Lasten kanssa kotonaoloa on nyt puolitoista viikkoa takana. Samaan aikaan olen siis tehnyt töitä etänä, ja ollut kotiäitinä. Kotiäitiys on jees, etätyöt on jees, mutta yhdistelmä pidempään kuin yhden päivän? No ei ehkä ihan niin jees.

Ollaan me selvitty, ja tämän viikon osalta muut kuin blogityöt alkavat olla kasassa, mutta helppoa tämä ei ole ollut. Huono omatunto on ollut jatkuva seuralainen, ja riittämättömyys päällimmäinen tunne. En ole pitkään aikaan nukkunut näin huonosti, kun on sellainen olo että en tee tarpeeksi. Olen rytmittänyt päiviä niin että lapset ovat saaneet ulkoilla yhtä paljon kuin päiväkodissakin, ja olen jakanut töitä pienempiin pätkiin että olen välillä aina pitänyt taukoja ja leikkinyt lasten kanssa ja kokannut yhteisen lounaan, mutta silti mua on vaivannut se, että en ole heidän kanssaan täysillä.

Ensi viikolla se onneksi jatkuu, se ihan tavallinen arki. Päiväkoti ja toimistolla työskentely, ja mä odotan sitä enemmän kuin mitään pitkään aikaan. Arjen fiksuja rytmejä, rutiineja, rauhallisia metromatkoja ja touhukkaita aamuja. Iltapäiviä kun lapset kertovat mitä kaikkea siistiä ovat tehneet päiväkodissa, illan puistoreissuja kun voi keskittyä vain lapsiin, rauhallisia lounashetkiä Kallion lemppariravintoloissa ja työkavereita ja meidän hölmöjä läppiä. Ja ennenkaikkea täydellistä keskittymistä vain yhteen asiaan kerrallaan.

Odotan sitä että viikot eivät ole puuroa, vaan on selkeä työviikko ja sitten on vapaapäivät ja viikonloppu joka tuntuu todelliselta juhlalta aina arjen keskellä. Kaipaan jopa selkeitä aamuherätyksiä ja aikatauluja, silloin olo on paljon tehokkaampi.

En tarkoita etteikö olisi ollut paljon ihaniakin hetkiä tässä kotona ollessa. On meillä ollut, paljonkin. Varsinkin ne hetket kun ollaan ulkoiltu tai ne hetket kun olen voinut täysillä heittäytyä lasten touhuihin ja höpötyksiin. Ne hetket, jotka meillä tavallisestikin on arjessa yhdessä, illat ja viikonloput. Ollaan leikitty merenneitoprinsessoja, pidetty leffailtaa, käyty leikkipuistossa kaveriperheen kanssa ja puhallettu saippuakuplia. Lapset ovat hienosti ymmärtäneet että mun pitää päivällä tehdä töitä, mutta silti musta on tuntunut pahalta heidän puolestaan.

Vaikka olenkin kokenut riittämättömyyden tunteita ja stressannut, olen maailman kiitollisin siitä, että mulla on mahdollisuus tehdä etätöitä ja sopeuttaa työt siihen että lapsille ei ole hoitajaa kahdeksi viikoksi kun päiväkoti on vielä kiinni. On uskomattoman hienoa saada olla työssä jossa tällainen onnistuu, eikä aiheuta katastrofaalista tilannetta, vaikka vähän sumplimista vaatiikin. Ja vaikka tämä on välillä ollut rankkaa, olen silti onnellinen että sain viettää nämä kaksi viikkoa meidän maailman ihanimpien tyttöjen kanssa, sillä kaikesta huolimatta mulla tulee ihan varmasti ikävä heitä silloin kun itse olen töissä ja he päiväkodissa.

Ehkä jo ensi kesänä mullakin on kesäloma, jolloin otan rennosti ja heittäydyn lasten kanssa lomalle, se olisi aika ihanaa. Mutta nyt mä uskon puhuvani koko perheen puolesta, kun sanon että odotamme innolla syksyä ja arkea alkavaksi ihan jokainen. Eikä vähiten siksi, että kaupat ovat pullollaan ihania syysvaatteita ja tarhareppuja! Mutta ne mä säästän toiseen syksyfiilistelypostaukseen.

Onko siellä muita jotka odottavat töihin/kouluun paluuta tai arjen alkamista?

Mun tajuntaan jysähti tänään tuossa pihalla ollessamme, että meidän esikoinen täyttää kohta neljä! Ihan uskomatonta. Siihen on vähemmän aikaa että hän aloittaa koulun, kuin siitä on kun hän syntyi. Mä olen ollut äiti pian neljä vuotta, se on vaan jotenkin niin uskomaton ajatus. Neljä vuotta sitten mä olin raskaana ja kuvittelin että synnytykseen on vielä ainakin kolme kuukautta, laskettu aikani kun oli lokakuun 19. päivä. Enpä tiennyt silloin että neiti esikoinen päättäisi syntyä kuukauden etuajassa heti mun omien synttäreiden jälkeen.

Vaikka olen ollut äiti neljä vuotta, ja meillä on kaksi lasta, en silti koe olevani äitinä mikään konkari tai valmis paketti. Äitinä joutuu varmasti loppuelämänsä ajan uusien tilanteiden eteen harva se päivä. Lapset eivät aina toimi niinkuin oppikirjoissa, ja uudet vaiheet vaativat soveltamista ja sopeutumista, ihan koko perheeltä. Vaikka se synnytyssairaalassa uuden ihmisen ensimmäisinä elinhetkinä koettu epävarmuus on muuttunut jonkinlaiseksi varmuudeksi ja sellaiseksi pääpiirteiseksi fiilikseksi että tietää mitä tekee, ovat lapset mestareita vanhempiensa hämmentämisessä.

Kuinka monta kertaa sitä on, erityisesti vauva-aikoina, tuudittautunut siihen tunteeseen että nyt on hyvä vaihe ja oi ihanaa, ja seuraavana yönä onkin ollut 12 yöherätystä. Tai kuinka monta kertaa on ollut vaipumassa horrokseen, ja sitten yhtäkkiä vihdoinkin on saanut nukkua sen kokonaisen yön. Lapset yllättävät, päivittäin. Fiksuudellaan, höpsöydellään, kysymyksillään, hassuilla jutuillaan ja terävillä huomioillaan. He yllättävät uusilla taidoilla, ja he yllättävät yhtäkkisillä tunteenpurkauksilla, sekä positiivisilla että negatiivisilla. Lapsille pienetkin asiat voivat olla niin hurjan isoja, ja sitten taas jotkut isot asiat eivät ole heidän mielestään mitään.

Sitä saattaa ajatella että ei hitto en jaksaisi tätä suihkutappelua taas, ja sitten lapsi yhtäkkiä antaakin pestä hiuksensa niin helposti ja perusteellisesti että tekee vaan mieli hihkua tyytyväisyydestä. Tai saattaa olla väsynyt ja ajatella menevänsä aikaisin nukkumaan ja nukkuvansa ihanat 10h yöunet. Ja sitten lapset heräävätkin vuorotellen tunnin välein koko yön, vaikka ovat nukkuneet 12h yöunia 1-vuotiaasta asti. Sitä jännittää isoja muutoksia kuten päivähoitoa, ja lapset ottavatkin ihan lunkisti ja ainoa muutosta pelännyt onkin äiti itse.

Vaikka omat lapsensa tuntee paremmin kuin kukaan muu, halu kuunnella ja oppia tuntemaan heidät paremmin joka päivä on mielestäni tärkeää vanhemmuudessa. Miten voisi toimia oman lapsensa parhaaksi, jos ei tuntisi häntä kunnolla? Vaikka lapsensa tuntee niin hyvin kuin mahdollista, he yllättävät silti. Heillä on oma tahto, oma luonne ja heidän toimiaan ei voi ennustaa. Vanhempana kaikkeen ei voi ikinä varautua, paitsi siihen ettei koskaan ajattele minkään olevan varmaa.

Paras oppi vanhemmuudessa mulle onkin ollut tajuta se, että lasten kanssa saa varautua kaikkeen, ja ei yhtään mihinkään, ja silti saa yllättyä. En stressaa äitiyttä, en stressaa lasten kanssa liikkumista tai kauheasti enää edes uusia tilanteita. Kyllä ne asiat aina järjestyy, vaikka eivät menisikään niinkuin on ensin ajatellut omassa pienessä päässään. Suurin virhe mitä voisin äitinä tehdä, olisi se että pettyisin lapsiini siksi että he eivät haluaisi elää sellaista elämää kuin minä äitinä toivon. Sitä en aio ikinä tehdä, minkä tien ikinä lapset valitsevatkaan, mä tuen ja autan heitä parhaani mukaan saavuttamaan unelmansa.

Kiitos mun rakkaille tytöille kaikesta mitä tämä melkein neljä vuotta on pitänyt sisällään, ja kiitos kaikesta siitä mitä tulevaisuudessa on vielä edessä. Äitiys on maailman siistein seikkailu <3

Kuvittele nukkuvasi sikeää unta, herätyskellokaan ei ole vielä soinut. Olet autuaan tietämätön kaikesta. Sitten kuulet heleän pienen unisen äänen. ”Äiti, minä katon sinua”. Avaat silmät, huomataksesi että tyttäresi naama on sentin päässä omastasi, ja hän todellakin katsoo sinua. Kaikessa absurdiudessaan varmaan paras herätys mitä olen koskaan saanut.

Kauankohan hän on tuijottanut mua siinä, ja miten hitsin hiljaa hän on siihen kömpinyt kun mä en ole huomannut mitään? Arki lasten kanssa on huvittavia tilanteita täynnä mutta tämä yltää kyllä ehdottomasti kärkikymmenikköön. Mitäpä siihen voi sanoa? ”Joo, katso vaan. Huomenta rakas!”. Kirkkaat siniset silmät lautasen kokoisina sentin päästä edelleen tujottaen hänkin vastasi että huomenta, ja antoi sen jälkeen pusun kainaloon. K-A-I-N-A-L-O-O-N. Lapselle kainalopusu voi olla kuulkaas vähintään yhtä hieno juttu kuin poskelle pussaaminen.

En vaihtaisi näitä hassuja hetkiä mihinkään, ne ovat yksi parhaita juttuja vanhemmuudessa. Lapset tuovat elämään niin paljon naurua, että jos nauru todella pidentää ikää, on mulla mahdollisuus nähdä vielä lapsenlapsenlapsenlapsetkin. Aina ei kehtaa nauraa päin naamaa, varsinkaan silloin kuin lapsi ihan tosissaan tekee jotain hassua ja on tekemisestään niin ylpeänä ja tärkeänä. Mutta ehkä se sisäinen naurukin pidentää ikää, ja se onnentunne minkä lapset elämään tuovat.

On suuri onni, että saa jakaa elämänsä näiden pienten höpöjen kanssa.

Hyvää huomenta ja ihanaa päivää kaikille <3

PS: Tekevätkö teidänkin lapset niin, että jos heillä on jotain asiaa ja et kuule sitä kunnolla koska olet vaikka vessassa, ja pyydät toistamaan kovempaa, he karjuvat äitiiiiiii minkä keuhkoistaan pääsevät ja sen jälkeen sanovat sen varsinaisen asian ihan yhtä hiljaa kuin ekallakin kerralla. Meidän lapset tekee, se on huvittavaa.

Tuntuu hassulta, että kesä ei ole vielä edes alkanut mutta Oton loma on jo ohi ja heinäkuukin lähestyy loppuaan. Tänään sitten palattiin arkeen, saldona kaksi hellepäivää, kolme uintipäivää ja lukuisia säästä riippumattomia huippuja kesämuistoja. Kyllä tämä arkeenpaluu tuntuu, jysähtää oikein tajuntaan, mutta kai siihen taas tottuu kun vähän aikaa haparoi.

Mä teen seuraavat kaksi viikkoa töitä etänä, kun lasten päiväkoti on vielä kiinni ja Oton loma loppui jo. Töiden tekeminen lasten ollessa kotona ei ole kyllä mikään helppo yhtälö, mutta onneksi tämä on vain väliaikainen ratkaisu, joka vaatii vaan vähän soveltamista ja kiinnostavaa tekemistä lapsille.

Tänään avuksi otettiin mun vanhat legot, vesivärit ja netflix. Onneksi myös ”uusi” lastenhuone piti mielenkiintoa yllä, vaikka kyllä sitä sai silti pari kertaa hengitellä rauhallisesti että jaksoi yrittää olla johdonmukainen, kun neideillä on nyt  sellainen vaihe meneillään että kummankin pitäisi saada kaikki tavarat yhtäaikaa, ei sillä väliä kenen tavara oikeasti on tai kuka sillä ensiksi leikki. Onneksi mun työ ei ole kellonaikoihin sidottua, enkä lasten kanssa tee mitään täysiä kahdeksan tunnin työpäiviä, se ei olisi reilua heillekään. Kolme päivää menee kyllä näin, ja sitten tehdään loput neljä päivää viikosta kaikkea kivaa kun olen vapaalla.

Tänään saatiin illaksi kylään Jemmi ja tytöt jotka sopivasti ehtivät juuri meille sisään ennenkuin vettä alkoi tulla kuin tiedätte kyllä mistä. Tytöt saivat purkaa energiaa keskenään ja juoksivat ympyrää ja leikkivät ties mitä leikkejä useamman tunnin. Se on parasta että meillä on ystäviä joiden kanssa ei tarvitse miettiä onko lavuaarissa perunankuoria tai hammastahnaa, tai onko naamassa meikkiä. Tänään ei ollut, en ole itseasiassa meikannut sen jälkeen kun käytiin Ikeassa. Vihdoinkin toteutan tätä kesän bucketlistini kohtaa, ehkä huomennakin meikitön päivä? Tekee ainakin hyvää iholle.

Meidän sisustusvimmaan tuli tänään pieni stoppi, kun arki alkoi eikä ollut aikaa jynssätä nurkkia ja järjestellä tai lähteä huonekaluostoksille keskellä päivää, mutta kyllä tämä tästä! Kiitos hurjasti kaikille kommentoineille, tuli sellainen fiilis että tämä muutos taisi olla todella tarpeen!

Ihanaa alkanutta viikkoa ja tsemppiä kaikille muille arkeen palaajille! <3

Kirjallisten vastausten kolmas osa tulee tässä! Vielä on jäljellä sitten neljäs osa näitä, ja loput tulevat videomuodossa, koska kysymysten kysyjät olivat niin toivoneet.

Kuinka pitkä olet? Oon miettiny tosi kauan, että kuinka pitkiä sä ja Otto olette. Oletko tyytyväinen pituuteesi? Mä olen 167cm pitkä ja Otto on n. 180cm pitkä. Olen ihan tyytyväinen mun pituuteen, joskus nuorempana haaveilin mallinurasta ja silloin tietenkin kirosin puuttuvia viittä senttiä. Nykyään olen jo niin vanha että ei tarvitse mallinurista paljoa haaveilla, niin pituuskin on juuri sopiva.

Mitkä ovat arjessa huonoimpia asioita mielestäsi? Arjen huonoin asia on ehkä se edestakaisin rumbaaminen koti-päiväkoti-työpaikka-ruokakauppa-keskusta -välillä. Toisaalta joskus ne metro-/bussimatkat voi olla joko pieniä lepohetkiä päivän aikana kun syventyy kirjan lukemiseen, tai sitten lapsilta tulee niin hauskoja juttuja bussissa että siinäkin rentoutuu. Eilen ostettu auto tuo vähän helpotusta tähän, mutta toisaalta taas ei kuitenkaan kuljeta niitä työmatkoja autolla, niin kyllä sitä rumbaamistakin edelleen riittää. Toinen inhottava asia (milloin tahansa) on jos joku perheestä on kipeänä, koska se sekoittaa koko arjen, ja mulla ei työt häviä mihinkään vaikka minä tai lapset oltaisiinkin kipeänä, ne vaan sitten kasautuvat.

Mikä on sun motto? Onni on tässä ja nyt.

Mikä ois semmonen dream come true city jossa tahtoisit vierailla? Niitä riittää, mutta ainakin New York ja Tokio.

Minkä eksoottisen eläimen ottaisit lemmikiksi jos ois pakko valita? Jos ne olisivat eläiminä lemmikiksi soveltuvia eikä siitä aiheutuisi niille minkäänlaista kärsimystä, ja voisin suorittaa valinnan pelkästään söpöön ulkonäköön perustuen, niin varmaan apina, sellainen keisaritamariini. Ne on pieniä ja söpöjä.

Oisitko mielummin päivän villasukka vai pipo? entä virtahepo vai muurahainen? Loistava kysymys tää eka! Oisin mieluummin pipo, koska likainen tukka on kivempi ajatus kuin hikinen jalka. Ja virtahepo olisin mieluusti ja lekottelisin jossain lammessa.

Haluaisin tietää, millainen päivärytmi teillä on niin arkena kun vapaapäivinä? 🙂 Arkisin me herätään siinä 7-8 maissa, mennään päiväkodille joskus ysiltä, ja kympiltä mä oon töissä. Lapset haen joskus neljän maissa, tai Otto hakee jos mulla menee töissä myöhempään, ja sitten tullaan kotiin laittamaan ruokaa ja syödään yleensä 17-18 aikaan. Leikitään, käydään ehkä puistossa tai kävelyllä, ja kasilta lapset menee nukkumaan. Mun vapaapäivinä me nukutaan niin myöhään kuin nukuttaa, 9-10 asti, sitten syödään rauhassa aamupalaa ja ulkoillaan. Lounas on yleensä yhden aikoihin joko kotona tai jossain muualla. Zelda lepäilee vielä lounaan jälkeen yleensä pienet päiväunet, ja sillä aikaa mä teen töitä (=blogihommia) ja isompi neiti piirtelee tai lukee kirjoja tai pelaa ipadilla. Illat menevät samalla tavalla kuin arkipäivinäkin. Viikonloppuisin me ei olla rytmeistä kovinkaan tarkkoja, eikä meillä ole mitään samaa kaavaa jolla viikonloput toistuisivat. Nukkumaan lapset menevät kuitenkin aina viimeistään ysiltä, oli päivän sisältö mitä hyvänsä.

Mikä piirre ärsyttää Otossa eniten? Entä mikä hyvä piirre hänellä on mutta sinulta puuttuu? Onpas hankala kysymys! Ei mua ärsytä Otossa mikään kovinkaan paljoa, kun ei tule nyt mieleen. No okei, ehkä se että jos Otto herää aamulla aikaisin niin se on ihan väsynyt koko loppupäivän. Siksi herään aina mieluummin itse lasten kanssa, koska mulle se ei aiheuta mitään väsymystä ja saadaan enemmän aikaiseksi päivän aikana kun kumpikaan ei ole väsynyt.

Miten vauvakuumeesta pääsee yli? Miten olet itse päässyt? Mietin vain, kun minulla se on jatkunut jo lähes puoli vuotta jokapäiväisenä. Etsin tietoa lapsista, vauvoista, nimistä ja luen perheblogeja. Silti poikaystäväni ja minun opiskelut ovat vasta siinä vaiheessa, että muutamaan vuoteen ei voitaisi lapsia hankkia. Mahtaako blogisi seuraaminen vain pahentaa sitä? Mä pääsin vauvakuumeesta kaksi kertaa yli kun saatiin meidän vauvat, heh! No ei, kai se vaan laimenee ajan mittaan? En mä osaa neuvoa mitään hyvää keinoa siihen. Ja mä en osaa ajatella omia lapsiani enää yhtään vauvoina, niin tuntuu hassulta ajatella että mun blogi pahentaisi vauvakuumetta, mutta toisaalta, vauvojahan hekin ovat joskus olleet. Vauvakuume on pirulainen, ei se ainakaan mulla lähtenyt mihinkään, mutta ehkä se ajatus helpottaa että joskus voi vielä kuitenkin saada vauvan, eikä sitä tarvitse kokonaan sulkea pois, niinkuin teillä?

Mitä huonoja puolia lapsen saamisessa on? Riippuu vähän mitä ajattelee huonona asiana, ja mitä ajattelee vain erilaisena elämäntilanteena johon sopeutuu ja josta oppii pitämään. Lasten kanssa saa nukkua vähemmän, ehtii tehdä omia juttuja vähemmän ja on vähemmän aikaa parisuhteelle, mutta se kaikki hyvä mitä vanhemmuudesta saa voittaa kyllä noiden asioiden vähenemisen mennen tullen.

Haaveiletteko lemmikeistä? Aiotteko ottaa sen koiran, jos niin millon ja millasen? 😀 Haaveillaan kyllä edelleenkin, mutta juuri kun oltiin ajateltu että voisi olla hyvä hetki koiralle, tulikin pari muuttujaa ja mä aloitin päivätyön ja lapset päiväkodin. Juuri nyt me ei pystyttäisi olemaan koiralle niin hyviä omistajia kuin koira ansaitsee, koska on niin paljon rumbaamista, ollaan paljon pois kotoa ja ei ole aikaa jokapäiväisille pitkille lenkeille.

Asuvatko isovanhemmat lähellä? Mun äiti asuu kaukana Oulussa ja Oton isä asuu PK-seudulla eli lähellä.

Onko lapsilla harrastuksia? Ei vielä, juuri tässä ollaan mietitty syksyksi erilaisia vaihtoehtoja.

Ovatko tytöt perusluonteelta kovin kilttejä kuten vaikuttaa? 🙂 Hyväsydämisiä ja hyväkäytöksisiä, mutta ihan tavallisia lapsia silti. Kyllä meilläkin uhmataan ja kinastellaan barbien kengistä.

Mitä ajattelet tupakoivista vanhemmista? Entä raskaana tupakoinnista? Tupakoivista vanhemmista en ajattele mitään niin kauan kuin se tupakointi ei tapahdu lasten läheisyydessä. Raskaana tupakointi on lapsen hyvinvoinnin vaarantamista, ja sitä en voisi ikinä itse tehdä, enkä ole tehnyt.

Onko lapsiluku teillä täynnä, vai voisiko olla mahdollista, että joskus tulisi vielä lisää lapsia? Haluaisitko seuraavaksi lapseksi tytön vai pojan? Mä olen vasta 23 ja Otto 25, että iän puolesta kaikki on ainakin mahdollista vielä melkein 20:n vuoden ajan. Juuri nyt on hyvä näin, katsellaan sitä tulevaisuudessa sitten.

Osaisitko kuvitella et hankkisitte vielä joskus iltatähden esim. 10 vuoden päästä? 😀 Mahdollisesti. Sitä ei voi vielä tietää.

Mikä on sun lempparijäätelö? ja lempparisuklaa? Lempparijäätelö on Ben & Jerry’s cookie dough ja lempparisuklaa on Cloettan sellanen keltanen pikkusuklaalevy.

Sulta on varmaan kysytty tätä useamminkin, mutta eikö sulla yhtään mietitytä laittaa lastesi kuvia nimineen nettiin? Entä jos he vanhempana ovatkin jyrkästi sitä vastaan, mutta olet tehnyt sen jo? Tai jakaa esim. lasten kasvutietoja yms. Henk. Kohtaisia asioita? Mitä jos he pahastuvat tästä vanhempana? ”Eikö sulla yhtään mietitytä”, veikkaan että jokainen blogia kirjoittava vanhempi on näitä asioita miettinyt, toiset enemmän ja toiset vähemmän. Kasvutietoja tai muita henkilökohtaisia asioita en ole jakanut lapsista yli vuoteen, koska halusin rajoittaa ne vauvavuosiin. Vauvat ovat vielä aika persoonattomia, ja vauvan kasvutiedoista ja taidoista keskustellaan muutenkin paljon. Nyt kun tytöt ovat jo 2- ja melkein 4-vuotiaita, ei tulisi mieleenkään enää jaella mitään painoja tai muita täällä. Jos lapset pahastuvat, heillä on siihen täysi oikeus, koska minä tämän valinnan olen heidän puolestaan tehnyt. Sen näkee tulevaisuudessa, miten kaikkien maailman perhebloggaajien lapset tähän valintaan suhtautuvat.

Mäkin oon miettinyt, et mistä toi blogin nimi on saanut alkunsa? Blogin nimi tulee LMFAO:n biisin sanoista, ja mä en edelleenkään tiedä miksi juuri se on valikoitunut blogin nimeksi. Joskus, jo kauan ennen blogin perustamista, mä päätin että jos alan kirjoittaa joskus blogia, tulee blogin nimeksi But I’m a human not a sandwich.

Onko lasten ikäero mielestäsi hyvä? Heillähän on aika pieni ikäero, joten kerro parhaat ja huonommat puolet siitä? Lasten 1,5v ikäero on loistava, he ovat hyviä ystäviä toisilleen, pystyvät käyttämään paljon samoja vaatteita ja ovat hirmuisen läheisiä. Hyviä puolia siis juurikin läheinen sisarussuhde, se että kaikki oli Zeldan vauva-aikana tuoreessa muistissa Tiaran vauva-ajalta,  ja muutenkin oikeastaan kaikki. Zeldan vauvavuosi oli rankka, mutta se oli rankka vain koska emme saaneet nukkua juuri ollenkaan, tämä ei siis liity ikäeroon millään tavalla.

Mitä piirteitä arvostat ystävissä? Entäpä kumppanissa? Luotettavuutta, sitä että voi puhua kaikesta ja sitä että voi viettää aikaa rennosti juuri omana itsenä, eikä tarvitse pingottaa. Arvostan sitä että ystävä pysyy rinnalla aina, vaikka elämäntilanteet eivät kohtaisikaan, ja on kiinnostunut kaikesta mitä mun elämässä tapahtuu, eikä vain siitä koska pääsen seuraavan kerran tekemään jotain ilman lapsia. Yritän tietysti olla myös itse ystävänä samanlainen mun maailman parhaille ystäville, meitä ei ole erottanut edes satojen kilometrien välimatkat. Kumppanissa arvostan tietenkin myös noita samoja asioita, mutta sen lisäksi läsnäoloa arjessa, sitä että on arjessa se toinen puoli jonka kanssa voi jakaa ihan jokaikisen asian, ilot ja surut, lasten hauskat heitot ja uhmat, flunssat ja ruuanlaiton. Mulle Otto on ihan oikeasti mun toinen puoli, eikä tässä maailmassa ole yhtäkään asiaa jota en voisi Otolle kertoa, tai päivää jota en haluaisi Oton kanssa  viettää.

Mikä olisi Otolta sellainen asia/sellaisia asioita mitä et voisi hyväksyä ja päätyisit eroon? Mun tai lasten fyysinen satuttaminen on ajatuksena niin hirveä että sellaista en ikinä voisi antaa kenellekään anteeksi. Onneksi ei ole siitä pelkoa. Eikä mikään henkinenkään satuttaminen kovin mukava ajatus ole mutta sitä on vaikeampi määritellä, että missä raja kulkee.

Miltä tyttöjen hoidon aloitus tuntui alkuun ja miltä se tuntuu nyt? Hyvältä se on tuntunut kokoajan, tietenkin jännittää että miten sujuu taas sitten kun hoito alkaa kuuden viikon tauon jälkeen. Uskoisin kuitenkin ettei mitään ongelmia tule, ja tytöt ainakin juttelevat innoissaan päiväkotikavereistaan ja siitä mitä sitten loman jälkeen tekevät päiväkodissa.

Mitä kouluja olet käynyt? Ja haluaisitko vielä käydä jotain koulu(j)a? Olen käynyt peruskoulun ja lukion josta valmistuin ylioppilaaksi, ja sen jälkeen kävin vajaan vuoden ajan ruotsinkielistä parturi-kampaajalinjaa ammattikoulussa. Haluaisin kyllä opiskella vielä markkinointia ammattikorkeassa tai yliopistossa, mutta juuri nyt se tuntuu liian raskaalta ajatukselta tämän kaiken päälle, ja unelmieni töitä en missään nimessä aio lopettaa koulun takia.

Haave ammattisi lapsena? Mä olin 7v kun keksin että haluan olla muotisuunnittelija. Ahmin järkälemäisiä kirjoja muodin historiasta ja vielä tänäkin päivänä minä vuonna ilmestyi Christian Diorin New look. Vielä ala-asteella suunnitelmissa siinsi sellainen Balmainin tai Proenza Schoulerin tasoinen oikea muotitalo mun nimissä, mutta siinä vaiheessa kun käsityötunneilla ymmärsin että ompelu ei ole ollenkaan mun juttu mä hautasin tämän suureellisen haaveen. Olen aina kuitenkin halunnut työskennellä jollain tasolla muodin parissa, ja blogin myötä nimenomaan markkinointi on valikoitunut oikeaksi lähestymistavaksi mulle.

Jos saisit olla kuukauden ajan joku julkisuuden henkilö, kuka olisit, ja miksi? Apua, vitsi mikä kysymys! Olisi aika siistiä olla kuukauden ajan vaikka Kendall Jenner ja päästä näkemään muotimaailmaa sitä kautta.

Millainen olisi unelmiesi koti? (oma/vuokra, omakotitalo, kerrostalo, rivari, kuinka iso, missä jne.) Unelmien koti olisi mielellään omistusasunto, vähintään 5h+keittiö, sauna ja parveke tai kattoterassi Helsingin keskustassa. Iso ja sellainen missä on paljon isoja ikkunoita, mä rakastan valoa ja valoisassa kodissa bloggaaminenkin on helpompaa, hihi!

Huh miten pitkä postaus, olen yllättynyt jos joku jaksoi lukea näin pitkälle! Näihin kysymyksiin on niin parasta vastata, kun saa oikeasti miettiä kaikkea sellaista mitä ei aina tule edes ajatelleeksi. Huomenna luvassa postausta tämän päivän huipusta Lintsi-reissusta. Ihanaa iltaa kaikille ja kiitos kaikille kysymyksiä lähettäneille <3