Lapsen tunteiden sanoittamisen tärkeys

21.05.2018

Meidän taapero on nyt siinä iässä, että hän tuntee hyvin vahvasti, ja myös reagoi voimakkaasti koko kehollaan silloin kun jotain tapahtuu. Hän on ihan täysillä iloinen ja hymyilee niin aurinkoista hymyä, että valaisisi vaikka koko maapallon kerralla, puhumattakaan onnen kiljahduksista ja räkätyksestä. Suuttuessaan hän osoittaa todella voimakkaasti jokaisella solullaan, että nyt ei muuten ole yhtään kivaa. Ja se on ihan mahtavaa, lapsen primitiiviset tunteet ovat voimakkuudessaan hienoja, ja niin aitoja. Jotta kuitenkin jossain vaiheessa lapsuutta päästään siihen, että lapsi ei enää heittäydy spagetiksi ja karju kurkku suorana esimerkiksi joutuessaan tulemaan ulkoa sisälle (vaan ymmärtää, että vaikka nyt harmittaa niin sisälle on mentävä, mutta ulos voi tulla toisena päivänä uudelleen), on tärkeää alkaa sanoittaa lapsen tunteita aina, kun niitä tulee, ihan jo alusta asti.

Milloin lapsen tunteita voi alkaa sanoittamaan?

Vastaus: Heti! Tunteiden sanoittaminen kannattaa jo ihan pienen vauvan kanssa, koska mitä aiemmin sen ottaa osaksi elämää, sitä helpompaa siitä tulee. Vaikka monesta tuntuu hölmöltä vaikkapa sanoa vauvalle tai taaperolle joka ei vielä puhu, että ”Äiti ymmärtää, että sinua nyt harmittaa että joudut tulemaan sisälle kesken kivan leikin”, se ei ole ollenkaan hölmöä. Lapsi ei ehkä tajua sitä ekalla kerralla kun sen sanoo, eikä välttämättä kolmannella tai kolmannellakymmenennelläkään kerralla, mutta kun toistuvasti sanoittaa lapsen tunteen ja osoittaa ymmärrystä, jossain vaiheessa lapsi osaa itsekin tunnistaa tämän tunteen. Silloin hän tietää, että nyt juuri harmittaa, mutta luultavasti myös kokemuksesta tietää, että se tunne menee jossain vaiheessa ohi.

Vaikka se meille aikuisille tuntuu itsestään selvältä, että lasta nyt suututtaa, kun hän huutaa kurkku suorana, se ei ole sitä lapselle. Lapsi ei tiedä mikä on tämä hirveä tunne joka tuntuu niin musertavalta, ja se voi olla hänelle pelottavaa. Kun hän ei tiedä mistä se on kyse, hän ei osaa hallita tunnetta.

Miten lapsen tunteiden sanoittaminen auttaa lasta ja vanhempaa?

Lapsen tunnetaitojen kehittyminen alkaa siitä, että hän tunnistaa omat tunteensa. Se on ensimmäinen askel kohti tunteiden säätelyä, kannattelua ja hallintaa. Lapsi oppii tunnistamaan tunteitaan, kun vanhempi tai muu tärkeä aikuinen sanoittaa niitä aina kun mahdollista, ei vain esimerkiksi kriisitilanteissa, vaan myös ilon hetkellä. Kun aikuinen sanoittaa, lapsi voi opetella ymmärtämään ja nimeämään omia tunteitaan. Harmituksen, ilon, innostuksen ja pelon, sekä miljoonat muut tunteet, joita pienen ihmisen vuoristoradassa on joka päivä. Kun lapsi osaa nimetä tunteensa, hän oppii myös säätelemään omaa käyttäytymistään, eli sitä, miten hän tuo erilaisia tunteita esiin. Lisäksi hän oppii kertomaan niistä, ja näin ollen aikuisen on helpompaa auttaa lasta käsittelemään omia tunteitaan. 

Meille kaikille on tärkeää omien tunteiden lisäksi tunnistaa ja ymmärtää myös muiden ihmisten tunteita. Silloin osaamme paremmin toimia erilaisissa tilanteissa, ja ottaa muut ihmiset huomioon. Vaikka lapsen empatiakyvyn sanotaan kehittyvän vasta 4-6-vuotiaana, se ei tarkoita etteikö lapsi voisi aiemminkin oppia ottamaan muiden tunteita jossain määrin huomioon. Kun lapsi esimerkiksi oppii niinkin yksinkertaisen asian, kuin ”Siskoa sattuu jos lyöt häntä”, hän saattaa lakata lyömästä, koska ei halua satuttaa siskoaan. Pohja empatiakyvylle luodaan jo vauvaiässä.

Miten tunteiden sanoittamisen voi ottaa osaksi arkea?

Jos tuntuu vaikealta puhua tunteista, eikä se ole itselle luontainen juttu, ei hätää. Sitä voi hyvin opetella itsekin. Samalla kun opettelee sanoittamaan lapsen tunteita, voi paremmin oppia tunnistamaan ja hallitsemaan myös omia tunteita, ja niiden syitä. Jos on vaikeaa sanoa tunteita ääneen lapselle, voi harjoittelun aloittaa vaikka siitä, että silloin kun itseä vaikkapa suututtaa, voi omassa päässä miettiä, että ”Miksi mua ärsyttää juuri nyt?”. Ihan pienten kanssa tunteet kannattaa sanoittaa mahdollisimman yksinkertaisesti: ”Oletpa sinä iloinen!”, ”Ihanaa kun olet noin innoissasi!”,”Nyt sinua taisi sattua kun kaaduit”, ”Sinua itkettää kun isi lähti töihin”, ”Sinua taitaa vähän jännittää kun täällä on paljon uusia kavereita”. Vähän isompien kanssa voi enemmän puhua tunteiden lisäksi niiden syistä, ja siitä miten voisi käsitellä vallitsevaa tunnetta.

Hyvä keino tutustua tunteisiin lapsen kanssa on myös lukea kirjoja, joissa erilaisia tunteita nimetään. Monesti mä itse eläydyn lukiessani tunteeseen josta luen. Esimerkiksi lukiessani sanan ”vihainen” yritän kuulostaa ja näyttää vihaiselta sanan ajan, ja lukiessani sanan ”innostunut” yritän kuulostaa innostuneelta. Lapsista äänen muuttaminen on hurjan hauskaa, ja onhan se myös havainnollistavaa. Varhaiskasvatuksessa tunnetaitoja opetellaan mm. erilaisten ilmeiden kautta, ja ainakin meidän lapsille on annettu päiväkodissa tunnekasvatustunneilla peilit käteen, ja he ovat saaneet tarkkailla omia ilmeitään ja reaktioitaan, ja harjoitella miltä näyttää esimerkiksi kun on ”vihainen”.

Entä jos ei tiedä mistä paha mieli johtuu?

Joskus on tilanteita, että vanhempi tai lapsi itse ei tiedä miksi suututtaa tai itkettää. Ainakin mulla itselläni näitä tilanteita oli monesti raskausaikana, tuli vaan niin surullinen mieli vaikka kesken kauppareissun, että alkoi itkettää. Eikä tiennyt ollenkaan, miksi. Ehkä juuri näissä tilanteissa ymmärtää parhaiten, miten rankkaa se on pienelle lapselle kun hän ei tiedä mitä ne omat tunteet ovat ja mistä tulevat. Meille kaikille tulee joskus tilanteita, että ei vaan tiedä miksi tuntuu joltain, ja lapsellekin voi opettaa, että tunteita tulee ja menee, ja että aina niille ei tiedäkään syytä, ja sekin on ihan fine. Onneksi pikkulasten tunteet ovat yleensä melko helposti tunnistettavissa ja sanoitettavissa.

Mitä tapahtuu, jos lapsi ei opi tunnistamaan ja hallitsemaan tunteitaan?

Silloin lapsi saattaa jatkaa voimakkaasti reagoimista, ja tutuilla tavoilla itsensä ilmaisemista. Hän voi olla hämmentynyt, ja osoittaa tunteitaan esimerkiksi heittäytymällä maahan makaamaan ja huutamaan, lyömällä, puremalla, heittelemällä tavaroita. Pahinta mitä voi sanoittamatta jättämisen lisäksi tehdä, on kieltää tuntemasta. Jos lasta itkettää, ei koskaan saisi sanoa että ”älä itke” tai ”Lopeta”. Silloin lapsi jossain vaiheessa oppii vaan piilottamaan tunteensa, ja ymmärtämään että aikuinen ei kestä hänen tunteitaan, vaikka juuri se lapsen tunteiden peilaaminen on vanhemman tärkeimpiä tehtäviä. Lapsen tunteille ei kannata myöskään nauraa, eikä lasta saa koskaan nolata tunteidensa vuoksi.

Entä jos aikuinen tekee väärin ja aiheuttaa lapselle pahan mielen?

Silloin on tärkeää pyytää anteeksi. Varmasti jokainen vanhempi joskus tekee virheen, ja aiheuttaa lapselle pahan mielen. Esimerkiksi sisarusten riitoja ratkoessa joskus helposti uskoo sitä, joka yleensä on se jolle vääryyttä on tapahtunut, vaikka joskus olisikin paikallaan uskoa sitä toista. Niissä tilanteissa on tärkeää sanoa olevansa pahoillaan ja todeta, että aina me aikuisetkaan ei osata toimia ihan oikein vaikka yritetään parhaamme.

Meidän perheessä kenellekään ei huudeta, eikä mulle tule mieleen yhtäkään tilannetta tästä vuosien varrella, että olisin huutanut lapsille tai Otolle, tai Otto meille. Kyse ei ole siitä, että meillä olisi jotenkin lehmän hermot, ei todellakaan ole. Joskus joku tilanne ärsyttää niin paljon että tekisi vaan mieli karjua ihan täysillä. Mutta tiedän että se ei auta mitään, eikä siitä tulisi mitään muuta kuin paha mieli kaikille. Tilanteet on helpompaa ratkoa, kun hengittää syvään, ja alkaa purkamaan tilannetta keskustelemalla. Sanon kyllä ihan suoraan ääneen omat tunteeni myös, mutta mun ei tarvitse huutaa niitä, vaan voin kertoa ne rauhallisesti. Tunteita sanoittavat meillä molemmat aikuiset, sekä lapset. Taaperokin osaa sanoa jo ”hammi”.

90-luvulla musta tuntui että ihan kaikkien vanhemmat yrittivät ratkoa tilanteita huutamalla tai kiristyksen, uhkailun ja lahjonnan pyhällä kolminaisuudella, enkä muista että siitä olisi koskaan ollut mitään hyötyä. Korkeintaan se aiheutti pelkoa, mutta ei vaikuttanut huutamiseen johtaneen tilanteen syihin. Meillä mikään näistä keinoista ei ole käytössä, enkä usko että tulee koskaan olemaankaan.

Meillä tämä meidän tapa toimii tosi hyvin, ja olen huomannut että myös meidän lähipiirissä tunteita sanoitetaan paljon lapsille, ja se tuntuu toimivan. Kaikilla on mukavaa, ja lapset ymmärtävät toisiaan ja kohtelevat toisiaan kivasti. Päiväkodista ja eskarista ollaan aina saatu positiivista palautetta siitä, miten meidän lapset osaavat kertoa tunteistaan niin monipuolisesti, ja ottavat toisetkin huomioon. Jokainen perhe toimii omalla tavallaan, mutta haluan ehdottomasti kannustaa kaikkia perheitä ottamaan tunteiden sanoittamisen osaksi omaa arkea. Haittaa siitä ei ainakaan voi olla, että vanhemmat ja lapset ymmärtävät paremmin itseään ja toisiaan.


28 Responses to “Lapsen tunteiden sanoittamisen tärkeys”

  1. Nimetön sanoo:

    HienoaJuuri noin❤️

  2. E sanoo:

    Todella tärkeä ja hyvin kirjoitettu postaus! Mulla ei ole lapsia mutta arvostan silti ihan älyttömästi sitä, että jaat ajatuksiasi niin monipuolisista asioista ja olet avoin uusille ideoille :) Kiitos hyvästä blogista!

    • Iina Hyttinen Iina Hyttinen sanoo:

      Kiitos ihan hurjasti, aivan ihanasti sanottu <3 Mahtavaa ja aurinkoista kesää sinne!

  3. Riikka sanoo:

    Tosi mielenkiintoinen postaus! Meillä ei ole lapsia, niin en ole tullut edes ajatelleeksi asiaa, mutta pidän nämä vinkit ehdottomasti mielessä jos lapsia joskus tulee.

    • Iina Hyttinen Iina Hyttinen sanoo:

      Kiitos paljon, ihanaa että sinua kiinnosti tämä vaikka lasten kasvatus ei vielä olekaan ajankohtaista <3 Ihanaa kesää sinne!

  4. Nimetön sanoo:

    Hienoja ajatuksia!
    Voi, kun tämä olisikin näin helppoa. Meillä vahvatahtoiset (poika)lapset saavat vanhemmat välillä kertomaan asiat erittäin kovaäänisestikin. Erityisesti silloin, kun kyse on turvallisuuteen liittyvistä asioista esim. liikenteessä. Tärkeintä lienee, että jälkeen päin selitetään, miksi huudettiin ja sanottiin vihaisesti.

  5. Ee sanoo:

    Tää on tärkeä! Ja ihan kuim olisit joku kasvatustieteenmaisteri kun osaat kirjottaa näin tälläisestä aiheesta, vau! Meillä sanoitetaan oman parhaan mukaan ja välillä menee tilanne yli hilseen mutta kyllä tämä yleensä tilanne vain rauhoittuu kun sanoittaa lapselle! Ja valitettavasti itse välillä huudan, yritän kitkeä pois ja tiedän, että se äidin tapa tarttuu, mutta kovasti opettelen pois tavasta. Huutamisreaktio tulee myös esim jos isoveli menee pikkusiskon päälle tai nostaa häntä tai jotain mikä satuttaa, se on vaan reaktio että nyt heti seis! Sekin pitäisi muistaa sanoittaa..

  6. Hannana sanoo:

    Hei!
    Todella fiksuja ajatuksia, joita näin varhaiskasvatuksen ammattilaisenakin voi vain ihailla :) Itsellä arjessa tulee vastaan usein tilanteita, joissa sanoittaminen ei aina juuri sillä hetkellä onnistu kovinkaan hyvin: esim. lapsi ottaa lelun toisen kädestä, itse ehdit juuri selvittää tilanteen sanomalla vain ”ei saa ottaa toisen kädestä, anna se takaisin”, kun jo vieressä kolmas lapsi pyytää avuksi vessaan tai on satuttanut itsensä ja kaipaa lohtua. Näihin tilanteisiin pyrin kyllä palaamaan aina tilaisuuden tullen, mutta mitä pienempi lapsi sen paremmin tilanne on jo unohtunut.
    Onneksi lasten kanssa tilaisuuksia kuitenkin tulee kymmeniä päivässä, joten yritän tarttua aina seuraavaan tilanteeseen ja saada tunnekasvatusta ja tunteiden hallintaa aina hieman paremmin avattua näille pienille ihmisille :)
    Kiitos kivasta blogista!

  7. Hienoja ajatuksia ja hienosti kirjoitat tärkeästä aiheesta :)

    Mä olen alusta saakka tehnyt tietoista työtä nyt 1v8kk taaperon tunteiden sanoittamisessa. Hölmöltähän se joskus vauva-aikana välillä tuntui, mutta ei siitä ainakaan mitään haittaa ole. Mun ymmärtääkseni etenkin vauvan tunteiden sanoittamisessa on se etu myös, että voimakkaan tunnereaktion aikana vanhemman rauhallinen puhe rauhoittaa vauvaa. Ei siis tosiaan välttämättä väliä sillä, mitä juttelee, kunhan juttelee. Hyvää harjoitusta se on toki vanhemmalle sanoittaa tunteita jo alusta saakka.

    Ihania aurinkoisia päiviä teidän perheelle!

  8. Nimetön sanoo:

    Työskentelen neuvolapsykologina, niin tätä oli siltäkin kannalta jotenkin hauska lukea! Tärkeä aihe ilman muuta. Mietin, että tunteiden sanoittamisessa ollaan jo aika pitkälläkin; kaiken lapsen ja näin ollen siis jokaisen ihmisen tunnesäätelyn perustana on hoivaavan ihmisen kyky pitää hänen mieltään mielessä. Tätähän sanoittamisen taustalla on kuvaamasikin perusteella, että vanhempi pohtii, miksi lapsella vaikkapa tuli itku tai kiukku. Ennen kuin siis tarvitsee edes sanoa mitään, kannustetaankin jo odottavia vanhempia ajattelemaan tulevaa vauvaa, millainen hän mahtaa olla luonteeltaan,mikä on masuvauvan vuorokausirytmi jne. (: Oleellista on uskaltaa rauhoittua vauvan äärelle, tarkkailla ja kasvaa yhdessä.

  9. Tuleva ope sanoo:

    Todella hyvä kirjoitus! Näin tulevana opettajana toivoo, että kotona ja päiväkodissa aloitettaisiinkin jo tunnetaitojen harjoittelu niin kuin sanoit. Taitoja voi harjoitella vauvasta vaariin ja ne ovatkin todella tärkeitä taitoja. Toivottavasti monet vanhemmat ymmärtäisivät tämän, jotta koulussa ja ylipäätään elämässä olisi helpompi tunnistaa, sanoittaa ja hallita tunteitaan:)

  10. Katya sanoo:

    Heippa,hyviä ajatuksia,mutta jäin miettimään että olivatko sun omia ajatuksia vai lainattu kasvatusalan ammattilaisilta(jolloin joku lähdeviittaus voisi olla paikallaan)?

    • Iina Hyttinen Iina Hyttinen sanoo:

      Sanotaan vaikka niin, että jostain nämä ajatukset ja opit on toki omaan päähänkin tulleet, mutta niin kauan aikaa sitten että lähdeviitteiden laittaminen olisi hieman hankalaa. Omia tämän hetken ajatuksia tähän ylös kirjoitin, mutta toki olen elämässäni joitakin kasvatusoppaita lukenut (en kylläkään moneen vuoteen). :)

  11. Maissi sanoo:

    Hyviä ajatuksia! Jäin vähän kaipaamaan lähdettä vai oliko nämä kaikki sinun omia ajatuksiasi ja päätelmiä miten käy esim. jos ei sanoita tunteita tai kielletään tunteita? Tämä kirjoitus saisi hieman enemmän painoarvoa, jos siinä mainittaisiin, mistä nämä ajatukset ovat peräisin. Vaikka fiksu nuori nainen oletkin, et ole tietääkseni kasvatusalalla ammattilainen.
    Kuuden lapsen äitinä en voi kehuskella sillä, että meillä ei koskaan olisi huudettu. Kyllä on. Varmaan joka päivä. Mutta on pyydetty anteeksikin. Asiantuntijoiden puheista olen ymmärtänyt, että lasten on hyödyllistä nähdä monenlaisia tunteita myös vanhempiensa taholta. Asioiden selvittäminen ja ristiriitojen ratkominen on tietysti tärkeää. Tunteiden sanoitusta se on sekin, että jälkikäteen kertoo, että ”äiti hermostui ja huusi, kun olin monta kertaa kieltänyt tekemästä tuota ja silti teitte ja nyt Maija tipahti” tms.
    Ehkä luonnekysymyskin, mutta jotenkin kuulostaa melkein hurjalta (ja epäaidolta), että kukaan ei koskaan suutu tai korota ääntään.

    Te olette varmasti kärsivällisiä ja lapset rauhallista sorttia, jos tosiaan _koskaan_ ei ole tarvinnut huutaa. :)

    • Kati sanoo:

      Oon samaa mieltä edellisen kanssa! Minkä ikäiset teidän lapset siis on? Onko heillä ollut kovat uhmaiät tai olleet toistensa kimpussa? Ettekö te vanhemmat ole koskaan hermostuneet oikeasti? Mäkin lukenut että se on tervettä lapselle nähdä myös vanhempiensa suuttuvan, pettyvän ja polttavan päreensä, se on elämää ja inhimillistä. Sitten pyydetään anteeksi.. Lapsienne täytyy olla todella rauhallisia, eikä ainakaan villejä ja kovaäänisiä!

  12. Maria sanoo:

    Sulla on aina niin fiksuja juttuja :) ilo lukea!

  13. Niina sanoo:

    Mielenkiintoinen postaus, hyviä pointteja tässä! Tämä ei nyt liity postaukseen mutta pidän tavastasi kasvattaa lapsiasi lempeästi rakkaudella, joten kysyisin neuvoa. Meidän ihana lapsi 1v 8kk on ihan mahdoton ruokapöydässä; poikkeuksetta ruokailu päättyy siihen että lattialle lentää lusikka,muki (parasta on jos kansi aukeaa ja maidot leviää pitkin lattioita), ja ruokaa.. Onko teillä ollut tällaista vaihetta ja miten olette siihen suhtautuneet? Vai onko tämä vain ärsyttävä vaihe joka menee jossain vaiheessa ohi?(nyt kestänyt jo pari kuukautta). Olen koittanut nätisti selittää miksi tavaroita ei saa heitellä, poistaa pöydästä, joskus tulee valitettavasti
    huudettuakin.. mistään ei ole ollut apua.. :(

  14. Terhi sanoo:

    Ihana postaus! Kiitos kun kirjoitit tästä tärkeästä aiheesta. Tuo on mielestäni todella tärkeä asia, että lapsen tunteita ei vähätellä tai kielletä niitä. Esim. tätä kuulee paljon: ”älä itke, iso tyttö/poika” (ja lapsi on tyyliin 3-vuotias!) Tai tivataan lapselta ”mikä sua vaivaa/ miksi sä itket /mitä sä nyt taas kiukuttelet?”

    Voisin väittää, että ainakin 9/10 tapauksessa vanhemmat tietävät mistä se lapsen harmitus johtuu. Sen tunteen sanoittaminen ääneen on vaan vielä monille se vaikea kohta. Sitä täytyy oikeasti harjoitella ja ottaa se jokapäiväiseksi tavaksi.

    Tää tunteiden sanoittaminen on uudenlaista kasvatuskulttuuria, jota me nykypäivän vanhemmat nyt opettelemme, koska meidän omat vanhemmat eivät pääsääntöisesti ole näitä keinoja käyttäneet.

    Mahtava juttu siis, että blogisi kautta kerrot näistä sinulle ja perheellesi tärkeistä asioista, ja samalla lukijasi voivat ammentaa näistä jotain omaan perhe-elämäänsä.

  15. yotimix sanoo:

    Mistä Oton paita on ostettu?
    Toivoisin saavani vastauksen :)

  16. Essi sanoo:

    Todella hyvä postaus. :) Tää tunteiden sanoittaminen on ”pinnalla” nyt, vaikka pitkäänhän se on ollut ajankohtaista mutta siitä puhutaan ja kirjoitetaan nyt paljon..

    Tuli muuten tunne että tämä oli suoraan joku artikkeli lastenpsykologilta tms. Sehän kertoo että oot tosi fiksu näissä asioissa. Voi tulla myös tunne että olet kopioinut nää jutut muualta, mikä on täysin ok. Kaikki lukijat eivät välttämättä sitä vain ymmärrä…

  17. jonna sanoo:

    Kuulostaa ihan ”Lujasti Lempeä” kirjan opeilta! Niin totta ja monilta aikuisiltakin omine tunteiden hallinta unohtuu.

    • Iina Hyttinen Iina Hyttinen sanoo:

      Se on mulla bookbeatissa ollu tallennettuna varmaan kaks kuukautta et alan lukemaan, mut en vielkää oo malttanut kun on ollut kaks Sophie Kinsellan hömppäkirjaa kesken :D Mut vitsi, pakko lukee seuraavaksi!!

  18. anna sanoo:

    Tunteiden sanoittaminen on tärkeää! En kylläkään tiedä olenko tehnyt sitä ainakaan aina tietoisesti. Mutta meidän tyttö on ollut etenkin 3-6v todella tunteella reagoija. En ole muistaakseni käskenyt koskaan olemaan hiljaa tms. Olen ollut lähettyvillä turvana ja sanonut ”se menee kyllä ohi”. Nyt 8v ei juuri tule niitä todella vahvoja tunteita. Välillä kysyn esim ”että miltä ja missä viha tai ilo tuntuu.”

    Muutenkin olen aina tykännyt selittää asioita, vaikka lapsi ei uhan ymmärtäisikään. Ihan uskonnoista asti

  19. Sandy sanoo:

    En jaksanut lukea postausta koska ”tunteiden sanoittaminen” ei ole mulle tuttu käsite. Postaus ois voinut alkaa sanoilla ”Tunteiden sanoittaminen ELI..”
    ehkä olisin ymmärtänyt jos olisin jaksanut lukea mutta ei voi keskittyä tekstiin kun ei yhtään ymmärrä mistä puhutaan :(

    • Allu sanoo:

      Olipa hölmö kommentti. Tämä postaus nimenomaan kertoo tunteiden sanoittamisesta eli jos olisit sen lukenut, tietäisit mitä sillä tarkoitetaan. Ei tunteiden sanoittamista oikein voi tiivistää yhteen sanaan tai lauseeseen, ainakaan kovin helposti. Ja sitähän nimenomaan avattiin tässä postauksessa havainnollistavasti. Mutta annapa kun sanoitan tunteisia: sinua harmittaa nyt, koska et ymmärrä mitä tunteiden sanoittaminen tarkoittaa. Mutta älä huoli, se menee ohi ja on ihan normaalia, että harmittaa.

Kommentoi