Mä olen aivan seitsemännessä taivaassa. Sain alkuviikosta melkein kolme kokonaista työpäivää kaikessa rauhassa ilman yhtäkään keskeytystä. Melkein 3, koska taaperolla oli neuvola yhtenä päivänä jo klo 13.45. Kuinka paljon voi saada aikaan, kun saa keskittyä rauhassa ja vielä levänneillä aivoilla heti silloin kun on virkeimmillään?! Siis mulla oli aivan uudestisyntynyt fiilis. On NIIIN eri asia tehdä töitä päiväsaikaan niin, että niihin saa uppoutua täysillä, kuin iltamyöhällä tai päiväuniaikaan, jolloin työt saattavat keskeytyä milloin tahansa. On NIIIN eri asia, kun tietää, että nyt mulla on tämä koko päivä omistettuna ihan vaan kirjoittamiselle, eikä tarvitse miettiä mitään muuta.

Tuntuu vieläkin ihan uskomattomalta, että this is my life now. Mutta varmasti tähän tottuu pian. Tätä osaa arvostaa nyt jotenkin niin uudella tavalla, kun tietää, millaista se työnteko voi olla. Joka aamu kun koti oli vaan ihan hiljainen ja kuului vain mun ja Oton tietokoneiden tasainen naputtelu, mun teki mieli nipistää itseäni, että tajuan sen todeksi. Vapaa-ajan ja työajan selkeämpi erottelu tuntuu niin älyttömän virkistävältä parin vuoden sekamelskan jälkeen. Ehdottomasti takana on elämän kannalta mun elämän parhaat kaksi vuotta, mutta töiden kannalta uskon, että nyt lähtee kuulkaa sellainen vuosi vauhtiin, että oksat pois. Täältä mä tuun!

Olisi valehtelua sanoa, etteikö viimeisen reilun kahden vuoden aikana aina välillä olisi ollut ylikuormittunut olo. Usein on iskenyt se lamaannuksen tunne, kun ei ole tiennyt mistä edes aloittaa, kun tehtävää on ollut niin paljon ja aikaa niin vähän. Välillä on ollut niitäkin viikkoja, kun on tuntunut, että ei pysty tekemään muuta kuin ne asiat jotka on ihan pakko, eikä luovuudelle ole ollut sekuntiakaan aikaa. Se on kamala tunne.

Nyt mulla on sellainen fiilis, että ideoita vaan pulppuaa ja olen saanut aivan uuden innon taas ihan kaikkeen. Mä vihaan sitä fiilistä, kun ei keksi mitään. Se on mulle harvinainen tunne, en yleensä koskaan joudu edes miettimään, että mitä kirjoittaisin, kun sitä asiaa vaan tulee. Mutta kuluneen talven aikana se tyhjän paperin ahdistus on iskenyt muutamaan kertaan. On ollut jopa sellainen olo, että mulla ei kertakaikkiaan ole juuri sillä hetkellä ollut mitään sanottavaa. Silloin en sitten vaan ole sanonut mitään.

Se on johtunut siitä, että ei ole ollut aikaa ajatella. Ei ole ollut tilaa luovalle ajattelulle eikä kommunikaatiolle. Sen olen huomannut, että kaikkein suurin inspiraation lähde mulle on elämän lisäksi te tyypit siellä. Joka kerta kun kommunikoin teidän kanssa ja kysyn asioita teiltä, saan aivan valtavasti inspiraatiota. Mua kiinnostaa aina kuulla, mikä teitä kiinnostaa. Teidän tarinat ja teidän ajatukset inspiroivat mua ihan hulluna. Esimerkiksi tämän viikon rahapostaus oli mulle aivan järjettömän mielenkiintoinen kokemus, ja oli tosi hienoa saada teiltä siihen niin paljon kysymyksiä ja niin paljon palautetta. Vaikka sen kirjoittaminen oli mulle aika jännittävää ja vähän pelottavaakin, olen tosi iloinen, että tein sen. Kiitos teille ihan älyttömän paljon!

Suosittelen ehdottomasti muuten liittymään instassa seuraajaksi mun @iinalaura -tilille jos haluaa helposti ja vaivattomasti vaikuttaa siihen, millaista sisältöä täällä blogin puolella näkyy ja nähdä tavallista arkea videoiden muodossa. Instassa on ihan mahtavaa kysyä teidän mielipiteitä ja toiveita, ja siellä sitä tulee myös usein tehtyä. Tietenkin mä otan palautetta vastaan myös täällä kommenttiboksissa, sähköpostitse ja Facebook-sivuilla, mutta insta on ehkä sellainen kaikkein aktiivisin kommunikointikanava mulle.

Nyt mulla on vihdoin aikaa alkaa purkaa sielläkin tulvivaa viestiehdotusten laatikkoa, joka on viimeisen vuoden ajan näyttänyt aina 99+ avaamatonta viestiä. Olen purkanut sumaa joka päivä muutama tai kymmenen viestiä kerrallaan, mutta joka päivä se sama luku on tuijottanut mua ja muistuttanut siitä, että en pysty tekemään niin paljon kuin haluaisin. Mutta nyt mä viimein alan pystyä. Kiitos hurjasti jokaiselle, joka on aina laittanut ihania viestejä, vaikka en aina kaikkiin ole ehtinyt vastata.

Onneksi alkuviikko oli niin tehokas, sillä keskiviikkoiltana ensin kuopukselle nousi kuume, joka kesti pari päivää ja perjantaina vielä 5v alkoi yskimään aamulla ja mulle nousi lämpöä illalla. Onneksi tänään oli jo parempi, vaikkakin vähän kröhäinen olo vielä. Lapsetkin olivat jo kaikki eilen kaikki ihan hyvävointisia pientä yskää lukuunottamatta. Toivottavasti tämä olisi tällä muutaman päivän sairastelulla nyt selvä homma ja ensi viikolla jaksaisi taas paremmin! Meillä meni melkein koko loppuviikko siis lähinnä sisällä kotona. Katsottiin leffoja ja lasten sarjoja, syötiin perjantaina vähän perjantaikarkkeja ja valvottiin isompien tyyppien kanssa vähän taaperoa myöhempään. Tänään käytiin koko perhe Kahvila Kampelassa kaakaolla, kun oli niin upean aurinkoinen päivä.

Ihan mielettömän ihanaa ja toivottavasti aurinkoista ensi viikkoa kaikille <3 

Viikon kuluttua meidän taaperolla alkaa päivähoidon pehmeä lasku ja parin viikon kuluttua sitten se ihan oikea päivähoito.

Ihan eilen me vasta piru vie harjoiteltiin esikoisen ja keskimmäisen kanssa päiväkotiin menemistä ensimmäistä kertaa. Ja siitäkin on jo neljä vuotta. NELJÄ vuotta.

Ihan vasta me pyyhittiin kyyneliä silmäkulmasta lasten ensimmäisessä kevätjuhlassa, kun kaksivuotias keskimmäinenkin siellä esiintyi muiden ryhmäläisten kanssa niin hienosti.

Ihan vasta mä lyllersin viimeisilläni raskaana meidän isompien lasten joulujuhlaan siihen samaan päiväkotiin ja kökötin mahani kanssa siellä päiväkodin penkillä juhlasalissa katsomassa esikoisen ihanaa Frozen-esitystä.

Ihan vastahan me kannettiin synnäriltä kotiin se pieni mytty, joka päästeli vastasyntyneen ihania ääniä, hapuili rintaa ja mahtui kätevästi kämmenen ja kyynärpään väliin.

Ja nyt hän on reipas kaksivuotias, joka parin viikon kuluttua aloittaa päivähoidon.

Alunperin päivähoidon piti alkaa jo helmikuun alusta, mutta tajuttiin, että tämä hiihtoloma olisi tullut heti siihen aloituksen päälle. Päätettiin siis ihan suosiolla myöhäistää hoidon aloitusta kuukaudella, niin päästään kunnolla harjoittelemaan ilman, että heti tulee pitkä tauko. Päivähoitoa on ainakin tämän kevään ajan kolmena päivänä viikossa, joten viikkoihin jää hyvin myös vapaapäiviä. Katsotaan sitten kesän jälkeen, että lisätäänkö viikkoon yksi hoitopäivä lisää, vai jatketaanko samalla tahdilla. Meidän lapset ovat aina olleet päivähoidossa kolme- tai nelipäiväistä viikkoa, koska se on tuntunut hyvältä ja ollut meille mahdollista. Näin on tarkoitus toimia taaperonkin kanssa eskariin asti, kun eskarissa sitten ei ylimääräisiä vapaapäiviä enää ole.

Kaksivuotias itse on kysynyt ehkä n. viimeiset kolme kuukautta joka aamu siskojen lähtiessä päiväkotiin ja kouluun, että ”Onko minullakin tänään dagispäivä?”. Ja joka aamu on pitänyt vastata, että ei tänään, mutta pian sinullakin alkaa päivähoito. Monta kertaa hän on myös suuttunut, ja painokkaasti ilmoittanut, että ”Mutta minäkin haluan mennä dagikseen!”. Ei siis olla oltu mitenkään järin jännittyneitä tai huolissaan tästä muutoksesta, uskotaan, että hän on oikein valmis tähän uuteen asiaan.

Siinä missä neljä vuotta sitten jännitin aivan älyttömästi sitä, että joku muu hoitaa meidän lapsia useana päivänä viikossa, nyt en jännitä sitä ollenkaan. Päiväkoti on se sama tuttu, jossa isommatkin lapset ovat olleet eskariin asti ja josta me tunnetaan kaikki aikuiset ja suurin osa lapsistakin. Taapero on leikkinyt päiväkodissa jo monta kertaa joulu- ja kevätjuhlien ja valokuvauspäivien sun muiden yhteydessä, ja hän on kaikille tuttu, vaikka ei hoidossa aiemmin olekaan ollut. Isosisko on vielä kevään ajan samassa päiväkodissa, ennen kuin syksyllä aloittaa eskarin ja siirtyy koulun yhteyteen. Tiedän, että meidän minityyppi tulee olemaan mitä parhaimmassa hoidossa juuri tuolla päiväkodissa, ihanien, tuttujen ja turvallisten aikuisten ympäröimänä.

Vaikka ollaan koko perhe innoissamme tästä hienosta uudesta askeleesta, niin tokihan se silti tuntuu haikealta. Nämä kaksi vuotta on menneet vaan niin älyttömän nopeasti. Tuntuu, että pää ei pysy perässä tässä tahdissa, jossa elämä etenee. Sama tunne on tosin tainnut olla siitä asti kun ensimmäisen lapsen sain rinnalle. Vaikka kuinka elää hetkessä ja parhaansa mukaan pysähtyy nauttimaan kaikesta mitä tapahtuu, se ajankulu pääsee silti aina yllättämään.

Haluaisi vaan purkittaa jokaisen ihanan lämpimän tunteen ja kaikki ne pienet hetket niin, että niihin voisi aina hypätä myöhemmin takaisin. Tokihan niihin voikin, kuvissa, videoissa ja muistoissa. Mutta ei se vaan ole sama juttu! Kyllä te tiedätte, jotka tunnette samalla tavalla. Ylpeyttä ja haikeutta. Onnea ja luopumisen tuskaa. Rakkautta ja ikävää. Vanhemmuus on jatkuvaa irti päästämistä ja syliin sulkemista. Pitää vaan olla rohkea ja luottaa omaan lapseen ja rakastaa niin täysillä kuin ikinä vaan pystyy. Vaikka suunnilleen jokainen uusi asia tuntuu musta aina vanhempana myös haikealta, se onni, ylpeys ja ilo on aina suurempaa.

Viikon kuluttua me aloitetaan harjoittelu päiväkodissa ja tiedän, että siitä tulee hauskaa. Tiedän jo valmiiksi, että jos joku itkee ekana oikeana hoitopäivänä, se olen minä. Tiedän, että me haetaan päiväkodista sitten tyyppi, joka puhua pulputtaa taukoamatta uusista kavereista ja siitä mitä on tehnyt. Luotan ihan täysillä siihen, että kaikki menee hyvin. Sitten me saadaan kaivattua rauhallista työaikaa päiviin, ja koko perheen yhteistä aikaa iltoihin ja viikonloppuihin. Siitä tulee ihanaa, ja tämä on hieno uusi juttu. Me ollaan ylpeitä meidän tyypistä, jonka kanssa tämänkin uuden askeleen ottaminen on hauskaa ja jännittävää.

Nyt me kuitenkin nautitaan tästä viimeisestä viikosta, jonka taapero on kotihoidossa ja me saadaan olla koko perhe isompia myöten yhdessä hiihtolomalla. Fiilistellään yhteisiä hetkiä ja otetaan kaikki ilo irti siitä, että ei ole yhtenäkään päivänä mitään pakollisia aikatauluja. Loman jälkeen ollaan varmasti oikein valmiita aloittamaan tämä uusi vaihe elämässä, ja ottamaan vastaan kaikki se ihana mitä se tuo tullessaan!