukset ja puettiin ja valmistauduttiin lähtöön. Rankkasade oli vihdoin hellittänyt ja lähdettiin ostoksille lasten kanssa. Mentiin ostamaan koulutarvikkeita esikoiselle ja keskimmäiselle.

15.30

Ostoksilla vierähti pari tuntia, joiden jälkeen Otto olikin jo valmis remppahommissa ja tuli hakemaan meitä ruokakaupan kautta kotiin. Löydettiin kaikki tarvittavat jutut ja vielä kuopuksellekin oma lampaan muotoinen penaali.

16.00

Lapset halusivat heti testata kaikkia uusia koulutarvikkeita ja piirtelivät muistikirjoihin. Ostettiin myös uudet kätevät pienet vesipullot, joiden korkin saa ”auki” eli niin että sieltä tulee juotavaa ilman, että tarvitsee koskea siihen suuhun menevään osaan. Nämä on oikein hyvät syksyn harrastuksiin ja kouluun.

16.30

Kuopus oli niin iloinen kun isi oli pitkän päivän jälkeen kotona. He halivat pitkään – lattialla, niinkuin heillä on tapana. Ja lammaspenaali oli mukana halissa, tietenkin.

16.45

Leikittiin teekutsuja kuopuksen kanssa. Hän kattoi upeat tarjottavat bObleseiden päälle. Mulle tuli mieleen, että sellainen pieni lasten pöytä ja tuoli olisivat aika kivat, kun hän tykkää järjestää teekutsuja. Kysyin, että pitäisikö meidän etsiä hänelle sellaiset jostain, niin hän vastasi, että ”En minä tarvitse kun minulla on nämä bOblesit. Ne on hyvät.” Joten mitäpä sitä turhaan etsimään pikkupöytiä ja tuoleja, jos nämä on huoneen omistajankin mielestä hyvät. Toki näin pian 3,5-vuotiaalla niille ei enää tulisi hirveän pitkää käyttöikää, joten varmasti järkevämpääkin pitäytyä tässä muunneltavassa teekutsukalustossa.

17.00

Otto teippaili ruokailutilan seinän listoja ja muita, sillä tarkoituksena oli maalata seinästä se valkoinen kaistale piiloon, sekä vaihtaa samalla hieman väriä. Tästä värin vaihdoksesta (miksi teimme niin) ja valmiista seinästä tulee myöhemmin oma postauksensa.

17.30

Syötiin illallista. Ruuaksi oli edelliseltä päivältä jämiä: nuudeliwokkia kaurajauhiksella, kotimaisilla kesävihanneksilla: herneillä, porkkanoilla, sipuleilla ja paprikalla.

18.00

Heti illallisen jälkeen lapset menivät trampalle hyppimään. En käsitä, mun on kyllä pakko ottaa aina edes pieni ruokalepo ennen kuin voin mennä hyppimään ja pomppimaan. Näillä ei tunnu missään, heti kun maha on täynnä, voi ihan hyvin mennä hyppimään.

18.30

Puolen tunnin kuluttua mäkin uskalsin liittyä seuraan. Kuunneltiin musiikkia mun puhelimesta ja hypittiin puoli tuntia trampalla. Tuli kyllä hyvä hiki pintaan ja oli niin hauskaa. Kuunneltiin mm. Britney Spearsin Baby One more timea, Dua lipaa, Marcusta & Martinusta ja vaikka mitä muuta. Tämä on meidän yhteinen ihana juttu, että aina pompitaan ja kuunnellaan musaa.

19.00

Tramppahyppyjen jälkeen tultiin sisälle syömään mansikoita. Mansikat on niin best!

19.15

Mansikkatauon jälkeen kaivettiin Nintendo Switch matkalaukusta (joka oli vieläkin osittain purkamatta Oulun reissun jäjliltä) ja laulettiin pitkästä aikaa Let’s Singiä. Aloitettiin kuopuksen kanssa ”kissalaululla”, eli Galantisin No Money -biisillä, joka on aika haastava laulettava, mutta hyvä biisi.

20.00

Kun Otto oli maalannut seinän kaksi kertaa, oli mun aika maalata meidän vanhat tauluhyllyt seinämaalin jämillä. Näistäkin tulee juttua seinäpostaukseen!

20.30

Esikoinen lauleli vielä, kuopus ja keskimmäinen eivät enää jaksaneet. Mä voisin kuunnella kyllä laulua vaikka kaikki päivät, musta on ihanaa kun lapset laulaa. Mä julkaisin sillä aikaa vielä päivän postauksen ja päivitin Instagramia.

21.30

Lapset menivät nukkumaan ja me mentiin Oton kanssa vielä kahdestaan saunaan pesemään maalin jämät pois käsistä. Sauna on kyllä niin meidän lemppari. Paras rentouttaja päivän jälkeen on hetki rauhassa saunassa ja kunnon löylyt.

Sellainen keskiviikko meillä oli. Hauska päivä, aika sellainen tavallinen lasten kesäloman arkipäivä, tosin itse tein normaalia vähemmän töitä, kun olin suurimman osan päivästä lasten kanssa yksin ja oltiin suunniteltu ostosreissu eiliselle. Ihana melkein vapaapäivä keskellä viikkoa. Hassua, että nyt on jo torstai! Vastahan me oltiin ajelemassa Oulusta kotiin ja nyt on jo melkein viikonloppu. Mutta ei haittaa ollenkaan, että viikko on mennyt nopeasti. Meillä on kivoja viikonloppusuunnitelmia, joita odotan.

Ihanaa iltaa kaikille! 


Viikon arkikuva 15/52

23.05.2020

Tässä kuvassa maalaan kankaalle akryyliväreillä ekaa kertaa 13 vuoteen. Vitsi mikä fiilis! Olen ehkä joskus täällä maininnutkin, että kuvataide on ollut joskus valtava osa mun elämää. Olen käynyt kuvisluokalla yläkoulun ja harrastin myös taidekoulua ja öljy- ja akryylivärimaalausta koko lapsuuteni ajan. Piirsin ja maalasin lähes joka päivä siihen asti, että menin lukioon. Suunnittelin vaatteita, maalasin muotokuvia ja tein sisustussuunnitelmia.  Mun huoneessa oli maalausteline, jossa oli aina joku maalaus kesken. Lukiossa kuvataideharrastus vaan jäi koulun pakollisia tunteja luukun ottamatta ja sen jälkeen olen vaan satunnaisesti piirtänyt tai askarrellut lasten kanssa.

Maalaaminen oli mulle tosi tärkeä tapa ilmaista itseäni aina ennen. Osittain se on ehkä korvautunut tällä kirjoittamisella ja valokuvaamisella – en mä täysin ole luopunut itseni ilmaisusta. Mutta en ole edes tajunnut miten paljon olen kaivannut maalaamista! Miten paljon olen kaivannut sitä tunnetta, että saa vaan sekoitella värejä ja kokeilla erilaisia tekstuureja ja vaan maalata kankaalle mitä mieleen tulee. 

Me maalattiin lasten kanssa tällä viikolla parinakin iltana. Ostin maaleja ja canvas-pohjia, koska halusin harjoitella vähän pienemmällä pohjalla ennen kuin maalaan meidän olkkariin ison taulun. Levitettiin kaikki meidän kodinhoitohuoneen lattialle ja alettiin maalaamaan. Se oli niin rentouttavaa, siinä vierähti pari iltaa aivan huomaamatta kun näitä tehtiin. Oli ihanaa katsoa sitä, miten lapset innostuivat kokeilemaan erilaisia tekniikoita ja värejä. Miten paljon he tykkäsivät maalata! Tuli ihan se oma lapsuuden into mieleen, taisin kyllä olla itse nytkin vähintään yhtä intona kuin silloinkin. 

Mun mielestä yksi hyvä keino, jos haluaa saada esim. yhtenäisen taulukollaasin, jonka tekemiseen jokainen saa osallistua, on se, että sopii yhdessä esim. 3-4 eri väriä, joita jokainen käyttää. Kun pitäytyy näissä tietyissä väreissä, maalaukset sopivat yhteen, vaikka on neljä eri maalaria ja neljä eri tyyliä. Näin me tehtiin ja lopputuloksesta tuli mun mielestä aivan ihana! Nyt pitää vaan keksiä mihin ripustamme tämän kollaasin.

Sain 30×40 kokoista maalausta tehdessäni kyllä huomattavasti lisää luottoa itseeni. Mä osaan edelleen maalata sellaista jälkeä, mikä miellyttää mun omaa silmää. Ja oman kodin seinälle maalatessa sehän on tärkeintä, että itse tykkää. Seuraavaksi aionkin ostaa 150cm leveän kankaan ja maalata ison maalauksen meidän olkkarin seinälle. Aion kokeilla erilaisia tekstuureja ja valita värit meidän sisustuksesta. Taulusta tulee abstrakti. Nuorempana maalasin enemmän esittäviä maalauksia, muotokuvia ja asetelmia. Nyt olen aivan hulluna siihen, että saan vaan kokeilla mitä tapahtuu ja sekoitella ja sotkea sydämeni kyllyydestä. 

Äidillä on edelleen tallessa Oulussa mun vanha maalausteline ja hän lupasi lähettää sen mulle. Ihanaa palata vanhan rakkaan harrastuksen pariin. En tiedä kuinka kauan tämä innostus kestää, mutta nautin tästä ihan valtavasti. En halua enää koskaan unohtaa maalaamista niin pitkäksi aikaa kun nyt unohdin! Se on niin rentouttavaa ja ihanaa, siinä voi unohtaa kaiken muun ja keskittyä vaan tekemään erilaisia kuvioita ja värejä. 

Lapset tykkäsivät maalaamisesta niin paljon, että he jo kyselivät koska ostetaan lisää canvas-pohjia ja pidetään maalaustalkoot. Seuraavaksi pitäisi kuulemma maalata safari-teemaisia maalauksia koululaisten huoneeseen ja sitten pinkkiä satumaailmaa 3-vuotiaan huoneeseen. En malta odottaa! 

Onko siellä muita, jotka tykkäävät maalata? Tai muita, joilla harrastus on ollut iso osa elämää ja sitten vaan jäänyt ihan kokonaan jostain syystä?


Viikon arkikuva 14/52

09.05.2020

Kirsikkapuisto

Tämä kuva on otettu tällä viikolla Roihuvuoren japanilaistyylisessä puutarhassa, kun oltiin ihastelemassa kirsikkapuiden mieletöntä kukkaloistoa. Alunperin tarkoituksena oli mennä Roihuvuoren kirsikkapuistoon, mutta siellä oli niin paljon ihmisiä, että ei uskallettu mennä ja ajettiin vaan autolla siitä ohi. Onneksi me ihan ekalla kerralla vuosia sitten mentiin vahingossa tuonne puutarhalle (vaikka oltiin menossa kirsikkapuistoon), niin muistettiin sen olemassaolo ja mentiinkin kuvaamaan sinne. Siellä on aina paljon vähemmän ihmisiä, mutta silti ihan riittävästi upeita kirsikkapuita. 

Blogin ja somen myötä elämään on tullut yksi asia, joka ei ennen tosiaankaan ollut mun elämässä niin suuressa roolissa. Se on eri kasvien kukinta-aikojen seuraaminen. Kymmenen vuotta sitten mulla ei ollut hajuakaan koska kirsikat kukkivat, missä sijaitsee upea Alppiruusupuisto tai milloin on paras aika ihastella omenapuiden kukintoja. Vaikka syy näiden asioiden oppimiseen onkin ehkä pinnallinen alunperin – kivojen kuvien ottaminen kauniiden kukkien edessä, lopputulos on mun mielestä ihan mahtava. 

On niin siistiä, että meidän lapset oppivat jo pienestä asti mitä ja milloin on hanami ja mikä on sakura, tunnistavat alppiruusut ja omenankukat. Keskustassa kasvaneena city-lapsena mulla ei oikeasti ollut pienenä hajuakaan mistään luonnon ilmiöistä. En tosiaankaan sano etteikö jollakin voisi olla, vaikka kasvaisikin keskustassa, mutta mulla itselläni ei ollut. Toki mä tunnistin ne kasvit mitä koulussa opeteltiin ja tykkäsin samoilla äidin kanssa metsässä ja käydä syksyisin poimimassa kantarelleja ja suppiksia. Mutta sellainen luonnon vuosikello ei ollut mulle yhtään tuttu. 

Nykyisin on, ainakin paljon enemmän kuin ennen. Osaan nauttia upeista kukista ja odotan niitä joka vuosi. Ja ihan parasta on kuulla, kun pieni lapsi itse kertoo mummulle, että “me käytiin äidin kanssa katsomassa kirsikkapuita ja siellä oli niin kaunista ja pinkkiä!”.  Rakastan seurata luonnon jatkuvaa muutosta vuoden aikana ja ikuistaa sitä niin kuviin kuin muistoihinkin. Ottoa naurattaa, kun huomaan jokaisen vastaan tulevan kirsikkapuun ja ihmettelen kaikki valkovuokot ja ihastelen lintujen laulua joka päivä. Mutta mun mielestä on jotenkin niin ihanaa pysähtyä ihmettelemään kaikkea sitä kauneutta, mitä meidän ympärillä on. 

Jotenkin meidän muuton myötä nämä ajatukset ja pienten asioiden huomaaminen on korostunut entisestään. Mulle on tullut vieläkin tärkeämmäksi se, että opetan meidän lapset huomaamaan kaikki luonnon ihmeet ympärillä ja kunnioittamaan ja suojelemaan niitä. Luonnosta saa sellaista rauhaa ja iloa, mitä mä itse ainakin huomaan tarvitsevani arjessa. Se on niin hyvää vastapainoa näytöille, sähköpostirumballe ja tehtävälistoille ja ajatustulvalle, joka päässä usein pyörii. 

Se antaa mulle ihan hirveästi, kun saan ripustaa pyykit kuivumaan niin, että samalla kuuntelen lintujen juttelua keskenään. Sekin mua hämmästyttää, että esimerkiksi oman pihan kasveja miettiessä olen ottanut huomioon sen, että haluan meidän pihalle lisää pörriäisiä pölyttämään. Täällä luonnon keskellä tuntuu siltä, että haluan auttaa niitä ja laittaa pihalle hyönteishotellinkin niitä varten. Siellä tiilen ja betonin keskellä, missä ei ollut kukkiakaan, pörriäiset tuntuivat vaan vihaisilta ja pelottavilta. Hyönteishotellin sijaan meidän vanhalla terassilla oli keinopesä, jotta ampiaiset eivät tulisi sinne pistämään meitä. Nyt on ihan toinen ääni kellossa. 

Haluan oppia lisää ja pitää niin hyvää huolta ympäröivästä luonnosta kun vain voin. Meidän lapset ovat innokkaita oppimaan ja osallistumaan ja uskon, että mitä pidempään me täällä asutaan ja pyöritään ulkona, sitä enemmän me yhdessä opitaan. Se on aivan ihanaa!

Ihanaa lauantaita kaikille <3