Mikä päivä! Tänään siis alkoi Helsingin Messukeskuksessa Pohjoismaiden suurin startup -tapahtuma Slush, jossa oli jäätävä määrä ihmisiä ympäri maailmaa, superisti startup -yrityksiä kuten oma työpaikkani, sekä paljon sijoittajia, mediaa, asiantuntijoita ja mielettömiä puhujia. Paikalla oli mm. Googlen ja Facebookin väkeä ja pääsin tapaamaan hurjasti mielenkiintoisia ihmisiä. Oman firman porukan lisäksi mun kaveri Kaisla oli auttamassa meitä, ja lisäksi paikalla oli mun ystävä jo Oulun ajoilta, eli Janne Naakka, jonka kanssa tänään lanseerattiin Jevelon uusi kauppapaikka, sekä Jannen oma korumallisto joka on siis kaikille myynnissä TÄÄLLÄ. Huikeita juttuja kyllä, oli niin hauska päivä!

Mä suuntasin tapahtumaan aamulla aikaisin, ja vein tytötkin tänään vähän aiemmin päiväkotiin, jo aamupalalle. Olo oli aamulla ihan ok, ja jaksoin hyvin pyöriä, houkutella porukkaa vierailemaan meidän ständillä ja sitten vielä esitellä sovellusta ja meidän historiaa ja taustoja ständillä. Alunperin mun oli tarkoitus olla loppuun asti ja lähteä vielä illalla juhlistamaan firman pikkujouluja, mutta sen verran väsytti iltapäivällä että lähdin vähän aiemmin kotiin ja loppuillan olen viettänyt sohvalla. Kyllä se oikeastaan otti aika koville, vaikka aamulla olin muka ihan elämää täynnä. Onhan siinä toki muutosta, kun on ottanut kolme päivää rauhassa sairastellen ja sitten yhtäkkiä puhuukin useammalle ihmiselle muutamassa tunnissa kuin varmaan viimeisten parin vuoden aikana.

Musta tuntuu ihan mahtavalta miten paljon itsevarmuutta olen saanut työni ansiosta. Ennen mun pahin painajainen olisi ollut jakaa flyereita tai varsinkin pysäyttää ihmisiä ja esitellä heille jotain, siis oikeasti. En ollut ujo mutta pelkäsin tuntemattomille puhumista. Tänään mä huomasin että en ole enää yhtään ujo. Puhuin niin monien kanssa ja ummet ja lammet ja kertaakaan en edes takellellut vaikka vaihdoin kieltäkin englannin ja suomen välillä aivan nonstop, sillä paikalla oli sekä ulkomaalaisia että suomalaisia. Tuntuu tosi hyvältä, jotenkin luotan itseeni paljon enemmän nykyään ja uskon että pystyn tekemään monia sellaisiakin asioita joita en ole ennen kokeillut. Ei niitä ainakaan pelkäämällä voi oppia, ennemmin kannattaa kokeilla ja harjoitella.

Onneksi loppuviikko on blogihommia lukuunottamatta vapaata, niin saan parannella vielä rauhassa, ja olla tyttöjen kanssa. Mä lupaan ehdottomasti paneutua blogiin ihan uudella puhdilla kun paranen kunnolla, suorastaan hävettää että olen postannut tässä kuussa niin vähän ja niin lyhyesti, varsinkin kun asiaa kyllä pulppuaisi vaikka kuinka.

Ihanaa keskiviikkoiltaa kaikille <3

Aloitin bloggaamisen toukokuussa, vuonna 2011. Olin silloin 19-vuotias, tuntenut Oton neljä kuukautta, seurustellut kolme kuukautta ja lähentelin raskauden puoliväliä. En tiennyt bloggaamisesta mitään. Tiesin että pitää olla kuvia, ja että niitä pitää olla paljon ja isoja. En tiennyt että kuvien pitäisi olla saman levyisiä, en tiennyt että kuvat eivät saisi olla rakeisia tai keltaisia. Silloin se ei ollut mulle niin tarkkaa. Ei se ollut silloin niin tarkkaa muillekaan, edes suurimmat bloggaajat eivät silloin käyttäneet valokuvaajia asukuviin tai assistentteja sähköpostin hallintaan. En saanut koskaan sähköpostia, paitsi pari kertaa, lukijalta. Ne piristivät mun päivää ihan älyttömästi, vastasinkin pitkästi ja bloggaaminen tuntui tärkeältä ja mielekkäältä.

Yksi suuri syy siihen että hurahdin bloggaamiseen samantien olitte te lukijat. Sain teistä mielettömästi voimaa. Kotona yksin raskaanaollessa, Oton tehdessä vielä vuorotöitä, teidän kanssa juttelu oli kullanarvoista. Blogista ei tullut koskaan stressiä, en osannut stressata siitä. Olin silloin vapaa tekemään mitä lystäsin 24/7, ja vietin usein pitkiä iltoja yksin kotona Oton ollessa töissä. Silloin mulla ei ollut muuta kuin aikaa. Vaikka tiedän että osa lukijoista alkoi alunperin seuraamaan mun blogia koska uskoi meidän epäonnistuvan kaikessa, mä en ole katkera. Päin vastoin, mikään ei tunnu paremmalta kuin se että joku tulee kertomaan, vieläkin, kuinka olen onnistunut teksteilläni murtamaan ennakkoluuloja ja opettamaan katsomaan pintaa syvemmälle.

Tiaran synnyttyä jatkoin bloggaamista edelleen yhtä suurella, tai ehkä vielä suuremmalla innolla. Musta tuntui että olin löytänyt sen aiheen mistä tykkään kirjoittaa, perheen ja arjen, ja ne arjen pienet ilot joista niin kovasti nautin. Eihän meidän elämässä mitään ihmeellistä edes tapahtunut, tavallista nuoren perheen vauva-arkea perhekerhoineen, muskareineen ja neuvolakuulumisineen. Silloin mä opettelin olemaan sellainen vanhempi kuin halusin olla, ja koin blogin suurena apuna siinä. Kun kirjoitin ylös millainen äiti halusin olla ja miten halusin kasvattaa, ajatukset selkiytyivät.

Usein sain neuvoja ja myös kritiikkiä, sekä asiallista ja rakentavaa, että vähättelevää. Oikeassa monet olivat siinä, että nuorena yhden lapsen äitinä mulla oli vain vähän kokemusta, ja sitä kautta myös aika mustavalkoisia mielipiteitä joistain asioista. Myöhemmin, tullessani toisen kerran äidiksi, huomasin että aina asiat eivät ole niin että on vain oikea tai väärä tapa, vaan on monta tapaa jotka toimivat eri tavalla erilaisissa tilanteissa, erilaisissa perheissä. Uskon että bloggaaminen ja vuorovaikutus tuhansien äitien kanssa on auttanut kehittymään sellaiseksi vanhemmaksi jollainen haluan olla.

Vuoden 2012 syksyllä olin juuri tehnyt positiivisen raskaustestin toista kertaa elämässäni. Olin maailman onnellisin, mutta myös ihan hurjan väsynyt. Samaan aikaan blogini joutui tahtomattani osaksi isoa, ja naurettavaa draamaa. Nykyään sille voi jo nauraa, mutta silloin raskauspahoinvoinnin, hormonien heittelyiden ja migreenien kanssa se tuntui maailmanlopulta. Olin vähällä lopettaa koko blogin siihen paikkaan, ja pidin aika pitkän tauon, ainakin jos nykytahtiin vertaa. Onneksi tulin järkiini ja tajusin että pöly laskeutuu, eikä mun kannata lannistua jostain sellaisesta. Samaan aikaan me muutettiin tänne kotiin jossa ollaan asuttu jo kolme vuotta, ja käytiin ultrassa jonka jälkeen uskalsin paljastaa raskauden blogissakin.

Sen draaman jälkeen tulin varovaiseksi. Ensimmäisten kahden blogivuoden aikana opin, että blogissa kaikki kannattaa vääntää rautalangasta, ja että itse ei koskaan kannata provosoitua, mistään. Joskus näitä periaatteita on edelleenkin vaikea noudattaa, vaikka tietää että se kannattaa.

Kevään 2013 alusta mä pääsin ensimmäistä kertaa mukaan blogiportaaliin, Kideblogeihin. Sain siitä uutta intoa bloggaamiseen jota olin vasta pari kuukautta aiemmin ollut lopettamassa. Portaaliin pääseminen toi aivan uusia ulottuvuuksia siihen asti rentona harrastuksena pitämääni bloggaamiseen. Ensimmäiset pr-tilaisuudet, yhteistyöt, se että kirjoittamisesta sai palkkiota ja kävijämäärien kasvaminen tuntuivat ihan huikealta. Mä astuin kokonaan uuteen maailmaan josta olin siihen asti vain haaveillut villeimmissä unelmissani.

Kirjoitin Zeldan syntymästä ja ensimmäisistä hetkistä, ja samaan aikaan perustin hääblogin portaalin katon alle myös. Välillä otin stressiä ja väsyin, valvotut yöt ja arki kahden alle kaksivuotiaan kanssa ei ollut aina helppoa. Otin liikaa paineita bloggaamisesta siinä samalla, vaikka kukaan muu mua ei painostanutkaan olemaan tuottelias, kuin minä itse. Kova työ toi kuitenkin kiitosta, ja vuoden 2013 syksyllä sain ensimmäisen ehdokkuuteni uusissa Indiedays Inspiration Awardseissa. Vaikka tiesin, että blogimaailman megatähtiä vastaan kotikutoisella keskisuurella blogillani ei ollut vielä mitään mahdollisuuksia, pelkkä ehdokkuus toi jo uskoa siihen että tämä on se mitä haluan tehdä. Tämä on se missä haluan olla hyvä, mitä haluan tehdä lisää, mistä en saa tarpeekseni.

Viime vuonna me mentiin naimisiin, ja blogin kävijämäärät kokivat suorastaan räjähdysmäisen nousun. Samaan aikaan kävin ensimmäisillä blogimatkoillani ulkomailla asti. Voitin Vuoden Hääblogi -palkinnon hääblogillani, ja taulu komeilee meidän makuuhuoneen seinällä edelleen. Se oli ihan mieletöntä, mutta toisaalta olin samaan aikaan onnellinen että vihdoin sain lopettaa kahden blogin pyörityksen ja keskittyä vain olennaiseen. En tiedä mikä tarve mulla on aina kahmia turhan monta kakkupalaa kerrallaan, 2- vuotias ja vauva, häiden järjestely, kaksi blogia- ja sitten vielä aloin Kideblogien osakkaaksi ja osa-aikaiseksi mediamyyjäksi kun mua pyydettiin.

Vaikka samaan aikaan ihmettelen, miten olen edes selvinnyt kaikesta, mä olen maailman onnellisin että olen saanut tehdä ja kokea tuota kaikkea. Olen saanut niin paljon kokemusta ja taitoa selvitä erilaisista tilanteista. Oma-aloitteisuutta ja ongelmanratkaisukykyä ei voi koskaan olla liikaa, ja tuo aika oli myös arvokasta verkostoitumisen kannalta. Äitiysloma ei ollut mulle pudotus tyhjän päälle, sillä kolmen kotivuoden aikana mä sain enemmän eväitä työelämään kuin niitä edeltävinä 20:nä vuotena yhteensä. Sain myös tutustua ihan loistaviin tyyppeihin, joista moni on mulle läheisiä ja rakkaita ystäviä edelleen.

Olin jälleen ehdolla blogi awardseissa, sekä Aussie Blog Awardseissa että Indiedaysin Blog Awardseissa. Ensin mainituista pokkasin itselleni toisen sijan yleisön suosikki -äänestyksessä. Se tuntui suurelta tunnustukselta, jonka eteen olin tehnyt töitä kovasti. Kesän aikana sain kutsuja toisiin portaaleihin, mutta halusin kääntää kaikki kortit ja nähdä mihin pystyn Kideblogien taustatiimissä. Syksyn aikana tulimme kuitenkin yhdessä siihen tulokseen, että on aika suunnata kohti uusia haasteita, jokaisen meistä, ja niinpä mä sain kunnian liittyä Indiedaysin huikeaan portaaliin. Siihen portaaliin, jonne olin haaveillut pääseväni siitä asti kun bloggaamisen aloitin. Se tuntui kuin unelta, ja muistan vieläkin kun lähdin tapaamisesta sopimuspaperit kourassa ja hyppelin indiedaysin toimistolta PR-tapaamiseen kevein askelin ja vaaleanpunaiset lasit silmillä.

Viimeiset kuukaudet ennen siirtymistä Indiedaysille olivat samaan aikaan hermoja raastavia ja kutkuttavan jännittäviä. En voinut hehkuttaa siirtoa, ja samaan aikaan olisi tehnyt mieli kiljua koko maailmalle että arvatkaa missä mä aloitan kirjoittamisen tammikuussa!

Tammikuussa mä tosiaan tänne siirryin, ja nyt olen ollut täällä jo reilut kymmenen kuukautta. Siirto sujui loistavasti, te lukijat ette ainoastaan seuranneet perässä, vaan teitä on tullut jäätävän mahtava määrä lisää. Olin kuullut Indiedaysista paljon, sekä hyvää, että huhuja. Sinä aikana kun mä olen täällä ollut, olen saanut osakseni vain pelkkää hyvää. Täällä on mieletön yhteisö, ja maailman mukavimmat tyypit töissä. Indiedaysin luokkaretki elokuussa oli ihan super hauska, ja mä tiedän että mulla on aina tukea saatavilla jos mikä tahansa askarruttaa mieltä. Enempää en voisi toivoa.

Indiedaysille muuttaminen teki bloggaamisesta mun päätyön, ja olen siitä hurjan onnellinen ja kiitollinen. Tämän vuoden alussa en tosin osannut mitenkään arvata, että päätoimisen bloggaajan ammatin lisäksi saisin vielä toisen työn itselleni. Blogin ansiosta senkin. Yhteistyökumppanuudesta se lähti, ja työsuhteeksi se kasvoi. Nyt olen viettänyt jo kahdeksan kuukautta Jevelon markkinointiassistentin tehtävissä.

Tämä vuosi on ollut ihan hullu, varmasti yksi hulluimpia vuosia ikinä. Mun suurimmat haaveet ovat toteutuneet, ja samaan aikaan olen välillä ollut niin loppu etten ole tiennyt miten päin olisin. En edes tiedä montako kymmentä tuntia viikossa mä käytän töihini yhteensä, tiedän vaan että en koskaan aikaisemmin ole tehnyt näin paljon töitä minkään asian eteen. Vaikka olen ollut väsynyt, olen ollut myös onnellinen. Kaikki se mitä mä saan tehdä, tuntuu niin hyvältä. Mä opin uutta kokoajan, ja saan tehdä töitä rakastamieni asioiden parissa. Olen myös kiitollinen ja onnellinen siitä, että suuresta työmäärästä huolimatta mä pystyn kuitenkin yöunista ja omasta ajasta nipistämällä antamaan suurimman osan viikosta lapsilleni.

Tämä vuosi on ollut hullu myös blogissa. Samaan aikaan kun olen kokenut bloggaamisen palkitsevampana kuin koskaan ennen, se on ollut myös rankempaa ja satuttavampaa kuin koskaan. Kohua toisensa perään, ja niin naurettavia syytöksiä että ei ole tiennyt pitäisikö itkeä vaiko nauraa. Paineita, suojelunhalua, turhautumista ja väsymystä. Rakkautta. Onnea onnen jakamisesta, iloa ilon tuottamisesta. Katkeruutta ja satuttamista, valheita ja syytöksiä. Kaikkea tätä ja paljon enemmän, ilon ja surun sekaisena soppana. Vaikka olen oppinut varovaiseksi kirjoittajaksi, olen joskus miettinyt olenko turhan varovainen. Keksitäänkö meistä pahaa siksi, koska ihmiset eivät tiedä meistä mitään oikeasti? Jos näyttäisin useammin likaisia sukkia lattialla, ehkä ihmiset eivät väittäisi valheellisesti että olen tehnyt abortin tai että mun Oulussa asuva äiti muka asuisi meillä, vain jäävuoren huipun mainitakseni.

En tiedä, en ehkä haluakaan tietää. Mä tiedän vain sen, että aion jatkaa tästä eteenpäinkin bloggaamista omalla tyylilläni. Täydellä sydämellä, kirjoittaen niistä aiheista joista eniten rakastan kirjoittaa. Hurjan kiitollisena kaikesta siitä mitä olen teiltä saanut. Häkeltyneenä edelleen voittamastani palkinnosta. Mä koen että mun tehtävä bloggaajana, omassa blogissani, on tuottaa iloa, sekä herättää ajatuksia ja keskustelua. Sitä haluan tehdä jatkossakin. Blogi on kulkenut pitkän matkan ensimmäisen päivän 16:sta rekisteröityneestä lukijasta nykyisiin, parhaimpina kuukausina yli 85 000:n uniikkiin vierailijaan, ja se matka ei ole päättymässä vielä pitkään aikaan.

Tapasin lauantaina gaalassa teitä lukijoita, ja muutaman kanssa kävin pidemmänkin keskustelun. En voi sanoin kuvailla, kuinka kiitollinen olen teidän sanoista ja palautteesta jota sain. Mä vain toivon, että voin jatkossakin olla kaiken sen hyvän arvoinen mitä mun blogin lukijat mulle antavat. Kiitos vielä kerran, kaikesta <3

Ja hei, jos sä luit loppuun asti niin peukku sulle! Mä en vaan saanut tiivistettyä neljää ja puolta vuotta yhtään lyhyemmäksi vaikka kovasti yritin.

Hyvää yötä ihanat <3

Moikka! Huh mikä arkeenpaluu, ollaan kyllä tosiaan hypätty lomalta suoraan touhuun. Keskiviikon työpäivä-tarhapäivä-tanssipäivä meni kuin hujauksessa, meillä oli ihan hulluna puuhaa. Eilen tein töitä etänä, ja sitten lähdin vielä hakemaan tarvikkeita tämän päivän valokuvauksia varten, jotka meillä oli töissä. Ja tänään sitten oli tosiaan se kuvauspäivä, jolloin myös meidän tytöt pääsivät kuvauksiin malleiksi. Neidit olivat aivan intona mallikeikastaan, koko matkan meidän toimistolle he selittivät innoissaan kuinka saavat olla malliprinsessoja (päällä siis oli tyllihameet, mistä tämä prinsessa).

Eilinen etätyöpäivä oli kiva kun sain olla lasten kanssa kuitenkin kotona, oli niin hirveä ikävä vieläkin reissun jäljiltä. Tytöt leikkivät onneksi reippaasti barbeilla melkein koko päivän, eikä avattu telkkaria tai iPadia kertaakaan. Ihan huippua miten he ovat jo niin isoja että jaksavat keskittyä leikkiin niin pitkään, ja mä sain tehdä ihan rauhassa töitä. Välillä isompi luki Cosmopolitania ja pienempi sitten rupesi purkamaan mun kenkäkaappia. Sieltä löytyi molemmille hyvät korkkarit kuulemma.

Tämän päivän kuvaukset sujuivat kuin unelma. Molemmat tytöt olivat innoissaan kameran edessä, ja jaksoivat keskittyä kuviin. Onneksi mentiin jo ihan aamupäivästä ja tytöt kuvattiin ekana, niin ei tarvinnut odotella tai väsyä. He olivat kyllä niin söpöjä, ja niin hassut jutut. Selittivät innoissaan meidän toimiston äijille kaiken Rainbow Dashista ja kertoivat eri ponien söpöysmerkit ja kaikki. Ja tyypit olivat ostaneet toimistolle vaikka mitä herkkuja ja kaikkea, oli ihana tulla töihin kun oli sellainen ylläri siellä odottamassa.

Meidän neitien lisäksi meille oli mallina myös mun ystävä Tino, sekä Emilia jonka varmasti moni teistäkin tietää. Mäkin pääsin malliksi pariin kuvaan vaikka en ollut varautunut yhtään. Ihan parasta olla töissä juuri siellä missä olen, kun hommat tehdään rennolla meiningillä ja aina saa olla mahtavien tyyppien kanssa. Emilia tuli toimistolle omien muksujen ja Topiaksen kanssa, ja siellä riittikin loppupäivästä vilskettä ja vilinää kun neljä alle viisivuotiasta pyörivät siellä ja vaativat Topiasta lennättämään heitä.

Kaikki meni kuitenkin tosi hyvin, ja kaikki kuvatkin saatiin otettua. Kiitos meidän loistaville malleille Tinolle ja Emilialle ja tietysti tytöille, saatiin varmasti ihan huikeita kuvia. Iltapäivällä käytiinkin vaan ruokakaupassa, ja ruuan jälkeen Emilia perheineen tuli meille vielä vähäksi aikaa kylään ja lapset jatkoivat barbieleikkiä yhdessä. Touhukas päivä, mutta ihan mahti perjantai juuri siksi.

Huomenna meillä on vielä yhdet toiset kuvaukset, tällä kertaa eivät tosin liity mun työhön Jevelolla. Mua vähän jännittää että mitä siitä tulee, toivottavasti hyvä lopputulos! Mä olen jotenkin ihan energiaa täynnä, kai sitä kiireessä piristyy? Mutta joo, huippu viikonloppu tulossa. Huomisen kuvaukset eivät kestä onneksi kovinkaan kauaa, niin ehditään viettää ihan normiviikonloppuakin puistoreissujen ja satuhetkien parissa.

Ihanaa perjantai-iltaa kaikille <3

Tänään saatte kurkistaa meidän tavallistakin tavallisempaan tiistaipäivään, joka näin kirjoitettuna tuntuu itseasiassa olleen aika pitkä, haha. No, en paljasta enempää niin saatte lukea tai katsoa loput itse!

Aamulla kello soi vähän jälkeen kuusi. Yö jäi vähän turhan lyhyeksi, mutta toisaalta ihana herätä rauhassa yksin hiljaiseen aamuun. Kirjoitin postauksen ja editoin kuvat viininpunaisesta asusta valmiiksi ja join kupillisen kahvia. Kerkesin käydä vielä suihkussakin ennenkuin seuraani liittyi kaksi pikkuprinsessaa.

Lapset heräsivät kahdeksalta, pötköteltiin hetki ja syötiin aamupalaa. Unohdin kuvata mun aamiaisen ja muistin vasta kun lautasella oli enää pieni murunen jäljellä. Zelda kaatoi vesimukin, joka oli muuten ensimmäinen kolmesta tänään! Mikä tätä päivää vaivaa, pitkään aikaan ei ole kaatunut yhtään mukillista kummallakaan. Aamiaisen jälkeen lapset pukivat vaatteita päälleen ja katsoivat pikkukakkosta, välillä kävivät vähän järjestelemässä rakentamaansa Barbien kauneussalonkia. Mä meikkasin ja kuivasin kuontaloa sillä aikaa, ja isompi halusi ehdottomasti tulla laittamaan Tähkäpäähuulirasvaa, koska hänen huulensa olivat kuulemma ”siis aivan rutikuivat”. Nuorempi vetäisi välikausihousut väärinpäin jalkaan, ne olivat hänen mielestään just tasan hyvät niin ja niillä sitten mentiin.

Juuri ennen lähtöä, hammaspesun yhteydessä, nuorempi ilmoitti että ”Minä owen jo niin ito tyttö että minä otaan mennä tuihkuun je pehtä ne mun hiuhket ja ottaa tamppoota. Ja minä otaan pehtä ne tukat, ja mennä kywpyyn.” Sitä ollaan niin isoa tyttö, niin isoa tyttöä että.

Ajeltiin kahdella bussilla päiväkodille, ja tytöt jäivät sinne kivasti leikkimään. Vaihdettiin kuulumiset hoitajien kanssa, ja sanottiin heipat, ja sitten mä lähdin kohti toimistoa. Matka taittui sutjakkaan, ja pian olinkin jo perillä. Pieni orastava nälkä kurni jo mahassa, vaikka olin vasta matkalla toimistolle, puoli kymmenen aikaan aamulla, ja alle kaksi tuntia aiemmin syömäni jyväruisleipä-kurkku-juusto-makkara-jugurtti -aamiaisen jälkeen.

Toimistolla ihan ekana kahvia, edes vähän nälkää hillitsemään. Mutta ei, puoli 11 mun maha huusi jo niin kovaa että työkaveri repesi nauramaan. Sinnittelin vielä hetken, muutenhan mä nääntyisin iltapäivällä. Ennen kahtatoista hain lounasta S-marketista, koska mulle tuli nälkä niin aikaisin aamupalasta huolimatta, ja muilla ei ollut vielä nälkä. Ihan törkeän hyvää kalastajansalaattia, ja iso suklaacookie. En vaan voinut vastustaa, en ole syönyt noita ikuisuuteen ja kun näin sen siinä leipomotuotehyllyllä, mun käsi vaan kaappasi pihdit ja nosti sen pussiin.

Herkuttelin toimistolla kaikessa rauhassa mun sapuskoilla, ja sen jälkeen oli aika tehdä töitä vielä päivän pidempi puolisko. Meillä on tosi mieleniintoisia juttuja nyt meneillään, ja hommasta ei tosiaan ole pulaa. Siinä se loppupäivä menikin nopeasti ja sitten oli jo Oton aika tulla hakemaan mua töistä, ja meidän lähteä hakemaan tyttöjä dagiksesta.

Automatkalla juteltiin Oton kanssa Halloween-asuista, sillä me ehdottomasti tarvitaan sellaiset tänä vuonna tiedossa olevia Halloween-bileitä varten. Saatiin aika päheä idea, ja nyt en malttaisi odottaa että päästään toteuttamaan se. Tämä on jotain mistä Otto on haaveillut pitkään, ja mitä mä en edes tiennyt haluavani mutta olenkin nyt aivan intona. No, ei tässä ole kuin pari kuukautta enää.

Päiväkodilla lapset olivat tietysti ihan onnesta soikeana kun äiti ja isi tulivat hakemaan. Kauheasti oli juttua, ja hoitajilta vielä kyseltiin miten päivä oli mennyt, mitä oli syöty ja miten oli nukuttu. Kotimatkalla lapsilla on aina kauhea pulputus meneillään päivän tapahtumista, tuntuu että lyhyen automatkan aikana pitää saada jokaikinen asia kerrotuksi, vaikka onhan siinä koko ilta aikaa. Se on vaan hassua kun sitä juttua tulee niin nopealla tahdilla että saa kysyä jatkuvasti tarkentavia kysymyksiä että hiffaa edes osan.

Kotona laitettiin ruokaa, kanasalaattia artisokansydämillä ja vuohenjuustolla, ja oli muuten herkkua. Maistui lapsillekin, artisokka ei niinkään mutta vuohenjuusto, kana ja muut vihannekset kyllä.  Oton täti tuli meille kylään ja vietettiin kiva ilta siinä yhdessä. Mä leipaisin (taas) sitä herkkua ja helppoa mustikkapiirakkaa, se on niin iisiä ja nopeaa ja ennenkaikkea hyvää että en jaksanut edes miettiä sille vaihtoehtoja.

Ilta  meni tosi nopeasti kun Oton täti oli kylässä ja vaihdettiin kuulumisia ja lapset touhusivat ja höpöttivät ja esittelivät kaikkia tavaroitaan kun ei hetkeen oltu nähty. Tytöt mm. kääriytyivät peittoihin ja leikkivät pingviinejä, meidän hassut höppänät! Oli kyllä mukava ilta ja naurua riitti.

Kun Oton täti lähti oli lapsilla iltatoimien ja  iltapalan aika, ja sitten he kävivät nukkuaan kuunneltuaan My Little Pony -”tieto”kirjasta Apple Jackin historian, erityispiirteet ja vinkit. Frozenin lisäksi MLP on aika kovaa kamaa tällä hetkellä, me ei olla luettu viikkoon nyt muita iltasatuja kuin noita ponimääritelmiä, pienempikin kuuntelee ihan silmät pyöreänä mitä Raimbow Dash neuvoo ja kuinka Spikesta tulikin ponien kaveri vaikka hän on lohikäärme. Lapset eivät meinanneet nukahtaa heti, taisi olla niin touhukas päivä että kaikki pyöri mielessä vaikka oltiinkin käyty päivän tapahtumat ja jokainen dagiksessa syöty ateria läpi. Niin, mellanmåliksi oli kuulkaa semlaa, yoghurtia ja knäckebrödiä.

Katsoin hottikset samalla kun kirjoittelin päivän tapahtumia ylös, koska oli ihan pakko. Sopiva rentoutumishetki pitkän päivän jälkeen, katsoa aivotonta menoa tunnin ajan ja hihitellä. Tuskin jaksan katsoa ensi viikolla, mutta eka jakso on aina ihan must, kaikissa uusissa tosi-tv -jutuissa.

Nyt olen katsonut vielä Ensitreffit alttarilla hääjaksoa tässä samalla, en kestä miten ihania noi parit oli. Tuli tosi hyvä fiilis etenkin tuosta yhdestä parista jo heti aluksi. Tämän jälkeen voisin kyllä suunnata kerrankin ajoissa nukkumaan, musta tuntuu että se voisi olla fiksu ratkaisu!

Toivottavasti tykkäsitte, vaikka olikin tällainen megasuperpitkä postaus! Hyvää yötä ihanat<3

Kiitos, teille kaikille ihanille teidän sanoista, tuesta ja rohkaisusta. Mä en voi sanoin kuvailla miten onnellinen ja kiitollinen olen siitä että te ihanat ihmiset olette siellä ruutujen takana, ja jaksatte piristää, auttaa ja sanoa niin kauniita asioita. Juuri teidän takia mä haluan tätä juttua tehdä, tuli vastaan mitä tuli. Mä tiedän että niitä inhottavia sanoja tulee jatkossakin, ja mä tiedän että tulen pahoittamaan mieleni niiden takia vielä joskus, mutta se kaikki hyvä mitä mä blogista elämääni saan on liian arvokasta luovuttavaksi. Kiitos vielä, vuodatin aika monta kyyneltä teidän juttuja lukiessa, pari mm. Arlandan lentokentällä kotimatkalla eilen.

Lähdettiin tosiaan mun työkaverin kanssa eilen aamulla super aikaisin kohti Tukholmaa, kun meillä oli muutama tapaaminen siellä.Heräsin aamulla jo neljän maissa että kerkesin aamuseiskan lennolle ja lentokoneessa iski hetkellinen järkky väsymys vaikka herääminen oli sujunut ihan ongelmitta. Arlandassa käytiin hakemassa kahvit ja tehtiin vähän hommia ennen kuin piti lähteä kohti tapaamispaikkaa keskustassa. Kello oli Tukholmassa vasta seitsemän aamulla kun saavuttiin, koska siellä kello on tietenkin tunnin vähemmän kuin täällä.

Käytiin T-Centralenin Espressohousessa aamiaisella ja söin ihan ylihyvän bagelin ja sen kanssa vesimeloni-sitruunalemonadea (?). Se ei siis ollut limua vaan jotain sellaista tuoretta ja raikasta, mielettömän hyvää. Espressohousessa oli ilmainen wi-fi, ja kun yhdistin sen niin sain ilokseni huomata että se ohjasi mut Espressohousen suomenkielisille kotisivuille,  ja huomasin että Suomen eka Espressohouse avataan Kamppiin ensi kuussa! Ihan parasta, nyt tiedän minne menen aina keskustassa kahville tai aamiaiselle. Ja bagelit, ne on aina Suomessa liian kuivia ja tylsiä, mutta tuo jonka mä söin oli ihanan rapea päältä ja sisällä oli paljon tuorejuustoa ja karamellisoitua sipulia ja kaikkea hyvää, eikä se ollut yhtään kuivaa. Hehkutin sitä mun bagelia mun työkaverille varmaan kyllästymiseen asti mutta pakko hehkuttaa vielä täälläkin. Toivottavasti bagelit kuuluvat myös Suomen valikoimaan sitten.

Sitten kun tapaamiset olivat ohi ja oltiin käyty siinä välissä lounaalla, meillä oli aikaa vielä shoppailulle, koska lento kotiinpäin lähti vasta vähän ennen yhdeksää. Pyörähdin Brandy Melvillessa jonka ihania crop topeja olen ihastellut instagramissa nyt pari kuukautta, ja löysin sieltä itselleni kivan paidan. Se jälkeen kiersin keskustassa Gallerianin koska siellä on kaikki lempparikaupat River Islandista Footlockeriin. Ostin River Islandista itselleni aivan ihanan jakun, tai no viitaksi sitä ehkä kutsuisin, ja siitä tulee ihan selkeästi mun syksyn lempparivaate. En malta odottaa että pääsen kuvaamaan sen!

Kävin myös T-Shirt Storessa ostamassa Otolle ja tytöille ihania luomupuuvillaisia teepaitoja, ja lisäksi löysin vielä Zarasta muutaman paida heille lisää. Mulla oli niin pieni laukku mukana että en uskaltanut ostaa mitään kovin isoa, mutta nuo kaikki paidat sai kivasti viikattua pieneenkin käsilaukkuun. Tytöille ostin vielä pienet My  Little Pony -avaimenperäpehmolelut, joista he olivat aivan innoissaan. Mä vilauttelen paitoja ja kaikkea teille myöhemmin kun ei ole muutenkin koko postaus täynnä kuvia ja höpötystä muista asioista!

Pakko kyllä vielä itkeä Ramlösan perään. Mä en juo koskaan kivennäisvettä, Suomessa. Ramlösa ja sen mielikuvitukselliset maut ja juuri sopiva hiilihappomäärä taas on ihan taivaallista, Mojitean lisäksi mun lemppari on key-lime pineapple. Ai että, nämä kun saisi vielä Suomeen niin sitten olisi ihanaa! Voi Tukholma, ikävä sinne jo nyt. Tajusin muuten tässä samalla että olen viimeisen muutaman vuoden aikana käynyt tuplasti niin usein Tukholmassa kuin Oulussa, vaikka aina ennen on todellakin ollut toisinpäin. Tarkoittaa siis sitä että käyn molemmissa paikoissa aivan liian harvoin, haha.

Oli kyllä aivan ihana reissu, ei se tuntunut työltä ollenkaan, niinkuin ei mun työpäivät usein muutenkaan. Olen aina tykännyt mun työstä, mutta juuri nyt se tuntuu vielä palkitsevammalta kuin ennen, koska sen lisäksi että pääsen markkinoimaan, mä pääsen myös matkustamaan, mikä on aina ollut yksi mun työhaaveista. On ihan mahtavaa tavata joka viikko uusia mielenkiintoisia ihmisiä ja saada tehdä sitä mitä rakastaa. Mulla on aina töissä rentoutunut olo ja olen oikeasti näiden puolen vuoden aikana oppinut töissä ihan hurjan paljon ja niin monesta asiasta! Ja parasta on tietenkin ihan huippu työporukka, jossa viihdyn. Me vaihdettiin nimeä tässä elokuun alussa, kun tehtiin täydellinen sovellusuudistus, ja nykyään mun työpaikan nimi on Jevelo, joka on esperantoa ja tarkoittaa korua. Mä rakastan tuota nimeä ja se kuvaa meitä tosi hyvin, ja onpahan ainakin helpompi sanoa ääneen kuin edellinen.

Tänään me ei olla tehty yhtään mitään järkevää tyttöjen kanssa, oltiin vaan kotona ja maalattiin monta tuntia vesiväreillä. Ihan huippu päivä, ja oli ihanaa vaan öllöttää verkkareissa ilman meikkiä tukka pikkumyynä koko päivä tyttöjen kanssa. Huomennakin meillä on vapaapäivä, saa nähdä mitä keksitään.

Hyvää yötä teille ihanille, ja ihan oikeasti kiitos niin paljon, kaikesta <3