Jotenkin sitä vaan meinaa pakahtua rakkaudesta kun katsoo omia lapsia ja miettii millaisia he ovat, millaisia ovat olleet ja millaisia tulevat olemaan. Molemmat tytöt ovat kasvaneet kovasti ja heidän kanssaan on yksinkertaisesti ihan parasta hengailla! Kummallakin on niin omat juttunsa, mutta silti niin hurjasti yhteistä. Heillä on yhteiset leikkinsä ja vitsinsä, joista vanhemmat eivät tajua mitään. Hauskaa on esimerkiksi huutaa ”aaaarttu!” vuorotellen, aina vähän kovemmalla ja kovemmalla äänellä. Toim. huom. he eivät tunne ketään Arttua.

Taapero ja leikki-ikäinen keksivät kyllä välillä niin pönttöjä juttuja että ei tosikaan, mutta ainakin saa nauraa joka päivä, ja naurua ei voi koskaan olla liikaa. Päivät ovat kommelluksia täynnä, ja kyllä täällä saa olla välillä tiukkanakin ettei mene aivan höpöhöpöksi, mutta pääosin kaikki sujuu mutkattomasti. Kyllä nuo neidit toki osaavat myös tapella leluista, vaikka yhdessä tykkäävätkin leikkiä. Joululahjat kuitenkin ympättiin samantien yhteen, niitähän on silloin enemmän, kuten toinen neideistä fiksusti totesi.

Isompi on opettanut pienemmän laskemaan kymmeneen, ja osaa tulkita jokaikisen sanan jonka pienempi sanoo, vaikka me vanhemmat kuultaisiin se vasta ensimmäistä kertaa. Tulkille on välillä käyttöä, en olisi heti hiffannut että metro on ”ehhoo” ja ”kikkikki” on pingviini, kun kuopus sitä itsepintaisesti hoki ruokapöydän vierellä, tarkoittaen joululahjaksi saatua pingviinipeliä. Hyvä että ymmärtävät toisiaan!

Tytöt ovat selvästi nauttineet kun ovat saaneet olla yhdessä koko loman, eikä toinen ole lähtenyt aina kerhoon pariksi tunniksi. Hauskaa oli myös huomata, että kun tytöt jäivät kaksin mummun kanssa kotiin meidän lähtiessä Zeldan kummisedän synttäreille pari viikkoa sitten, tyttöjä ei harmittanut ollenkaan, vaan he jäivät leikkiensä keskelle ja sanoivat että ”voisitteko jo lähteä, niin me saataisiin mummulta pastilleja”, ovelat ketkut. Mutta meidän lähtiessä kolmestaan elokuviin esikoisen kanssa, kuopuksen jäädessä mummun hoitoon, oli molemmilla vähän harmi, kun toinen ei tullutkaan mukaan. Niin erottamattomia he ovat, pienet rakkaat.

Saan kyllä olla niin onnellinen että meille on siunaantunut noin ihanat pienet neidit, joiden kanssa pienetkin jutut tuntuvat välillä seikkailulta, ja joille haluaa tarjota vain parasta. Äitiys, ja omat lapset saavat musta parhaat puolet esiin, koska haluan olla heille vain ja ainoastaan paras. Tuki ja turva johon voi aina luottaa, ja se pönttö joka lähtee höpsöihinkin leikkeihin täysillä mukaan vaikka onkin jo aikuinen. Toki minäkin joskus olen myös kakkapää-äiti joka ei ala leipomaan ”joulukakkua” enää nukkumaanmenoaikaan viikko joulun jälkeen, mutta sekin kuuluu elämään!

Tyttöjen hameet ja paidat uusia löytöjä Zarasta. Sukkahousut Little pieces & h&m.

Tyttöjen ja tuon ihan yhtä rakkaan (ja yhtä pöntön) aviomiehen kanssa me nautiskellaan vielä kolmesta jäljelläolevasta lomapäivästä, joiden aikana pitäisi ainakin saada joulukoristeet veks ettei käy niinkuin viime vuonna, että tonttuverhot on ikkunassa vielä huhtikuussa. Viimeistään luppiaisena, esikoista lainaten, on aika käydä työn touhuun ja viedä kuusi varastoon, ja vastaanottaa kevät kotiin.

Ihanaa ja rakkaudentäyteistä lauantai-iltaa kaikille <3

Suurimmalla osalla on varmasti jonkinlainen toive, haave, lupaus tai tavoite vuodelle 2015, näin uuden vuoden kunniaksi? Niin myös mulla. Mun tavoite on oppia hallitsemaan ajankäyttöä paremmin, jotta mulla jäisi enemmän aikaa myös rentoutumiselle, ja niille hetkille jolloin ei tarvitse tehdä mitään jos ei halua. Viime syksy oli välillä kilpajuoksua kellon kanssa, pitkiäkin aikoja, ja sitä stressiä mä aion tänä vuonna välttää niin hyvin kuin mahdollista.

Mun täytyy ajankäytön hallinnan lisäksi oppia vaatimaan itseltäni vähän vähemmän, vertaamaan itseäni vähemmän toisiin, ja keskittymään enemmän siihen, että fiilis on hyvä ja rento. Mä en koskaan ole ollut oikeastaan kateellinen ihminen, vaikka vertailenkin itseäni helposti toisiin. Olen ollut enemmän sellainen ”mäkin haluan olla yhtä siisti kun toi” -tyyppi, joka ihailee toisia, ja kateuden sijaan käyttää energiaa siihen että pystyisi itsekin samaan kuin ihailemansa henkilö. Joskus toisista inspiroituminen menee kuitenkin liiallisuuksiin, ja sitä alkaakin inspiroitumisen sijaan stressaamaan siitä, miksei pystykään samaan, ainakaan yhtä nopeasti.

On eri asia inspiroitua, kuin ottaa paineita. Inspiroitumisessa ei ole mitään vikaa, se on ihanaa, huippua, ja energiaa antavaa. Paineiden ottaminen taas on typerää, kuluttavaa ja raskasta. Kun jokainen ihminenhän on kuitenkin erilainen, oma persoonansa, jonka elämäntilanne ja voimavarat ovat erilaiset, kuin jollain toisella. Inspiroitumisen ja paineiden ottamisen raja on kuitenkin hiuksenhieno. Se menee tasan siinä kohtaa, missä tavoitteellisuus lakkaa tuntumasta mahtavalta ja tavoite saavutettavissa olevalta. Silloin sitä luovuttaa, lakkaa inspiroitumasta ja alkaa stressaamaan sitä, miksi ei onnistu.

Siksi mä en aio tehdä konkreettisia lupauksia itselleni, vaan tänä vuonna aion elää ihan vaan päivä kerrallaan, hetkestä nauttien. Ilman suuria odotuksia, ilman paineita. On mulla toiveita, ja tosiaan, niitä tavoitteitakin. Mutta Iina hei, muista sitten helmikuussa tämä tavoite olla ottamatta paineita, koska se on tavoitteista tärkein. Jos kalenteri ei helmikuun puolivälissä enää olekaan ojennuksessa, ja tekemistä on liikaa, älä ainakaan sitten stressaa siitä että epäonnistuit tavoitteessa, keskity mieluummin siihen että selviät kiireestä mahdollisimman rennolla meiningillä.

Meille on tulossa varmasti ihan huippu vuosi, muutamia suunnitelmia siintää jo tulevien kuukausien kohdalla, ja ihan pian on meidän ensimmäinen hääpäiväkin. Mä takaan, että jokainen niistä suunnitelmista tuntuu paremmalta, jos en ota paineita vaan otan rennosti, tulee mitä tulee. Joka vuosi mä stressaan esimerkiksi lasten synttäreitä, etsin ideoita joka puolelta ja päätän että järjestän maailman mageimmat teemabileet. Sitten päädyn kuitenkin tekemään sen  täytekakun jonka lapset koristelevat itse tuoreilla marjoilla. Ja se on ihan fine, enemmän kuin fine, ja siitä tulee ihan yhtä hyvä fiilis ja yhtä hyvät bileet kuin monikerroksisella teemakakullakin. Voi kun muistaisin tämän vielä huhtikuussa.

Toivon, että tämän vuoden vuosikatsauksessa ei lue kertaakaan sanoja ”kiire”, ”stressi” tai ”en ehtinyt”. Mä toivon, että siinä lukee ”rentouduin”, ”nautin” ja ”onnistuin”. Jos sinne yksi kiire lipsahtaa, mä toivon että se kiire on pitänyt sisällään jotain maailman siisteintä, jota en unohda koskaan. Mikään piiruakaan vähäpätöisempi ei nimittäin oikeuta kiusaamaan itseään stressaamisella, ei enää. Nyt on aika olla itselleen armollinen.

Mitä te toivotte tältä vuodelta?