Vihdoinkin sain ekan osan videovastauksia kuvattua ja editoitua, ja tällä kertaa ne käsittelevät sopivasti tätä kaksikielisyysaihetta, josta on muutenkin tullut nyt jonkin verran kyselyitä kun päivähoidosta kirjoittelin. Mä videon alussa kerronkin vähän miksi tämä video on tässä vasta nyt, mutta vielä kerran pahoittelut siitä että näissä on kestänyt näin kauan. Lapsetkin vilahtavat videolla loppupuolella, ja taustalla voi kuulla kuinka värikynät viuhuvat kun Elsa, Anna ja Olaf saavat väriä pintaan.

Suora linkki videoon TÄSSÄ jos upotus ei jostain syystä toimi.

Mä yritän saada myös seuraavat osat tehtyä mahdollisimman pian, kysymyksiä on kuitenkin vielä paljon.Videoiden kanssa se kynnys aloittaa on vaan niin paljon suurempi, kuin kirjallisten vastausten kanssa. Koko projekti valmiiksi postaukseksi on niin erilainen. Toivottavasti tämä video selvensi vähän ajatuksia tämän meidän kielisekoituksen suhteen. Mä uskon että se yhtälö voi kuulostaa hassulta että kumpikaan vanhemmista ei ole suomenruotsalainen ja silti lapset ovat ruotsinkielisessä päivähoidossa.

Ihanaa alkanutta viikonloppua kaikille <3

Eilen menin nukkumaan kymmeneltä, maattuani ensin tunnin lasten nukkumaanmenon jälkeen Oton kanssa sängyssä nauramassa Oton twitterhäröilylle. Tietokone ei tuijottanut mua syyttävästi, koska en edes ottanut sitä esille laukusta tullessani kotiin. Eilen ruuat tarjosi pakastin. Casa Di Mamaa suoraan Dr. Oetkerilta, ruokaa jonka valmistusaika ei ole yhtään sen lyhyempi kuin blogissa vilisseiden arkiruokareseptien, mutta jolle ei tarvitse tehdä mitään. Ei se kaikkein ravitsevin vaihtoehto, mutta ketä se oikeasti haittaa jos siihen turvautuu silloin kun on pakko löysätä?

Lastenhuoneessa oli barbien kauneussalonki jo neljättä päivää levällään. Kävellessä tarttui barbienkenkiä varpaanväliin mikä tuntui kieltämättä vähän ikävältä. Mutta mitä sitten, mikä voisi olla paremmin lapsen mielikuvitusta, luovuutta ja keskittymiskykyä kehittävää kuin monta päivää kestävä, jatkuvasti muuttuva leikki. Sen sijaan että olisin pakottanut lapset siivoamaan, mä katsoin ihaillen heidän leikkiään. Siinä oli juoni joka kehittyi kokoajan, ja he olivat molemmat siinä leikissä täysillä mukana.

Eilen en siivonnut edes keittiötä. Vaikka samaan aikaan tuntui oudolta antaa kaiken vaan olla, se oli toisaalta niin ihanaa. Mä olen tottunut pitämään tuhat rautaa tulessa kokoajan, ja välillä on vaikea nollata, mutta eilen mä olin aika ylpeä itsestäni. Koti näytti kuralta ja niin näytin minäkin, mutta olo oli rennompi kuin aikoihin.

Lapset sen vahvistivat niitä pizzanpaloja syödessään. ”Kahto mamma, tateenkaawi on mennyt nukkumaan”. Todetessani tähän että voi rakas miten ihanasti sanottu, niinpä onkin, ei näy sateenkaarta, tuli vastaukseksi ”Tä owet äiti niin tuwoinen”, ja esikoiselta ”Ja niin rakas. Ja isikin on. Ja Zeldakin on. Ja mäkin oon. Ja me ollaan ihan parhaita koska me kaikki rakastetaan toisiamme”.

Ei lapsia kiinnosta jos keittiö on joskus sotkuinen. Ja he ovat tietämättömiä tietokoneella odottavista velvollisuuksista. He tietävät että ne ovat töitä, ja he tietävät että pitää tehdä töitä jotta voi maksaa asunnon, ruoat ja vaatteet, mutta käytännössä ne ovat aivan absurdeja asioita heille. Heille tärkeintä on tuntea olonsa rakastetuksi ja turvalliseksi, ja jos siinä onnistuu niin kaikki muu on toisarvoista.

Eilisen rentoutumisen jälkeen mä jaksoin tänä aamuna siivota koko kodin, ja nyt tuntuu niin hyvältä. On sekä levännyt olo että siistiä, aika luksusta? Esikoinen valitteli korvakipua, ja säikähdettiin jo että viimeviikkoisen nuhan kaverina on tullut korvatulehdus. Käytiin lääkärissä, ja hälytys osoittautui onneksi vääräksi. Kipukin katosi kummasti kuin tuhka tuuleen, kun lääkäri totesi terveeksi. Nyt me odotellaan täällä iltaa tuli hännän alla koko tyttöjoukko, kun illalla meille tulee mun äiti ja Armas. Kauhea ikävä molempia.

Tiara pyysi tänään taas että saa ottaa kuvia, mä sanoin että ota vaan, kuvaa vaikka koko päivä. Joten seuraava postaus jonka te tulette näkemään, on kuvattu meidän melkein-nelivuotiaan toimesta. Mä en malta odottaa että näen miten hän näkee päivän!

Ihanaa torstaita kaikille <3

Mulla oli tänään poikkeuksellisesti töitä, ja Otolla taas vapaapäivä, joskus näinkin päin. Ihan hauskaa vaihtelua, rento aamu, autokyyti töihin ja tytöt lähtivät Oton kanssa Itiksen leikkiasemalle. Mun visiitti töissä ei jäänyt kauhean pitkäksi, koska lähdin ostamaan vähän kuvaustarvikkeita ja sen jälkeen kuvasin meidän uusia mallikoruja muutaman tunnin kotona. Ihan parasta, mä rakastan kuvata asetelmia ja miettiä mikä näyttäisi kivalta minkäkin kanssa. Arvatkaa miksi rakastan kuvata asetelmia? Ne pysyvät paikoillaan, ja niitä voi veivata eri asentoihin vaikka miljoona kertaa eivätkä korut tai maljakot hermostu siitä, toisin kuin lapset.

Lasten kanssa mulla on sellainen periaate että kuvaan vain silloin kun heitä itseään kiinnostaa, muuten on aivan turhaa edes yrittää, koska lapset eivät tosiaan käyttäydy kuin korut tai maljakot. Enkä tietenkään halua heitä väkisin kuvata muutenkaan jos he eivät itse halua. Joskus kuvatessa he sattuvat pitämään hetken toisiaan käsistä kiinni tai hymyilemään tosi kauniisti ja sitten räpsin niin monta kuvaa kuin ehdin ennenkuin he ovat jo juosseet kolmen metrin päähän toisistaan ja hyppivät tai esittelevät napaa naapurin koiralle.  Joskus he ovat innoissaan kuvaamisesta (”ei meidän ole pakko ottaa kuvia jos ette halua” ”Otetaanpa, otetaanpa jooko äiti, me haluamme!”, mutta eivät silti oikein jaksa keskittyä. Sitten otetaan niitä iloisia tilannekuvia joissa tukka hulmuaa ja jommankumman raajat on aina tärähtäneet, ja sekin on ihan fine.

Mä olen nähnyt sitäkin että lapsia lahjotaan karkilla tai jollain palkinnoilla että pysyvät kameran edessä paikoillaan. Se on ihan okei jos lapsi ei ole tottunut kameraan, ja ollaan ottamassa ekaa kertaa kolmeen vuoteen upeita perhekuvia oikealla kuvaajalla, mutta silloin kun kuvaaminen on melko arkipäiväinen juttu niin ei tulisi kuuloonkaan. Mä olen ottanut tämän postauksen kuvat kolme päivää sitten illalla, kun oltiin lähdössä puistoon. Niissä näkyy iloisia, innokkaita neitejä jotka innostuivat pomppimaan, halimaan ja pussaamaan. Kuvien ottamiseen meni viisi minuuttia, ja meillä kaikilla oli hauskaa.

Vaikka rakastan kuvata asetelmia, koska ne ovat täysin mun hallinnassa ja niiden kanssa kaikki on taidosta ja silmästä kiinni, niin rakastan kuvata myös lapsia. Lasten kuvaamisessa kaikki on kiinni tuurista, ja joskus sitä vahingossa onnistuu ja saa ikuistettua sen täydellisen sisarusrakkauden hetken.

Ai kauhea kun mulla rönsyilee aiheet! Mä olen höpöttänyt koko tekstin ajan valokuvaamisesta, kun tarkoituksena oli kertoa meidän perjantaista. Meidän perjantai oli ihana, se oli niin me. Maattiin varmaan tunti kasassa sohvalla ja Otto pöristeli meidän mahoja, kuunneltiin spotifysta Mehukkaimmat ysärijyystöt -soittolistaa ja tanssittiin tyttöjen kanssa hulluna. Esikoinen taitaa jo Aquan Barbie Girlin kertsin, ja mä opin vihdoinkin miten Smurffien Patin papukaija oikeasti menee, siis Vamos ala playa. Silti lauloin samalla, että ”Patin papukaija, se päätä aukoo aina, mut muille se on hiljaa, eikä ne usko”… Kertoo jotain mun lapsuudesta, smurffeja huudatettiin ja paljon.

Me aletaan Oton kanssa katsomaan Netflixistä joku leffa, kun mäkin sain vihdoin tämän valmiiksi! Mulla nimittäin kesti tässä hetki, koska hukkasin tuon ysärisoittolistan ja etsin sitä spotifysta varmaan 20 minuuttia että pystyin mainitsemaan sen nimen tässä postauksessa. Ehkä ei kaikkein fiksuiten käytetyt 20 minuuttia elämästä, mutta on sitä varmaan hölmäömpäänkin tullut minuutteja tuhlattua. Ja onhan toi ”Mehukkaimmat ysärijyystöt” nyt ihan huippu nimi soittolistalle, kuulostaa tosin mun korvaan joltain ihan muulta kuin musiikilta, apua.

Hyvää yötä ja ihanaa viikonloppua kaikille <3

Eilen me vietiin meidän esikoinen elämänsä ensimmäiselle tanssitunnille. Tiistai-iltana ryntäsin Itikseen vielä varttia  ennen sulkemisaikaa ostamaan neidille tanssivaatteita, ja voi sitä hymyä mikä hänen kasvoilleen levisi kun hän näki oman uuden asunsa. Illalla uni ei meinannut tulla millään kun hän mietti millaisia tanssiliikkeitä tunnilla tehtäisiin, olisikohan siellä kivoja kavereita ja millainen opettaja olisi.

Aamulla dagiksessa hän ylpeänä kertoi kaikille menevänsä tanssitunnille iltapäivällä, ja sitten kun me haettiin tytöt niin tuntui että tyyppi kohta halkeaa innostuksesta. Ehdittiin juuri syödä ja lähdettiin sitten kohti tanssikoulua, missä vaihdettiin reippaasti vaatteet ja sitten vain odoteltiin että tunti alkaa. Kieltämättä vähän jännitin että mitenköhän meillä sujuu, etenkin kun  paikalla oli muutama lapsi jotka eivät kertakaikkiaan halunneet osallistua tunnille jolle heitä oltiin viemässä, ja näyttivät sen hyvin selkeästi.

Tiara kuitenkin juoksi heti sisään saliin kun ovi avautui, huusi vaan meille heippa ja lähti reippaasti tanssimaan. Me odoteltiin sillä aikaa salin ulkopuolella, ja vaikka en seissytkään nenä kiinni oven lasissa tuntia, niin välillä näin kuinka iloinen neonpinkki tyttö vilahti ohi vinhaa vauhtia. Aika meni nopeasti, ja tunnin lopuksi vanhemmat saivat tulla saliin katsomaan loppuesityksen, joka oli ihan mahtava.

Tiara oli ihan mukana, ja muisti tanssia leveä hymy kasvoillaan koko sarjan ajan. Itselläni se hymy oli aina kaikkein vaikeinta tanssiesityksissä pienenä, kun mä keskityin niin kovaa että oli varmaan vaan otsa rypyssä ja kieli poskella, haha. Oli kyllä ihan parasta katsoa tanssia, ja näitä loppuesityksiä onneksi pääsee tässä pienten ryhmässä katsomaan joka viikko. Jos nämä esitykset ovat näin tunteikkaita pienessä salissa jo, niin voin vaan kuvitella miten kyynelkanavat aukeavat joulukuussa sitten kun pääsee katsomaan joulunäytöstä isolta näyttämöltä!

Meidän pienempikin haluaisi kovasti jo mukaan tanssiin, mutta varmaankin odotellaan hänen kanssaan vielä kevääseen, koska tunteja on tuossa samassa tanssikoulussa vasta 3-vuotiaasta alkaen. Mun mielestä tanssi on ihana harrastus ja olen iloinen että meidän tytötkin ovat siitä innoissaan. Toki he saavat harrastaa mitä ikinä haluavat, mutta tanssi on hyvä harrastus joka sekä kehittää liikunnallisia taitoja, että esiintymistaitoja ja on vielä ihan super kivaa. Jännää nähdä kuinka suureksi innostus kasvaa, mulla tanssi pysyi aina vaan harrastuksena, mutta mahdollisuuksia on kuitenkin lähteä kilpailemaan ja kokeilemaan vaikka mitä tanssilajeja, etenkin kun aloittaa pienenä ja saa hyvän pohjan. Mutta ei mennä nyt kuitenkaan asioiden edelle, tärkeintä on että neidillä on nyt joku ihan oma viikottainen juttu josta hän nauttii ja jossa saa tuntea olevansa hyvä.

Tiara käy nyt samassa tanssikoulussa, jossa itse kävin monta vuotta siihen asti että muutettiin Ouluun ja tuli kyllä niin nostalgiafiilikset, vaikka osoite onkin nykyään eri kuin mun lapsuudessa. Ja kieltämättä tuli itsellekin sellainen olo että olisi ihana  taas jatkaa tanssiharrastusta vuosien tauon jälkeen, tuli sitä kuitenkin lapsuudessa ja teini-iässä se yhdeksän vuotta harrastettua. Mutta ehkä mä nyt en haukkaa liian isoa kakkupalaa, meillä on niin paljon meneillään juuri nyt että en halua ottaa ylimääräistä stressiä tai aikataulutusta mistään enää enempää. Katsellaan sitten kun on vähän vähemmän toiminnantäyteinen elämänvaihe.

Esikoinen tuolla opettaa kuopukselle eilisiä tanssiliikkeitä, ja iloitsee siitä että seuraavaan tanssituntiin on enää kuusi yötä. Taidan liittyä seuraan, meillä on tänään nimittäin vapaapäivä ja aiotaan tehdä kaikkea kivaa koko päivä. Aivan ihanaa torstaita kaikille <3

Aamut ovat tärkeitä, koska ainakin mulle koko aamu määrittää sen millainen päivästä tulee. Jos on ihana, kiireetön ja hyväntuulinen aamu, päiväkin on luultavasti hyvä. Tai ainakin vastoinkäymisiä sietää paremmin. Siksi mä haluan panostaa aamuihin, ja tehdä niistä mahdollisimman mukavia kaikille. Eniten rakastan tietysti vapaapäivien aamuja, sellaisia kuin tänään. Kaksi pörröpäätä, ei aikatauluja eikä suunnitelmia aamulle.

Vain huriseva kahvikone, lasten aamupalatoiveet ja säihkyvät silmät kun kerron että tänä aamuna herkutellaan jälkkäriksi kaakaolla. Aikaa nautiskella aamupalasta oikein kunnolla, höpötellä lasten kanssa ja miettiä missä apinat asuvat ja kasvavatko banaanit puissa.

Pakko muuten suositella tuota Helsingin Meijeriliikkeen Lohkeavaa puolukka-luonnonjugurttia. Ostin sen ihan vaan minimalistisen tyylikkään purkin takia, mutta se olikin kauniin ulkonäön lisäksi ihan super hyvää. Lohkeavaa raikasta luonnonjugurttia, ja pohjalla puolukkahilloa. Ihana yhdistelmä ja tosi kiva koostumus, ehkä uusi jugurttilempparini?

Ollaan käyty leikkimässä ulkona, syöty jo lounaskin ja kohta lähdetään metrolla keskustaan moikkaamaan Emiliaa. Illalla mulla on yksi blogimeno, ja tytöt viettävät illan Oton kanssa. Ihanaa päästä hetkeksi rentoutumaan ystävän kanssa hyvän ruuan äärelle ja nähdä varmasti muitakin blogituttuja, joita kesän aikana ei ole niin paljoa nähnyt kun blogimaailmakin on viettänyt lomaa. Laitan varmaan Instagramiin ja Snapchatiin illan aikana tunnelmia, molemmissa olen nimellä iinalaura jos ette vielä seuraa. Snapchat on koukuttanut mut viime viikkoina ihan kokonaan, vielä kun oppisi oikeasti käyttämäänkin sitä. Mutta löytyy My Storysta joka päivä pieniä videoita ja kuvia päivän varrelta.

Hauskaa torstaipäivää kaikille <3