1v11kk ekaa kertaa luistelemassa

28.01.2019

Me käytiin eilen ensimmäistä kertaa jäällä yhdessä koko perhe tällä kokoonpanolla! Koululainen luistelee jo kovaa vauhtia itsekseen ja 5v on ottanut luistelussa suuria harppauksia tänä keväänä. Hänkin pärjää myös jo ilman aikuisen apua jäällä. Siinä missä keskimmäinen tuli tässä alle 2v iässä mukaan luistelemaan vielä pulkan kyydissä ja esikoinen laittoi luistimet eka kertaa jalkaan 3,5-vuotiaana,  kuopuksemme halusi luistimet jalkaan myös itselleen eilen. Hän on ehkä n. puoli vuotta jo leikkinyt kotona luistelua. Hän ottaa aina duploihin kuuluvat kaksi venettä, laittaa ne jalkaan ja luistelee ympäri olohuonetta. Kun hän kuuli, että oltiin menossa luistelemaan, hän ehdottomasti halusi myös luistimet jalkaan.

En edes muistanut, että meillä voisi olla hänelle sopivan kokoisia luistimia (eikä meillä ihan ollutkaan). 5v kuitenkin muistutti, että meillähän on ne hänen ja esikoisen vanhat harjoitusluistimet. Ne olivat ehkä n. 2 kokoa liian suuret, mutta paksujen villasukkien kanssa pysyivät hyvin jalassa. Meillä ei ollut varmuutta vielä näin ekalla kerralla, että haluaisiko hän edes yrittää seisoa jäällä, tai suostuisiko laittamaan luistimia jalkaan sitten tosipaikan tullen, niin ei haluttu heti ekana investoida uusiin luistimiin. Ne olisivat saattaneet jäädä käyttämättä, koska taaperoista ei ikinä tiedä. Hieman liian suurilla siis mentiin.

Taapero kuitenkin yllätti meidät kaikki, sillä hän oli aivan mahdottoman reipas luistelu-oppilas. Vaikka tasapainon kanssa oli alkuun tosi paljon hakemista, hän ei jännittänyt eikä pelännyt yhtään. Aina kun kysyttiin, että haluaako hän vielä jatkaa, hän vastasi ”JOO! Lisää lisää” Haluan luistella!”. Hän halusi myös kovasti luistella ilman apukelkkaa, mutta se ei vielä aivan onnistunut. Kelkan kanssa hän pysyi pystyssä, mutta myös kaatuili. Kyllä siinä sai aikuinen olla koko ajan ihan lähellä varmistamassa, mutta aivan älyttömän hienosti hän harjoitteli.

Toisaalta, en kyllä tiedä miksi me yllätyttiin tästä. Hän on aina ollut niin kova liikkumaan ja tosi luottavainen omiin kykyihinsä, niin olisi tämäkin pitänyt arvata. Hän ei olisi millään halunnut lähteä kotiin luistelemasta. Reippaan harjoittelun jälkeen iski kuitenkin väsy, ja heti kun istahdettiin autoon luistelun jälkeen, hän nukahti ja jatkoi unia vielä kotona hyvän tovin.

Voi hyvin olla, että esikoinen ja keskimmäinenkin olisivat halunneet luistella jo tässä iässä, mutta me ei vaan tajuttu, että näin pienenäkin voi harjoitella. Tässä sitä oppii itsekin koko ajan uutta, vielä 7,5 vuoden vanhemmuudenkin jälkeen, ihan joka päivä. Kolmannen kanssa on itsekin ollut jotenkin rohkeampi ja rennompi. Isompien kanssa tulee automaattisesti tehtyä jo niin paljon kaikenlaista, että kuopus on vaan aina tullut mukaan, ja aina sivusta katsomisen sijaan ennemmin halunnut osallistua. Ja se on aivan mahtavaa.

En varmasti olisi vienyt esikoista yksin tramppapuistoon puolivuotiaana, tai viilettänyt hillitöntä vauhtia pulkkamäessä 1-vuotiaan kanssa. Kuopuksen kanssa on tehty molemmat, isompien vanavedessä. Hän on aina tepsutellut leikkipuistossakin menemään sinne minne on itse halunnut ja kiivennyt joka paikkaan huomattavasti aiemmin kuin me vanhemmat oltaisiin oltu henkisesti valmiita. Sitä on hauska seurata ja on myös hauskaa huomata, miten me ollaan muututtu paljon rennommiksi vanhemmiksi ja uskalletaan luottaa lapsen omiin taitoihin paremmin, eikä aina olla heti saamassa sydänkohtausta.

Nyt me aiotaan etsiä hänelle sopivan kokoiset omat luistimet, jotta luistelu sujuu helpommin. Tässä on kuitenkin hyvin vielä luistelukevättä jäljellä, kun säät ovat olleet jo niin upeat, eikä olla  vielä edes helmikuussa! Jos tiedätte, mistä saisi luistimia koossa 24 tai 25, huikatkaa ihmeessä! Musta tuntuu, että joka paikassa koot alkavat vasta siitä 27:sta, jotka meillä jo on.

Missä lapset ovat yllättäneet teidät rohkeudellaan? Oletteko huomanneet omassa vanhemmuudessa, että kuopuksen kanssa on itse rohkeampi ja rennompi?


Nämä päivät taaperon kanssa

26.09.2018

Havahduin tässä siihen, että tätä vuotta ei ole enää montaa kuukautta jäljellä. Meidän taapero aloittaa päivähoidossa ensi vuoden alussa, joten näitä meidän yhteisiä kotipäiviä on luvassa enää muutaman kuukauden ajan. Kuinka haikeaa on ajatella, että tämä aika on mennyt näin nopeasti. Vastahan me odoteltiin malttamattomina rakenneultraa ja tunnusteltiin hentoisia vauvan liikkeitä. Tai no, vasta ja vasta. Siitä on kaksi vuotta.

Vaikka tämä syksy mennään aikataulujen kanssa aivan äärirajoilla, se  ei haittaa. Nämä päivät taaperon kanssa on vaan niin arvokkaita. On ihan mieletöntä seurata kuinka hän kasvaa ja kehittyy ihan silmissä, ja oppii joka päivä uutta. Taaperon maailma on niin mahtava ja se, että sitä saa seurata aitiopaikalta on suuri etuoikeus. Niin upeaa, että meillä on mahdollisuus viettää nämä päivät yhdessä. Onneksi ensi vuonnakin meille jää paljon yhteistä aikaa, sillä hän aloittaa päivähoidon vain kolmena päivänä viikossa. Kolmen hoitopäivän lisäksi viikkoon jää siis neljä kotipäivää.

Mä voin vaan kuvitella, miten paljon saan sitten aikaan kolmena kokonaisena, päiväsaikaan tapahtuvana työpäivänä, kun olen tottunut tekemään ihan kaiken vasta viimeiseksi illalla väsyneenä, tai aikaisin aamulla ennen kun kaikki muut ovat heränneet. Se tuntuu jotenkin ihan utopistiselta ajatuksenakin, että sitten saan tehdä töitä silloin kun kaikki muutkin, ja mulle jää ainakin joitakin iltoja viikosta kokonaan vapaaksi. Siihen asti kuitenkin näillä mennään, ja nautitaan tästä ajasta ihan täysillä. Vaikka odotan rauhallisia työskentelyhetkiä innolla, en toisaalta haluaisi luopua näistä päivistä, joita me taaperon kanssa vietetään. Onneksi 3/4-jako mahdollistaa molemmat.

Mun ei oikeastaan edes pitänyt puhua omista töistäni mitään, vaan keskittyä siihen, miten ihania nämä päivät yhdessä on. Mun työt kuitenkin linkittyy olennaisesti siihen, miksi ylipäätään pystyn olemaan taaperon kanssa kotona siihen asti, että hän on kaksivuotias, ja siihen, miksi hän menee jossain vaiheessa hoitoon. Mulla ei ole mitään mielipidettä siitä, kuinka pitkään lapsen kanssa pitäisi tai ei pitäisi olla kotona, sillä jokaisella perheellä on omat tilanteensa ja omat mahdollisuutensa. Eikä se asia kuulukaan kenellekään muulle, kuin sille perheelle ketä se koskee. Olen kuitenkin kiitollinen ja onnellinen siitä, että me pystytään tekemään meille sopiva ratkaisu, sillä se ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys. Kaikilla ei edes ole mahdollisuutta valita, vaan töihin on palattava, vaikka halua olla kotona löytyisi, tai sitten töitä ei löydy vaikka haluaisi jo muutakin kuin olla kotona. Kunnioitetaan siis jokainen toistemme ratkaisuja, ja keskitetään voimavarat omien ratkaisujemme pohdiskeluun.

Meidän taapero puhuu ihan hulluna, ja mun lempilauseita hänen suustaan ovat ”ollaan yhessä”, ”tule mukaan” ja ”äitin kainaloon”. Ehkä ne kertovatkin omaa tarinaansa siitä, mitä me päivisin tehdään. Ollaan paljon sohvalla tai lattialla yhdessä kainalokkain, luetaan kirjoja, ihmetellään maailmaa ja lasketaan varpaita. Me tykätään myös piirtää paljon yhdessä. Kotona olon kaveriksi myös mennään paljon yhdessä, ja taapero tulee aina mun mukaan, minne ikinä menenkin. Hän kulkee mun mukana pressitilaisuuksissa, lounailla, koulutuksissa ja muissa työjutuissa. Eniten me käydään kuitenkin kahdestaan kävelyillä ja leikkipuistossa. Ja hän ottaa aina mut mukaan joka paikkaan, hän tulee ottamaan mua kädestä kiinni, ja sanoo ”tule mukaan äiti!”.

Kaikessa mennään aina hänen ehdoillaan, ja hän tykkää kulkea mun kanssa yhdessä. Tietysti aina kysyn etukäteen, voinko ottaa taaperon mukaan, mikäli tilaisuus on sen luonteinen, että kaikilla ei välttämättä ole pikkutyyppejä mukana. Ja vielä koskaan en ole saanut vastaukseksi mitään muuta kuin: tietenkin voit, ihanaa että hän tulee mukaan piristämään meidän päivää. Se on suuri onni. Ja aina kaikki on mennyt hienosti.

Kuvat on ottanut ihana Jenni Sanssi Big Mamas Home -blogista.

Taaperon kanssa parasta on pysähtyä siihen hetkeen. Siitä voi saada niin paljon irti, kun avaa silmät ja korvat sille kaikelle minkä taapero kokee ehkä ensimmäistä kertaa. Kuinka paljon voi saada irti metromatkasta, kävelystä metsään sadan metrin päähän, tai viiden aukeaman kuvakirjasta, joka on luettu jo sata kertaa. Vielä sadannella kerralla sieltä voi bongata jonkun uuden asian, jonkun josta syntyy uusi oivallus tai topakka keskustelu. Yhtenä päivänä me oltiin aallonmurtajalla tutkimassa kiviä, ja bongattiin vedestä kiven päältä pieni minkki. Vaikka itse podin maailmantuskaa siinä karannutta minkkiä ihmetellessäni, taapero näki jotain uutta. Jotain joka sai hänet kiljumaan onnesta ja hymyilemään niin, että muakin sattui poskiin.

Nämä päivät on ihan uskomattoman arvokkaita, ja olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut viettää samanlaisia päiviä kaikkien kolmen tyttäreni kanssa näinä vuosina. Olen saanut niistä irti niin paljon, ja uskon, että niin ovat hekin. Keväällä meidän arki muuttuu taas, mutta tämän syksyn ajan mä aion ihmetellä jokaista kiveä, jonka taapero poimii, laulaa hänelle Små grodorna vaikka repeatilla jos hän niin toivoo, ja halata ja pussata häntä joka päivä niin monta kertaa kun hän vaan suostuu. Ja niin aion ensi keväänäkin. Kaikkein parasta on olla yhdessä (tai pallomeressä, niinkuin taapero sanoo) <3