Moi! Mun piti tehdä tästä vaan perinteinen KOOTD-postaus ja esitellä esikoisen asua, mutta jotenkin tuli sellainen fiilis että se olisi näiden kuvien aliarvioimista. Koska katsokaa nyt tuota asennetta ja itsevarmuutta joka näistä kuvista huokuu. Ihan mieletön! Se on jotain minkä mä toivon säilyvän mun lapsilla ikuisesti, tuo meininki ja fiilis että he saavat olla juuri omia itsejään ja pystyvät ihan mihin tahansa.
Jokaisella lapsella on kova luotto itseensä ja omiin kykyihinsä kunnes joku sitä luottamusta horjuttaa. Jokainen lapsi ajattelee olevansa maailman coolein tyyppi joka voi tehdä ihan mitä vaan haluaa. Musta on surullista että se luottamus omaan itseen särkyy niin monelta mitä vanhemmaksi tulee, ja kestää ikuisuus saada se takaisin, jos saa ollenkaan. Miten paljon enempään ihmiset pystyisivät, jos aina ei olisi joku lyttäämässä?
Lapsilla on myös mieletön kyky nähdä hyvää kaikissa ja kaikessa. He kannustavat toisia täydestä sydämestään, ja iloitsevat aidosti muiden menestyksestä aivan kuin omastaan. He eivät osaa omasta takaa ajatella niin kieroutuneesti, että jonkun toisen menestys olisi itseltä pois. Miten sen kyvyn voisi säilyttää tässä maailmassa, jossa jokaisen nurkan takana lymyää aikuisia valmiina latistamaan, haukkumaan ja ”palauttamaan maan pinnalle”?
Tuo termi, ”palauttaa maan pinnalle” on jotain mistä mä en ole koskaan oikein tykännyt. Ymmärrän sen jotenkuten silloin jos joku haaveilee jostain mitä on yksinkertaisesti aivan mahdotonta toteuttaa. Mutta toisaalta, kaikki on joskus ollut mahdotonta. Kaikista nykyajan keksinnöistä on varmasti joku maailmassa haaveillut jo vuosikymmeniä ellei -satoja sitten. Ne ovat silloin olleet aivan mahdottomia asioita toteuttaa, mutta niin vain ovat toteutuneet kovan työn ja tutkimuksen tuloksena. Monet hienot keksinnöt lähtevät jonkun rohkean ihmisen halusta tehdä jotain mikä toisista tuntuu mahdottomalta, mutta mihin keksijä itse uskoo.
Lapsenomainen into ja mielikuvitus on jotain jolla pääsee jo todella pitkälle. Mä aion vaalia sitä omissa lapsissani, ja kannustaa heitä eteenpäin aina. Toki vanhemman velvollisuus on myös huolehtia siitä että lapsi ei tee mitään oman tai toisten terveyden tai hyvinvoinnin kustannuksella, se nyt on itsestäänselvää. Mutta en koskaan aio lytätä heidän haaveitaan, olivat ne sitten NASAn astronautiksi ryhtymistä tai vaikka ammattilaistanssijaksi ryhtymistä. Ei myöskään ole vanhemman tehtävä päättää siitä onko lapsen oma haave tarpeeksi arvokas toteutettavaksi. Jos lapseni haaveilisi jostain mitä ei yleisesti pidetä niin arvokkaana, mutta se tuntuisi hänestä itsestään tärkeältä, ei minun tehtäväni olisi sanoa että ei ole ok pyrkiä siihen.
Samaan aikaan kun haluan kannustaa, en missään nimessä halua painostaa. Kaikista ei tarvitse tulla astronautteja tai erityislahjakkuuksia todellakaan. Se mitä haluan viestiä lapsilleni on että heidän haaveensa ovat arvokkaita, ja mä kannustan heitä, valitsivat he minkä tahansa tien. Kaikessa ei tarvitse olla paras, mutta jokainen on jossain hyvä. Haluan auttaa lapsiani löytämään omat vahvuutensa ja uskomaan niihin. Haluan myös auttaa heitä säilyttämään sen lapsenomaisen innon niin pitkään kuin mahdollista, ehkä se on mahdollista säilyttää ikuisesti?
On myös tärkeää tehdä asioita vain siksi että niistä nauttii, vailla sen suurempia pyrkimyksiä. En missään nimessä oleta että lapseni harrastaisivat jotain vain tullakseen kyseisessä lajissa ammattilaiseksi. Kannustaa voi ja pitää niissäkin asioissa, joita tehdään vain tekemisen ilosta.
Tällaisia pohdintoja maanantain kunniaksi. Kannustetaanhan toinen toistamme, eikä lytätä?
Ihanaa päivää kaikille <3
Hyviä mietteitä 🙂
On tärkeä tukea lapsien unelmia niin kauan kun he itse siihen uskovat. Harva 21-vuotias opiskelija kuitenkaan haaveilee astronautiksi pääsystä 😀
https://faijahommia.fi/
Kiitos! 🙂 Saattaa olla että harva 21v haaveilee astronautin urasta, mutta aina tulee uusia haaveita, toiset helpompia saavuttaa kuin toiset. Iästä riippumatta niitä on hyvä tukea <3
Hienoja ajatuksia maanantaille. Itselläni on ehkä osittain juuri tästä syystä hieman herkät välit omaan äitiini. Äitini, jota kaikesta huolimatta rakastan koko sydämestäni, on aina ollut sellainen piinkova realisti. Kaikki pitää olla suunniteltua ja mietittyä ja päämäärät pitää olla selvät. Toki hänkin osaa unelmoida, mutta meistä kahdesta minä olen se, joka on kulkenut unelmoiden pää pilvissä ja haaveillut vaikka mistä, kunnes minut on palautettu tylyllä kommentilla takaisin maanpinnalle. Siitä, syystä en uskalla esimerkiksi juurikaan puhua hänelle blogiurani etenemisestä, koska se ei ole hänen silmissään oikea työ. Mikä on sääli, koska mulle tapahtuu just nyt todella hienoja asioita, jotka haluaisin päästä jakamaan myös hänen kanssaan. Onneksi minulla on myös niitä ihmisiä, joiden kanssa pääsen hehkuttamaan ja unelmoimaan.
Tämän vuoksi pyrin äitinä siihen, etten koskaan tule lyttäämään oman tyttäreni unelmia. Haluan olla kannustava ja ihan yhtä tiiviisti mukana hänen jutuissaan, kuin hän itsekkin. Ja olen samaa mieltä, kaikessa ei tarvitse olla paras tai ammattilainen, pääasia on, että nauttii siitä, mitä tekee.
Kiitos Jenni <3 🙂 Se on kyllä surullista jos ei pysty puhumaan kaikesta oman vanhemman kanssa, tai saa tukea omalle menestykselleen ja unelmilleen. Toivottavasti joskus hänkin iloitsee sun kanssa <3 Mutta sulla itselläsi on tosi hyvät periaatteet kasvatuksessa mun mielestä, ja ihanaa että sulla on myös ihmisiä jotka iloitsee sun kanssa! 🙂 Bloggaaminen tuntuu olevan vieläkin tosi monille niin uusi asia vaikka sitä on tehty jo yli kymmenen vuotta kasvavissa määrin, että ei aina kaikki vaan sitä ymmärrä vaikka kuinka selittäisi. Tiedän mistä puhut sen suhteen! 😀
Aivan loistava kirjoitus Iina! Ei voi kun ihailla sitä miten hienot arvot teillä tuntuu olevan niin lastenkasvatuksessa, kuin elämässä muutenkin. On oikeasti ihanaa nähdä jo ihan pelkästään blogin kuvienkin kautta miten teidän ajatusmaailma kasvatuksessa heijastuu teidän lapsiin. Ja tarkoitain että todellakin hyvät asiat, teillä on kolme ihanaa tytärtä, jotka varmasti ovat ja saavat olla juuri sitä mitä haluavat 🙂
Omille vanhemmilleni olen ikuisesti kiitollinen siitä, että he ovat kannustaneet minua aina, mihinkaään painostamatta tai kyseenalaistamatta valintojabi. Ja juuri
Lähtipä vahingossa liian aikaisin 😀 Mutta siis juuri tähän samaan haluan pyrkiä oman lapsen kanssa 🙂
Fiksuja ajatuksia siis taas kerran sulta! Ihanaa kevään jatkoa koko teidän porukalle! Teette Oton kanssa mielettömän upeaa työtä ihanan tyttötrionne kanssa 🙂
Voi että mikä kommentti, kiitos niin paljon <3 Ihanaa kuulla että sulle välittyy tuollainen fiilis ja voin kertoa että tämä kommentti oli mun maanantain piristys! Meidän tytöt on meille kaikki kaikessa<3 Ihanaa kevättä sinnekin ja kiitos vielä, oot ihana!
Mahtavia ajatuksia sinulla! Itselläni on hyvin ”jalat maassa olevat” vanhemmat, jotka ovat toki rakkaita ja omalla tavallaan parhaita vanhempia. Mutta eivät he olisi ehkä ihan täydestä sydämestään kannustaneet, jos oisin haaveillut jostain tosi rohkeasta ja vaikeasta tavoittaa. En tarkoita tätä silti pahalla, he ovat tehneet niinkuin ovat itse parhaakseen nähneet. Itse silti toivoisin, että voisin olla joskus äiti ja silloin ajatella sinun tavallasi enkä ”lytätä” heti lapsen haaveita.
Walt Disney on kuulemma sanonut ”if you can dream it you can do it”. Tykkään tuosta sitaatista 🙂
Voi Iina! Tämä taas on niitä postauksia, joihin vain on ihan pakko kommentoida!!
Arvostan todella sitä, miten olet läsnä lastesi elämässä ja koko teidän perheestä oikeasti huokuu onnellisuus, joka varmasti osaltaan juontaa juurensa juuri tuosta taidosta olla läsnä. Kannustus ja tukeminen ovat sellaisia asioita, joista ei voi kuin olla kiitollinen – niin varmasti teidänkin tytöt ovat, ymmärtävät sen vain ehkä joskus tulevaisuudessa vielä paremmin <3
Voin oikeasti sanoa, että olet minulle esikuva! Ihailen positiivisuuttasi, aitouttasi ja arvojasi. Blogiasi lukiessani olen oppinnut paljon, ymmärtänyt, oivaltanut ja samaistunut moniin ajatuksiisi. Olisi niin huippua joskus tavata sut jossain, mutta eihän sitä koskaan tiedä!
Keep going <3 Ihanaa ja aurinkoista loppukevättä teidän perheelle!
Tuon asenteen kun osaisi opettaa lapsilleen, ja samalla myös sen että miten epäonnistua – eli sen että aina voi yrittää uudestaan, epäonnistumisetkin on osa elämää ja että ne ei määrittele sua. Kaikki ei ole parhaita kaikessa, mutta se ei haittaa, ja silti voi kokeilla ihan kaikenlaista. Ja samalla arvostaa muita ja muiden saavutuksia kun arvostaa itseään ja omia saavutuksiaan. Nämä ei ole mitenkään toisiaan poissulkevia seikkoja -pikemminkin toisinpäin, toisiaan tukevia – mutta ainakin itse näen niiden opettamisen lapselle joskus haastavana.
Todennäköisesti siksi että itsekin tulen ihan yltiörealistisesta perheestä, ja koen että siinä missä monessa kasvatuasiassa omat vanhempani ovat onnistuneet hienosti, niin juurikin tuo kehuminen ja ”pystyt mihin vaan jos niin haluat”-lauseen lausuminen jäivät vähälle. Tavallaan ymmärrän heitä, he pelkäsivät että sitten kun epäonnistumisia tulisi niin se olisi valtavan kova paikka jos lapsi on aiemmin luullut olevansa ” kaikkivoipa ja täydellinen” ja pelkäsivät myös että ns. liikaa kehumalla meistä olisi tullut ylimielisiä, sellaisia ihmisiä jotka eivät osaa ottaa toisia huomioon. Onneksi nämä asiat eivät kuitenkaan ole niin yksioikoisia. Kehua voi siloittamatta tietä silti liikaa.
Ja samanaikaisesti voi opettaa sekä epäonnistumista, toisten arvostamista kuin sitäkin että lapsi on upea, ihana, kykenevä, taitava ja täydellinen juuri omana itsenään 🙂
Allekirjoitan kyllä tämän tekstin ihan täysin!! Oot todellakin asian ytimessä 🙂
Vau! Seuraan pitkälti ”hiljaa” blogiasi, mutta välillä on pakko tulla kommentoimaan. Annatte niin hyvää esimerkkiä muille vanhemmille, kuinka kasvattaa parempaa maailmaa rakentavia pieniä ihmisiä. Lapset kun ovat meidän tulevaisuus. 🙂 Jos vain kaikki lapset saisivat yhtä kannustavan, suvaitsevan ja läsnäolevan kasvatuksen kuin teidän muksut, niin maailma olisi paljon parempi paikka. Voin kuvitella, että teidän lapset ovat tulevaisuudessakin tukemassa heikompia ja taistelemassa esimerkiksi koulukiusaamista vastaan. Mahtavaa! Teiltä olen saanut paljon eväitä reppuuni mahdollisia tulevia omia lapsia ja työtäni ajatellen (työskentelen lastensuojelussa, jossa näkee paljon pahoja asioita). Kiitos, että kirjoitat ja jaat kaiken tämän meidän kanssamme. <3
Ihana kirjoitus! Toivon että itse pystyn tähän samaan sitten kun on lapsia, että osaisi hyväksyä, tukea, kannustaa ja rakastaa! <3 Tsempiä vauva-arkeen! Ois kiva saada videokuulumisia taas joskus, ne on niin ihania aina 🙂
”He kannustavat toisia täydestä sydämestään, ja iloitsevat aidosti muiden menestyksestä aivan kuin omastaan. He eivät osaa omasta takaa ajatella niin kieroutuneesti, että jonkun toisen menestys olisi itseltä pois.”
Olen monesti miettinyt tätä, kolme ja kuusivuotiaani toimivat juuri näin, viisivuotias sitten on toista maata. Vähän väliä vertailemassa, ivailemassa, haluamassa juuri sen, mitä toinen on valinnut, usuttamassa muita pahantekoon, nauramassa toisen epäonnistumiselle ja valittamassa miksi muut saavat aina jotakin enemmän/parempaa. Hän näkee usein ensin vain ikävät asiat ja epäkohdat, yhdessä kovasti harjoitellaan sitä, miten kaikessa voi nähdä myös hyvää ja muistellaan yhdessä kivoja yhdessä puuhattuja asioita, onnistumisia ja lapsen vahvuuksia. Toisaalta hän sitten on lapsistamme myös se, joka näytttää myös ilon ja onnen tunteet vahvimmin, kun hän on onnellinen, se hymy valaisee koko maailman ja pyyhkii kaikki ne kurjat hetket, jolloin mietimme, mitä olemme tehneet väärin..
Niin ihania ajatuksia!
Ennen äityslomalle jäämistä tein töitä lasten ja nuorten kanssa, ja tosi usein tuli mieleen, että voikun jokaista lasta osattais kotona kannustaa ja vahvistaa heitä luottamaan itseensä. Osattais kehua päivittäin ja opetettais omalla esimerkillä löytämään kurjemmistakin jutuista ne positiiviset puolet. Niin mä yritän oman lapseni kanssa toimia. Blogista välittyy aivan ihanastu teidän perheen (mun mielestä) terveet ja tärkeät arvot.
”Totta kai jokainen haluaisi säästää lapsensa typeriltä kommenteilta ja ulkonäköpaineilta, mutta lapsen itsetunto rakentuu suurimmaksi osaksi siitä, miten rakkaimmat hänet näkevät. Miten me olemme ja toisiamme rakastamme, se on lapsen itsetunnon kannalta kaikkein tärkeintä.” Lastenspykiatri Janna Rantala
Tuo lause tuli mieleen kun luin kirjoitustasi, vaikka se liittyy enemmän ulkonäköasioihin, mutta me ei vanhempina kun vaan voida tehdä parhaamme ja toivoa tosiaan, että ne sadat ja tuhannet kannustukset menee niiden mahdollisten unelmien lynkkaajien sanomisten edelle.
Aurinkoista kesän odotusta
Hyvä kirjoitus! Olen kanssasi samaa mieltä, etenkin kun itse olen vähän sellainen oman tieni kulkija, mutta onneksi olen saanut ollakin ja mennä omia polkujani! Toivottavasti pystyn siirtämään näitä asioita myös omalle tyttärelleni! Postauksesi ainakin herätti paljon ajatuksia.
Kuvatkin taas ihan huippuja! Neiti on niin cool!
Lapsenne ovat onnellisia kun heillä on kaltaisenne vanhemmat! Olisipa itsellänikin ollut… omat vanhempani eivät ole juurikaan kannustaneet saavuttelemaan unelmia, enemmän on ollut lyttäystä tai unelma-ammatistani olivat ettei se kannata… noh, edelleen näin aikuisiällä vaikuttaa kaikki tuo, itsetuntoni on huono enkä kehtaa edes kaikkia haaveita tai suunnitelmia kertoa omalle aviomiehelleni koska pelkään että nauraisi.. vaikka tiedän ettei hän naura, hän kannustaa ja on ylpeä minusta, josta olen hyvin kiitollinen ♡ pikkuhiljaa olen kuitenkin osannut avautua mutta vanhemmilleni en juurikaan kyseisistä asioista kerro, eivät välitä tai vaan hymähtävät. Itselläni on kolme lasta, joille yritän opettaa että kaikkea saa haaveilla ja niitä kannattaa koittaa tavoitella, 6v tyttöni on haluavansa isona kilparatsastajaksi, talon rakenrajaksi, kitaristiksi yms, ja olen sanonut että ole vaikka kaikkia jos siltä tuntuu, työtä vaatii mutta mahdollista. Koitan kehua heitä parhaani mukaan, ja kertoa että saavat olla millaisia ovat, galuan heille paremman itsetunnon kuin mitä itselläni on. Ja muistan kertoa kuinka ylpeä olen heistä, itse kaipaisin että vanhempanikin sanoisivat saman minulle joskus…
olen tallainen hiljainen lukija minakin, mutta ajattelin nyt tulla sita positiivisuutta jakamaan vahan sullekin ja sanoa etta mita nyt blogia olen lukenut, niin oletpa mahtava tyyppi ja kylla tyttosi ovat onnekkaita kun ovat sinut aidikseen saaneet. muistat aina heille kertoa etta ovat tarkeita, mahtavia ja huipputyyppeja, ja saavat olla juuri sellaisia kuin haluavat. se on arvokasta se, ja toivottavasti oppi jota kantavat mukanaan loppuelamansa. tsemppia jatkoon, aion kylla pysya mukana lukijana vaikka saannolliseksi kommentoijaksi musta tuskin on.
Hei!
Aivan ihana teksti! Tämä kolahti jonnekin niin syvälle, etten edes osaa kuvailla sitä tunnemyrskyä, joka muhun iski. Itse en lapsena, tai myöhemminkään, juuri kannustusta omilta vanhemmiltani saanut. Nyt aikuisena raskauden myötä havahduin siihen, mitä kaikkea pahaa ”ei susta ole siihen/yhtään mihinkään”- tyyppiset kommentit ovat saaneet aikaiseksi. Oman pieneni kohdalla teen niin toisin!
Kannustetaan! Kannustetaan lapsiamme, puolisoamme, sisaruksiamme, ystäviämme, tuntemattomia! Sun tytöt saa ihan mielettömät eväät elämään, oot ihan mieletön äiti! Oot juuri sellainen ihminen, jollaisen ihan jokainen tarvitsisi elämäänsä 🙂
Olen lukenut sun blogiasi jo vuosikausia, ja nyt oman vauvan (vain kuukauden Novaa vanhemman, oli hauskaa olla samaan aikaan raskaana! :D) myötä on blogin lukeminen saanut ihan uusia ulottuvuuksia 🙂 Ennen kaikkea uskoa omaan äitiyteen, luottoa omaan hyvyyteen. On niin uskomatonta mitä pelkkä teksti saa aikaiseksi! Kiitos tästä ja monesta muustakin!
Loppupäivän taidankin itkeä uusista oivalluksista ja ihan vain liikutuksesta, voi imetyshormonit sentään! 😀