Tiedättekö sen tunteen, kun oikeasti kaikki on todella hyvin ja olet tehnyt parhaasi, mutta silti onnistut tuntemaan syyllisyyttä jostain? Jostain mistä ei oikeasti tarvitsisi. Se on turhaa syyllisyyttä, ja siihen mä oon syyllistynyt viime vuosina enemmän kuin tarpeeksi. Mä oon aina ollut empaattinen, oikeastaan yliempaattinen, niin hyvässä kuin pahassakin. Lapsena mua vietiin tilaisuuden tullen kuin pässiä narussa, mutta nykyään mä osaan jo pitää puoleni, ja miettiä ratkaisuni omalta kannaltani, perheeni kannalta. Silti on vaikeaa päästä irti huonosta omastatunnosta, kun sanoo jollekin ei, tai jättää tekemättä jotain.

Kuten sanottua, lapsena olin hyvin empaattinen, ja muiden vietävissä. En sanonut ei juuri koskaan, murehdin kaikkien maailman ihmisten ja eläinten murheet, en jättänyt mitään koskaan tekemättä siksi että ei olisi huvittanut, ja kipeänäkin olisin mennyt kouluun jos äiti olisi antanut. Yläasteen loppuun asti olin pesunkestävä perfektionisti, mutta lukiossa rikoin rajojani ja onnistuin päästämään hetkeksi irti jatkuvasta huonosta omastatunnosta. Äitiyden myötä se toki palasi takaisin kuvioihin, veikkaan että kuuluu asiaan kaikilla äideillä, niillä normaalisti vähemmän syyllistyvilläkin?

Äitiyden myötä olen oppinut syyllistymään aivan uusista asioista, ja empatiakykyni on ottanut vielä aimo harppauksen ylöspäin. Nykyään osaan syyllistyä ulkona iltakahdeksan aikaan ulkoilevasta perheestä: ”Onkohan tämä meidän rytmi nyt vähän turhan tiukka, oltais voitu ulkoilla  kauniissa kesäillassa vähän pidempään vielä jos lapset eivät menisi näin aikaisin nukkumaan”.

Tänään syyllistyin omasta flunssastani, ja siitä mä tämän aiheenkin keksin. Tuntuu vain niin pahalta, että mun flunssan takia tytöt eivät päässeet (Iltalehden mukaan, heh) mahdollisesti kesän viimeisenä superhellepäivänä uimaan. Tulee saamaton kakkapää-olo kun suurimmat saavutukset päivän aikana ovat olleet kaupassakäynti ja ruuanlaitto viimeisillä voimilla. Onneksi tytöt sentään saivat ulkoilla aamulla mummunsa kanssa muutaman tunnin, ennenkuin mummu lähti Ouluun takaisin.

Oton tultua töistä kotiin hän lähti tyttöjen kanssa hakemaan mulle kuumelääkettä apteekista, ja toi samalla mulle pyytämättä uuden meikkipuuterin. Berliinistä ostamani puuteri on nyt kaksi kertaa aiheuttanut allergisen reaktion, enkä uskalla enää käyttää sitä. Kahdesti piti kokeilla, kun ensimmäisellä kerralla en ollut reaktion aiheuttajasta varma. Vaikka Otto tarjoutui lähtemään ihan itse, ja lähti hyvillä mielin, en voinut olla tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, että toinen rankan työpäivän jälkeen lähti kuumassa helteessä tarpomaan mun panadolin takia.

Taannoin kävimme hakemassa Otolle uutta passia poliisiasemalta. Eräs etukäteen ajan varannut vanhempi nainen kysyi multa neuvoa, kun hänellä oli huono kuulo, ja hän pyysi mua kertomaan jos hänen nimensä kuulutettaisiin. Odoteltiin omaa vuoronumeroamme hyvä tovi, ja jossain vaiheessa älysin kysyä naiselta, että moneltako hänellä olisi ollut se aika. Nainen kertoi, että aika oli kuulemma kello 12.20.

Tässä vaiheessa tuosta oli mennyt jo puoli tuntia! Mulle tuli niin paha mieli naisen puolesta,  ja huono omatunto siitä, että me ei oltu oltu silloin paikalla vielä, enkä ollut voinut auttaa naista. Neuvoin naisen menemään suoraan tiskille kysymään asiasta, ja hän onneksi sai palvelua, mutta mulla meinasi melkein tulla itku siinä tilanteessa, vaikka ei sinällään isosta asiasta tai edes suuresta ajallisesta menetyksestä ollut kysymys. En vaan halua, että kenellekään tulee paha mieli, koskaan, mistään.

Syyllistyvänä äitinä muistutan nyt itseäni siitä, että on ihan turhaa vertailla itseään muihin. Pienilläkin valinnoilla voi toki vaikuttaa, mutta niistä asioista ei tarvitse syyllistyä, joihin ei itse voi vaikuttaa. Flunssa ei ole mun syy, ja me voidaan lasten kanssa keksiä vaikka mitä kivaa tekemistä kunhan paranen, päästiin me uimaan tai ei.  Puolisona mun ei tarvitse syyllistyä siitä, jos toinen tarjoutuu tekemään jotain. Jos toinen tarjoutuu auttamaan, hän varmaankin on siihen ihan varautunut ja tekee sen ihan mielellään.

Kaikkien maailman murheiden kantajana, mä olen tehnyt päätöksen. Sen sijaan että murehdin ja märehdin ja mietin toisten murheita, mä voin auttaa. Olen päättänyt alkaa hyväntekeväisyystyöhön syksyn aikana, ja aika paljon olen jo ottanut selvääkin eri mahdollisuuksista. Vielä täytyy selvittää aikataulua säännöllisen toiminnan aloittamiseen, sillä kun mä vapaaehtoistyöhön alan, mä aion siihen myös sitoutua pitkäaikaisesti. Aion kertoa aiheesta enemmän, kunhan yksityiskohdat ovat selvillä, mutta tämä päätös on auttanut mua jo nyt. Sen sijaan että harmittelen jokaisen surullisen lukemani uutisen kohdalla (no okei, harmittelen mä vieläkin), mietin mitä kaikkea voin itse tehdä auttaakseni.

Kaikki kuvat: DMK Photography

Mä en halua uhrata enää yhtään hetkeä huonolle omalletunnolle, koska se on ihan turhaa. Vaikka mä olen kuinka onnellinen, en ole koskaan osannut päästä eroon tästä tavasta tai näistä tuntemuksista kokonaan. Mutta uskon että muiden auttaminen auttaa mua itseäni ymmärtämään, että ei voi ottaa itselleen kaikkia murheita kannettavaksi, vaan pitää keskittyä niihin asioihin mihin voi vaikuttaa.

Löytyykö mun lukijoista samanlaisia syyllistyjiä, vai olenko mä ainoa? Entäpä vapaaehtoistyöntekijöitä? Kenties kotiäitejä/kotoa käsin töitä tekeviä äitejä? Miten olette sovittaneet yhteen lapset ja vapaaehtoistyön?

Moikka! Pienen blogitauon sain vahingossa aikaiseksi sairastumalla keskellä kesähelteitä oikein perinteiseen flunssaan kuumeineen ja miljoonine aivastuksineen. Lähdettiin eilen päivällä mun äidin ja tyttöjen kanssa perheystävien mökille, ja otin koneenkin mukaan että bloggaan illalla vaikka mökkilaiturilta kaikessa rauhassa, kun tytöt nukahtavat touhukkaan päivän jälkeen. Mutta vielä mitä, jo puusaunaan mennessä kurkku oli kuin strepsils-mainoksesta, täynnä kaktuksen piikkejä ihan selkeästi. Saunan jälkeen alkoi nousta kuume, ja tyttöjen nukahdettua nukahdin itsekin sohvalle ennen kun sain edes konetta auki.

Tänään olo on ollut ihan hirveä koko päivän, aamullakin nukuin pikkunokoset kun kuume oli niin korkea, mutta onneksi tytöillä riitti puuhaa ja seuraa mökillä. Jos ei aiemmin ollut kesämökkikuumetta, niin nyt kyllä ainakin on. Sellainen on ehdottomasti lisättävä tulevaisuuden haavelistalle. Se ilo ja onni lasten silmissä, kun nämä saavat juosta ja touhuta ilman kenkiä järjettömän kokoisella pihalla, vailla minkäänlaista kiirettä, on vaan jotain niin täydellistä.

Ostettiin mökille mukaan lasten uima-allas, sillä järvi oli harmillisesti juuri asetettu uintikieltoon sinilevän takia. Onneksi meidän tytöt olivat enemmän kuin tyytyväisiä vettä suihkuttavaan kilpikonna-altaaseensa, eivätkä kertaakaan edes yrittäneet järviveteen uimaan. Mökillä syötiin muurinpohjalettuja, uskomattoman hyvää savusiikaa, poroa ja graavilohta ja vaikka mitä muitakin tuoreena hallista ostettuja herkkuja.  Tytötkin tykkäsivät siiasta kovasti, sitä pitää ehdottomasti tehdä kotonakin. Mä oon aina ollut kalaruokien ystävä, mutta en itse ole pelkurina kokeillut kokata vielä juuri muita kuin lohiruokia. Mutta eihän sitä opi jos ei yritä!

Mökillä vietin aikaa myös kahdestaan molempien neitien kanssa, mikä oli ihanaa! Eilen illalla Tiaran kanssa, joka jaksoi valvoa myöhempään kuin pikkusiskonsa, ja Zeldan kanssa taas tänään raikkaassa aamuilmassa jo ennen seitsemää. Parasta oli kun heti herättyä saattoi vain avata oven ja päästää toisen juoksemaan nurmikolle onnesta soikeana, vaikka en kyllä halua yhtään vähätellä iltaista laiturikävelyä esikoisen kanssa, ihanaa oli sekin.

Mökin rauhassa oli mahtavaa piipahtaa, sai vielä hetkeksi sellaisen illuusion kesälomasta, joka siis oikeasti loppui jo reilu viikko sitten. Kunhan tämä flunssa paranee, eikä toivottavasti tartu muille perheenjäsenille, on ihana aloittaa syksy kunnolla. Viileässä mökki-illassa eilen oli jo havaittavissa pientä syksyn tuntua, ihanaa! Mä odotan niin paljon jo hämäriä iltoja, kynttilöitä, muumiteen juomista viltin alla ja kirpeää tuoksua lähimetsässä. Eniten odotan kyllä varmaan sitä, että pääsen näkemään kun tytöt pomppivat yhdessä lehtikasoissa.

Mutta nyt nautitaan kesästä niin kauan kuin sitä kestää, vaikka välillä helle uuvuttaa, erityisesti sisällä ilman tuuletinta, niin talvella sitä lämpöä kaipaa kuitenkin ihan hulluna. Mä aion antaa flunssalle kenkää viimeistään huomenna, että päästään vielä rantsuun nauttimaan auringosta, merestä ja uimaleluista. Ja eipä se flunssa kai kovin paljon pahemmaksi voi ulkoillessa mennä, kun lämpötila on sama jokapaikassa. Tietenkään ei saisi rehkiä liikaa huonokuntoisena, mutta rannalla makoilu ei kai ole kiellettyä 😉

Ihanaa tiistai-iltaa kaikille<3

Moikka! Niinhän siinä sitten kävi, että kun erikseen mainitsin postaavani illalla, en saanutkaan tätä eilen valmiiksi. Pahoittelut myöhästymisestä! Lasten verkkoidentiteettiä käsittelevä postaus oli mulle itselleni tunteita ja ajatuksia herättävä kirjoitus, ja olen iloinen että otitte sen niin hyvin vastaan, kiitos! Nämä asiat ovat mietityttäneet mua jo pitkään, kuten sanoin, enkä oikeastaan osaa tehdä yksiselitteistä ”oikeaa” ratkaisua. Eihän  sitä voi etukäteen varmaksi tietää mikä on oikein. Moni ehkä luki kirjoituksen liian mustavalkoisesti, ajatellen että blogi on tästälähtien pelkkää Iinaa, muiden joukkoon hukkuva massavirtalifestyle. Eihän se niin tietenkään tule menemään.

Joku sanoi, että uusi blogi olisi paikallaan, kun tulee näin suuria muutoksia. Pysähdyin miettimään näitä tulevia suuria muutoksia, ja eivät ne ainakaan oman blogini postaustilastojen valossa itselleni vaikuta kovin suurilta. Jos minulle henkilökohtaisesti liian yksityiskohtaiset lasten persoonallisuutta kuvaavat postaukset – kuten kehityspostaukset, tai haastatteluvideot jättää pois, se tarkoittaa käytännössä 1-3 postausta vähemmän kuukauden aikana. Nämä 1-3 postausta voin korvata muilla aiheilla.

Joku kysyi myös, mitä tämä muutos tarkoittaa Oton blogin kannalta. Eikö Otonkin pitäisi toimia samoin kuin minun? Siihen mulla on helppo vastaus. Ei, vaan mun pitäisi toimia niinkuin Oton. Otto on alusta asti pitänyt lapset pienemmässä roolissa blogissaan, eikä ole käsitellyt heidän persoonallisuuksiaan juurta jaksaen. Kuten Oton blogissa, myös mun blogissa lapset tulevat edelleen näkymään, mutta eivät pääosaan verrattavassa osassa. On täysin eri asia kertoa vanhemmuudesta, lasten tuottamasta ilosta tai kuvata tapahtumia joissa koko perhe on mukana, kuin raapustaa 1200 sanaa 23kk-kuulumisia.

Mulla on jonkinverran ristiriitaisia tunteita, koska mä rakastan kirjoittaa lapsistani, heidän kiinnostuksenkohteistaan ja luonteistaan. En kuitenkaan tiedä, miten sitä voisi tehdä loukkaamatta lasteni yksityisyyttä. Kun lasten ja meidän perheen nimet ovat tiedossa, ja kasvot olleet esillä, ei olisi mitään järkeä yhtäkkiä alkaa kutsumaan lapsia lempinimillä ja kuvata heitä vain takaapäin tai sutata kasvot, jotta voi kuvailla heidän persoonaansa värikkäästi. Teidän kommenttinne vahvistivat mun tunnetta siitä, että tämä on ehdottomasti oikea päätös. Ja sinulle, joka sanoit että ”heihei Tiara, oli kiva tutustua!” sanoisin, että Tiara voi itse tutustua niihin keihin itse haluaa, kun on tarpeeksi vanha.

En osaa vielä itsekään sanoa 100% varmuudella, miten muutos tulee näkymään blogissa, sen näyttää vain aika. Mutta kuten sanottua, perheblogi tämä on edelleen, ei mikään iina shoppailee -blogi täynnä pelkkiä ostoksia, tai mielipideblogi. Mun näköinen, meidän näköinen, positiivinen ja toivottavasti myös inspiroiva. Muutos on aina tunteitaherättävää, ainakin jossain määrin.

Ehkä olisin voinut toimia toisinkin, hitaasti vähentää vain lasten osuutta entisestään, kuten olen oikeastaan tehnyt jo vuoden ajan. Mutta mieluummin sanon nyt reilusti mitä mielessäni liikkuu, kun muutan edelleen blogiani pikkuhiljaa sanomatta mitään. Jos tämä muutos nyt karkottaa jonkun pois, niin sille mä en voi mitään. Mutta mulla on ainakin kova halu kehittää blogia, ja toivon että onnistun edelleen tuomaan blogiini kiinnostavia asioita, joista kirjoittaminen tuntuu hyvältä ja turvalliselta.

Ihanaa sunnuntaipäivää kaikille, ja kiitos kaikesta tuesta  jota teiltä saan<3 Te lukijat olette tämän blogin suola ja sokeri, ja ajatustenvaihto teidän kanssa tuo valtavasti hyvää mun elämään.

Kuumuus on asettanut pukeutumiselle omat haasteensa. Alkukesästä shortsikelit vaikuttivat senverran kaukaisilta räntäsateessa värjötellessä, että en suonut ajatustakaan shortsishoppailulle. Muutamat yksilöt olin keväällä ostanut, ja parit löytyi vaatekaapista jo valmiiksi, mutta näin helteiden jatkuttua viikkotolkulla, on pukeutuminen muuttunut vähän tylsäksi. Etenkin kun kokoajan mennään syksyä kohti, ja juuri nyt sortsien tai hellemekon ostaminen tuntuisi yksinkertaisesti idioottimaiselta. Kaappia avatessa tietää että valinnanvaraa on aika niukasti, jos ei sitten halua tukehtua kuumuuteen.

Mulla on jäänyt esittelemättä yksi helppo hellevaate, jonka sain jo viikkoja sitten Sheinsidelta. Valkoinen, ilmava mekko. Se on ihanan kevyt ja söpö, vaikkakin tuulisella säällä saa tosissaan varoa Marilyn Monroe -efektiä, helma on aika leijuvainen. Tykkään avonaisesta selästä, ja siitä miten rusketus korostuu valkoisen värin ansiosta.

Mekko Sheinside* / Kengät H&M / Laukku Coach / * = saatu blogin kautta.

Eilen saapui uusi paketti Sheinsidelta, joka sisälsi aika pitkälti syysvaatteita. Kieltämättä Berliinin syysshoppailujen jälkeen on ollut aikamoinen syksykuume, eikä tämä paketti helpottanut sitä yhtään, hahha! Onneksi nautin kovasti myös helteestä, ja tiedän että saan nauttia myös syyspukeutumisesta myöhemmin vaikka kyllästymiseen asti. Kaksi toppia sentään olin valinnut Sheinsidelta, jotka helpottavat myös näin helteellä. Eilen käyttöön pääsi toinen niistä, ihana musta hapsuhelmainen neulostoppi, joka sopii kivasti farkkushortsien kanssa. Ei tunnu ne ainaiset muutamat sortsivaihtoehdot niin tylsältä, kun niiden päälle laskeutuvat näyttävät hapsut.

Toppi Sheinside* / Shortsit H&M / Kengät Topshop / Aurinkolasit Glitter* / Laukku Coach / Pompula lainattu Tiaralta / * = saatu blogin kautta.

Alempien kuvien kampauksesta täytyy sanoa, että olen syttynyt sille uudelleen. Pidennysten kanssa kokeilin muutaman kerran, mutta se oli jotenkin ihan too much. Pitkä polkka on itsessään niin vähäeleinen, että sen kanssa takaraivolla keikkuva puolinuttura ei ole ollenkaan liikaa, vaan rento ja hauska, ja ennenkaikkea käytännöllinen. Eipähän ole karvat naamalla vaikka kuinka tuulisi!

Mä lähden pian ulkoilemaan tyttöjen kanssa, kunhan Zelda herää päiväuniltaan. Aamulla ollaan keretty jo askartelemaan Tiaran ja Zeldan kanssa kummeille synttärikortteja, lukemaan kirjoja ja leikkimään hevosilla. Palaan illalla käsittelemään vielä tuon Lapsen verkkoidentiteetti -postauksen fiiliksiä, mutta haluan jo nyt kiittää teitä kaikkia ymmärryksestä, sekä toivottaa kaikille ihanaa päivää<3

Kumpi asu oli parempi, hapsut vai valkoinen mekko? Iskeekö puolinuttura?