Meidän minit ovat olleet vauhdissa satukirjojensa kanssa. Olen teroittanut viime päivinä kyniä useammin kuin kertaakaan ala-asteen jälkeen, koti on täynnä värikkäitä A3-papereita ja lapset höpöttävät satuhahmoistaan. Mua hämmentää ja ihastuttaa se miten suurella innolla he ovat lähteneet satuja tekemään, ja ennenkaikkea se miten ihania ja vivahteikkaita tarinoita sieltä tulee. He suhtautuvat puuhaan intohimoisesti ja täydellä panoksella, ihan loistavaa.

Nämä kuvat on otettu lauantaina, kun kirjaprojekti oli vasta aluillaan eivätkä kirjat olleet lähellekään valmiita. Nyt mulla on täällä hieno seitsemän aukeaman kirja, jonka nimi on Kaunotar ja Hirviö, sekä nuoremmalta Kootut tarinat, kaksi aukeamaa. Zeldan tarina tuossa lukee mun kirjoittamana, ja halusin jakaa myös sen miten meidän esikoisen kirja alkaa, koska mun mielestä se on vain niin ihanasti kirjoitettu. Osa ehkä näkee kunnolla kuvasta mitä hän on siihen kirjoittanut, mutta tässä vielä satukirjailijan ensimmäiset lauseet niille joille tekstin loppu on liian hankala tihrustaa:

”Olipa kerran Kaunotar ja Hirviö. Ne kävi ulkona katsomassa kukkia. Kaunottarella oli ihanat kengät ja ihana kaveri eli Monsteri.”

Olisittepa nähneet millaisella intensiteetillä meidän melkein neljävuotias kirjoitti nuo kolme lausetta, keskittyen aivan täydellisesti. Tarinassa on onnellinen loppu, ja siinä on kuulkaa vaikka minkälaista monsteria mukana, mutta ne on kilttejä vaaleanpunaisia monstereita. Ja Kaunotar pääsee treffeillekin, Burger Kingiin syömään hampurilaisen ja pirtelön.

Mä olen sanoinkuvailemattoman ylpeä mun ihanista pienistä tytöistä, ja tihrustin kyllä melkein itkua kun noita yhdessä tehtiin. Ihania, ihania tyttöjä ja niin parhaita juttuja. Näistä tulee arvokkaita muistoja, jotka lupaan säilyttää aina hyvässä tallessa.<3

Mä olen aamuihminen, tavallaan, aamuisin olen kaikista aikaansaavin, pirtein ja tykkään aamujen fiiliksestä. Perhe-elämän myötä kuitenkin illat ovat ne hetket joista nautin nykyisin melkeinpä kaikkein eniten arjessa. Iltaisin me ollaan kaikki yhdessä, ja se on se mikä merkitsee. Vaikka lapset ulkoilevatkin päiväkodissa sen kaksi kertaa päivässä, me lähdetään yleensä vielä puistoon iltaruuan jälkeen yhdessä, varsinkin näin kesällä.

Aikaisemmin meidän kaikkein lähin isommille kuin vauvaikäisille tarkoitettu puisto sijaitsi parin kilometrin päässä,  mikä kieltämättä vähän söi sitä puistoiluintoa työpäivien jälkeen. Yleensä laiskasti mentiin vain oman talon pihalle, ja säästettiin puistoreissut viikonlopuille. Meidän talon piha on alkanut ehkä vähän kyllästyttää pelkistetyillä vempeleillään, varsinkin kun sitä samaa hiekkalaatikon reunaa on melkein kolme vuotta kuluttanut pyllyllään. Onneksi tänä kesänä saatiin vihdoin omalle asuinalueelle monipuolinen upouusi puisto, ja nyt meidän puistomatka ei kestä kuin kaksi minuuttia.

Tuo lähipuisto on aina täynnä elämää ja seuraa, siellä on paljon kivaa tekemistä ja kaikenikäisille jotain. Lisäksi se on lähellä lähikauppaa, joten maito- ja leipätäydennykset ja muut hoituvat kätevästi arkiviikolla siinä samalla. Kuinka paljon voi vaikuttaa yksi leikkipuisto arki-iltojen sujuvuuteen?  Meillä se on ainakin tehnyt ison eron. Ulos tulee lähdettyä paljon enemmän mielellään, kun on kiva paikka jonne mennä, ja olenpa mä törmännyt muutamaan kivaan blogini lukijaankin siellä puistossa. Hauskaa että näinkin läheltä löytyy lukijoita.

Toinen iso tekijä on tietenkin ollut myös auto, ei sitä vaan tajunnut etukäteen miten iso vaikutus sillä on elämänlaatuun. Me ollaan saatu paljon enemmän yhteistä aikaa perheen kanssa, kun sellaiseen arjen perussäätöön kuten kauppareissuihin, viemisiin, hakemisiin ja paikasta toiseen siirtymiseen  menee paljon vähemmän aikaa.

Meidän piti kulkea edelleen työmatkat julkisilla, mutta ollaan nyt kuitenkin päädytty siihen että Otto kulkee autolla töihin, koska se säästää tarhapäivinä meiltä iltaisin hurjasti aikaa. Miettikää, voin olla puoli tuntia pidempään töissä, hakea lapset silti samaan aikaan kuin ennen, ja ehtiä silti kotiinkin melkein tuntia aiemmin. Ihan vaan koska Otto nappaa mut mukaansa kotimatkalla, kun meidän toimistot ovat sopivasti vain puolen kilsan päässä toisistaan. Ja on lapsillekin kivaa kun pappa ja äiti hakevat melkein aina heidät yhdessä päiväkodista. Aamuisin mä kyllä vien lapset edelleen julkisilla, ja kuljen itse töihin julkisilla, koska aamuisin se toimii hyvin ja on ihan mukavaa.

Aina mä olen nauttinut arjesta, mutta nämä kaksi asiaa, puisto ja auto, ovat vaikuttaneet arkeen ja ajankäyttöön ratkaisevasti. Kaikesta on tullut helpompaa ja mukavampaa, ja jää enemmän aikaa rentoutua ja touhuta lasten kanssa myös työpäivän jälkeen.

Meillä oli tänään ihana päivä tyttöjen kanssa, nähtiin aamulla kavereita ja touhuttiin. Sain herätä aamulla siihen että Zelda herätti mut sanomalla ”Hyvää huomenta äiti-pwinsessa!”. Toivottavasti saan huomenna yhtä ihanan prinsessaherätyksen, en kestä!

Ihanaa alkavaa viikonloppua kaikille <3

Mä tykkään kauheasti lähteä kuvaamaan ulos, ja panostaa valotukseen, sommitteluun ja asuihin. Silti usein mieleen jäävät parhaiten ne arjen pyörityksessä otetut, vähemmän mietityt kuvat. Ne sellaiset kuvat jotka on napattu juuri oikealla hetkellä, täynnä tunnetta ja tekemistä, täynnä meitä. Ne kuvat jotka eivät ehkä ole niin hyvin valottuneita, kivan värisiä tai täydellisen tarkkoja, mutta jotka ovat silti omalla tavallaan ihan mun lemppareita.

Ehkä se tunne kumpuaa sieltä jostain omasta lapsuudesta. Mun lapsuuden kuvat eivät ole mietittyjä, kauniisti valottuneita tai aina edes kovin tarkkoja, lukuunottamatta päiväkodissa ja koulussa otettuja pönötyskuvia. Niihin liittyy kuitenkin mieletön määrä tunteita ja muistoja, ja kun mä katson sitä epätarkkaa kuvaa jossa juoksen mummon koiran kanssa pihalla, mut valtaa hyvä fiilis. Mä luulen että nämä arkikuvat tulevat olemaan aikuisena niitä kaikkein tärkeimpiä ja rakkaimpia meidän tytöille.

Mä toivon että he muistavat kuinka ollaan leikitty prinsessoja yhdessä, juostu kesäiltana ulkona ja juotu yhdessä lämmintä mehua. Toivon myös että he muistavat miten jännittävää oli kun ostettiin meidän ensimmäinen oma auto, ja miten kivaa oli kiipeillä jokapaikkaan. Ehkä he muistavat myös kuinka innoissaan olivat kun saivat päiväkodin alun kunniaksi Frozen-legginssit ja Minni Hiiri-hupparin, joista ovat niin kovin ylpeitä että eivät malttaisi edes nukkua ilman. Ja jos eivät muista, niin ainakin voidaan hihitellä näille kuville yhdessä ja mä voin kertoa.

Tänä yönä blogin ulkoasu kokee pienen päivityksen, eikös sitä ole tässä kesän loppupuolella jo aika päästä eroon lumisesta bannerista? Toivottavasti tykkäätte lopputuloksesta sitten kun se on valmis, mä olen ainakin ihan innoissani pienestä raikastuksesta! Hyvää yötä ihanat, tulkaahan aamulla kurkkimaan miltä täällä näyttää! <3

Meidän viikonloppu sujui mahtavissa merkeissä tyttöjen kanssa, ja hyvin me pärjättiin ihan kolmestaankin. Perjantai tuntui ehkä vähän pitkältä, mutta se saattoi kyllä johtua siitäkin että herättiin tavallista aikaisemmin. Lauantai taas meni niin hujauksessa että yhtäkkiä vaan huomasin kellon olevan jo niin paljon että pitäisi itsekin mennä jo nukkumaan. Nyt me odotellaan että Otto ajelee turvallisesti kotiinpäin, ja sitten lähdetään vähän ostoksille tyttöjen kanssa syksyn ja alkavan tarha-arjen kunniaksi.

Mitä me sitten ollaan touhuttu koko viikonloppu? No vaikka ja mitä. Rakennettiin esimerkiksi yksi törkeän magee legolinna. Perjantaina tehtiin iltapäivällä parin tunnin pyöräretki sadekuurojen välissä. Esikoinen pyöräili niin lujaa että hänestä oli mahdotonta saada kuvaa, ja kuopuskin alkaa selkeästi hallita potkuttelun jalon taidon. Harjoitus tekee mestarin, niinkuin he molemmat tykkäävät sanoa.

Pyöräretken ajoitus oli aivan täydellinen, kun lähdettiin ulos oli asvaltti juuri kuivunut ja kerettiin ulkoilla se pari tuntia ennen kuin huomasin pikimustan pilven. Lähdettiin siitä omaa tahtia kotiinpäin, ja juuri kun astuttiin meidän rapun oven katoksen alle, taivas repesi ja rupesi satamaan kuin saavista kaatamalla. Kerrankin mun ajoitus osui kohdilleen just eikä melkein, se oli aika huikeaa! Kotona mentiin vielä parvekkeelle ihastelemaan rankkasadetta tyttöjen kanssa, ja herkuteltiin vähän Lidlin minijäätelöillä.

Mä pesin vähän pyykkiä, ja laitoin meille kanaa ja riisiä ruuaksi, ja sen jälkeen lähdettiin auttamaan mun ystävää muutossa tyttöjen kanssa. Tytöt leikkivät mun ystävän ihanan 1-vuotiaan kanssa, ja minä autoin purkamaan tavaroita. Siinäpä se ilta sujuikin aika vauhdikkaasti, ja kun tultiin kotiin tytöt nukahtivat samantien. Mulle jäi vielä pitkä ilta itseni kanssa, mutta arvatkaa mitä mä tein? Mä postasin, ja menin sen jälkeen nukkumaan. Olin niin poikki touhukkaasta päivästä, että mun lennokkaat suunnitelmat jäivät kyllä ihan unholaan. Sammuin itsekin samantien kun ummistin silmät.

Eilen me herättiin myös aika aikaisin aamulla, ja otin projektiksi lastenhuoneen siivoamisen. Siinä sai ajan kulumaan mukavasti ja tytöt auttoivat mielellään. Siivouksen ja lounaan jälkeen lähdettiin leikkipuistoon nauttimaan kauniista säästä. Pidettiin hiekkalaatikolla jäätelöbaaria, pompittiin kiljuen trampoliineilla ja nauroin tytöille kun he roikkuivat kiipeilytelineen tangolta vierekkäin ja näyttivät niin hoopoilta molemmat. Leikkipuiston jälkeen mentiin vielä pariksi tunniksi muuttoavuksi. Kaupan kautta kotiin, ja syötiin pulled beef -burgereita ja leivoin mustikkapiirakkaa, kun Oton pikkuserkku tuli meille kylään tyttöjen ihanan pikkupikkuserkun kanssa.

Ilta oli täynnä naurua, menoa ja meininkiä. Oli ihanaa istua iltaa yhdessä, lapset touhusivat yhdessä ja me järjestettiin laukkakisat tytöt reppuselässä. Ihanan rentoa. Ja oli muuten hyvä mustikkapiirakka, ja superhelppo ja nopea ohje, valmistukseen meni maksimissaan 35 minuuttia, josta 30 minuuttia oli paistoaikaa. Mun käyttämä ohje oli Valion sivuilta.

Kyllä tälläinen tyttöjen viikonloppukin oli ihan huippu, mutta ihana saada tuo mies kotiin pian. Ehditään viettää vielä yksi päivä perheaikaa ennenkuin arki jatkuu taas. Mahtavaa sunnuntaipäivää kaikille, me lähdetään nyt tyttöjen kanssa pihalle vähän keinumaan ja tekemään hiekkakakkuja!

Otto lähtee huomenna viikonlopuksi mökille, ja on siis kaksi yötä poissa. En ole ollut Otosta erossa yötä sitten viime kesän, jolloin heillä oli edellinen poikien mökkiviikonloppu. Mitä sitä kiertelemään, me ollaan Oton kanssa kuin paita ja peppu, aina yhdessä kun mahdollista. Mä voisin viettää jokaisen liikenevän sekunnin tuon tyypin kanssa, jota aviomieheksikin kutsun, ja sama toisinpäin. Mutta en silti lähde kieltämään etteikö kavereiden kanssa vietetty aika olisi myös tärkeää, sillä kyllä se todellakin on.

Meistä kumpikaan ei niinkään kaipaa omaa aikaa toisiltamme, mutta tottakai sitä kaipaa myös aikaa kavereiden kanssa, sellaista aikaa kun saa keskittyä vain niihin kavereihin ja pitämään heidän kanssa hauskaa, olematta vastuussa kenestäkään toisesta. Me käydään molemmat aika harvoin ulkona, yhdessä ainoastaan silloin kun mun äiti on täällä, eli muutaman kuukauden välein, ja yksin ehkä kerran parissa kuukaudessa. Ollaan totuttu siihen että ollaan aina iltaisin ja viikonloppuisin yhdessä, ja se on mun mielestä ihanaa. Vaikka me kotonakin tehdään paljon omia juttuja eikä kyhjötetä kokoajan kylki kyljessä, niin se toinen on silti aina siinä, seurana.

Tämä viikonlopun mittainen mökkireissu on kuitenkin Oton kaveriporukan jokakesäinen perinne, joka on mun mielestä ihan mahtava. Kaikki saavat irtautua arjesta ja kokoontua tutulle mökille hengaamaan ja rentoutumaan. Vaikka mulle tuleekin kauhea ikävä Ottoa, niin en ikinä pyytäisi Ottoa jäämään kotiin. Mä tiedän että mökkiviikonloppu tekee Otolle hyvää, ja tiedän myös että hyvin me täällä pärjätään tyttöjen kanssa kolmestaankin. Otetaan mekin rennosti, vietetään tyttöjen leffailta ja leivotaan vaikka jotain herkkuja. Kaveritkin ovat lupautuneet pitämään meille seuraa viikonlopun aikana, joten tylsää meille ei ainakaan tule.

En ole koskaan ollut yksin viihtyvä ihminen, enkä ole sitä nykyäänkään, mutta ajattelin käyttää kaksi itseni seurassa vietettävää iltaa hyödyksi ja tehdä kaikki rästihommat pois. Siivota sähköpostin, vastata kaikkiin kommentteihin ja kirjoittaa puhtaaksi kaikkia niitä ajatuksia joita olen nopeasti sutaissut luonnoksiin kesän aikana, mutta en ole ehtinyt viemään pidemmälle. Ei kuulosta yhtään hullummalta mun korvaan valvoa myöhään ja antaa vaan ajatusten lentää. Ja lopuksi voisin vaan lukea kirjaa, ja luultavasti nukahdan sitten kirja naamalla ja yövalo päällä, koska niin mulle käy aina. Tällä kertaa ei vaan ole Ottoa sammuttamassa lamppua ja nostamassa kirjaa mun naamalta, mutta ei se mitään. Pari yötä menee lamppu päälläkin, ja eiköhän se kirjakin siitä naamalta jossain vaiheessa tipu muualle kun kääntää kylkeä.

Aivan ihanaa alkavaa viikonloppua kaikille<3