Kun hukkasin omat tavoitteeni

06.07.2019

Musta tuntuu, että aina välillä kadotan sen suunnan minne olen menossa ja mitä oikeasti haluan. Sitten taas löydän sen pariin. Joskus on ihan ok unohtaa kaikki tavoitteet ja elää sekunti kerrallaan eteenpäin, välillä pitkäksikin aikaa. Esimerkiksi vauvavuonna heittäydyin omasta halustani täysin siihen vuoteen, enkä miettinyt hetkeäkään eteenpäin. Mulla oli siinä hetkessä kaikki ja halusin vaan imeä itseeni sen kaiken ihanan mitä meillä oli yhdessä. Sain siitä aivan valtavasti voimaa ja teki hyvää höllätä ja keskittyä niin täysillä omaan vauvakuplaan.

Tunnen kuitenkin, että sen jälkeen mulla kesti tosi pitkään löytää uudelleen se mitä haluan ja tavoittelen. Olin pitkään aivan hukassa ja keskityin vain selviämään käsillä olevista tehtävistä, pystymättä miettimään asioita pidemmälle. Mulla oli töiden suhteen tosi hyvä tilanne, koska niitä riitti ja se riitti, että tein parhaani niiden asioiden suhteen mitä eteen tupsahti, tavoittelematta oma-aloitteisesti enempää.

Vauvavuoden jälkeen olin kuitenkin ihan huuli pyöreänä, että mitä haluan ja mihin voisin pyrkiä ja ennen kaikkea, mitä mun pitäisi tehdä, että etenen. Jähmetyin ihan paikoilleen, enkä tiennyt mistä aloittaa. Oma osansa oli varmasti myös niillä surullisilla asioilla, joita tapahtui vauvavuoden lopussa. Läheisten menettäminen lamaannutti ja pysäytti pitkäksi aikaa. Oli vaikea miettiä eteenpäin, kun suru ja ikävä valtasivat mielen.

Ympärillä ihmiset saavuttivat jatkuvasti hienoja asioita ja syyllistyin siihen perisyntiin eli vertasin itseäni muihin.

Käsi ylös, kuka joskus vertaa itseään toisiin, vaikka tietää ettei saisi vertailla? Mun käsi nousee ainakin heti. Mulle käy aina välillä niin, että vertailen itseäni, omia saavutuksiani ja tavoitteitani toisiin. Olenko riittävän hyvä, pystyisinkö minäkin tuohon, miksi minä en ole jo saavuttanut tuota asiaa? Miksi minä en saa tuota tehtyä omilla resursseillani, vaikka tuo saa tehtyä tuplasti enemmän pienemmillä resursseilla? Olenko huonompi? Jossain määrin vertailu on mulle ihan hyväkin asia välillä, sillä se voi herättää myös positiivisessa mielessä. Kunhan ei ahdistu siitä ajatuksesta, että joku toinen on pidemmällä, vaan ottaa sen inspiraationa.

Kun mä vertasin itseäni toisiin, aloin huomaamaan ne asiat, joita ihailin toisissa ja ne asiat, joita kohti itsekin halusin pyrkiä. Mä olin ennen listaihminen, mutta en ole enää. En tehnyt mitään konkreettista listaa, että tässä on nyt ne asiat mitä mäkin haluan. Mutta niitä asioita aina välillä putkahteli mun mieleen silloin, kun sain itseni kiinni vertailemasta. Aloin yksi asia kerrallaan miettimään, että okei, jos tämä on sellainen asia mitä mäkin haluan, mitä mä voisin tehdä saavuttaakseni sen? Mitä konkreettista voisin tehdä, mikä auttaisi mua lähemmäs mun tavoitetta? Kun mä aloin ihan oikeasti miettimään, mitä just mä itse voisin tehdä, keksinkin heti monia eri keinoja.

Siinä missä yhden vuoden elin vain sitä hetkeä, ja toisen vuoden olin hukassa ja selvitin kuka olin ja mitä halusin, tänä vuonna mä olen mennyt eteenpäin enemmän kuin niinä kahtena vuonna yhteensä. Tänä vuonna olen haastanut itseäni monessa asiassa yhtäaikaa ja olen kokenut tämän vuoden töiden suhteen antoisimmaksi pitkään aikaan. Palkitsevinta on ollut huomata se, että kun oikeasti tavoittelen niitä asioita mitä haluan, mä pääsen pikkuhiljaa koko ajan eteenpäin.

On ihan mieletön fiilis, kun pitkästä aikaa ne tavoitteet on kristallin kirkkaina mielessä. Olen ymmärtänyt sen, että mihinkään en pääse sormia napsauttamalla ja otan kaiken ilon irti pienistäkin edistymisistä. Samalla huomaan, että yhtäkkiä pienistä askelista onkin kasvanut suuri harppaus. Olen saavuttanut jo monta itselleni asettamaani tavoitetta jo pelkästään tänä keväänä ja kesänä, niin suurempaa kuin pienempääkin.

Siinä missä viime vuonna pienikin epäonnistuminen tuntui lamaannuttavalta, nyt mä pystyn jättämään sellaiset huomiotta ja keskittymään niihin asioihin, mitkä ovat menneet hienosti. Jos joku sanoo ei tai joku juttu ei toteudukaan, voin iloita kaikista niistä asioista, joihin on sanottu kyllä ja jotka ovatkin toteutuneet. Just nyt on niin siistejä projekteja käynnissä, että en olisi ikinä voinut kuvitellakaan vuosi sitten, kun mietin, että miksi en minä. Kaikkea en todellakaan voi saavuttaa heti, monet mun tavoitteista on pidempiaikaisia juttuja. Nyt osaan myös nähdä ne sellaisina, enkä ainoastaan saavuttamattomina.

Tärkeintä on uskaltaa avata suu silloin, kun tietää mitä haluaa ja kertoa ääneen niistä asioista, joista haaveilee. Yksin mäkään en olisi monia näistä asioista voinut saavuttaa. Olen lakannut pelkäämästä epäonnistumista ja alkanut miettimään vaan sitä, miten pääsen mun tavoitteisiin. Olen myös opetellut pyytämään sitä mitä haluan. Ja olen myös saanut. Kukaan muu ei tiputa mulle taivaalta parempia palkkioita tai mahdollisuuksia nousta esiin, vaan mun pitää olla itse rohkea. Lisäksi mun täytyy myös pitää huoli siitä, että teen aina parhaani.

Kadotan suunnan silloin, kun annan epäolennaisten asioiden vallata liian suuren tilan mun päästä ja unohdan keskittyä siihen, mikä oikeasti vie mua eteenpäin. Yritän pitää huolen siitä, että jatkossa niin ei kävisi mun huomaamatta. Jos itse valitsen pysähtyä ja ottaa aikalisän kaikesta, se on enemmän kuin ok. Mutta en halua enää huomaamattani kadottaa mun toiveita ja hukata suuntaa.

Onko teille käynyt niin, että olette kadottaneet sen oman tien? Vertailetteko te itseänne muihin, vaikka tiedätte, ettei saisi? 


Mä uskon sun unelmiin

21.05.2019

Silloin kun mä olin nuorempi, monille oli tosi tärkeää muistuttaa, että kannattaa olla realisti, ei kannata haaveilla suurista, kannattaa hankkia itselleen järkevä ammatti, ei kannata seurata sydämensä ääntä. Suosittu heitto oli mahdollisimman sarkastinen ”usko unelmiis!” tai ”aina saa haaveilla”.

Mun unelmille on joskus naurettu päin naamaa ja monesti on kutsuttu taivaanrannan maalariksi. Niin varmasti monen muunkin ysärin lapsen, joka on uskaltanut haaveilla suurista. Mun äiti on kuitenkin aina kannustanut mua eteenpäin ja se on ollut mulle aivan älytön voimavara. Yksi vanhempi, joka 100% uskoo lapseensa ja puskee tätä kannustaen eteenpäin on paljon enemmän kuin mitä joillakin on edes tänä päivänä, vaikka aika on ihan toinen. Olen siitä äidilleni ikuisesti kiitollinen.

Hän on opettanut mulle, että omat unelmat ja tavoitteet on mahdollista saavuttaa siitä huolimatta, että hänen omat unelmansa ja toiveensa särkyivät vakavan sairauden myötä. Vaikka mun äiti on käynyt syvän kuilun pohjalla ja masennuksen vuoksi jäänytkin sinne pitkäksi aikaa, hän on uskaltanut haaveilla uusia haaveita vanhojen tilalle. Ja vaikka välillä on tuntunut ihan mahdottomalta päästä kohti niitä omia haaveita, se on onnistunut pikkuhiljaa. Nyt mun äiti on jo toteuttanutkin oman pitkäaikaisen haaveensa ja pian toteutuu toinenkin haave. Ja jos jollain on mielialaa kohentava ja parantava voima, niin haaveiden tavoittelemisella ja toteutumisella, olivat ne sitten pieniä tai suuria. On ollut ihan mieletöntä seurata, miten äiti on vaikeuksista ja takapakeista huolimatta, pieni askel kerrallaan mennyt eteenpäin ja päätynyt ottamaan lopulta ihan valtavan harppauksen. Mä olen ylpeä äidistä.

Mulla on ollut suuri ilo saada mun elämään paljon rohkeita ystäviä ja läheisiä, joilla on suuria unelmia ja valtava palo tehdä työtä niiden eteen. Se on tosi inspiroivaa ja sillä on ihan älytön merkitys myös omiin ajatuksiin ja omiin voimavaroihin. Kun ympärillä on paljon ihmisiä, jotka kannustavat ja inspiroivat omalla toiminnallaan, on helpompaa itsekin uskoa itseensä. Mun ja meidän ympärillä on joukko tyyppejä, jotka eivät koskaan sano sellaisia asioita kuin ”ei se kuitenkaan onnistu”, ”ootko nyt ihan varma tosta?”, ”kannattaako tuollaista nyt lähteä kokeilemaan mitä ei ennen ole tehty?”.

Sen sijaan kun puhun omista tavoitteistani tai haaveistani, saan kuulla ”Wau, ihan mahtavaa!”, ”tosta tulee niin hieno juttu!”, ”upeaa, että uskallat kokeilla jotain uutta!”.  Ja samoja sanoja pyrin myös sanomaan ystävilleni, kun he kertovat omistaan. Arvatenkin sellaista kuullessaan on paljon parempi ja rohkeampi fiilis niistä tavoitteista. Kukaan meistä ei ajattele, että unelmia saisi toteutettua helposti tai ilman kovaa työtä ja siksi niihin tavoitteisiin, omien ja muiden, on helppo uskoa. Sillä on ainakin mulle tosi suuri merkitys oman rohkeuden kannalta, että saan nähdä kuinka läheiset mun ympärillä onnistuvat ja saavuttavat hienoja asioita, eivätkä lannistu vaikka välillä tulisi hidasteita tai epäonnistumisia.

Mä olen aina yrittänyt kuitenkin kääntää myös ne epäilyt voimavaraksi. Mitä enemmän mun kykyjä tai tavoitteita on epäilty, sitä suurempi halu mulla on ollut todistaa ne epäilyt vääräksi ja onnistua. Epäonnistumisen pelolle ei saa antaa valtaa, koska silloin ne hienoimmat asiat jää saavuttamatta. Vaikka joskus joku asia epäonnistuisi, se on vain kokemus lisää ja mahdollisuus oppia jotain itsestään ja haaveestaan. Ja ehdottomasti suurempi onnistumisprosentti on silloin kun edes yrittää, kuin silloin kun jättää epäonnistumisen pelon vuoksi yrittämättä.

Moni miettii, että voiko omia haaveita enää tavoitella esimerkiksi vanhemmuuden myötä. VOI. Ja pitää. Vanhemmuus ei ole mikään syy unohtaa itseä ja omia tarpeita tai toiveita. Päinvastoin! Mä koen, että silloin kun perheeseen syntyy lapsi, unelmien määrä ei vähene vaan se kasvaa. Omien unelmien lisäksi saa vastuun ja mahtavan mahdollisuuden auttaa myös niitä omia lapsia toteuttamaan haaveitaan. On tärkeää, että vanhempana tukee ja kuuntelee lasta, mutta määrätietoisuutta ja positiivista asennetta voi opettaa helposti myös omalla esimerkillä. Näyttämällä, että meillä jokaisella on mahdollisuus toteuttaa omia haaveitamme, suuria ja pienempiä. Olen onnekas, kun Otto on aina ollut mun kanssa samoilla linjoilla tässä, ja ollaan voitu kannustaa toisiamme ja lapsia yhdessä.

Inspiroiduin kirjoittamaan tämän postauksen ystävien kanssa käydyn pitkän ja mahtavan keskustelun pohjalta. Sen pohjalta syntyi myös toinen teksti, jonka saatte lukea myöhemmin tällä viikolla. Mä olen aivan äärettömän kiitollinen kaikista meidän ihanista ystävistä ja läheisistä, jotka antaa ihan valtavasti voimaa, rakkautta, naurua ja tukea.