Ikä: 29 vuotta ja neljä kuukautta. Hyvä ikä, syksyllä täytän 30. 

Kuinka pitkä olet: 167cm. Moni luulee pidemmäksi kuvien perusteella ja hämmästyy kun tavataan livenä. Mulla on naurettavan pitkät jalat, jotka ehkä saavat mut näyttämään muutenkin pitkältä, vaikka en ole.

Silmien väri: Minulla on siniset tai siniharmaat silmät. Meillä on koko perheellä samanväriset, se on hassua. 

Koulupolku: Kävin peruskoulun jälkeen lukion, minkä jälkeen hain parturi-kampaajaksi ruotsinkieliseen ammattikouluun. Opiskelin siellä 9kk, mutta sitten opinnot jäivät kesken kun tulin raskaaksi.

Keskiarvo: En muista enää tarkkaan, mutta kaikissa aineissa se taisi olla yläkoulun päättötodistuksessa 9,3 ja lukuaineissa 9,6.

Viihdyitkö koulussa: Tykkäsin kyllä tosi paljon olla koulussa, varsinkin peruskoulussa. Lukiossa en oikein viihtynyt. 

Kotieläimiä: Minulla on ollut oma koira Mörkö, jonka sain lukion ekalla. Mörkö jäi kuitenkin mun äidin terapiakoiraksi silloin kun muutin yksin asumaan. Sen jälkeen mulla ei ole ollut lemmikkejä.

Lempiväri: Mun ehdoton lempiväri on vaaleanpunainen ja sitä löytyykin meiltä kotoa paljon. Tällä hetkellä viehättää kovasti myös beige, greige, laventeli ja vaaleankeltaisesta tykkään aina. 

Onko sinulla sisaruksia: Ei ole, paitsi koirapikkuveli Armas. 

Pidätkö sukulaisistasi: Pidän ja rakastan heitä. Mulla on monia sukulaisia, joiden kanssa olen superläheinen ja sitten on paljon myös sellaisia sukulaisia, joita nähdään ainakin kerran yleensä aina kun käydään Oulussa. Musta on ihanaa, että olen pitänyt esim. serkkuihin yhteyttä ja tiedän ainakin suunnilleen mitä heille kuuluu yms. Ja Oton puolen suku on myös mulle ihan yhtä tärkeä ja rakas ja heihin pidetään myös yhteyttä ja nähdään! 

Lempi vuodenaika: Kyllä se on kesä, koska joulu ei ole vuodenaika ja koko talvi ei ole mun lemppari, vaan ainoastaan se joulun aika. 

Paras lukemasi kirja: Tämä on kyllä paha, koska olen lukenut niin paljon hyviä kirjoja. Tosi vaikea valita vain yhtä. Muutama lemppari: Michelle Obama Minun tarinani, Anne Frankin päiväkirja, Maria Veitola: Veitola, Beth O’leary: Kimppakämppä.

Paras näkemäsi elokuva: Kyllä tähän on pakko sanoa Titanic. Ikuinen lemppari, maailman ihanin leffa.

Lempiyhtyeesi: Hitsi, tää on kyllä kans paha. Ei oikein tule mieleen yhtyeitä, vaan artisteja. Mutta ylivoimainen suosikkiartistini on Ed Sheeran. 

Mikä biisi soi nyt: Viimeksi taidettiin autossa kuunnella Oton kanssa Fall Out Boyta. No hitsi, siinä on ehkä yksi sellainen lempiyhtye! 

Mitä rakastat: No tietenkin mun perhettä! Mutta myös: kahvia kaurajuomalla, tuoreita kukkia, lämpimiä kesäiltoja, linnunlaulua omalla pihalla, meidän kotia, mun työtä. Ja niin montaa muuta asiaa, suurempaa ja pienempää. 

Mitä inhoat: Tahallista ilkeyttä. Sitä, että sanoo tai tekee jotain ainoana tarkoituksena satuttaa toisia.

Mitä odotat tällä hetkellä: Ensi viikon perjantaita, koska silloin lapsilla alkaa hiihtoloma. Mulla on usein ikävä lapsia, kun he ovat koulussa ja dagiksessa päivät. Illat on arkisin niin lyhyitä. Hiihtolomalla saadaan olla monta päivää yhdessä!

Harrastatko liikuntaa: Kyllä, lenkkeilyä säännöllisesti, venyttelyä, kehonpainotreeniä ja joogaa satunnaisesti. 

Soitatko mitään soitinta: En soita, enkä ole koskaan soittanutkaan.

Mitä harrastuksia sinulla on: Lenkkeily ja lukeminen, sekä maalaaminen. 

Mikä kamera sinulla on: Olympus O-MD E-M1 Mark III, ihan paras kamera. Olympuksen O-MD-sarjalla menty vuodesta 2014 ja pois en vaihtaisi.

Syötkö suklaata: Joskus, mutta en tykkää sellaisesta ”pelkästä” suklaasta, vaan pitää olla suklaata + jotain makua.

Suklaa vai salmiakki: Kyllä sanoisin, että salmiakki on mulle pahempi himo. Turkinpippuria tekee mieli nytkin! 

Lempijäätelö: Kyllä se on Daim-tuutti. Klassikko, joka oli lemppari jo lapsuudessa. 

Sauna: Rakastan saunoa ja meidän omassa kotisaunassa tulee kyllä parhaat löylyt. 

Paras paikka missä olet käynyt: New York, josta voisin jauhaa loputtomiin.

Maa, johon haluaisit matkustaa: Yhdysvallat, Japani ja Malediivit. Jenkeissä haluaisin New Yorkin lisäksi matkustaa länsirannikolla, missä mulla on myös kaukaisia sukulaisia. Japanissa haluaisin nähdä Tokion ja kaiken sen ympäriltä. Malediiveille haluaisin matkustaa kuukaudeksi rentoutumaan.

Meikkaatko kouluun: Vitsi miten ihana kysymys, klassista ystäväkirja-materiaalia! Aloin meikkaamaan kouluun joskus vitos-kutosella ja meikkasin kyllä ihan loppuun saakka joka päivä sitten, kun olin sen aloittanut. Nykyään kun teen ison osan töistä etänä, tulee oltua paljon ilman meikkiä. Kotona en jaksa meikkailla.

Kadutko jotain: En kadu, koska kaikki mitä olen tehnyt elämässä on johdattanut mua kohti tätä hetkeä. Ainakaan mitään suurta ja tärkeää en kadu. Ehkä kadun ihan vähän sitä, että myin joskus meidän Mini Rodinin Jaguar Pico-haalarin pois, kun se oli niin herkku ja kuopus olisi voinut käyttää sitä, jos en olisi myynyt vuotta ennen kuin hän syntyi. 

Haluaisitko muuttaa jotain itsessäsi: Jos voisin, niin poistaisin migreenin multa kokonaan. Elämä ilman sitä olisi niin paljon mukavampaa. 

Lempi juhlasi: Kyllä se on joulu, kaikki tietää, että olen maailman jouluihmisin jouluihminen. 

Välitätkö muiden mielipiteistä: Välitän mun perheen ja läheisten mielipiteistä. Pyrin olemaan välittämättä tuntemattomien ihmisten mielipiteistä, vaikka joskus se on vaikeaa.

Mistä ostat vaatteesi: Mulla ei ole mitään yksittäistä merkkiä tai liikettä, josta ostaisin. Kaapissa on sulassa sovussa niin kotimaista, pikamuotia, second handia kuin luksusbrändejäkin. Nykyisin pyrin ostamaan mahdollisuuksien mukaan mahdollisimman vähän yhtään mitään. 

Tuomitsetko ennen kuin tunnet: Pyrin aina olemaan muodostamatta mielipidettä kenestäkään ennen kuin olen oikeasti tutustunut, mutta toki se on ihan inhimillistä, että syntyy ennakkoon joitakin mielikuvia esim. somen tai muiden ihmisten puheiden perusteella. Mutta en koskaan ole antanut minkään etukäteismielikuvan estää tutustumasta johonkuhun. 

Mistä haaveilet: Pitkästä hyvästä elämästä mun perheen kanssa, johon kuuluisi sopivasti työtä merkityksellisten asioiden parissa, yhteistä aikaa ja seikkailuja. 

Mitä teet tänään: Teen töitä ja lisäksi aion käydä lasten vaatekaapit läpi pienten vaatteiden osalta. Olen laittamassa lasten vaatteita pian myyntiin ja pitää käydä kaapit läpi sitä varten, sinne on taas kertynyt kaikenlaista pieneksi jäänyttä.

Tämä oli kyllä niin hauska kysely, paljon sellaisia kysymyksiä, joihin en ole välttämättä koskaan ennen vastannut. Oli kiva miettiä näitä! Kysymykset bongasin ihanasta Iidan matkassa -blogista! Tästä on hyvä lähteä kohti ystävänpäivä-viikonloppua. Meillä ei ole mitään sen suurempia suunnitelmia, mutta ehkä voisi leipoa ystävänpäiväkakkua! Ihanaa viikonloppua ja tulevaa ystävänpäivää kaikille <3

Halusin listata mun haaveita, jotka ovat osa ihan realistisia ja osa ei-ollenkaan-realistisia. Usein tulee listattua tavoitteita ja samalla asetettua itselle myös painetta niiden saavuttamiseen. Mutta jos ihan vaan puhtaasta haaveilemisen ilosta listaa omia haaveita, niin ei ole myöskään mitään paineita, ei aikatauluja, ei mitään. Joskus on inspiroivampaa listata haaveita ilman, että alkaa heti miettiä miten niitä voisi saavuttaa, tai voiko edes. Silloin uskaltaa ehkä ajatella laajemmin ja avarammin kuin silloin, jos on koko ajan läsnä mielessä se, että ”no miten saavutan tämän tavoitteen?”.

 

Juuri nyt haaveilen:

– Paljusta meidän pihalle. Tämä on ollut haaveena jo pitkään, mutta ei olla sitä vielä ostettu. Ensin pitäisi suunnitella, että mitä me meidän pihalle oikein tehdään ja myös selvittää paljon muita asioita paljuun liittyen. Mutta joskus sen sinne haluaisin. Ollaan mietitty myös ulkoporeallasta, mutta palju vaikuttaa kustannustehokkaammalta ratkaisulta.

– Joulun odotuksesta New Yorkissa. Tämä on varmaan mun utopistisin haave, mutta hei, miksipä ei? Ollaan puhuttu tästä yhdessä lasten kanssa myös, että vielä joskus me matkustetaan New Yorkiin koko perhe juuri ennen joulua ja fiilistellään joulun aikaa siellä. Käydään katsomassa kaikki upeat joulukuuset ja jouluikkunat, tehdään jouluostoksia, koetaan se taianomainen New Yorkin joulunaika, joka aina välittyy kaikista leffoistakin. Ja tähän pakko lisätä, että oikeasti uskon, että se taika voi olla totta. Koska New York OLI juuri niinkuin leffoissa ja paljon enemmän. Kerrankin asia, jossa leffat eivät lupaile liikoja. Saa nähdä milloin maailma on taas avoin ja matkustaminen turvallista, mutta vielä joskus me toteutetaan tämä.

– Siitä, että vielä joku päivä tiedän 100% varmasti mitä haluan tehdä isona. Minulla on niin paljon erilaisia kiinnostuksen kohteita, haaveita ja ideoita uraan liittyen, että on vaikea tietää mikä se lopullinen haaveammatti edes on. Mutta joskus sen vielä selvitän. Olen onnekkaassa asemassa, kun jo nyt saan tehdä työkseni sellaista, mistä nautin.

– Kirjan kirjoittamisesta, edelleen. Kirjan, jonka aloitin viime kesänä ja jota olen kirjoittanut jo kymmeniä sivuja. Mutta joka on silti vielä aivan alkutekijöissään. Haaveilen siitä, että saan sen kirjoitettua loppuun ja haaveilen toisenkin kirjan kirjoittamisesta. Toiseenkin kirjaan mulla on selkeä idea ja uskon, että se olisi tätä ensimmäistä jopa paljon helpompi toteuttaa. Mutta silti tuntuisi tavallaan väärältä aloittaa se toinen, kun ensimmäinenkin on vielä kesken. Hassuja rajoitteita, joita itselleni asetan. Ei järjestyksellä pitäisi olla mitään väliä.

– Uudesta matosta olohuoneeseen. Haluaisin panostaa laadukkaaseen ja aikaa kestävään mattoon, jossa olisi myös mun lempivärejä ja iloa ja ilmettä meidän muuten niin vaaleaan olohuoneeseen. Tällä hetkellä kiinnostavat kuviot ja kauniit pastellivärit kuten laventeli ja vaaleanpunainen. Meidän keittiö ja ruokailutila on ihan valmiit, mutta olohuone sen sijaan aivan kesken ja olisi ihanaa saada se vastaamaan unelmia.

– Kesästä. Vuosikelloni on varmasti vähän sekaisin, mutta ottaisin juuri nyt niin hitsin mielelläni kesäiset lämpimät illat, valon, auringon, lintujen laulun, kaiken sen ihanan väriloiston ja rauhan, jonka kesä tuo mukanaan. Myöhäiset uintireissut, extempore-retket ja pihalla hengailun. Rakastan joulun aikaa ja nautin siitä, kun saatiin upea lumipeite Helsinkiin, mutta nyt alkaa jo riittää. Mutta vielä pitää jaksaa talvea pari kuukautta, ennen kuin ollaan edes keväässä. Onneksi kevättalvella ja keväälläkin tapahtuu paljon kaikkea ihanaa, kuten meidän hääpäivä, kuopuksen ja keskimmäisen synttärit, pääsiäinen, vappu ja muut kivat jutut.  Kyllä se kesä sieltä vielä tulee.

Sellaisia haaveita tähän hetkeen. Huomaan edelleen, että kun on kotona arjessa niin paljon, se vaikuttaa siihen, että tekee mieli jatkuvasti tehdä jotain pieniä muutoksia täällä. Käydä tavaraa läpi tai sisustaa tai remontoida. Tehdä DIY-projekteja tai maalata. Jotain edes! Mutta hiljaa hyvä tulee. En halua tehdä liian hätiköityjä muutoksia, pikkuhiljaa yksi pieni unelma kerrallaan tehdään tästä enemmän ja enemmän meidän koti. Olipa ihana uppoutua hetkeksi haaveiden maailmaan. Siitä tuli hyvä mieli. Sitten takaisin arkeen ja arjen puhteisiin, kohta tulee ensimmäinen lapsi koulusta ja vielä pitäisi tehdä pari kirjanpitohommaa ennen sitä! Ihanaa viikon jatkoa kaikille <3 

Listasin viime vuoden heinäkuussa kahdeksan asiaa, jotka haluan saavuttaa ennen kuin täytän 30 vuotta (syyskuussa 2021). Vielä on siis vajaat 1,5 vuotta aikaa saavuttaa tavoitteet. Nyt ajattelin tehdä pienen katsauksen siihen, että missä mennään juuri nyt. Alkuperäiset ajatukseni tavoitteiden takana löytyvät tuosta viime vuoden postauksesta, eli ne voi lukea sieltä. Tässä postauksessa teen katsauksen siihen, mitkä asiat ovat toteutuneet, mitkä muuttuneet ja mitkä tavoitteet on vielä saavutettavana. 

1. Aion omistaa oman asunnon Oton kanssa.

Check! Viime kesänä haave tuntui vielä tosi kaukaiselta, mutta nyt se on totta. Me tehtiin se. Ja voin kertoa, että tämän haaveen toteutuminen oli yksi isoimmista itsevarmuusbuusteista ikinä. Jos me meidän lähtökohdista ja meidän tarpeilla pystyttiin tähän, niin me pystytään kyllä paljon muuhunkin vielä. 

2. Aion omistaa sijoitusasunnon Oton kanssa.

Tämä ei ole vielä toteutunut ja tulevaisuus on koronan takia vielä auki. Miltä talous näyttää syksyllä? Entä ensi vuonna? Joudummeko turvautumaan säästöihin elämisessä jossain kohtaa, vai pystymmekö kerryttämään sijoitusasunnon käsirahaa? Nämä ovat vielä avoimia kysymyksiä, joihin ei ole vastausta. Sen näkee sitten, kun tietää mihin tämä tilanne tästä kehittyy. Jos kaikki menee hyvin, en näe mitään estettä miksi emme voisi ostaa sijoitusasuntoa esimerkiksi ensi vuonna. 

3. Aion sijoittaa suoriin osakkeisiin.

Check! Asunnon oston yhteydessä meillä tuli kuvioihin myös uusi pankki ja uudessa pankissa mun uudet sijoitukset ovat 80% osakepainotteisia. Niiden rinnalla mulla on edelleen paljon matalariskisempiä rahastoja, joita en tässä tilanteessa lähtenyt myymään.  Hyvä hajauttaminen niin ajallisesti kuin kohteiden osalta, sekä pitkä sijoitusaika, ovat mun strategia osakkeiden kanssa. 

4. Aion löytää liikuntamuodon, joka mua oikeasti kiinnostaa ja innostaa niin paljon, että saan siitä itselleni pysyvän osan elämää, josta en halua tai tarvitse taukoja, ainakaan pitkiä.

Check! Syyskuun puolivälistä tänne toukokuun alkuun olen lenkkeillyt. Räntäsateessa, pakkaslumessa, auringonpaisteessa ja vesisateessa. Pisin tauko on ollut muutama päivä talvella, kun mulla oli parin päivän flunssa. Tämä on pisin aika, minkä olen koskaan onnistunut pitämään kiinni mistään säännöllisestä liikunnasta aikuisiällä. Ja mun into vain yltyy. Lenkille on ihana mennä. En malta odottaa sitä, että on kesä ja lenkkeily on vieläkin helpompaa ja mukavampaa koko ajan. 

5. Aion kasvattaa mun yrityksen tulosta ainakin 50% siihen mennessä kuin olen 30.

Tähän kyllä nyt sama vastaus kuin sijoitusasuntoonkin. Eli vain aika näyttää mitä tapahtuu. Alkuvuosi on tähän asti mennyt todella hienosti, mutta vielä ei voi tietää mitä tapahtuu kesällä tai syksyllä. Voin vain toivoa parasta ja tarttua sopiviin työtilaisuuksiin, sekä pyrkiä luomaan niitä myös itse sopivissa kohdissa. Tässäkin tilanteessa pidän tärkeänä sitä, että säilytän mun oman äänen ja arvot. Korona ei mielestäni ole esimerkiksi syy tarttua sellaisiin työjuttuihin, joihin en normaalistikaan suostuisi (kuten mainostamaan esimerkiksi lihaa tai pikavippejä). Onneksi mulla on aikaa hyvin myös ensi vuonna ja näen tämän tilanteen myös mahdollisuutena kehittää uutta mielenkiintoista liiketoimintaa. 

6. Aion matkustaa toiselle mantereelle.

Check! Ja se oli yksi järisyttävimmistä kokemuksista ikinä, jos ei niitä ilmiselviä lasten syntymiä, naimisiinmenoja ja kodin ostoja lasketa. Olen niin valtavan kiitollinen meidän New Yorkin reissusta ja sen ajoituksesta, että sitä tulee mietittyä vieläkin lähes päivittäin. Se kaupunki teki muhun lähtemättömän vaikutuksen.

7. Aion ryhtyä kouluttamaan ja mentoroimaan enemmän somen ja vaikuttajamarkkinoinnin saralla.

Tämä on toteutuksessa, mutta tosi kesken! Olen edistynyt sen verran, että mulla oli tälle keväälle suunnitteilla livekoulutus, johon oli jo lähes kaikki paikat täynnä (vaikka en ollut mainostanut sitä missään). Se kuitenkin peruuntui koronan vuoksi. Sen jälkeen päätin, että teen verkkokurssin ja/tai etäkoulutuksen ja aloin valmistella niitä. Niihinkin oli mukavasti jo kiinnostusta. Sitten tuli meidän muutto ja etäkoulu ja kaikki muu ja olen antanut itselleni armoa. Mutta jos esimerkiksi nyt kesää kohti muuten työrintamalla on hiljaisempaa, jää enemmän aikaa ja aion saada sitten verkkokurssin valmiiksi. 

8. Aion omistaa ajokortin.

Kesken tämäkin, mutta tapahtuu toivottavasti lähitulevaisuudessa ja varmasti ennen kuin täytän 30. Sen verran ollaan edistytty jo nyt, että Otolla on jo ajo-opetuslupa takataskussa ja se on voimassa kaksi vuotta. Nyt kuitenkin ongelmana on ollut se, että koronan takia meillä ei ole ollut lapsenvahtia sen jälkeen, kun opetuslupa saapui vihdoin postissa. Niin rohkea en ole, että ajaisin ekat ajotunnit lapset kyydissä. Tämä tavoite siis odottaa sitä hetkeä, kun viranomaiset kertovat, että on ihan ok tavata sukulaisia ja viedä lapset sukulaisille hoitoon. 

Miten jatkossa?

Aikaa on 30-vuotissynttäreihin vielä yksi vuosi ja viisi kuukautta ja listan tavoitteista neljä kahdeksasta on täysin saavutettu. Loput ovat joko epävarmoja minusta riippumattoman tekijän vuoksi (korona) tai matkalla kohti toteutumista ja hyvin toteutettavissa ennen synttäreitä. Koen siis olevani aika hyvässä vaiheessa näiden tavoitteiden kanssa. Tulee hyvä mieli, kun saavuttaa omia unelmia ja tulee hyvä mieli, kun huomaa, että ne ovat oikeasti saavutettavissa.

En ole ottanut näistä mun tavoitteista stressiä (paitsi se asunnon etsintä turhautti, koska oltiin niin innoissamme muuttamassa). Kaikki on mennyt omalla painollaan, mutta koen, että näiden asioiden listaaminen on auttanut pitämään ne tavoitteet mielessä. Vaikka en ole orjallisesti tätä listaa tuijottanut, on todellakin tehnyt hyvää, että olen pohtinut perin pohjin mitä minä haluan. Ja kun ne asiat sanoo ääneen, niistä tulee konkreettisempia. 

On ihanaa, että mulla on edelleen tavoitteita joita kohti pyrkiä. Ei viisivuotissuunnitelmaa, sitä en varmasti tule ikinä tekemään, koska elämä muuttuu jo vuodessakin (tai viikossa, kuten tänä keväänä) niin paljon. Mutta tavoitteita, jotka saavat mut puskemaan eteenpäin ja haastamaan itseäni. Tavoitteet eivät tarkoita sitä, ettenkö olisi tyytyväinen ja osaisi nauttia hetkestä ja siitä mitä meillä on jo nyt. Tai sitä, että tekisin hampaat irvessä 24/7 töitä vain niiden eteen. Ei suinkaan. Mun onni rakentuu niistä perusasioista, joiden äärelle pysähdyn joka päivä. Mutta tavoitteet tarkoittavat, että mulla on päämääriä joita kohti pyrkiä, suuntaviivoja, joiden avulla arvioida omaa työtäni ja kehitystäni. Mä rakastan tavoitteita. 

Viimeksi kirjoittaessani näistä tavoitteista sain myös kritiikkiä siitä, että listalla oli niin monta (kolme) vaurastumiseen liittyvää tavoitetta. Samalla sain syyllistystä siitä, että (huom. tavoite-listalla – ei elämäni tärkeimmät asiat -listalla) ei ollut lapsia ja perhettä ja onnellisia läheisiä, joiden pitäisi olla tärkeimpiä. Mulla on jo kolme ihanaa ja upeaa lasta ja perhe ja hyvät ihmissuhteet, joita vaalin ja arvostan ja joista olen kiitollinen joka päivä. En koe niitä enää itselleni tavoitteina, mulla on jo ne, nyt niistä vain huolehditaan hyvin ja rakastetaan paljon. Silloin (ja varsinkin nyt uudelleen postausta ja kommentteja lukiessani) jäin vaan miettimään, että kuinka moni mies saisi saman tyyppisistä tavoitteista syyllistystä? En usko, että kukaan. Meitä naisia vaan yritetään ahtaa siihen muottiin EDELLEEN, jossa emme voisi olla uran ja talouden suhteen kunnianhimoisia yhtäaikaa kun pidämme perhettä tärkeänä.

Mun mielestä se on väärin. Kenenkään ei tarvitse valita uran ja perheen väliltä, ne voi molemmat saavuttaa. Voi olla aivan hiton kova bisnesnainen ja aivan super ihana äiti (enkä puhu nyt itsestäni vaan yleisesti). Tai ihan mitä vaan muuta. Ei ole yhtä oikeaa tapaa olla äiti tai tehdä uraa, tärkeintä on löytää oma tapa. 

Musta tuntuu, että aina välillä kadotan sen suunnan minne olen menossa ja mitä oikeasti haluan. Sitten taas löydän sen pariin. Joskus on ihan ok unohtaa kaikki tavoitteet ja elää sekunti kerrallaan eteenpäin, välillä pitkäksikin aikaa. Esimerkiksi vauvavuonna heittäydyin omasta halustani täysin siihen vuoteen, enkä miettinyt hetkeäkään eteenpäin. Mulla oli siinä hetkessä kaikki ja halusin vaan imeä itseeni sen kaiken ihanan mitä meillä oli yhdessä. Sain siitä aivan valtavasti voimaa ja teki hyvää höllätä ja keskittyä niin täysillä omaan vauvakuplaan.

Tunnen kuitenkin, että sen jälkeen mulla kesti tosi pitkään löytää uudelleen se mitä haluan ja tavoittelen. Olin pitkään aivan hukassa ja keskityin vain selviämään käsillä olevista tehtävistä, pystymättä miettimään asioita pidemmälle. Mulla oli töiden suhteen tosi hyvä tilanne, koska niitä riitti ja se riitti, että tein parhaani niiden asioiden suhteen mitä eteen tupsahti, tavoittelematta oma-aloitteisesti enempää.

Vauvavuoden jälkeen olin kuitenkin ihan huuli pyöreänä, että mitä haluan ja mihin voisin pyrkiä ja ennen kaikkea, mitä mun pitäisi tehdä, että etenen. Jähmetyin ihan paikoilleen, enkä tiennyt mistä aloittaa. Oma osansa oli varmasti myös niillä surullisilla asioilla, joita tapahtui vauvavuoden lopussa. Läheisten menettäminen lamaannutti ja pysäytti pitkäksi aikaa. Oli vaikea miettiä eteenpäin, kun suru ja ikävä valtasivat mielen.

Ympärillä ihmiset saavuttivat jatkuvasti hienoja asioita ja syyllistyin siihen perisyntiin eli vertasin itseäni muihin.

Käsi ylös, kuka joskus vertaa itseään toisiin, vaikka tietää ettei saisi vertailla? Mun käsi nousee ainakin heti. Mulle käy aina välillä niin, että vertailen itseäni, omia saavutuksiani ja tavoitteitani toisiin. Olenko riittävän hyvä, pystyisinkö minäkin tuohon, miksi minä en ole jo saavuttanut tuota asiaa? Miksi minä en saa tuota tehtyä omilla resursseillani, vaikka tuo saa tehtyä tuplasti enemmän pienemmillä resursseilla? Olenko huonompi? Jossain määrin vertailu on mulle ihan hyväkin asia välillä, sillä se voi herättää myös positiivisessa mielessä. Kunhan ei ahdistu siitä ajatuksesta, että joku toinen on pidemmällä, vaan ottaa sen inspiraationa.

Kun mä vertasin itseäni toisiin, aloin huomaamaan ne asiat, joita ihailin toisissa ja ne asiat, joita kohti itsekin halusin pyrkiä. Mä olin ennen listaihminen, mutta en ole enää. En tehnyt mitään konkreettista listaa, että tässä on nyt ne asiat mitä mäkin haluan. Mutta niitä asioita aina välillä putkahteli mun mieleen silloin, kun sain itseni kiinni vertailemasta. Aloin yksi asia kerrallaan miettimään, että okei, jos tämä on sellainen asia mitä mäkin haluan, mitä mä voisin tehdä saavuttaakseni sen? Mitä konkreettista voisin tehdä, mikä auttaisi mua lähemmäs mun tavoitetta? Kun mä aloin ihan oikeasti miettimään, mitä just mä itse voisin tehdä, keksinkin heti monia eri keinoja.

Siinä missä yhden vuoden elin vain sitä hetkeä, ja toisen vuoden olin hukassa ja selvitin kuka olin ja mitä halusin, tänä vuonna mä olen mennyt eteenpäin enemmän kuin niinä kahtena vuonna yhteensä. Tänä vuonna olen haastanut itseäni monessa asiassa yhtäaikaa ja olen kokenut tämän vuoden töiden suhteen antoisimmaksi pitkään aikaan. Palkitsevinta on ollut huomata se, että kun oikeasti tavoittelen niitä asioita mitä haluan, mä pääsen pikkuhiljaa koko ajan eteenpäin.

On ihan mieletön fiilis, kun pitkästä aikaa ne tavoitteet on kristallin kirkkaina mielessä. Olen ymmärtänyt sen, että mihinkään en pääse sormia napsauttamalla ja otan kaiken ilon irti pienistäkin edistymisistä. Samalla huomaan, että yhtäkkiä pienistä askelista onkin kasvanut suuri harppaus. Olen saavuttanut jo monta itselleni asettamaani tavoitetta jo pelkästään tänä keväänä ja kesänä, niin suurempaa kuin pienempääkin.

Siinä missä viime vuonna pienikin epäonnistuminen tuntui lamaannuttavalta, nyt mä pystyn jättämään sellaiset huomiotta ja keskittymään niihin asioihin, mitkä ovat menneet hienosti. Jos joku sanoo ei tai joku juttu ei toteudukaan, voin iloita kaikista niistä asioista, joihin on sanottu kyllä ja jotka ovatkin toteutuneet. Just nyt on niin siistejä projekteja käynnissä, että en olisi ikinä voinut kuvitellakaan vuosi sitten, kun mietin, että miksi en minä. Kaikkea en todellakaan voi saavuttaa heti, monet mun tavoitteista on pidempiaikaisia juttuja. Nyt osaan myös nähdä ne sellaisina, enkä ainoastaan saavuttamattomina.

Tärkeintä on uskaltaa avata suu silloin, kun tietää mitä haluaa ja kertoa ääneen niistä asioista, joista haaveilee. Yksin mäkään en olisi monia näistä asioista voinut saavuttaa. Olen lakannut pelkäämästä epäonnistumista ja alkanut miettimään vaan sitä, miten pääsen mun tavoitteisiin. Olen myös opetellut pyytämään sitä mitä haluan. Ja olen myös saanut. Kukaan muu ei tiputa mulle taivaalta parempia palkkioita tai mahdollisuuksia nousta esiin, vaan mun pitää olla itse rohkea. Lisäksi mun täytyy myös pitää huoli siitä, että teen aina parhaani.

Kadotan suunnan silloin, kun annan epäolennaisten asioiden vallata liian suuren tilan mun päästä ja unohdan keskittyä siihen, mikä oikeasti vie mua eteenpäin. Yritän pitää huolen siitä, että jatkossa niin ei kävisi mun huomaamatta. Jos itse valitsen pysähtyä ja ottaa aikalisän kaikesta, se on enemmän kuin ok. Mutta en halua enää huomaamattani kadottaa mun toiveita ja hukata suuntaa.

Onko teille käynyt niin, että olette kadottaneet sen oman tien? Vertailetteko te itseänne muihin, vaikka tiedätte, ettei saisi? 

Silloin kun mä olin nuorempi, monille oli tosi tärkeää muistuttaa, että kannattaa olla realisti, ei kannata haaveilla suurista, kannattaa hankkia itselleen järkevä ammatti, ei kannata seurata sydämensä ääntä. Suosittu heitto oli mahdollisimman sarkastinen ”usko unelmiis!” tai ”aina saa haaveilla”.

Mun unelmille on joskus naurettu päin naamaa ja monesti on kutsuttu taivaanrannan maalariksi. Niin varmasti monen muunkin ysärin lapsen, joka on uskaltanut haaveilla suurista. Mun äiti on kuitenkin aina kannustanut mua eteenpäin ja se on ollut mulle aivan älytön voimavara. Yksi vanhempi, joka 100% uskoo lapseensa ja puskee tätä kannustaen eteenpäin on paljon enemmän kuin mitä joillakin on edes tänä päivänä, vaikka aika on ihan toinen. Olen siitä äidilleni ikuisesti kiitollinen.

Hän on opettanut mulle, että omat unelmat ja tavoitteet on mahdollista saavuttaa siitä huolimatta, että hänen omat unelmansa ja toiveensa särkyivät vakavan sairauden myötä. Vaikka mun äiti on käynyt syvän kuilun pohjalla ja masennuksen vuoksi jäänytkin sinne pitkäksi aikaa, hän on uskaltanut haaveilla uusia haaveita vanhojen tilalle. Ja vaikka välillä on tuntunut ihan mahdottomalta päästä kohti niitä omia haaveita, se on onnistunut pikkuhiljaa. Nyt mun äiti on jo toteuttanutkin oman pitkäaikaisen haaveensa ja pian toteutuu toinenkin haave. Ja jos jollain on mielialaa kohentava ja parantava voima, niin haaveiden tavoittelemisella ja toteutumisella, olivat ne sitten pieniä tai suuria. On ollut ihan mieletöntä seurata, miten äiti on vaikeuksista ja takapakeista huolimatta, pieni askel kerrallaan mennyt eteenpäin ja päätynyt ottamaan lopulta ihan valtavan harppauksen. Mä olen ylpeä äidistä.

Mulla on ollut suuri ilo saada mun elämään paljon rohkeita ystäviä ja läheisiä, joilla on suuria unelmia ja valtava palo tehdä työtä niiden eteen. Se on tosi inspiroivaa ja sillä on ihan älytön merkitys myös omiin ajatuksiin ja omiin voimavaroihin. Kun ympärillä on paljon ihmisiä, jotka kannustavat ja inspiroivat omalla toiminnallaan, on helpompaa itsekin uskoa itseensä. Mun ja meidän ympärillä on joukko tyyppejä, jotka eivät koskaan sano sellaisia asioita kuin ”ei se kuitenkaan onnistu”, ”ootko nyt ihan varma tosta?”, ”kannattaako tuollaista nyt lähteä kokeilemaan mitä ei ennen ole tehty?”.

Sen sijaan kun puhun omista tavoitteistani tai haaveistani, saan kuulla ”Wau, ihan mahtavaa!”, ”tosta tulee niin hieno juttu!”, ”upeaa, että uskallat kokeilla jotain uutta!”.  Ja samoja sanoja pyrin myös sanomaan ystävilleni, kun he kertovat omistaan. Arvatenkin sellaista kuullessaan on paljon parempi ja rohkeampi fiilis niistä tavoitteista. Kukaan meistä ei ajattele, että unelmia saisi toteutettua helposti tai ilman kovaa työtä ja siksi niihin tavoitteisiin, omien ja muiden, on helppo uskoa. Sillä on ainakin mulle tosi suuri merkitys oman rohkeuden kannalta, että saan nähdä kuinka läheiset mun ympärillä onnistuvat ja saavuttavat hienoja asioita, eivätkä lannistu vaikka välillä tulisi hidasteita tai epäonnistumisia.

Mä olen aina yrittänyt kuitenkin kääntää myös ne epäilyt voimavaraksi. Mitä enemmän mun kykyjä tai tavoitteita on epäilty, sitä suurempi halu mulla on ollut todistaa ne epäilyt vääräksi ja onnistua. Epäonnistumisen pelolle ei saa antaa valtaa, koska silloin ne hienoimmat asiat jää saavuttamatta. Vaikka joskus joku asia epäonnistuisi, se on vain kokemus lisää ja mahdollisuus oppia jotain itsestään ja haaveestaan. Ja ehdottomasti suurempi onnistumisprosentti on silloin kun edes yrittää, kuin silloin kun jättää epäonnistumisen pelon vuoksi yrittämättä.

Moni miettii, että voiko omia haaveita enää tavoitella esimerkiksi vanhemmuuden myötä. VOI. Ja pitää. Vanhemmuus ei ole mikään syy unohtaa itseä ja omia tarpeita tai toiveita. Päinvastoin! Mä koen, että silloin kun perheeseen syntyy lapsi, unelmien määrä ei vähene vaan se kasvaa. Omien unelmien lisäksi saa vastuun ja mahtavan mahdollisuuden auttaa myös niitä omia lapsia toteuttamaan haaveitaan. On tärkeää, että vanhempana tukee ja kuuntelee lasta, mutta määrätietoisuutta ja positiivista asennetta voi opettaa helposti myös omalla esimerkillä. Näyttämällä, että meillä jokaisella on mahdollisuus toteuttaa omia haaveitamme, suuria ja pienempiä. Olen onnekas, kun Otto on aina ollut mun kanssa samoilla linjoilla tässä, ja ollaan voitu kannustaa toisiamme ja lapsia yhdessä.

Inspiroiduin kirjoittamaan tämän postauksen ystävien kanssa käydyn pitkän ja mahtavan keskustelun pohjalta. Sen pohjalta syntyi myös toinen teksti, jonka saatte lukea myöhemmin tällä viikolla. Mä olen aivan äärettömän kiitollinen kaikista meidän ihanista ystävistä ja läheisistä, jotka antaa ihan valtavasti voimaa, rakkautta, naurua ja tukea.