Tänään on vuosi siitä kun me sanottiin toisillemme tahdon, Helsingin Vanhassa kirkossa melkein sadan rakkaan sukulaisen ja ystävän edessä.  Mä en koskaan kirjoittanut ylös mun fiiliksiä koko päivästä, sillä tavalla aamusta iltaan asti. Tottakai kirjoitin kuinka ihanaa oli mennä naimisiin ja miten hyvin koko päivä sujui, ja näytin toki videonkin, jonka löydätte myös tämän postauksen lopusta. Mutta en koskaan kirjoittanut tarkkaan ja yksityiskohtaisesti päivän kulkua, ja sen ajattelin tehdä nyt. Meidän häiden ”synnytyskertomuksen”, sillä musta ne ehdottomasti ansaitsevat omansa, se päivä kun oli synnytysten lisäksi mun elämäni hienoin.

Aamulla herättiin aika aikaisin, kahdeksan aikoihin muistaakseni, ja alettiin pikkuhiljaa valmistautumaan siihen että huhhuh, tänään mennään naimisiin! Kotona oli aivan jäätävä kaaos, vaatteita, kenkiä, koristeita ja kaikkea mahdollista ihan joka puolella. Mun kaasot Emmis ja Netta olivat olleet meillä jo pari yötä auttamassa, ja äiti myös, joten voitte kuvitella tavaran määrän kun neljä naista valmistautuu häihin. Lapset pyörivät ihmeissään ympäriinsä kun päällä oli hullu tohina. Yhdeksän maissa meille alkoi saapumaan porukkaa tyyppi toisensa jälkeen, Oton kolme bestmania, mun kolmas kaaso Kaisla, kaksi valokuvaajaa, kolme videokuvaajaa, meikkaaja-kampaaja sekä lastenhoitaja, joka otettiin MLL:ltä hääpäiväksi hoitamaan lapsia mun äidin apuna.

Kuvat © Täydenkuun kuva

Mä muistan kuinka otin ihan rennosti vielä aamulla, join redbullia erittäin lyhyiden yöunien jälkeen ja istuin hemmoteltavana, kun mun naamaa ja tukkaa kammattiin kuntoon. Mä olen tälläinen touhuaja, ja mulle oli välillä hankalaa istua vain paikallaan laitettavana, kun ympärillä tapahtui niin kauheasti ja tuntui että munkin olisi pitänyt tehdä kaikkea. Mutta morsiamen piti vain  osata istua paikallaan ja kertoa onko karvat ojennuksessa ja huulimeikki hyvä. Rentouduin enemmän, kun lähdettiin puolen päivän maissa kohti meidän hotellia, Best Western hotelli Katajanokkaa kaasojen, meikkaajan sekä parin kuvaajan kanssa. Pojat jäivät valmistautumaan tänne, ja äiti ja lapset ja lastenhoitaja tulivat perässä hotellille.

Hotellilta mä muistan kaksi juttua elävästi. Sen hetken, kun mä sain mun hääpuvun ja kaikki asusteet ensimmäistä kertaa yhtäaikaa päälle kampauksen ja meikin kera, ja näin itseni peilistä ekan kerran! Ja muistan kuinka innoissaan me kaikki oltiin ja syötiin jotain roiskeläppäpizzaa siellä eikä kukaan edes halunnut syödä mutta oli pakko syödä ettei pökerrytä kirkossa, hahaa! Toinen hetki jonka mä muistan elävästi, on ehkä mulle meidän hääpäivän ihanin hetki, vaikka ei oltu silloin vielä edes naimisissa.

Kuvat © Täydenkuun kuva

Se hetki, kun mä astuin hotellihuoneen ovesta ulos ja Otto näki mut ensimmäistä kertaa. Mä muistan sen katseen, mä muistan kun Otto sanoi mulle ”Moi” ja me pussattiin, mua naurattaa jälkeenpäin koska videolta katsoessa se kaikki näyttää niin hassulta. Mutta sillä hetkellä mä tiesin että päivästä tulee täydellinen, ja että mun elämässä ei voi olla oikeampaa eikä parempaa valintaa kuin mennä juuri Oton kanssa naimisiin. Koska me mentiin naimisiin helmikuussa, oli pakko ottaa kuvat ennen meidän vihkimistä, koska muuten päivänvalo ei olisi riittänyt. Mutta ei se haitannut, se hetki kun Otto näki mut ensimmäistä kertaa hääpuvussa, ja mä Oton smokissa, oli täydellinen juuri tuollaisenaan. Omassa rauhassa, rennosti. Me saatiin vielä tsempata toisiamme ennen vihkimistä, heittää läppää ja vakuuttaa että kaikki menee kuitenkin hyvin.

Valokuvaus sujui rennosti, vaikka vähän harmittikin se ettei päästy ulos kuvaamaan. Ulkona oli vaan niin hullun märkää ja likaista ja loskaista, perus helmikuu niinkuin nytkin, että mun  puku olisi mennyt pilalle aivan täysin jo ennen vihkimistä, suunnitelluista puvunsuojeluviritelmistä huoliamtta. Mutta eipä tarvinnut ainakaan värjötellä kylmässä, me saatiin olla lämpimässä sisällä ja pystyttiin rentoutumaan kuvissa ihan eri tavalla kuin ulkona nollakelissä. Kuvausten loputtua Otto vielä vakuutti mulle että kaikki menee varmasti nappiin, ja pian me ollaan naimisissa, ja päästään viettämään ihana ilta kaikkien läheisten kanssa.

Kuvat © Täydenkuun kuva

Kuvauksen jälkeen meille tuli jo kiire kohti kirkkoa. Ajettiin kohti kirkkoa Katajanokalta monella autolla ja silloin mua alkoi jännittää, vaikka siihen asti olin ollut ihan rauhallinen. Mä muistan vieläkin mitkä biisit soi radiossa ajomatkalla, ja mä muistan kun mä sanoin vaan että ”jännittääääääää”. Matka oli onneksi lyhyt, ja pian me jo oltiinkin kirkon eteisessä siellä pienessä huoneessa, jossa morsian ja kaasot odottavat ennenkuin lähtevät astelemaan kohti alttaria. Mä olin pienen paniikin partaalla, ”mitä jos mä kompastun kun kävelen, apua!” ja miljoona muuta kysymystä risteili mun mielessä, kun me odotettiin h-hetkeä. Oman osansa jännitykseen toi se, että mun äiti ja tytöt olivat vielä taksissa matkalla lastenhoitajan kanssa, kun kello näytti 15.56 ja vihkimisen oli määrä alkaa neljältä.

Minuuttia ennen neljää mä kuulin Tiaran äänen ”me olimme taksissa, katso äiti Zelda nukkuu!”, ja meidän pieni väsynyt vauva oli tosiaankin nukahtanut matkalla, eikä herännyt koko vihkimisen aikana. Se oli hyvä, koska ainakaan ei tarvinnut jännittää että mitä jos Zelda hermostuu kesken vihkimisen, ei hän siitä kuitenkaan mitään muistaisi enää nyt. Ennen vihkimistä me käytiin vielä keskustelua kirkon suntion kanssa, sillä hän ilmoitti meille ettei kukkaistyttö Tiara saa ripotella kankaisia kukan terälehtiä käytävälle, ei vaikka meidän vihkiminen oli päivän viimeinen, ja vaikka luvattiin kerätä ne heti pois. Tiaralle tuli niin paha mieli siitä, että mun sydän meinasi haljeta irti rinnasta. Lopulta suntio sanoi että no he voivat tehdä poikkeuksen tällä kertaa, mutta Tiara oli niin suruissaan ja kuitenkin jännittynyt, että ei enää halunnut tehdä yhtään mitään. Mä lohdutin neitiä nopeasti, ja kaasot kävivät viemässä hänet mun äidin ja Zeldan luokse.

Sitten oli aika tarttua mun papan käsipuoleen, ja lähteä astelemaan kohti alttaria. Onneksi mulla oli mun pappa siinä, mä olisin varmasti jännittänyt tuhat kertaa enemmän ja kaatunut ja pyörtynyt ja vaikka mitä muuta jos ei olisi ollut. Papan kanssa me naureskeltiin vaan, ja käveltiin ihan rennon rauhallisesti Oton luokse kaasojen perässä. Pappa luovutti mut Otolle, he kättelivät siinä ja muistan että pappa sanoi Otolle jotain, mutta en muista enää mitä! Se hetki kuitenkin tavallaan konkretisoi kaiken, ja oli niin ihana! Sitten me mentiin alttarille, ja samalla kun moikattiin pappia, kuultiin kun Tiara selitti tohkeissaan ”Katso mummu tuossa taulussa on vauva!”.

Kuvat © Täydenkuun kuva

Vihkiminen oli ohi hujauksessa, ja päivän jännittävimmästä 20-minuuttisesta mä muistan hyvin vain Tiaran tekemät hienot huomiot aina välillä, joille koko porukka hihitteli pappia myöten, kaasoni lukeman korinttilaiskirjeen, sekä sen hetken kun me pujotettiin sormuksia sormiimme. Me sählättiin sormusten kanssa, ne kun jännityksessä näyttivät yllättävän samanlaisilta ja meillä kesti vaikka kuinka kauan saada ne pujotettua oikeisiin sormiin. Onneksi me onnistuttiin lopulta! Muistan myös kuinka kauniisti pappi puhui meistä, hän oli sama pappi joka on ollut molempien tyttöjen kastetilaisuudessa, ja muistaa meidät pidemmältä aikaa. Hän on nähnyt kuinka meistä kahdesta nuoresta hömelöstä kasvoi aviopari ja kahden lapsen onnelliset vanhemmat, ja kuinka meidän rakkaus on kasvanut meidän mukana joka päivä.

Vihkimisen jälkeen me mentiin Oton kanssa kahdestaan takahuoneeseen odottamaan että vieraat kerääntyivät ulos saippuakuplineen. Siellä takahuoneessa meillä vierähtivät päivän ensimmäiset kyyneleet, kahdestaan. Mä en itkenyt alttarilla tippaakaan, eikä Ottokaan, mutta se hetki vihkimisen jälkeen oli taianomainen ja niin täynnä rakkautta, että mua itkettää vieläkin. Me oltiin naimisissa, vihdoinkin!

Kuvat © Täydenkuun kuva

Me käveltiin saippuakuplien läpi autolle, ja alkoi matka kohti hääjuhlapaikkaa. Me näytettiin varmaan aivan idiooteilta, kun molempien hymy ulottui korvien sijasta varmaan takaraivoon asti, niinkuin oikeastaan koko päivän ajan. Perillä juhlapaikalla me saatiin skumppalasit käteen, ja alettiin ottaa vieraita ja vieraiden onnitteluita vastaan. Me oltiin aivan sekaisin onnesta, eikä varmaan olisi saatu mitään järkevää aikaiseksi ilman meidän maailman parhaita kaasoja ja bestmaneita, eritoten on kiittäminen meidän mahtavaa seremoniamestaria Simoa.

Alkuilta eteni nopeasti ruokailulla. Kaikki ruoka oli todella hyvää, ja maistui vieraillekin. Vaikka olin syönyt koko päivän huonosti, ja vaikka ruoka oli parempaa kuin ikinä osasin kuvitella, mun oli vaikea syödä koska kaikki tunteet olivat niin pinnassa ja en tiennyt miten päin olisin ollut. Sain kuitenkin syötyä lautasen tyhjäksi, ja sen jälkeen oli ensimmäisten puheiden vuoro.

Kuvat © Täydenkuun kuva

Mun äiti, ja Oton täti pitivät molemmat sellaiset puheet, että viimeistään siinä vaiheessa kaikilla aukesivat hanat, ja raavaammatkin miehet saivat pyyhkiä kyyneliä silmäkulmasta. Puheet ovat jääneet mulle illasta parhaiten mieleen. Se miten mielettömän paljon kaikki meidän ihanat läheiset olivat panostaneet puheisiinsa meidän vuoksi, ja miten kauniisti he puhuivat oli ihan uskomatonta. En osannut odottaa mitään sellaista, vaikka mä tiedän kuinka ihania sukulaisia ja ystäviä meillä on, en silti tiennyt että kukaan voisi pitää noin ihania puheita! Hääohjelmaa suunniteltaessa moni vielä sanoi että ei kannata laittaa liian montaa puhetta peräkkäin etteivät ihmiset tylsisty, mutta mä kyllä väitän että meidän häissä ne puheet olivat mukaansatempaavia ja saivat kaikilla tunteet pintaan. Ehkä se oli silti hyvä että ne oli jaettu osiin, eivätkä kaikki puhuneet peräkkäin.

Kuvat © Täydenkuun kuva

Puheiden välissä me leikattiin ja maisteltiin kakkua joka oli aivan taivaallisen hyvää. Me maksettiin kakusta pienen omaisuuden verran, mutta me haluttiin upea kakku, ja se me kyllä saatiin, vieraatkin kehuivat. Kakun jälkeen me kuultiin bestmanien ja kaasojen puheet, ja ne nostivat taas kyyneleet silmäkulmaan. Kaikki ne kauniit sanat, nauru bestmanin ylpeydelle siitä kuinka tyttöjen miesbarbi on nimetty hänen mukaansa, kaikki se ihana, mitä meidän ystävät halusivat meidän tietävän. Se tuntuu vielä tänäänkin ihan huikealta, ei sitä voi sanoin kuvailla, miten onnekkaita me ollaan kun saadaan olla noin ihanien ihmisten ympäröimiä.

Puheiden ja ruokien jälkeen oli luvassa vapaampaa ohjelmaa. Kierrettiin pöydästä pöytään juttelemassa kaikkien kanssa, heitettiin sukkanauhaa ja tietenkin hääkimppu. Sukkanauhan heitto oli mahtava operaatio, Otto pyllähti ensin pyllylleen kun irroitti sukkanauhaa, mutta sai sen sitten kuitenkin heitettyä, hahhaahaa! Dj oli saapunut jo paikalle, ja sitten oli luvassa meidän häätanssi. Meidän häätanssi ei ollut perinteinen häävalssi, vaan me valitsimme sellaisen biisin jolla on merkitystä meille molemmille, ja jonka myös koko meidän kaveripiiri tietää. A Day To Rememberin If it means a lot to you oli meidän biisi, ja häätanssi sujui ihan täydellisesti.

Kuvat © Täydenkuun kuva

Se oli päivän ensimmäinen hetki sen pienen takahuoneessa pillittelyn jälkeen, kun me saatiin hetken aikaa keskittyä vaan ihan täysin toisiimme. Yhteenkuuluvuuden tunne ja rakkauden määrä jota tunsin sillä hetkellä, oli ihan mieletöntä. Sillä hetkellä maailmassa oli vain me kaksi, kuulostaa ehkä kliseiseltä mutta siltä se tuntui. Joka kerta kun mä kuulen kyseisen biisin, mulla menee kylmät väreet ja se tunne nousee heti pintaan.

Kuvat © Täydenkuun kuva

Me ja vieraat oltiin juhlapaikalla häätanssin jälkeen puoli kahteen asti. Syötiin iltapalaksi hodaribuffetin antimia, juotiin taivaallisia vadelma- ja passionmojitoja ja nautittiin karkkibuffetista. Seurusteltiin, tanssittiin hulluna ja nautittiin. Meillä oli niin hauskaa, ihan täydellinen ilta. Melkein kaikki kävivät photo boothissa kuvattavana, ja ottivat ahkerasti kuvia pöytiin jaetuilla kertakäyttökameroilla. Tunnelma oli rento ja vapautunut, meidän häissä ei pönötetty, se ei kuulu meidän tyyliin.

Kuvat © Täydenkuun kuva

Puoli kahdelta, oli meidän aika lähteä kohti hääsviittiä, takaisin Katajanokalle. Me tarvittiin iltapalan lisäksi vielä yöpalaa, ja tilattiin huonepalvelusta jotain herkkuja huoneeseen. Päästiin lopulta nukkumaan vasta lähempänä aamua, koska haluttiin nauttia vielä kahdestaankin hääpäivän viimeisistä tunneista. Yö nukuttiin hyvin, aamulla nautittiin shamppanja-aamiainen ja sen jälkeen käytiin vielä meidän sviitin omassa saunassa. Myöhäinen huoneenluovutus klo 16 oli ihan loistava juttu. Saatiin rentoutua rauhassa kahdestaan vielä pitkän päivän ja yön jälkeen, ennenkuin lähdettiin kotiin, avioparina. Miehenä ja vaimona.

Tuo vuodentakainen päivä säilyy ikuisesti mun muistoissa yhtenä mun elämän onnellisimmista, rakkaudentäyteisimmistä ja parhaista päivistä. Se oli meidän näköinen päivä, kaikki meni paremmin kuin osasin ikinä odottaa. Muistojen lisäksi meillä on kuvat ja videot, joilta me voidaan koska tahansa fiilistellä niitä hetkiä, ja parhaat ystävät joiden kanssa heittää läppää hassuista sattumuksista päivän ajalta vielä vuosienkin jälkeen. Kiitos kaikille jotka olitte meidän upeassa päivässä mukana vuosi sitten, te teitte päivästä täydellisen <3

Nyt on mun aika heittäytyä tuonne mun aviomiehen kainaloon, viettämään ihan tavallista, onnellista sunnuntaita. Hääpäivää juhlitaan ensiviikon lauantaina, sitä odotellessa. Haluan kiittää myös Ottoa, tästä ihanasta ensimmäisestä vuodesta naimisissa, ja kaikista meidän yhteisistä vuosista. Siitä miten Otto huomioi mua kaikessa, osoittaa rakkauttaan joka päivä ja on maailman paras isä meidän tytöille. Mä olen sanoinkuvaamattoman onnellinen siitä, että takana on vuosi avioliittoa ja neljä vuotta seurustelua (huomenna), ja silti mä tunnen oloni vastarakastuneeksi. Meidän kuherruskuukausi jatkuu edelleen, toivottavasti elämän loppuun asti <3

Tässä vielä suora linkki häävideoon mikäli upotus ei toimi kaikilla! Video © Day One Pictures

Ihanaa sunnuntaita kaikille <3

Mä tein kesällä postauksen, johon olin koonnut kesän ajalta kuvia, jotka syystä tai toisesta eivät koskaan olleet päässeet  muihin postauksiin asti, vaikka ihania olivatkin. Tänään on vuorossa meidän talven hetkiä, niitä ihania hetkiä jotka ovat jääneet kansioiden pimentoon, vaikka ne olivat täynnä rakkautta, iloa ja onnea, ihania tunteita. Tänään tuntuu sopivalta hetkeltä esitellä juuri näitä kuvia, ja antaa niiden puhua puolestaan. Meidän vuosi on saanut aika ihanan alun!

Naurua, leikkiä ja hassuja juttuja. Iloista kiljuntaa, nukkevauvanhoitoa, huikeita legotorneja ja pohdiskelevia katseita, joista näkee kuinka pienten päässä raksuttaa hulluna. Väsyneitä, mutta onnellisia hetkiä, ja hetkiä jolloin energiaa olisi vaikka muille jakaa.

Pieniä varpaita, ”voidaanko leikkiä vielä vähän aikaa ennen kuin mennään nukkumaan” -kysymyksiä, karusellikyytiä ja ihania aamuherätyksiä märkien pusujen kera<3

Höpöjä ilmeitä, sotkua, pulkkailua ja talvesta nauttimista. Eihän tuolle nyt voinut suuttua kun se niin hartaudella piirsi peiliin ja ilmoitti ylpeänä että ”kaui peiji!”. Ihana aloitus vuodelle lupaa hyvää, toivottavasti mä saan jakaa teille mahdollisimman paljon näitä ihania hetkiä jatkossakin!

Ja äiti, mä tiedän että luet tämän kumminkin. Me just puhuttiin puhelimessa, siksi mulla venähti tämän julkaisu, hahaa. Sä olet rakas, ja toivottavasti nämä kuvat piristää sua <3

Ihanaa viikonloppua kaikille, mä palaan huomenna!

Ja nyt en puhu sellaisesta tahtomisesta, että rakkaus olisi tahdon asia, että voisi rakastaa toista vain koska tahtoo rakastaa. Nyt puhun siitä mihin mun mielestä rakkaus ja parisuhde, ja oikeastaan kaikenlainen kanssakäyminen perheen ja muiden rakkaiden läheisten kanssa perustuu. Lähimmäisenrakkaudesta.

Ihastumisessa  voi olla itsekäs. Voi etsiä ja tavoitella sellaista puolisoa joka miellyttää itseä, etsiä niitä ominaisuuksia joista itse tykkää ja ehdottaa sellaisia treffejä jotka ovat omaan mieleen. Voi miettiä mikä on itselle helpointa, millainen tapaamisjärjestely sopii itselle, kuinka paljon tarvitsee aikaa itselle ja kuinka usein haluaa huomioida toista. Voi pelata pelejä, leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa, pitää jännitystä yllä.

Rakkauden ja ihastumisen mun mielestä erottaa sellainen yksinkertainen tosiasia, että rakastaminen on kaikkea muuta kuin itsekästä. Rakastaminen on halua tehdä toinen onnelliseksi, pyrkimystä tehdä toiselle mahdollisimman paljon hyvää, joka päivä. Jos on parisuhteessa, ja itsellä on halu tuottaa toiselle onnea ja iloa, osoittaa toiselle rakkautta ja ennenkaikkea pyrkiä tekemään arjesta mahdollisimman mukavaa sille toiselle, on musta aika oikeilla jäljillä. Jos se toinen vielä ajattelee samalla tavalla, niin mikäs sen parempaa. Jos taas haluaa tehdä arjesta mahdollisimman mukavaa itselleen, miettii miten pääsisi itse kaikkein helpoimmalla, miten saisi toiselta mahdollisimman paljon rakkaudenosoituksia ja miten ehtisi tekemään mahdollisimman paljon omia asioitaan, ei mun mielestä ole kyse rakkaudesta.

Useinhan sanotaan, että rakkaus on sitä että ajattelee toista ennen itseään, ja mun mielestä se on juuri niin. ”Tee toiselle niinkuin haluaisit itsellesi tehtävän”, pitää paikkansa, niin kauan kuin sanoja ei vääristellä muotoon ”tee näin ja näin niin saat puolisosi tekemään sinulle näin ja näin”. Mä en suostu uskomaan että maailma olisi täynnä niin aaseja miehiä (tai naisia) että näitä lehtien viekkaita puolison ohjailuvinkkejä tarvittaisiin sen takia.  Parisuhde ei perustu sille, miten saa puolison toimimaan mahdollisimman hyvin oman pillin mukaan.

Kun sanon että rakkaudessa pitäisi ajatella kaikessa toista ennen itseään, tarkoitan tietenkin terveissä rajoissa. Nämä terveet rajat on yleensä olemassa, silloin kun rakkaus on molemminpuolista. Näin ei ole, mikäli toinen pyrkii tahallaan satuttamaan toista, vaikka toinen tekisi kaikkensa tehdäkseen hänen olonsa mukavaksi ja osoittaisi rakkauttaan. Kun rakastaa, ei halua satuttaa. Mun mielestä terveessä, rakastavassa parisuhteessa ei tarvitse itse taistella oman aikansa tai omien huomionosoituksiensa puolesta, vaan molemmat haluavat antaa niitä toisilleen koska rakastavat. Tietenkään ei voi olettaa että toinen lukee ajatuksia, ja osaa automaattisesti antaa vaikkapa enemmän apua tai siivota vessan useammin, jos ei siitä koskaan hänelle erikseen sano.

Siksi tahtomisen tärkein kumppani, on mun mielestä puhuminen. Pelkkä halu tehdä toiselle hyvää ei riitä, jos ei tiedä miten sitä hyvää parhaiten tekisi. Puhumisesta ei voi puhua liikaa, niinkuin kasvatuksessa, myös parisuhteessa se on tärkeää. Siinä missä lapselle ei saa antaa liikaa päätösvaltaa, eikä kysyä liian hankalia kysymyksiä ettei lapsi koe oloaan turvattomaksi, parisuhteessa pitää pystyä puhumaan kaikesta. Ei ole asiaa, jonka haluaisin salata omalta kumppaniltani, siltä ihmiseltä johon luotan eniten maailmassa.

Mä olen seurustellut ennen Ottoa, ja Otto ennen mua, ja me ollaan kyllä molemmat nähty millaista rakkaus ei ole. Vaikka meidän suhde on edennyt äärettömän nopeasti, me ei päädytty yhteen siksi koska oli pakko. Ei ollut. Me päädyttiin yhteen, koska me nähtiin, että tässä se rakkaus nyt on. Viime keväänä alttarilla, me tahdottiin rakastaa samalla tavalla sinne asti kunnes kuolema meidät erottaa. Me ollaan nähty, että meille rakkaus ei ole sitä että toisen naama ärsyttää niin paljon että miettii miten voisi ärsyttää sitä vielä enemmän. Meille rakkaus ei ole sitä, että joutuu itkemään tai pelkäämään toisen ilkeiden sanojen tai tekojen takia. Meille rakkaus ei ole sitä, että riidellessä uhkaillaan erolla. Rakkaus on molemminpuolista luottamusta.

Sitä, että riidellessä ei tarvitse pelätä että toinen jättää tai suuttuu liikaa. Sitä, että uskaltaa kiukutella huonona päivänä, eikä peittele tunteitaan koska pelkää että toinen ei kestä niitä. Sitä, että niistä rankoistakin vaiheista selvitään yhdessä, vaikka mitä tapahtuisi. Kyllä meilläkin kiukutellaan, koska kenelläpä ei joskus olisi väsymys, nälkä, huono päivä tai kaikkea sitä yhtäaikaa? Mutta meillä ei kiukutella tahallaan, eikä loukata toisia tahallaan, ikinä. Meidän suhde ei ole ollut mitään ruusuilla tanssimista, vaikka se joskus siltä on voinut vaikuttaa. Ehkä suurimpia koetuskiviä meidän koko perheen elämälle on ollut mun kuukausien vuodelepo Zeldan odotusaikana, jolloin mun äiti asui meillä, koska ei ollut muuta vaihtoehtoa Oton ollessa töissä ja mun ollessa täydessä nostelu- ja liikkumiskiellossa. Äiti oli maailman suurin apu, ja vielä tänä päivänäkin olen kiitollinen tuosta avusta. Mutta jokainen voi kuvitella omalle kohdalleen oman äitinsä tai anoppinsa kolmen hengen ja raskausmahan asuttamaan kerrostalokolmioon kolmeksi kuukaudeksi, ja itsensä samalla kykenemättömäksi toimimaan, ja pelkäämään oman lapsensa hengen puolesta.

Rakkaus on turvallisuutta. Vaikka noina aikoina meillä kaikilla oli hermot välillä äärimmilleen kiristyneenä, en koskaan pelännyt että se olisi meidän suhteen tuho. Se oli vaan välivaihe, josta me selvittiin ja saatiin maailman suurin palkinto, terve ihana tytär joka syntyi tismalleen täysi-aikaisena viikolla 37+0.

Rakkaus tarkoittaa eri ihmisille eri asioita, mulle rakkaus on ehdotonta ja kokonaisvaltaista molemminpuolista huomioimista. Mä olen onnekas kun olen löytänyt kumppanin, jolle rakkaus tarkoittaa samoja asioita, ja joka vielä jopa sattuu rakastamaan mua. Se miksi mä alleviivaan sanoja mun mielestä, on siksi, että rakkaus on maailman henkilökohtaisin asia, ja mä tiedostan täysin, että on olemassa muunlaistakin rakkautta, kuin sitä mikä meillä tai mun mielestä toimii. Mun mielipiteet eivät todellakaan ole absoluuttinen totuus, eikä se mikä toimiii meillä toimi kaikilla muilla. Kaikki rakkaus on yhtä kaunista, niin kauan kun kaikilla sen osapuolilla on hyvä olla. Tasan viikon päästä on meidän ensimmäinen hääpäivä, ja kieltämättä sen lähestyminen saa tunteet pintaan. <3

Parhaita puolia siinä, että on bloggaava aviomies, on se että pääsee itsekin lukemaan oman miehensä ajatuksia ja tunteita. Kun Otto tänään kirjoitti postauksensa siitä, millaista oli saada kuulla tulevansa isäksi ensimmäistä kertaa, mulla tuli itku. Ja samaan aikaan myös halu jakaa oma puoleni päivästä ja hetkistä, joista en koskaan ole kertonut blogin puolella muutamaa sanaa enempää. Millaista oli saada kuulla tulevansa äidiksi, ja millaista oli saada kuulla se viikon seurustelun jälkeen. Ehkä paras puoli siinä, että aviomies bloggaa, on se että te lukijat jotka luette molempien blogeja, saatte joskus lukea meidän molempien näkökulman asioihin.

Neljä vuotta sitten helmikuussa, mä koin ensimmäisiä alkuraskauden oireita. Pidin ne ensin omana tietonani, koska mua pelotti, mä olin ensimmäistä kertaa elämässäni suhteessa pojan kanssa, joka oikeasti välitti musta, ja josta halusin pitää kiinni. Mä tiesin, että mun ainoa vaihtoehto on pitää vauva, koska en ikinä olisi voinut valita itse toisin, ja siksi pelkäsin kertomista. Pelkäsin että menetän sen kaiken ihanan, mihin olin juuri vasta pääsemässä kiinni. Toisen välittämisen, rakkauden ja tuen, sen ihmisen jonka kanssa musta tuntui että haluan jakaa koko mun elämän.

Mäkin muistan sen illan, mä muistan jopa päivämääränkin, 16. helmikuuta. Me oltiin oltu ulkona Onnelassa kavereiden kanssa katsomassa Johanna Tukiaista, mahtavaa. Otto tarjosi mulle drinkin, jota mä en edes maistanut, koska mä vaan tiesin. Lähdettiin mun Ullanlinnan kämppään jo aika alkuillasta, mä olin tosi väsynyt ja halusin vaan olla Oton kanssa. Makoiltiin sängyllä ja juteltiin kaikkea mahdollista, ja mulle vaan tuli tunne että mun on pakko sanoa se, ja niin mä pamautin ilmoille ”Otto, musta tuntuu että mä oon raskaana”.

Se sai aikaan hiljaisuuden, joka tuntui kestävän ikuisuuden, vaikka ei todellisuudessa ollut varmaan kovin pitkä aika. Siinä vaiheessa kun mä kerroin, mä olin jo päätökseni tehnyt, en voisi luopua lapsesta vaikka mikä olisi. Ensimmäinen asia joka rikkoi hiljaisuuden, oli se kun mä sanoin Otolle, että ymmärrän kyllä jos hän ei ole viikon seurustelun jälkeen tällaiseen valmis, ja että mä en vaadi häneltä yhtään mitään, enkä ole katkera jos hän ei halua ryhtyä perheenisäksi tähän tilanteeseen tai olla mun kanssa enää missään tekemisissä. Mä en ikinä olisi voinut enkä halunnut pakottaa isäksi ihmistä, joka ei sitä itse missään nimessä halua.

Mä olin maailman surullisin, koska mä luulin tietäväni miten kaikki päättyy. Se ihana poika sanoisi mulle että ”joo kiitti moi, tää oli nyt tässä, pärjäile.” Mutta se ei mennytkään niin. Se ihana poika sanoikin, että ei hän ole menossa mihinkään. Hän on mun kanssa, vaikka mitä tapahtuisi.

Sinä yönä ei tullut nukuttua kovin montaa tuntia, mä en oikein tiennyt mitä ajatella. Enhän ollut tehnyt vielä edes testiä, mutta jotenkin mä vaan olin ihan varma. Seuraavana päivänä me mentiin läheiseen apteekkiin ostamaan raskaustestiä, minä hermostuneesti hihitellen ja Otto kylmän viileästi. Eihän me tumpelot niitä löydetty kun ei koskaan ollut sellaiselle ollut tarvetta, ja jouduttiin vielä kysymään neuvoa apteekkarilta. ”Raskaustesti” luki paketissa, joka pakattiin kivaan pieneen pussiin ja sitä mä sitten kanniskelin tärisevin käsin. Oton piti lähteä töihin, ja mä olin yksin testin kanssa.

Katselin pussia ja jahkailin, en saanut testiä tehdyksi. Pakkasin sen mukaan, kun lähdin ystäväni luokse Vantaalle yökylään tekemään hänelle seuraavaksi päiväksi vanhojentanssikampausta. En olisi varmaan saanut sitä testiä tehdyksi ellei mun ystävä olisi sanonut että nyt ihan oikeasti vaan teet sen, ja mähän tein. Samalla sekunnilla kun pissa osui tikkuun, siihen lävähti kaksi tulipunaista viivaa, ja mä todellakin tiesin mitä se tarkoitti.

Huutonauruitkuhepulia, ja erittäin tärisevin käsin valmistettua tortillaillallista myöhemmin mä sain soitetuksi Otolle. ”Mä OLEN raskaana, kaksi viivaa”. ”Aijaa, okei. Mulla on nyt vähän paha paikka, soitan sulle myöhemmin.” Sillä sekunnilla tuntui että kaikki edellisiltana juteltu valui vessanpöntöstä alas raskauspissan mukana, ja mä jäisin sittenkin yksin. Tosipaikan tullen ei sitten rohkeus riittänytkään, luulin etten kuule Otosta enää ikinä mitään.

Illalla, muutamaa tuntia myöhemmin se Otto sitten soitti. Mun sydän hakkasi varmaan miljoona lyöntiä minuutissa kun vastasin puhelimeen. Hän oli ollut kaupan kassalla kaverin kanssa kun mä soitin, hieno hetki ilmoittaa miehelle että hänestä tulee isä. Me juteltiin, kaikki oli hyvin. Mua itketti helpotuksesta, mutta silti mua jännitti ihan hulluna, pelkäsin kokoajan että Otto herää unesta ja tajuaa mihin on ryhtymässä, eikä haluakaan tätä.

Seuraavana päivänä me nähtiin, ja ihan ekana halattiin varmaan ikuisuus. Mentiin Otolle, tehtiin ruokaa ja makoiltiin sängyssä. Otto silitti mun pientä mahaa, jossa ei kyllä näkynyt mitään merkkejä raskaudesta vielä, mutta kuitenkin. Ajatus oli tärkein. Silloin mä tiesin, että ei se oikeasti mihinkään ole lähdössä, vaan tässä se on meidän kanssa. Meistä tulee perhe.

Raskausaika oli meille molemmille kasvun paikka, me hypättiin täysin erilaiseen elämään kuin mitä oltiin siihen asti eletty. Mulle se muutos oli helpompaa hyväksyä ja siihen sopeutua, niinhän sitä sanotaan että naisesta tulee äiti kun testi näyttää plussaa, miehestä isä sitten kun vauva syntyy. Eihän se näin aina käytännössä mene, kummankaan osalta, mutta meillä meni ainakin vähän. Joskus se tuntui pahalta, että mun sukulaisten kesken vauvasta puhuttiin, häntä odotettiin yhdessä innoissaan ja raskaudesta iloittiin. Oton sukua mä en edes silloin tuntenut, eikä heille saanut kertoa mitään, koska Otto ei halunnut.

Loppupeleissä mulle oli kuitenkin tärkeintä se, että Otto pysyi mun rinnalla, Otostahan se meidän vauvan isä oli tulossa, eikä kenestäkään muusta. Kotona me oltiin yhdessä innoissaan vauvasta, ja Otto jaksoi hehkuttaa mun jokaista kirppislöytöbodya ja käydä mun kanssa perhevalmennuksessa. Otto on aina reagoinut asioihin pelaamalla, niin hassulta kuin se tälläisen niin-ei-pelaaja-vaimon korvaan edelleen kuulostaakin. Mä annoin Otolle sen rauhan pelata, ja luotin siihen että sitten kun vauva syntyy, meininki muuttuu.

Ja niin siinä kävikin. Siitä päivästä asti, kun meidän esikoinen syntyi, on tuo mun vieressä tällä hetkellä animea tuijottava kaksilahkeinen ollut maailman paras isä ikinä. Kyllähän se pelaa, ja tekee omia juttujaan, mutta niin sen kuuluukin, niin teen minäkin. Me ollaan vanhempina ja puolisoina tasavertaisia, ja edelleen, neljän vuoden ja kahden lapsen jälkeen ihan tajuttoman rakastuneita ja onnellisia. Toivottavasti niin on aina.

Alkuperäinen otsikkoideani oli ”Löllöin loma ever” joka ehkä kuvaa tätä lomaa paremmin kuin mikään muu, mutta jotenkin en vaan nähnyt sen sopivan tuohon ylös. Me ollaan otettu niiiin rennosti kuin mahdollista, vietetty todellakin useampi kuin yksi yökkäripäivä, ja tehty vaan kaikkea kivaa, sellaista mikä on huvittanut. Ollaan oltu ulkona jos on ollut kiva ilma ja lapset ovat halunneet ulkoilla. 20 asteen pakkasilla ollaan leikitty sisällä barbeilla, ja käyty ulkoiluttamassa nenänpäitä hullujen toppavarusteiden lomasta pikkukävelyn verran. Mihin mun Oulun talviin tottuneet teinigeenit on hävinneet, ennen kuljin 25:n asteen pakkasillakin minihameessa ja lyhyessä nahkatakissa ilman hanskoja, enkä edes sairastellut.

Ruuan suhteen ei olla paljoa pingotettu, jouluruuat toki tehtiin perinteiden mukaan, ja muutenkin olen kokkaillut paljon, mutta arjen ”teen joka viikolle oman ruokalistan jonka mukaan tehdään hirmukauppareissu kerran viikkoon ettei tarvitse juosta useammin kun ei jaksa” -mentaliteetin sijaan ollaan syöty tasan sitä mitä on tehnyt mieli, ja ravattu kaupassa melkein joka päivä. Ei ehkä niin fiksua, mutta toisaalta ihanaa vaihtelua. Aina kun ei kiinnostaisi syödä lasagnea juuri silloin kuin sitä varten ostettu jauheliha on menossa vanhaksi tai avokadopastaa kun kaapissa ei ole enää muuta mutta kauppareissu on vasta seuraavana päivänä, koska arki.

Sitä kovasti kaivattua parisuhdeaikaa on löytynyt loman aikana, juuri niinkuin toivoinkin. Ollaan katsottu melkein joka ilta joku leffa, pelattu yhdessä Oton lahjaksi saatua GTA:ta ja tehty patonkia keskellä yötä. Vaikka meidän alkuperäinen suunnitelma, mennä leffaan ja syömään kahdestaan, ei toteutunutkaan, mä koen että ollaan kyllä saatu olla yhdessä kerrankin paljon, ja rauhassa. Me ei tosiaan haluttu olla enää enempää pois lasten luota, kun käytiin kuitenkin jo kaverin synttäreillä ja uudenvuodenjuhlissa, joista jälkimmäisiin tosin lähdettiin vasta lasten mentyä nukkumaan.

Treffien aika tulee kyllä vielä, tässä lähestytään nimittäin jo kovaa vauhtia meidän ensimmäistä hääpäivää, ja seurustelun vuosipäivää, jotka ovat siis peräkkäiset päivät. Vielä pitäisi keksiä mitä mullistavan mahtavaa me keksitään niiden päivien kunniaksi, me kun ollaan tapamme mukaan otettu aika rennosti taas suunnitelmien suhteen (kuka muistaa viisi päivää ennen lähtöä varatun häämatkan),  eikä olla siis toisinsanoen suunniteltu vielä yhtikäs mitään. Mitä te olette keksineet ensimmäisen hääpäivän kunniaksi, tai miten olette juhlistaneet vuosipäivää rakkaan kanssa? Kaikki ideat on tervetulleita!

Sain myös Otolta joululahjaksi jo aiemmin mainitun, maailman suloisimman lahjakortin, jonka ansiosta mulla on tänä vuonna tiedossa vaikka mitä kivaa vuoden jokaiselle viikolle, jos niin haluan. Kertoisin mielelläni enemmänkin ihanasta, Oton tarinamuotoon kirjoittamasta lahjakortista joka sai mulla kyyneleet silmiin, mutta se oli sen verran henkilökohtainen että pidän kyllä sisällön vain itselläni, haha! Mutta täytyy vaan todeta että on mulla kyllä ihana aviomies, ja se oli ihanin ja ajatelluin lahja jonka olen ikinä saanut.

Ihanan joululahjan, hauskojen synttäreiden, uudenvuodenjuhlien ja lukuisien leffailtojen lisäksi loman kohokohtia olivat ehdottomasti leffaretki esikoisen kanssa, sekä ihana sunnuntai-iltapäivä lähimetsässä perheen ja koirakaveri-Poppyn kanssa. Olen saanut leikkiä rauhassa lasten kanssa tuntikausia barbeilla, rakentanut legoilla niin monta taloa etten jaksa edes laskea, käynyt useammin pulkkamäessä kuin aiempina viitenä vuonna yhteensä ja ehtinyt lukemaan melkein neljä kirjaa näiden kahden viikon aikana. Se on paljon se, vaikka kuulostaakin hassulta omaan korvaan kun ennen saatoin lukea kahdesta kolmeen perusmittaista romaania päivässä.

Me ei sitten yleensä istuta makuuhuoneen kiinniolevan oven edessä hihittämässä, siinä oli vaan paras valo 😀

Loma on ollut niin tervetullutta lepoa ja akkujen latausta, että nyt on pitkästä aikaa oikeasti levännyt fiilis. Oli myös ihanaa kun äiti oli meillä lomailemassa, ja kerettiin äidinkin kanssa rauhassa käymään kahvilla, ulkoilemassa ja ostoksilla. Nyt on hyvä fiilis ottaa pehmeä lasku takaisin arkeen, kun pian onkin jo taas viikonloppu. Tänään pidetään vielä loman kunniaksi leffailta, mutta ennen sitä on kyllä pakko ehdottomasti tsekata Ensitreffit alttarilla, joka alkaa ihan kohta! Mä en oikein tiedä mitä odottaa, mutta Hannan kirjoittama postaus jakson ennakkokatselusta ainakin sai mut odottamaan jaksoa innolla!

Ihanaa loppiaisiltaa ja alkanutta arkiviikkoa kaikille <3