Kaksi kolmasosaa vauvavuodesta on kulunut – tänään meidän kuopus täyttää jo kahdeksan kuukautta. Siitä on oikeasti jo kahdeksan kuukautta, kun pidin rinnallani ensimmäistä kertaa tuota ihanaa pikku rakasta. Vaikka hän on jo kova menemään joka suuntaan ja liikkuu koko ajan, on hän vielä ihan vauva kuitenkin.
Viimeisen parin viikon aikana tukea vasten kävelyyn on tullut tosi paljon varmuutta, tai siis nyt hän ei enää juurikaan tarvitse tukea fyysisesti, vaan se on sellainen henkinen varmistus – tuntuu turvallisemmalta kävellä, kun pitää pikkuisen kädestä vielä kiinni siihen kuitenkaan nojaamatta. Sohvia ja pöytiä vasten hän kävelee jo tosi reippaasti, eikä ole pahemmin kaatuillutkaan onneksi. Kävely sujuu hyvin myös kengät jalassa ulkona, tai vaikka Ikeassa, niinkuin tällä viikolla.
Hän seisoo edelleen huomaamattaan ilman tukea pitkiäkin aikoja, mutta jos hän huomaa sen itse, hän tarttuu heti kiinni jostain, tai pyllähtää istumaan. Eli kuten myös kävelyssä, hän kaipaa seisomisessakin enemmän sitä henkistä tukea, ettei tarvitse jännittää. Taidot riittäisi, mutta uskallus ei ihan vielä, eikä tarvitsekaan. Hän on jo nyt niin liikkuvainen touhutyyppi, että voin vaan hikikarpalot otsalla kuvitella millaista meininki on sitten kun hän uskaltaa liikkua täysin ilman tukea. Sitä odotellessa.
Pari viikkoa sitten opittu ”äitä” on jäänyt pysyvästi sanavarastoon, ja sitä toistellaan aina kun halutaan äidin luo. Lisäksi hänellä on selkeä matkimisvaihe päällä, eli hän yrittää matkia melkein kaikkia helppoja sanoja mitä hänelle toistellaan. Suusta on kuulunut moneen kertaan ainakin ”pappa”, ”isi” ja ”vauva”. Aamuisin kun Otto lähtee viemään tyttöjä, sanotaan ”heippa isi” ja tyyppi jää eteisen ovelle seisomaan ja hokemaan ”ishiii, ishiii, ishiiii”. Päristely, kielen naksauttelu ja erilaisten tavujen toistelut ovat kovassa huudossa. Nännännää, tättättäää, pappappaa, mammammaa, mummummuu ja nonnonnoo ovat ainakin sellaisia joita hän jokeltelee koko ajan.
Öisin hän syö edelleen ihan yhtä usein kuin ennenkin eli sen 3-5 kertaa, mutta nukkuu nykyään puolet yöstä omassa sängyssä, ja unet kestävät 20-08. Hän on hyvä nukkumaan eikä herää mihinkään ääniin tai siihen kun nostan hänet imetyksen jälkeen omaan sänkyyn, vaan kääntää tyytyväisenä kylkeä ja jatkaa unia siellä. Siitä ollaan oltu tosi iloisia, ja tuntuu hassulta kun iltaisin on nykyään niin ”paljon” omaa aikaa, kun kaikki lapset menevät aina kahdeksalta arkena nukkumaan.
Eniten hän tykkää tällä hetkellä seistä ikkunassa katselemassa ulos, tai sitten leikkiä isompien tyttöjen kanssa duploilla portaiden alla. Siellä hyvä leikki voi kestää vaikka kuinka pitkään. Näitäkin suurempi lemppari on kuitenkin kukkuu-leikki verhoilla, tai harsolla tai ihan millä vaan. Hän menee piiloon, ja tempaisee verhon/harson pois edestään, ja äidin tai isin pitää kiljaista ”kukkuu”. Se saa aina kaikkein suurimmat kikatukset aikaiseksi, ihan koko perheeltä.
Pukemisesta hän ei tykkää ollenkaan, mutta muuten meillä tuntuu olevan melko seesteinen vaihe ja sellainen ”kaikki on kivaa meininki” minityypillä. Aika kiva vaihe tämä, nautitaan tästä niin kauan kuin tätä kestää!
Ihanaa viikonloppua kaikille <3
Ihana pallero. Juuri eilen illalla hämmästeltiin miehen kanssa miten meidän oma tyttö on yksi vuotiaana tuntunut niin isolta ja kun katseltiin kuvia nyt, niin hänhän on ollut aivan vauva. <3 Taitoja on löytynyt, mutta vauva hän on ollut.
Hän kyllä on <3 Ja sanopa muuta, esikoista muutenkin pitää myös aina vähän isompana 😀 Ja vasta myöhemmin tajuaa miten pieni hän on kuitenkin ollut! 😀