Millaista on olla ainoa lapsi

08.08.2018

Heti alkuun huikea disclaimer, että tämä teksti perustuu vain minun omiin henkilökohtaisiin kokemuksiini, eikä minulla ole kokemusta kenenkään toisen ainoasta lapsuudesta, joten en voi puhua toisten puolesta, vain itseni. Mikäli olet itse kokenut asiat eri tavalla, kerro ihmeessä oma näkökulmasi kommenttiboksiin, niin saadaan mahdollisimman laaja katsaus siihen, miten me ainoat lapset ainoana lapsena olemisen koemme.

Mä olen ollut ainoa lapsi pian 27 vuotta, ja tulen aina olemaan. Mulla ei koskaan ole ollut sisaruksia tai puolisisaruksia, eikä musta koskaan tule tätiä. Mun lapsilla ei koskaan tule olemaan mun puolelta serkkuja, ainoastaan isänsä puolelta. Mä en ole koskaan tapellut pikkusisarusten kanssa, eikä mulla ole ollut isosisarusta turvana koulussa. Mun lapsuudenkodissa on aina asunut vain minä ja äiti, kahdestaan.

Siihen asti kun mun äiti sairastui, mä en koskaan kokenut mitään negatiivista siinä, että olin ainoa lapsi. Rakastin sitä, että sain olla ainoa lapsi. Rakastin sitä, että meillä oli kotona niin rauhallista. Silloin kun meillä ei ollut ketään kylässä, oli vain minä ja äiti, ja me tehtiin asioita joko yksin tai yhdessä. Mä olen aika rauhallinen tyyppi, ja rakastin uppoutua omiin tekemisiini tuntikausiksi, olivat ne sitten leikkejä, piirtämistä tai lukemista.

Toisaalta, oli ihanaa lähteä äidin kanssa kahdestaan museoon, kahvilaan tai ravintolaan. Silloin kun oli vapaata, me tehtiin paljon asioita yhdessä. Mut oli helppo ottaa mukaan, kun mua oli vain yksi, ja olin sellainen vähän pikkuvanha ja överikiltti lapsi, joka ei koskaan aiheuttanut konflikteja. Pääsin moniin paikkoihin, ravintoloihin ja tilaisuuksiin, joihin ei välttämättä moni olisi lapsia ottanut mukaan, ainakaan 90-luvulla. Vietin jo lapsena paljon aikaa aikuisten seurassa. Mä nautin siitä, ja mulla oli aina hauskaa. Joskus mietin, että olinko sellainen, koska mun luonne oli sellainen, vai kasvoiko musta sellainen olosuhteiden vuoksi?

Mulla oli tosi paljon kavereita, ja yksinäisyyttä en koskaan kokenut. Olin myös läheinen mun serkkujen ja mun tädin kanssa, ja heidän kanssaan vietettiin paljon aikaa Oulussa ja mummolassa lomilla. Huomaan näin jälkikäteen, että olen kuitenkin aina etsinyt sellaista ”sisko”-hahmoa, ja koen että mun täti, joka on mua vain 11 vuotta vanhempi, on aina ollut vähän kuin mun sisko. Nykyäänkin vietetään aikaa yhdessä paljon aina kun mahdollista, jopa enemmän kuin monet jotka ovat oikeasti siskoksia keskenään. Toisaalta meidän väliltä on aina puuttuneet kokonaan ne sisarelliset nahistelut, varmasti osittain ikäeron vuoksi, ja myös siksi, että ei oikeasti olla siskoja, vaan täti ja siskon tyttö.

Mä uskon että yksi syy siihen, miksi mulla ei koskaan ole ollut ongelmia tasapuolisuudessa tai asioiden jakamisessa toisten kanssa, on se, että mä en joutunut koskaan jakamaan mun tavaroita tai huonetta kenenkään kanssa. Ne oli vaan mun. Se on musta yksi tyhmimpiä oletuksia mitä olen kuullut, että ainoat lapset eivät osaisi jakaa omastaan muille, koska heidän ei ole ollut pakko tehdä niin. Päin vastoin! Mä jaan mielelläni, koska mun ei ole koskaan tarvinnut tapella omastani. Päiväkodissa ja koulussa tietysti tehtiin asioita yhdessä, ja opeteltiin sitä jakamisen jaloa taitoa, eikä mulla ollut siinä koskaan mitään ongelmia.  En missään nimessä sano, että sisaruksilla olisi vaikeampaa jakaa omastaan kuin muilla, sanon vaan, että mun mielestä stereotypia jakamisen vaikeudesta ainoille lapsille on täysin tuulesta temmattu.

Olen myös ehkä alusta asti oppinut sen, että kukaan ei ole itsestäänselvyys. Tiedättekö, sisaruksia kun voi kohdella ihan miten tahansa, ja he ovat aina siinä silti. Kavereita ei voi, koska jos kavereille on inhottava, he eivät luultavasti enää halua olla kavereitasi. Kaveruudesta on huomattavasti helpompaa irtisanoutua, kuin sisaruudesta, ja siksi kavereita täytyy kunnioittaa ja kohdella aina reilusti ja mukavasti.

Toinen stereotypia, johon usein törmää vielä aikuisenakin on, että ainoat lapset olisivat itsekkäitä ja huomionhakuisia, koska ovat saaneet olla vanhempiensa silmäteriä koko elämänsä. Mä sanon, että bullshit. En tunne yhtäkään ainutta lasta, joka olisi sen itsekkäämpi tai huomionhakuisempi, kuin he keskimäärin ovat, joilla on sisaruksia. Tietysti oma mututuntumani on vain oma mututuntumani, ja varmasti itsekkäitä ja huomionhakuisia ihmisiä löytyy molemmista ryhmistä. Mä ajattelen sen kuitenkin niin, että vanhempien tavalla kasvattaa, on huomattavasti enemmän merkitystä, kuin sillä, onko ainoa lapsi vai ei. Kyllä suurperheessäkin voi saada tarpeeksi vanhempien jakamatonta huomiota, ja hyvän pohjan itsetunnolle. Ja ihan samalla tavalla myös ainoa lapsi voi kärsiä siitä, että vanhemmat eivät koskaan huomioi ja ole läsnä tarpeeksi. Se riippuu ihan vanhemmista ja elämäntilanteesta, ja toki lapsesta itsestään.

Milloin olen sitten kokenut sen olevan haitaksi, että olen ainoa lapsi? Silloin, kun mun äiti sairastui vakavasti, eikä mulla ollut ketään jakamassa sitä järkyttävää surua, huolta, pelkoa ja vastuuta. Olin ihan yksin pelottavassa tilanteessa 14-vuotiaana, eikä kukaan kokenut samaa kuin mä juuri silloin. Kohtasin äidin sairastumisen yksin, ilman sisarusta, jonka kanssa olisin voinut puhua, ja joka olisi jakanut kaikkea sitä vastuuta mikä mulle jäi, kun äiti sairastui. Toisaalta, ainakaan mulla ei ollut pienempiä sisaruksia, joista olisin joutunut vielä kaiken muun lisäksi huolehtimaan. Kaikessa on siis puolensa.

Äidin sairastumisen läpikäyminen yksin teini-iässä, on kuitenkin väistämättä saanut pohtimaan vanhuutta. Sitten kun mun äiti on vanha, hän jää yksin minun vastuulleni. Mun äiti on sisarustensa kanssa huolehtinut yhdessä vanhemmistaan, ja heitä on neljä. Silti se on ollut heille kaikille rankkaa ja kuormittavaa silloin, kun sairaudet ovat olleet pahimmillaan. Sitten kun äiti on oikeasti vanha, kaikki se on yksin mulla.

Ei ole sisaruksia, joiden kanssa käydä vuoropäivin katsomassa. Ei ole sisaruksia, joiden kanssa voisi vuorotellen hoitaa lääkärikuljetuksia, kauppareissuja ja arkipäiväisiä asioita. Se on kaikki mun vastuulla. Sitten kun mun äiti joskus kuolee, mikä on ihan hirveä ajatus, mä kohtaan surun ainoana lapsena yksin. Tottakai sisarukset, lapsenlapset, Otto ja kaikki läheiset surevat myös, mutta mä olen ainoa lapsi, enkä voi jakaa sitä tunnetta kenenkään kanssa. Kukaan muu ei voi täysin tietää miltä musta juuri siinä tilanteessa tuntuu, kukaan ei voi muistella mun kanssa yhdessä niitä mun lapsuusmuistoja, joissa on vain minä ja äiti. Se on musta lohduton ajatus. Mutta se on asia, jonka joudun vielä elämässäni joskus kohtaamaan. Etukäteen on turha murehtia, mutta nämä on asioita, jotka on jossain vaiheessa pakko nostaa pöydälle.

Oman kokemukseni perusteella sanon, että jos kaikki menee ihan tavallisesti, sillä ei ole juurikaan väliä onko lapsella sisaruksia vai ei, ainakaan siihen asti että vanhemmat ovat vanhuksia. Elämä voi olla ihan yhtä onnellista tai onnetonta arjessa kaikenlaisissa perheissä, se ei ole sisaruksista kiinni. Mutta elämän suurissa kriiseissä, se sisarus voi olla elintärkeä voimavara. Se on yksi niistä syistä, miksi itse toivoin ja halusin meille useamman lapsen. Kaikilla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta saada enempää lapsia kuin yksi, ja joillain ei ole edes mahdollisuutta saada sitä yhtä lasta. Kaikki eivät halua yhtä lasta enempää, ja sehän  on ihan jokaisen perheen oma asia, eikä mun mielestä ole olemassa yhtä oikeaa lapsilukua. Yksi, kolme tai kolmetoista, ei mikään niistä ole toista parempi.

Tämä on vain mun oma näkökulma tähän asiaan, ja nyt mua kiinnostaisi ihan hurjasti kuulla teidän kokemuksia! Millaista sinun mielestäsi on olla ainoa lapsi? Oletko kokenut siitä jotain haittaa tai hyötyä? Millaisia stereotypioita sinä olet kuullut ainoista lapsista?


65 Responses to “Millaista on olla ainoa lapsi”

  1. Marika sanoo:

    Olen myös ainoa lapsi, täytän seuraavaksi 25v. En nyt jaksa muuten kommentoida asiaa (täytyy kohta joutua nukkumaan :D) mutta tuohon on pakko yhtyä, että se hetki pelottaa, kun isä/äiti kuolee. Kummallakaan ei ole mitään henkeä uhkaavia sairauksia, mutta varsinkin juuri äidilläni on viime aikoina todettu kaikkea pientä, jotka yhteisvaikutuksena aiheuttavat melkein jatkuvia kipua, unettomuutta ym., ja tottakai ne huolettavat sitten minuakin. Ja minäkin asun hänestä tällä hetkellä 350km päässä, joten jos jotain yllättävääkin tapahtuu, en pääse hänen viereensä ja tueksi välittömästi. He ovat isäni kanssa eronneet, mutta on äidillä uusi miesystävä olemassa. Isäni asustelee yksin, tosin hän asuu käytännössä naapurikaupungissa, joten on tarvittaessa ihan lähellä. Itselläni ei ole vielä lapsia. Ikäviä ajateltavia, joskin juuri joskus kohdattavia. Onneksi voimme itse kukin nauttia tästä hetkestä, ja käynneistä vanhempiemme luona ym. Elämästä ei koskaan tiedä mitä kellekin tapahtuu ja milloin. Ihanaa syksyn odotusta!

    • Iina Hyttinen sanoo:

      Hei kiitos ihan hurjasti että kommentoit, merkitsee mulle paljon! <3 Oli kiva lukea sun tarinaa. Tosi hyvin sanoit, että onneksi voimme nauttia tästä hetkestä ja kaikesta siitä ajasta, mikä meillä on vanhempien kanssa. Ihanaa syksyn odotusta sinnekin ja kiitos <3

  2. Mintue sanoo:

    Mä oon kans ainoa lapsi ja kasvanut pääsääntöisesti äitini kanssa kahdestaan. Olen kuitenkin tavannut isää säännöllisen epäsäännöllisesti ja mulla on nykyään todella hyvät välit molempiin vanhempiini. Vaikka oli surullista, kun he erosivat mun ollessani 6-vuotias, koin mä, että he hoitivat eron ihan törkeän hyvin ja olen siitä ikuisesti kiitollinen heille. Itse olen myös kuullut näitä lausahduksia siitä, että ainoat lapset on itsekeskeisiä ja heidän on vaikea jakaa asioita, mitkä myös ainakin oman kokemukseni mukaan on ihan pyhpah-juttuja. Jotkut tutkimukset on myös muistaakseni todenneet, että ainoilla lapsilla on sisarusten kanssa kasvaneisiin lapsiin verrattuna jonkin verran paremmat sosiaaliset taidot, koska he ovat joutuneet tekemään töitä kavereiden hankkimiseksi, toisin kuin monilapsisissa perheissä lapsilla on ikään kuin valmiina kavereita eikä niiden eteen tarvitse tehdä niin paljon töitä. Toki perheitä on erilaisia. Mulla ei ole lapsia mutta oon ajatellut, että yksi lapsi voisi olla mulle sopiva määrä, varmaan juuri omien kokemusten vuoksi, kun oon saanut todeta, että ainoana lapsena kasvaminen on ihan jees. En mä oo ikinä kaivannut sisarusta, koska musta on ollut oikein mukavaa olla vain äidin kanssa kahdestaan. 🙂

    • Iina Hyttinen sanoo:

      Ihan mahtavaa lukea sunkin kokemuksista, ja tosi mahtavaa että vanhempasi osasivat hoitaa eron noin hienosti. Voi kun kaikki vanhemmat osaisivat yhtä hyvin! Mäkin oon lukenut noista sosiaalisista taidoista saman kuin sä, vaikka ei nyt tuu kyllä lähdettä mieleen, ja siksi en postaukseenkaan siitä mitään laittanut 😀 Oli se äidin kanssa kahdestaan olo mustakin mukavaa, ja siinä on paljon hyviä puolia! 😀 Kiitos kun kommentoit ja ihanaa syksyn alkua sinne!

  3. E sanoo:

    Oon aina kokenut tavallaan olevani ainoa lapsi, vaikka en olekaan. Mulla on kaksi isosisarusta, joita olen kymmenisen vuotta nuorempi. Lisäksi meillä on eri isä (heillä keskenään sama). Plus toinen heistä muutti omilleen mun ollessa eskari-ikäinen ja toinen muutti kun olin n. 9-vuotias.

    Joten ison osan lapsuuden arjesta olen elänyt ”ainoana lapsena”. Ja muutenkin on ollut hieman etäiset välit, koska ikäero on ollut huomattava. Heillä taas läheiset välit keskenään. Toki olen väleissä sisarusteni kanssa ja vaihdetaan kuulumisia ja silloin tällöin puuhaillaan yhdessä jotain ja joinain juhlapyhinä nähdään.

    Mutta en oo ikinä kokenut sellasta oikeaa sisaruussuhdetta, jos näin voisi sanoa. Sellaista jossa kinastellaan, tapellaan, kilpaillaan, halataan ja sovitaan, leikitään yhdessä, jaetaan salaisuuksia ja pidetään toistensa puolta. Siitä olen jäänyt ihan kokonaan paitsi! Joten kyllä se on tuntunut aina, että olisin ainoa lapsi.

    Äitini itseasiassa on joskus sanonutkin, että häntä harmittaa kun eivät ”hankkineet” mulle pikkusisarusta, koska siitä olisi ollut mulle korvaamatonta seuraa. Aivan niin kuin isommilla sisaruksillani on ollut toisistaan.

    Mutta näillä on menty eteenpäin 😀 Eikä se tietenkään mitenkään aktiivisesti harmita, ettei ole ollut sellaista kunnollista sisarussuhdetta, mutta en kiellä etteikö sellainen olisi kultaakin kalliimpaa <3

    • Iina Hyttinen sanoo:

      Sä oot päässyt kokemaan sekä sisarukset, että ainoana lapsena olemisen, vaikka varmasti suuri ikäero muuttaa sitä sisarussuhdetta jonkin verran. Harmi että ette oo olleet niin läheisiä, kuin olisit toivonut. <3 Mut ehkä joskus vielä voitte olla, sitä ei tiedä mitä elämässä tapahtuu, kun ikää tulee ja elämäntilanteet muuttuu. Oli mahtavaa lukea sun tarina, kiitos kun kommentoit! <3

  4. ainoa sanoo:

    En melkeen ikinä kommentoi kenenkään postauksia, mutta nyt oli pakko.

    Olen siis itsekin ainoa lapsi ja samaistun niin paljon tohon kohtaan, että jos ja kun vanhemmat kuolee, niin ei ole ketään kenen kanssa jakaa se suuri suru, ja se kyllä tuntuu niin ahdistavalta, että pelkkä ajatus jo surettaa todella paljon.

    Tästä syystä haluan itsekin vähintään kaksi lasta, haluan, että lapsilla on aina toisensa, joku johon tukeutua vaikeissa tilanteissa.

    • Iina Hyttinen sanoo:

      Ihanaa kun kommentoit nyt, kiitos paljon <3 Mä ymmärrän sua niin täysin! Ihan samat fiilikset kaikesta! Mut ei auta murehtia etukäteen, nautitaan siitä mitä on nyt niin hyvin kun voidaan<3

  5. Satu sanoo:

    Aikalailla samoin koen ainoana kasvamiseni. Mun perheeseen kuului äiti ja isä, ja kuuluvat edelleen, eli vanhempiin liittyviä suuria huolia ei ole vielä tarvinnut kantaa.
    Mutta kävipä niin, että aviomiehenikin sattuu olemaan ainoa lapsi ja meillä on yksi yhteinen lapsi. Tyttärellämme ei näin ollen ole yhtään tätiä, enoa, setää eikä serkkua
    Itselleni ja miehelleni on serkut olleet kuitenkin lapsuudessa läheisiä. Onnekseen lapsellamme on sisar- ja velipuoli (joista emme koskaan kyllä käytä näitä ”puoli” nimityksiä, vaan ihan ovat isosisko ja isoveli.) mieheni aiemmasta liitosta. Joten sydämestäni toivon, että heillä olisi aikuisuudessa lämpimät välit.

    • Iina Hyttinen sanoo:

      Ihanaa että sun vanhemmat on olleet terveenä, ja ei ole tarvinnut kantaa huolta siitä <3 Mahtavaa että teidän lapsella on isosisarukset, vaikka ei serkkuja tai muita sukulaisia niin paljon olekaan. Ehkä niistä sisaruksista tulee pidettyä entistä tiukemmin kiinni, jos muita sukulaisia on vähemmän? 🙂 Kiitos hurjasti kun kommentoit, oli tosi kiva lukea sun tarina!

  6. Mimmu sanoo:

    Näytät ihan Zeldalta tuossa vauvakuvassasi! 🙂

  7. Maiju sanoo:

    Voin todellakin allekirjoittaa tuon, että isoissa elämänkriiseissä sitä kaipaisi sitä sisarusta jakamaan saman tilanteen ja tunteet. Vanhempani ovat nimittäin vastikään laittaneet avioeron vireille ja vaikka olenkin itsenäistynyt 21-vuotias, niin nyt kaipaisin toista täysin samassa tilanteessa ja asemassa olevaa ihmistä tähän rinnalle käsittelemään asiaa.. :/
    En koe, että mun lapsuus olis ollu sen huonompi kuin monilapsisista perheistä tulevien kavereiden. Oon aina ollut introvertimpi ja viihdyin monta tuntia yksin leikkien tai piirtäen. Jossain vaiheessa mun yksi pahimmista peloista oli se, että saan pikkusisaruksen. Niin hullulta kuin se nyt kuulostaakin, niin ilmeisesti rakastin niin omaa rauhaa ja meidän perheen dynamiikkaa, että en olisi halunnut ketään sekaamaan sitä.
    Mun vanhemmat on molemmat yksityisyrittäjiä ja paiskivat paljon töitä varsinkin silloin kun olin lapsi, eli en todellakaan ollut hemmoteltu tai saanut kaikkea mitä halusin, vaikka ihmiset niin kuvitteli. Toisinaan pääsin äitin kokousmatkoille ja palavereihin ja olin niin otettu siitä, että saan olla aikuisten seurassa. Ehkä olin myös jollain tapaa pikkuvanha.
    Monesti sanottiin, että ei ole rahaa. Toisaalta, meillä säästettiin yhteen ulkomaan matkaan vuodessa ja oon kyllä todella kiitollinen siitä, että oon päässyt matkustamaan pienestä pitäen. Koen, että mun ajatusmaailma ja käsitys ympäröivästä olemassaolosta on ehkä jollain tapaa laajempi kuin matkustamattomien kavereiden. Niinhän ne sanoo, että matkailu avartaa.
    Mulla ei ollut pleikkaria tai muuta pelikonetta, ei trampoliinia tai muitakaan hienoja viihdykejuttuja, mutta mulla oli kavereita ja ystäviä joidenka luona sain nämä kokea. Mulla oli ihan hyvä lapsuus ainoana lapsena.

    • Iina Hyttinen sanoo:

      Voi ei, hurjasti tsemppiä sulle vaikeaan tilanteeseen <3 Kyllä se varmasti kolahtaa vielä aikuisenakin, kun vanhemmat eroavat, onhan se ihan kauhean iso muutos! Tosi mielenkiintoista lukea sun kokemuksia, ja samaistuin tosi moneen kohtaan. Mäkin aina kuljin äidin mukana kokousmatkoilla ja palavereissa, ja jut olin pikkuvanha 😀 Ihana kuulla, että sulla oli hyvä lapsuus ainoana lapsena! Kiitos hurjasti että kommentoit <3

  8. Marika sanoo:

    Niinno sen verran vielä, että myös minun mieskaveri on ainokainen, joten meidänkään joskus mahdollisesti syntyvä/-ille ei tule olemaan yhtään tätiä, enoa, setää tai serkkua. Itselläni taas on 9 serkkua. Joten myös sitä asiaa olen joskus miettinyt. Ehkäpä siksi se 2 voisi olla kiva lapsiluku, jos niitä siunaantuu ollenkaan. Olisi edes sitten heillä toisensa 😀

  9. poola sanoo:

    Mun tilanne on ollut samanlainen kun sulla, aina oon asunu äidin kanssa kahdestaan ja usein oon miettiny että mitä sitten jos äiti kuolee. Kun kirjotit että monet sanoo että yksinelävät lapset ovat itsekkäitä ja huomionhakuisia niin musta jopa enemmän ne lapset jolla on monia sisaruksia, koska vanhemmilla ei oo ehkä antaa huomiota niin paljon jokaselle niin lapset hakee sitten muulla tavalla sitä huomiota 🙂
    Sulla on ihan mahtava blogi, jatka samaan malliin!

  10. Onnellinen sanoo:

    Olen ainoa lapsi, nyt 26-vuotias. Odotan ensimmäistä omaa lasta, mies haluaisi useamman lapsen mutta itse en. Koska, olin niin onnellinen ainoana lapsena! Mua kans ärsyttää ihmisten ajatukset ainoasta lapsesta, itselleni ei myöskään ole ikinä ollut ongelma jakaamaan asioita. Mieheni mielestä olen lellitty, koska olen päässyt reissaamaan paljon, saanut harrastaa kalliita lajeja ym. Mutta itse olen tuostakin hieman eri mieltä, varakkaassa perheessä kaiken pystyisi antamaan useammalle lapselle samalla tavalla kun meidän keskiluokkaisessa perheessä yhdelle.

    • Iina Hyttinen sanoo:

      Oi paljon onnea tulevasta pienestä! <3 Mäkin oon kyllä eri mieltä miehesi kanssa, että ei tuo liity siihen että on ainoa lapsi, vaan enemmän varallisuuteen, ja myös siihen mihin rahansa tykkää käyttää. Sun vanhemmat panostivat matkusteluun ja harrastuksiin! 🙂 Kiitos kun kommentoit!

  11. ainoa lapsi myös sanoo:

    Täällä yksi kolmekymppinen ainoa lapsi. Eniten on ärsyttänyt se ennakko-oletus, että olisin ainoana lapsena saanut aina kaiken, mitä olen keksinyt haluta ilman mitään omia ponnistuksia, vaikka todellisuudessa olen tehnyt töitä teini-ikäisestä asti, eivätkä vanhemmat todellakaan elättäneet minua/rahoittaneet juhlimista ja matkustelua opiskeluaikoina. Olen tiedostanut, että vanhemmat vanhenevat joskus ja se voi olla hankalaa, kun välimatkaa on satoja kilometrejä. En kuitenkaan halua stressata sitä ennakkoon. Sitä olen kyllä pohtinut, miten osaisi itse toimia vanhempana, jos lapsia olisi omassa perheessäni useampi kuin yksi, kun sisaruksista tai lapsista yleisesti ottaen ei ole juuri kokemusta.

    • Iina Hyttinen sanoo:

      Toi on kyllä tosi ikävä ennakko-oletus, ja mäkin oon sellaisia joskus kohdannut, vaikka totuus on ihan toinen. Ja oot oikeassa, että ei kyllä kannata tuota vanhenemista stressata ennakkoon, ne on sen ajan murheita sitten. Mä voin ainakin lohduttaa, että tosi hyvin oon itse sopeutunut tähän kolmen lapsen vanhemmuuteen. 😀 Mut toki mä oon aina toivonutkin isoa perhettä, ja kärsinyt kestovauvakuumeesta jostain 5-vuotiaasta asti. 😀 Varmasti se on tosi yksilöllistä, mut kyllä melkeen kaikkeen sopeutuu ja kasvaa, jos itse haluaa. Onneksi ei ole myöskään pakko tehdä mitään sellaisia valintoja mitä ei halua, ja tietty aina se elämäkin voi yllättää kaikilla tavoilla 😀 Kiitos kun kommentoit <3

  12. Anne sanoo:

    Mä en taas ole ainoa lapsi, olen isäni viides ja äitini toinen lapsi, kaikista nuorin. Kukaan ei koskaan pitänyt mun puolia, eikä meillä sisaruksilla ole hyvät välit. Tosin isän aiemmat lapset eivät asuneet meidän kanssa ja heillä on ollut omat elämät jo minun syntyessäni. Emme koskaan ole viettäneet kaikki sisarukset yhdessä joulua tai kenenkään syntymäpäiviä. Aina sisarukset eivät ole rikkaus, eikä heistä saa tukea ja apua, vaikka niin voisi luulla. Kaikki sisarukset eivät myöskään osallistu omien iäkkäiden vanhempiensa hoitamiseen. Itse kun olen hoitoalalla ja täysveljeni ei, niin tiedän kyllä kuka tulee hoitamaan tulevaisuudessa äitimme asiat.

    • Nannu sanoo:

      Kiitos, että kommentoit, samaistun täysin viestiisi! Minulla on myös sinun tavoin sisarus, mutta välejä ei voisi hyvällä tahdollakaan kutsua lämpimiksi. Kaksi vuotta nuorempaa veljeäni en ole tavannut sen jälkeen, kun hän muutti pois vanhempieni luota useita vuosia sitten. Hän ei ole myöskään tavannut kolmevuotiasta lastani koskaan. Olen tilanteesta katkera ja olen tehnyt voitavani, jotta välit korjaantuisivat. Tai että olisimme edes joskus tekemisissä, että lapseni tietäisi, kuka hänen enonsa on. Minulle sisaruus ei edes lapsena ollut rikkaus vaan lähinnä pakollinen paha. En voisi kuvitellakaan, että veljeni huolehtisi vanhoista ja sairaista vanhemmistaan, sillä eivät he kiinnosta häntä nytkään. Yksin tulen minäkin kaiken hoitamaan.

      Koen suorastaan loukkaavana, miten monilapsiset perheet aina hehkuttavat pienen ikäeron autuutta. Oma kokemus on päinvastainen, kahden vuoden ikäero ei luonut meille läheistä suhdetta lapsuudessa eikä aikuisenakaan. On mahdollista, että oma lapseni jää ainokaiseksi ja ympäröivä maailma ei tunnu sitä ymmärtävän lainkaan, koska sisarukset on niin valtava rikkaus elämässä.

    • Iina Hyttinen sanoo:

      Tääkin on tosi hyvä pointti, että vaikka oliskin sisaruksia, niin ei ne välit silti aina oo lämpimät. Sitä vaan aina ainoana lapsena se eka ajatus on että ”jos minulla olisi sisaruksia niin sitten me yhdessä sitä ja tätä” 😀 Vaikka totuus voi ikävä kyllä olla ihan toisenlainenkin. Tsemppiä hankaliin sisarussuhteisiin teille molemmille <3 Sen haluan kuitenkin sanoa, että omien hankalien sisarussuhteiden takia ei ehkä kannata kuitenkaan pelätä, että sitten omille lapsille kävisi niin myös. Mä uskon että vanhemmat pystyy kuitenkin siihen vaikuttamaan, ja varsinkin jos on itse kokenut hankalat sisarussuhteet, niin ehkä osaisi kiinnittää huomiota niihin itse vanhempana vielä paremmin.

  13. Minävaan sanoo:

    Kiinnostava postaus ja oikeastaan lähes kaikki asiat voisin itsekin allekirjoittaa. Mä oon ollut 23 vuotta ainokainen lapsi ja ainokaiseksi jään. Ja mulla on pääasiassa tosi positiiviset kokemukset ainokaisuudesta. Tietysti oon kaipaillut pienenä pikkusiskoa ja myöhemmällä iälläkin usein miettinyt, että miltä tuntuisi olla jonkun sisko. En kuitenkaan koe, että olisin ihan oikeasti kaipaamalla kaivannut koskaan sisarusta. Ehkä sellaista ei sitten osaakaan niin kaivata, jota ei koskaan ole ollut. Toisaalta minullakin oli kyllä lapsuutta jakamassa muutaman vuoden vanhempi serkkutyttö, jonka kanssa asuttiin ihan lähekkäin. Hän tuntui lapsena ihan siskolta, kun meillä on kuitenkin sama tausta. Ehkä se toi kuitenkin jotain yhteenkuuluvuudentunnetta.

    Uskon, että sisaruksia suurempi merkitys tunne-elämän kehitykselle on kuitenkin kasvatuksella ja muilla vertaissuhteilla. Kavereiden seurassakin opitaan kuitenkin valtavasti vuorovaikutustaitoja. Me ollaan oltu perheenä aina tosi tiivis ja samalla tavalla kuin sinäkin, niin olin tosi paljon vanhempien mukana joka paikassa. Oli melkein itsestäänselvyys, että minä olen mukana, jos vanhemmat johonkin lähtivät. Se loi myös osaltaan tunteen siitä, että kuuluu osaksi jotakin: meidän perhettä. Ja ehkä siksikin ollaan edelleen vanhempien kanssa tosi läheisiä.

    Ja mäkin oon kyllä kuullut paljon stereotypioita siitä, että ainoat lapset on aina itsekkäitä ja lellittyjä. Mutta oon puhtaasti sitä mieltä, että ainokaisella lapsella on ihan hyvät mahdollisuudet tulla itsekkääksi lellipennuksi, kuin sisarusparven keskellä kasvaneella lapsellakin. Mä en ainakaan saanut tahtoani läpi yhtään sen useammin kuin kaveritkaan. Ihan kyllästymiseen asti jankkasin koirastakin, siltikään en sitä koskaan saanut. Ja tuosta jakamisesta oon samaa mieltä, mullakaan ei ole mitään vaikeutta jakaa omastani. Kärsimätön mä kyllä välillä oon, mutta sen uskon olevan kyllä ihan puhtaasti luonnekysymys.

    Eli positiiviset kokemukset ainokaisuudesta mulla. Miinuksena kyllä tuo sama pelko jonka toit esiin, eli vanhempien vanheneminen. Mutta ei auta kuin elää tässä hetkessä! Mutta muuten, mä jotenkin aina kavahdan sitä ajatusta, että on ”törkeää” jos ei tee lapselle sisaruksia. Lapsia kun ei tietystikään tehdä, vaan todella saadaan. Ja toiset oikeasti haluavat vain yhden lapsen. Eikä ole yhtään ainoaa ja oikeaa lapsilukua. Niin kuin jo sanoinkin, niin mun mielestä lapsuus on niin kovasti kasvatuksesta ja vanhempien läsnäolosta kiinni. Kyllä sisarustenkin keskellä kasvanut lapsi voi olla yksinäinen, jos kokee ettei tule nähdyksi. Ja vaikka sisarukset on superarvokkaita ja sisarussuhteita pitää vaalia, niin ainokaisena oleminenkin voi olla tosi positiivinen juttu!

    • Iina Hyttinen sanoo:

      Vitsi miten ihanan pitkä kommentti, kiitos hurjasti, että jaoit sun omat kokemukset <3 Ja super hyviä pointteja ja ajatuksia sulla, oon ihan samoilla linjoill, nyökyttelin vaan tässä lukiessa. Mä uskon myös, että kasvatus ja vertaissuhteet on ne, jotka merkitsee kaikkein eniten. Ei sitä voi laittaa kaikkea sen varaan, että nyt meidän lapsista kasvaa fiksuja ja onnellisia, ihan vaan koska niillä on sisaruksia, se olisi täysin hullu ajatus :D!

      Kiitos kun kommentoit ja ihanaa syksyä <3

  14. V sanoo:

    Olen sun kanssa saman ikäinen ainoa lapsi. Meidän perheeseen on kuulunut äiti, iskä ja minä. Mun äiti on ollut yli nelikymppinen mut saadessaan ja oonkin kuullut olevani heidän ”aamu- ja iltatähti” :). En ole koskaan tosissani kaivannut sisaruksia, mulla on saman ikäinen serkku joka on ollut mulle tosi läheinen. Ollaan aina tehty mun vanhempien kanssa tosi paljon kolmistaan juttuja, mä oon ollut kaiken maailman juhlissa ja hääpäiväillallisilla mukana. Joskus varhaisteininä koin kesälomilla oloni vähän yksinäiseksi kun ei ollut sisaruksia. Mutta ne oli kyllä pieniä ohikiitäviä hetkiä.

    Mä olen myös törmännyt samanlaisiin juttuihin siitä, että ainoat lapset olisivat itsekkäitä jne. Mutta monet ovat myös olleet tosi yllättyneitä kun olen kertonut olevani ainoa lapsi ja kommentti onkin ollut että ”et vaikuta yhtään siltä”. Allekirjoitan täysin ton sun ajatuksen, että ainoat lapset osaavat jakaa ja haluavatkin jakaa omastaan. Olen tosi empaattinen tyyppi ja aina ajattelen muita ennen itseäni ja yritän tehdä kaiken, että muilla olis mukavaa ja hyvä olla.

    Kamalin ajatus ikinä on toi vanhempien kuolema. Yritänkin olla sitä ajattelematta aktiivisesti, mutta väistämättähän se joskus on edessä. Se tuntuu niin kamalalta, että sitten mä jään ”yksin”. Mulla on ihana mies ja toivottavasti joskus hänen kanssaan omakin perhe, mutta ei se tietenkään korvaa koskaan lapsuuden perhettä, äitiä ja iskää.

    Tää oli tosi mielenkiintoinen postaus, eipä ole tosiaan tullut kovin usein puhuttua siitä, että on ainoa lapsi. Loppuun täytyy vielä sanoa, että en koe, että olisin jäänyt mistään paitsi vaikka ei olekaan sisaruksia. Äiti, iskä ja minä ollaan oltu just hyvä perhe mulle! 🙂

    Teidän perheen elämää on ihana seurata, tulee sellainen olo, että mäkin haluan tollaisen ihanan perheen joskus! Kirjoitat niin kivasti teidän tytöistä ja parisuhteesta ja oikeastaan kaikesta! Mukavaa loppukesää! 🙂

    • Iina Hyttinen sanoo:

      Ihanan kattava kommentti, kiitos ihan superisti että kommentoit! <3 Näitä teidän tarinoita on ihan hurjan mielenkiintoista lukea, ja niin moneen asiaan pystyy samaistumaan. Tulee jotenkin niin hyvä fiilis kun saa lukea muiden kokemuksia, ja tajuaa, miten yleistä tää onkaan! 😀

      Sulla kuulostaa olleen aivan ihana lapsuus, ja mahtavaa että teillä on noin hyvät välit <3

      Kiitos mielettömän paljon kauniista sanoista ja kannustuksesta, tuli niin hyvä mieli! ihanaa loppukesää ja syksyä sinnekin <3

  15. Nimetön sanoo:

    Mä olen ainoa lapsi. Mun äiti oli myös ainoa lapsi ja hän kuoli mun ollessa vielä ihan vauva. Voin todellakin allekirjoittaa, että elämän suurissa kriiseissä kaipaisi sisaruksia niitä jakamaan. Mun molemmat isovanhemmat ovat esimerkiksi kuolleet ja kaikki hautajaisjärjestelyt, perunkirjoitukset jne. oli todella hankalaa ja vaikeaa hoitaa yksin. Oma lapsuuteni oli toisaalta hyvin poikkeuksellinen, mutta tunnistan itsestäni kyllä tuon, että jakaminen oli nuorempana hankalaa. Toki elämäntilanteeni taki en ollut ennen kouluikää kamalasti muiden lasten kanssa tekemisissä. Olen siis tosiaan vasta 23-vuotias.

    • Iina Hyttinen sanoo:

      Voi hurjaa mitä kaikkea olet joutunut kokemaan! Mä en voi muuta kuin lähettää täältä maailman isoimman halauksen, sä oot selvinnyt paljosta. <3 Oot joutunut moneen vaikeaan tilanteeseen vaikka oot vielä tosi nuori, ja selvinnyt siitä kaikesta. Toivottavasti sulla on edessä paljon hyvää ja ihania asioita<3

  16. Sape sanoo:

    Itsekin ainokaisuutta monesti surkutellut, lisäksi äitinikin on ainoa lapsi. Isän pjolen suvun kanssa en ole tekemisissä joten koko sukupiirinikin on jo todella pieni. Aina olen halunnut sisarusta jakamaan asioita, koin kurjaksi leikkiä ja olla aina yksin. Tätä virkaa ovatkin sitten täyttäneet monen monet lemmikit.

    Myös tuo vanhempien sairastuminen/kuolema ahdistaa paljon. Mutta muiden kanssa keskustellessa olemme tulleet lopputulokseen että ei se sisaruuskaan ole minkäänlainen tae että kukaan silti tulisi olemaan siinä rinnalla, auttaisi milläänlailla tai ymmärtäisi mitä käy läpi. Ihmissuhteiden kirjo on niin laaja ja mistään ei voi koskaan tietää 🙂

    • Iina Hyttinen sanoo:

      Sulla on kyllä ollut sit tosi vähän läheisiä sukulaisia, mut oi, lemmikin mä sain vasta lukiossa, vaikka koko ikäni olin sitä kaivannut seuraksi! Ihanaa, että sulla on ollut lemmikkejä, vaikka ne varmasti eri asia onkin, kuin sisarukset. Ja oot kyllä aivan oikeassa tuossa, että ei se sisaruuskaan valitettavasti oo tae mistään, vaikka niin kolmen lapsen äitinä toivoisikin :D! Kiitos hurjasti kun kommentoit <3

  17. L sanoo:

    Mä olen myös ollut ja tulen aina olemaan ainut lapsi. Olen mun suvussa ainoa, jolla ei ole yhtään sisarusta. Mun vanhemmat ovat molemmat isoista perheistä ja kaikilla heidän sisaruksillaan on omat perheet, joten serkkuja kyllä löytyy sitten senkin edestä.
    Asuin mun lapsuuteni samalla asuinalueella kuin serkkunikin, joten olemme olleet hyvin läheisiä pienenä.

    Muistan aina nuorempana kyselleeneni vanhemmiltani, että miksei meillä ole muita lapsia. Eihän sitä tuolloin tiennyt, ettei se lapsien saantikaan ole aivan yksinkertaista. Mulla vanhemmat siis ovat yrittäneet saada lapsia monta vuotta ennen minun tuloani, samoin myös minun jälkeeni. Mutta luonto päätti toisin.

    Yleinen ajatus mihin olen joutunut törmäämään ainoana lapsena on se, että ihmiset kuvittelevat, että ainoa lapsi saa aina kaiken periksi. Toki ainoalle lapselle ostetaan varmasti määrällisesti enemmän asioita yms., mutta kyllä mä olen saanut tehdä tismalleen saman verran töitä noiden asioiden eteen, kuin mun kaveritkin, joilla sisaruksia löytyy, ehkä jopa enemmänkin. Ja siitä mä olen kiitollinen mun vanhemmille.

    Tällä hetkellä vielä lapsettomana ihmisenä sitä tuntee ehkä hieman paineita siitä, milloin sen perheen sitten tulee perustamaan. Kumpikaan mun vanhemmista ei ole koskaan painottanut sitä, että he haluavat lapsenlapsia just nyt heti, mutta kyllä näen etenkin lapsirakkaasta äidistäni (myöskin isästäni) sen, että kyllä toiveissa olisi nähdä vielä joskus se, kuinka omasta tyttärestä tulee äiti.

    Tällä hetkellä vanhempien vanhetessa, yksi suurimmista peloista ja ahdistuksen aiheista on kuitenki se vanhempien menettämisen pelko. Miten mä tulen koskaan selviämään oman vanhemman poismenosta? Siinä vaiheessa mulla ei tule olemaan sitä omaa sisarusta tukena, jonka kanssa voi jakaa surun ja tukea toista molemminpuolin. Toki ihmisiä löytyy ympäriltä, mutta kukaan muu kuin oma sisarus, ei voi siinä vaiheessa käsittää sitä surun määrää…

    • Iina Hyttinen sanoo:

      Voi kurjaa, varmasti on ollut rankkaa sun vanhemmille, että toiveista huolimatta lapsiluku jäi yhteen. Lasten saaminen on kyllä niin arpapeliä, sitä ei ikinä tiedä miten käy, ja ei voi kuin olla uskomattoman kiitollinen jokaisesta lapsesta, jonka on itse saanut. Mut ei siitä kannata myöskään paineita ottaa, koska ei sitä ikinä etukäteen tiedä. Varmasti sun vanhemmat myös omien kokemusten kautta osaa ajatella sitä, että ei niitä lapsenlapsiakaan välttämättä saa heti kun haluaa, vaan se on niin monen asian summa. He ei varmasti haluaisi, että otat paineita <3

      Mä samaistun täysillä sun menettämisen pelkoon, ihan samoja ajatuksia täällä. Se ajatus on vaan niin raastava, että siinä tilanteessa on omien tunteiden ja muistojen kanssa ihan yksin. Mut koittaa vaan olla murehtimatta etukäteen, kun ei sille mitään voi :/

      Kiitos hurjasti että kommentoit, niin mielenkiintoista vaihtaa ajatuksia teidän kanssa!

  18. Unelias sanoo:

    En itse ole ainoa lapsi, mutta olen aina halunnut siskon. Siskon joka on kaveri siinä vieressä aina se ei sua jätä kuten ehkä joku kaveri voisi tehdä. Mulla on siis isoveli kolme vuotta vanhenpi. Olen kokenut siitä vähän yksinäisyyttä kun ei ole sitä kaveria siinä aina vieressä. Ja kaikilla muilla mun kavereilla se sisko sieltä löytyy eikä ne ymmärrä mitä tarkotan aina ne vaan valittaa kuinka rasittava se on vaikka seuraavana päivänä laittaa snäppiä, ku he yhdessä pyöräilevät iloisina. Olen ehkä vähän kateellinen heille. Isosisko ois niin ihana kun siltä vois kysyy neuvoo ja apua. Ja kerran kun tästä kaverilleni jolla on kaksi isosuskoa ja kaksi pikkusiskoa sanoi että hanki lisää kavereita. Ensinnäkään en oo mikää hirveen hyvä tutustumaan uusiin ihmisiin ja toisekseen ei se ole ihan sama asia. Olen kuitenkin iloinen että mulla se veli sentään on. Olisi unelma jos hän löytäisi jonkun ihanan tyttöystävän joka mulle vois olla kuin sisko. Mutta ehkä nyt lopetan tän mun vuodatuksen

    • Iina Hyttinen sanoo:

      Ensinnäkin, ihanaa että sulla on kuitenkin veli! Ja toiseksi, mä ymmärrän sua ihan täysillä! Isosiskoa mäkin oon kaivannut monta kertaa elämään, varsinkin teininä sellainen olis ollut niin mahtavaa olla! 😀 Mut ei niin ei. Oot ihan oikeessa, et ei kaveri ole sama asia kuin sisko. Mut toivon silti, että löydät sun ympärille paljon ihania ihmisiä, jotka vois tuntua melkein kuin siskolta! <3

  19. bromelia sanoo:

    Moi! Itellä kaks veljeä, toinen paljon vanhempi ja toinen samaa ikää. Lapsena riitelimme paljon ja rajusti eikä aikuiset puuttunu siihen mun mielestä reilusti edes lapsena. Aikuisena ymmärrän ettei äiti osannut sanoittaa niitä tunteita plus varmaan pelkäsi itsekin niitä tilanteita niin mentiin sieltä mistä aita on matalin. Suurien surujen tullessa oltiin veljen kanssa teini-ikäisiä, mutta ei koskaan tuettu toisiamme, koska ei osattu, ei me osattu sanottaa edes meidän tunteita, koska ei kukaan opettanut. Nykyään vanhemman isoveljen kanssa ollaan vähän enemmän tekemisissä, mutta ei vieläkään voi sanoa läheisia. Nuorempi isoveli on kuin vieras enkä voi koskaan väittää olleeni hänestä kiitollinen tai tuntenut onnekkuutta.

    • Iina Hyttinen sanoo:

      Voi ei, kuulostaa niin ikävältä! <3 Tosi harmi kuulla, että ootte joutuneet kokemaan tuollaista. Tunteiden sanoittaminen ja käsitteleminen on tosi tärkeää, ja varmasti niiden taitojen puute vaikuttaa tosi paljon sisarussuhteiden kehittymiseen. Toivottavasti vielä joskus ootte läheisempiä sun veljien kanssa, ja saatte välit korjattua ja sovittua. Kiitos kun jaoit sun kokemukset <3

  20. Saara sanoo:

    En olekaan taas aikoihin kommentoinut mut tähän kyllä täytyy! 🙂
    Mä olen 25v ja ollut aina ainoa lapsi perheessämme. Vanhempani olisivat halunneet paljon lapsia mutta minua enempää ei heille ikävä kyllä siunaantunut. Mulla oli ihan hyvä lapsuus, turvallinen ainakin. Kavereita oli niukasti, koska jotenkin totuin siihen yksinoloon ja jopa tykkäsin siitä. Joskus tuntui, että menemisiäni rajoitettiin liikaakin mutta nyt kun oon itse äiti, niin ymmärrän täysin miksi rajoja on asetettu. Musta on tullut sopivan rauhallinen ja empaattinen luonteeltani, kiitos vanhempien huolenpidon. Sekin on tosiaan täyttä kukkua, että ainut lapsi saisi kaiken haluamansa. Väärin! Meidän perhe ei ollut eikä oo edelleenkään mikään upporikas, moni tuttu isompi lapsiperhe on matkustellut paaaaljon enemmän kuin me. Mä en ole koskaan ollut vanhempieni kanssa ulkomailla, mutta eipä ole asia mua harmittanut. Mukavia muistoja on kertynyt ihan Suomen rajojen sisällä reissaamisesta. Varsinkin automatkat isäni kanssa Lappiin sukulaisten luo ovat jääneet mieleen positiivisesti.
    Mun ja mieheni esikoinen on teidän Novaa 1kk vanhempi ja syyskuussa odotellaan pikkusisarusta syntyväksi. <3 mä oon valtavan iloinen että esikoinen saa kaverin. Niinkuin kirjoitit, vaikeina aikoina heistä voi olla toisilleen korvaamaton apu ja tuki. Mun vanhemmat on olleet myös ihan huikea tukipilari kun oon tullut äidiksi, sieltä suunnalta saa kyllä apua aina kun tarvitsee. Eivät puutu asioihin liikaa vaan juuri sopivasti. 🙂

    • Iina Hyttinen sanoo:

      Kiitos tosi paljon että kommentoit, on niin hienoa saada lukea teidän tarinoita ja kokemuksia ja ajatuksia <3 Ihanaa että sulla on kertynyt paljon mukavia lapsuusmuistoja ja kokemuksia elämästä ainoana lapsena, lapin matkat kuulostavat ihanalta! Paljon onnea teille tulevasta pikkuisesta, ihanaa että teidän lapsilla on sitten toisensa <3 Ja ihanaa et vanhemmat on teille tukipilarina, se on tosi hienoa ja tärkeää! 🙂

  21. Susanna sanoo:

    Ajattelen just samoin mitä sun tekstissä. Mulle ei oo ikinä ollut huono juttu, että oon ainut lapsi ja tulen aina olemaan, enkä oo haaveillut sisaruksista. Ainut mikä juttu just huolettaa on äiti, jos hän jossain vaiheessa sairastuu. Toivottavasti niin ei käy, mutta välillä sitä silti miettii. Me ollaan äidin kanssa aina oltu läheisiä ja minä tottakai siitä yksin huolehdin. Isänikin kuoli kun olin nuori ja yksin sen kaiken yritin käsitellä, mutta toisaalta sen myötä on vielä lisää oppinut olemaan itsenäinen, oon muutenkin aina viihtynyt hyvin yksin. Jos meillä ei olis äidin kanssa niin hyvät välit kokisin ehkä olevani enempi yksin ainoana lapsena, mutta nyt äiti on samalla sisko ja ystävä <3 vaikka mulla on enää elossa perheenjäsenenä äiti, niin ainakin ollaan tiiviisti yhtä ja tosi läheisiä josta voin olla tosi onnellinen ja kiitollinen <3

    • Iina Hyttinen sanoo:

      Kiva kuulla, että samaistuit. Mäkin samaistun tähän sun kommenttiin tosi paljon, vaikka tietty erona se, että mä en koskaan oo ees tavannut mun isää, niin en oo joutunut häntä myöskään menettämään. Varmasti hurjan rankkaa kun oma isä kuolee, oot selvinnyt suuresta menetyksestä. <3 Ihanaa että aattelet sun äidistä noin, teillä on varmasti tosi ihanat välit <3

  22. Anni sanoo:

    Mä en itse ole ainut lapsi, vaan itseasiassa esikoinen jolla on useampi (3) nuorempaa sisarusta + muutamia uusperhekuvioiden mukanaan tuomia bonussisaruksia, mutta mulla on kokemusta ainoista lapsista muiden läheisten ihmisten elämää seuranneena. Ei oo ainakaan itselle tullut vastaan ketään ainutta lasta joka olisi lellitty tai itsekäs. Mun ex-poikaystävä useamman vuoden ajalta oli/on myös ainut lapsi ja ei todellakaan ollut kumpaakaan. Ainut mikä _saattaa_ juontaa juurensa siitä että ex on ainut lapsi ja joka aiheutti mulle lähinnä harmaita hiuksia oli se, että ex ei ollut kovin tottunut ajattelemaan asioita välttämättä muiden kannalta ja kompromissit oli hankalia. Yleensä ei mitenkään kovin isoissa jutuissa (ei ollut meidän deal breaker tämä ja edelleen ollaan hyvissä väleissä muutenkin) eikä todellakaan ilkeyttään, ei vaan aina muistanut että parisuhteessa toisinaan vois ehkä ajatella asioita toisen näkökulmasta itse tosin erittäin kilpailuhenkisten pikkusisarusten isosiskona on tottunut joustamaan enemmänkin mutta mä en myöskään tykkää kategorioida ihmisiä tiettyyn lokeroihin tyylillä ”joku on ainut lapsi niin sillon on tämmönen” koska suurimmaksi osaksi se on ihan turhaa ja väärin. Tääkin pohdinta aikoinaan ehkä auttoi enempi vaan mua olemaan räjähtämättä kyseisissä tilanteissa! En siis todellakaan väitä että kaikki ainoat lapset ois samanlaisia, tää yks tyyppi vaan ja luulen että sen kohdalla saattoi vaikuttaa että on ainut lapsi

  23. Innes sanoo:

    Määkin oon ainut lapsi, en koskaan saanut sisaruksia kun kuulemma pienenä vastasin viittä 😀 Pikkusiskosta tosin oon haaveillut niin kauan kun muistan! Joskus alakouluikäisenä olis ollut kiva jos aina olis löytyny kotoa seuraa ja se joku, jonka kanssa olisi voinu jakaa kotityöt ja joka olisi ollut mun puolella, kun riideltiin vanhempien kanssa. Mutta hyvin oon pärjännyt yksinkin ja oppinut pienestä asti olemaan sekä lapsien että aikuisten kanssa!

    Mulla on itellä kaks serkkua, jotka on huomattavasti mua nuorempia mutta silti ollaan oltu melko läheisiä. Mää oon kans sitä miettinyt, että on ikävää että mun lapset joskus eivät voi saada yhtään serkkua mun puolelta.. toivottavasti löydän miehen, jolla on sisaruksia 😀

    Ja tuo, että ”ainoat lapset eivät osaa jakaa” on ainakin mun kohdalla ihan höpöhöpöä! Muutettiin usein, kun olin pieni ja pääsin kerran takaisin yhteen päiväkotiin ns. ylimääräisenä lapsena (ryhmät olivat täynnä) kun sen päiväkodin johtaja tiesi, että musta on enemmän hyötyä kuin haittaa: huolehdin nimittäin jo silloin että kaikki otetaan mukaan leikkiin ja että kaikilla on lelu millä leikkiä jne 🙂

    Eli ei oo jääny huonot kokemukset ainoana lapsena kasvamisesta, mutta ehdottomasti haluaisin itselle vähintään kaksi lasta, jos saan valita!

  24. nana sanoo:

    Meitä on 6. Lapsuus oli tiukkaa mut nyt aikuisena on kiva kun on sisaruksia. Äidillä 10 lasten lasta. Nyt äiti työnsä tehnyt. Eikä oikein jaksa olla lasten lasten kanssa. Ensimmäisten kansaa oli paljon. Mutta kaikessa on puolensa.

  25. heidisusanna sanoo:

    Itselläni on pikkusisko. Meillä kävi niin, että isä kuoli, kun minä olin täyttänyt yhdeksän ja sisko oli seitsemän. Äiti teki kolmivuorotyötä, joten hyvin äkkiä kasvoin itse siskoni toiseksi huoltajaksi. Tuo aika olisi ollut rankkaa ainoana lapsena, mutta oli todella myös tässä asetelmassa. Tämä suhde oli meillä taakkana ihan tähän kolmenkympin nurkille asti, koska siskon elämä on ollut aika haastava ja itse olen aina niissä notkahduksissa joutunut toimimaan huolenkantajana. Nyt koen, että meillä ensi kertaa vuosiin on suhde ihan vaan siskoksina ja se on aivan ihanaa.

    Työssäni näen, kuinka vanhemman kuolinvuoteen äärellä jonkun perheen sisarukset tukevat toisiaan liikuttavan upeasti, toiset käyttävät ajan elämän varrella muodostuneiden kaunojen ylläpitoon ja toiset taas ovat sysänneet koko vastuun yhdelle sisaruksista. Näen myös niitä ainoita lapsia, joita tilanne vanhempansa kanssa on kuormittanut jo pitkään kohtuuttomasti sekä niitä, joilla surutyö vyöryy päälle vailla tukiverkkoja. On myös sellaisia vahvoja ainokaisia, jotka kokevat jakamattoman ajan vanhempansa kanssa yhä todella arvokkaana ja vaikuttavat siltä, että omat jalat kantavat hienosti eteenpäin myös jatkossa.

    Toivon todella, että meidän tytöt päättäisivät valita tien toisiensa liittolaisina ja toisiinsa tasavertaisesti tukeutuen. <3

  26. Idahhh sanoo:

    Sä oikeastaan puit mun ajatukset sanoiksi! Olen myös ainoa lapsi ja olen elänyt täysin tasapainoisen ja onnellisen elämän. En koe että olisin mitenkään stereotyyppinen ainoa lapsi vaikka sisäistänkin sen että olen saanut elämässä kuitenkin sellaisiakin asioita mitä kaikki eivät ole saaneet. Mutta koen että ne asiat ovat tulleet vasta kun olen ollut teini-ikäiseestä eteenpäin, enkä niinkään lapsena koska perheemme oli aika köyhä. Nyt minulla on rakastava perhe ja olen todella läheinen äitini ja tätini kanssa, minulla on äärettömän ihana mies ja miehen perhe, tärkeitä ystäviä jne enkä koe jääneeni mistään paitsi elämässä en näin vanhemapan kuin nuorempanakaan. Mutta mitä vanhemmaksi sitä tulee sitä enemmän sitä on huomannut elämän realiteetit ja sen että se miinus puoli siinä sisaruudettomuudessa on se että näin aikuisena elämästä puuttuu se ”noin” samanikäinen aikuinen, joka seuraa elämässä kehdosta keinutuoliin. Ystävillä on omat elämät, parisuhdekkaan ei välttämättä ole ikuinen vaikka niin toivoisi ja sen mukana ehkä katoavat elämästä myös miehen perhe. Miten selviän kun vanhempani jäävät vanhoiksi ja tarvitsevat lähes päivittäistä apua? Onko joku tukenani kun jään yksin kun vanhempani kuolevat? Tai kenen kanssa soittelen vanhana jos en saakkaan lapsia ja lähipiiri onkin poissa ennen minua kun ei ole sisarta tai veljeä? Ei näitä voi alkaa murehtimaan ja varsinkaan etukäteen mutta näitä on välillä tullut mietittyä. Kiitos ajatuksia herättävästä postauksesta ja tästä voisi itsekkin kirjotella! 🙂

  27. Krista sanoo:

    Moi. Todella hyvin kirjoitettu ! Oon kanssasi ihan samaa mieltä tästä asiasta ! Olisi itse voinut kirjoittaa melkein saman. Olen itse 30v ja ainoa lapsi. Sillä erotuksella että mulla ei oo koskaan ollu kavereita eikä serkkuja eikä mitään. Oon aina ollu oikeastaan yksin tahtomattani. Ja toi vanhempien vanhuus pelottaa koska mulla ei oo ketään muuta kun itseni sit kun se aika koittaa. Ja totta stereotypiat ainoasta lapsesta ei pidä paikkaansa. Yhtä hyvin jos ei paremmin me osataan jakaa jne asioita. Kiitos tästä tekstistä ! Oli niin hyvin kirjoitettu

  28. Ama sanoo:

    Itse taas olen päässyt kokemaan kolikon molemmat puolet. Seilasin pienenä vanhempien eron takia kahdessa kodissa, äidillä jossa olin ainoa lapsi ja isän uusperheessä jossa minulla oli kolme veljeä. Siinä missä äidin luona sain jakamattoman huomion ja minun tavarat oli minun omia, sai isän luona kinastella veljien kanssa kaikesta ja jakaa kaiken omansa. Kummassakin oli puolensa ja olen kiitollinen, että sain kokea molemmat.
    Sisaruussuhde on kyllä todellisesti mahtava voimavara elämässä! On mahtavaa, että vielä aikuisenakin on tyypit jotka tuntee sut tosi hyvin ja haluaa pitää sun puolia. 🙂 hyvä postaus, sai ajattelemisen aihetta!

  29. Vivi sanoo:

    Olen itsekin ainoa lapsi, ja äitini kasvatti minut yksin. Miehelläni on sisko, mutta tiedämme että hän ei toivo lapsia. Niinpä onkin tosiaan vähän jännä ajatella että sitten kun meillä on lapsia ei heillä tule olemaan yhtään serkkua, itselläni kun niitä on 18! Ja nämä siis pelkästään äitini puolelta, hän kun on todelle suuresta perheestä. Toisaalta oma kokemus on että kun serkkuja on näin monta niin harvaan on läheiset välit. Pitäisi ehkä joskus pitää jotkut serkkutapaamiset 😉

  30. Joanna sanoo:

    Ihana juttu! Meillä on yksi lapsi ja tutkimusten mukaan meillä ei ole mahdollisuutta saada lisää lapsia,mikä on meille tosi vaikea asia.
    Lohduttava teksti!
    Ainaostakin lapsesta voi siis kasvaa tasapainoinen ja onnellinen ihminen:)

  31. Fiia sanoo:

    Mies on ainoa lapsi ja niin periaatteessa minäkin, velipuoleni on 15v vanhempi ja ei olla ikinä asuttu samassa paikassa ja vasta nyt aikuisiällä oikeestaan tutustuttu vaikka meillä joskus kävikin mutta ainoa lapsi olin kuitenkin siinä perhe arjessa. Meillä nyt miehen kanssa yksi lapsi ja voi olla ettei enempää tule. Itse hoitoalalla niin kyllähän sitä on miettinyt mites sitten kun vanhetaan tai jotain tapahtuu. Ei ole sisaruksia ja no pari serkkua velipuoleltani mutta heihinkin melkoiset ikäerot että jännä nähdä millainen suhde heihin tulee. Mutta mitään isoa sukua hälle ei tule ja toisaalta se on sääli koska vaikka itse olen ainoa lapsi niin minulla on paljon samanikäisiä serkkuja joiden kanssa oltiin tiiviisti yhdessä etenkin lapsina ja nuorina.

  32. Moi sanoo:

    Hyvä postaus. Mulla on 2 sisarusta, mutta oma lapseni on ainoa lapsi ja tulee luultavasti sellaisena pysymäänkin. Olen eronnut ajat sitten hänen isästään eikä uutta miestä näy eikä kuulu, joten en varmaan ehtisikään enää tehdä lisää lapsia. Tämä on aika sääli, haluaisin, että lapsellani olisi sisarus jonka kanssa olisi yhteiset jutut ja leikit. Toki se aika oli ja meni jo, koska nyt ikäero olisi jo aika suuri.

    Plussana kokisin myös sen, että lapsella olisi kotona leikkikaveri. Joku jonka kanssa touhuta ja olla pihalla jne. Nyt on vain minä, eikä se ole sama asia kuin toinen lapsi.

  33. minäkin ainut lapsi sanoo:

    Tosi ihana lukea lapsuudestasi sekä muutamien kommentoijien onnellisesta lapsuudesta! Itse olin alkoholistiperheen ainokainen ja lapsuuteni oli aika karmea. Todellakin olisin toivonut sisaruksia, varmaan olisin kasvanut rohkeammaksi, ja olisi ollut liittolainen, sisaruksen kanssa meillä olisi ollut joukkovoimaa vanhempia vastaan. Yksin olin pieni ja pelokas ja olemassaoloni oli helppo unohtaa. Tosi typerältä kuulostaa väitteet siitä että olisi hemmoteltu, en osaa kuvitella että olisi käyty jossain matkoilla tai minulle olisi ostettu kalliita (tai edes halpoja) harrastusvälineitä. Olin hirmu kateellinen koulukavereille heidän sisaruksistaan ja edelleen vähän kirpaisee, kun tutut juttelevat mitä kaikkea hauskaa he puuhaavat sisarustensa kanssa.

  34. Yksi ainoa sanoo:

    Mä myös ainoa lapsi, ikää reilusti yli 30v ja omia lapsia kolme. Mun hartain toive on aina ollut sisko tai veli. Asuin myös äitini kanssa kaksin ,joskin muutin jo 16 vuotiaana muualle opiskeluiden perässä. Lapsena kaipasin sisarusta ehkä vähemmän kun oli kaverit, jotka ”korvasi”
    sisaruksia, mutta aikuisena oon kyllä kaivannut siskoa tai veljeä todella kipeästi. Kun molemmilla vanhemmilla on aika massiivisia vaikeuksia elämänhallinnassa ja toinen käy vähän väliä kuoleman porteilla, on sitä huolta, surua, vihaa ja katkeruutta tosi rankkaa kantaa vaan omilla harteilla. Niitä tunteita ei voi vaan käsitellä kavereiden tai läheisten kanssa, eikä ole ketään muuta joka kävisi kaiken läpi samassa veneessä mun kanssa..
    Toki edelleen välillä mietin miten siistiä ja mahtavaa ja ihanaa varmaankin olis kokea se juttu kun on sisko tai veli, mutta kuten moni muukin, niin eniten kaipaan sisarusta jakamaan sitä kaikkea **skaa (sori, toi nyt vaan kuvaa parhaiten sitä tunteiden kirjoa..) mitä vanhempien ongelmat tuo tullessaan.

  35. Tiia sanoo:

    Mulla itsellä on kolme sisarusta, eli kaikki se on tosi tuttua. Mutta mä mietin tätä tosi usein oman lapseni kannalta. Hän on ainoa ja ehkä, jopa todennäköisesti, ainoaksi jääkin. Mietin pääni puhki ja suren jo valmiiksi, että hän jää jostain paitsi ilman sisaruksia. Mulla itsellä on hyvät välit sisaruksiini ja välillä jopa mietin, että toinen lapsi olisi pakko tehdä.
    Mutta joku sanoi joskus, että lapsi tarvitsee onnelliset ja jaksavat vanhemmat, ei sisaruksia. Ja se oli ihana ja lohduttava ajatus.

    Ja toki nyt, kun me ollaan lapsen isän kanssa erottu, niin on mahdollista että lapsi saa puolisisaruksia jomman kumman kautta. Ja jos niin käy, toivottavasti hän saa heihin läheiset ja tärkeät välit.

    Tiia

  36. aakoo sanoo:

    Kiitos tästä tekstistä! Itse olen myös ainokainen. Muistan joskus lapsena ihmetelleeni ja kadehtineeni muita, joilla on sisaruksia, mutta se taisi jäädä siihen yhteen kertaan. En muista asialla muuten päätä lapsuuden tai nuoruuden aikana suuremmin harmittelleeni. Ainoana lapsena koin paljon etuja, joita en suuressa perheessä vanhempieni tulotason huomioonottaen olisi voinut saada. Pääsin matkustelemaan useasti, kävimme elokuvissa ja museoissa ja teatterissa, mikä oli aivan ihanaa! Sain huomiota, ja edelleen vanhempani auttavat minua, jos apua tarvitsen. Sosiaaliset taidotkin ovat kuosissa, ehkä juuri siksi, kun kaverit on pitänyt aina hankkia. Olen myös aina ollut itsenäinen asioiden suhteen, enkä ole pelännyt uusia ja tuntemattomia juttuja, vaan lähtenyt uteliaasti tutkimaan.

    Nyt aikuisiällä vanhempieni vanhetessa on huolta alkanut tulemaan juuri sairastumisien ja heidän kuolemiensa vuoksi. Asumme lähes 500km päässä toisistamme, ja olen luultavasti muuttamassa muutaman vuoden sisällä ulkomaille töihin. Ajatus heidän kuntonsa heikkenemisestä ahdistaa paljon, eikä etäisyys auta asiaa yhtään. Toisinaan harmittelen myös, ettemme näe kauhean usein, sillä he ovat elämäni rakkaimpia ihmisiä, joihin haluaisin käyttää aikaa. Nämä ajatukset ovat herättäneet jotain kummallista kaipuuta sisaruksia kohtaan, vaikkei minulla sellaisia koskaan ole ollutkaan. Surun käsittelyn lisäksi sydäntä särkee juuri tuo ajatus siitä, ettei kukaan muista ja tiedä millainen oli lapsena. Kukaan muu ei muista, millainen meidän kotimme oli, tiedä isän reseptien maukkautta ja kotoisuutta ja saa täysin samaa tunnelmaa joulukuussa Frank Sinatran joululevystä, jonka äiti laittaa joka vuosi soimaan. Onneksi meiltä löytyy videoita ja kuvia, ja omat lämpimät säilyvät. Kyllähän nämä tunteet ovat kuitenkin minun tunteita, oli sisaruksia tai ei.

    Jälkikäteen ajateltuna nuoruudessa sisaruksista olisi ollut hyötyä. Välit vanhempiin olivat todella tulehtuneet, ja perheessämme oli paljon ikäviä asioita. Monesti ongelmatilanteissa jäin lapsena ns. alakynteen, koska vanhempani ymmärsivät paremmin toisiaan, enkä saanut tukea omille tunteilleni. Ahdistavissa ja inhottavissa tilanteissa optimaalisesti ajateltuna sisarus olisi voinut olla tukena ja pitää puolia. Ehkä hänen kanssaan olisi voinut myös joskus kirota vanhempien ikäviä puolia, joka tapauksessa joku olisi silloin ollut myös mukana jakamassa asioita. Toisaalta näitä asioita on hölmöä pohdiskella, sillä voisihan tilanne olla se, ettemme olemattoman sisareni kanssa olisi sietäneet toisiamme ikinä. Jostain syystä näitä asioita kaivatessa ne tilanteet ja suhteet kuitenkin piirtyvät aina mahdollisimman ihaniksi ja optimaalisiksi.

    En kuitenkaan halua harmitella ainoan lapsen elämää, sillä se on ollut ihanaa! Se, että olen ainokainen on ollut vanhempieni oma päätös tai tilanne, johon he eivät voi vaikuttaa. Ja heillä on ollut oikeus päättää siitä, se heille suotakoon. Itse toivoisin kuitenkin ainakin kahta lasta, jotta heidän ei tarvitsisi käydä näitä tunteita läpi. Olisi myös jännittävää päästä katsomaan sisaruutta omassa perheessä!

    Kiitos tästä aiheen avauksesta. Sekä tekstiäsi, että näitä kommentteja on ollut jollain lailla lohdullista lukea. Vaikka tekstistäni saattoi jäädä surullinen tai haikea kuva, en vaihtaisi perhettäni ja elämääni mihinkään. Asiat ovat menneet juuri kuten pitää, enkä toivoisi kuitenkaan niiden olleen eri lailla.

  37. Jassu sanoo:

    En oo ainut lapsi, mut pakko kommentoida silti. 🙂 Oon ite 5-lapsisesta perheestä ja niin tottunut ja kiitollinen, että on monta ihanaa sisarusta. Kirjoitit kyllä hyviä asioita ja ajatuksia ainoana lapsena olemisesta, mulla vaan tuli lähinnä niin surullinen olo siitä, että silloin ei tosiaan ole ketään joka tietäisi täysin miltä susta tuntuu, kun vanhempi/vanhemmat kuolee ja serkkuja/sukulaisia tms. ei välttämättä ole juurikaan jos vanhemmatkin ainoita lapsia. Hyvä ajatuksia herättävä kirjoitus siis! Enkä missään nimessä vähättele perheitä, kenellä on vain 1 lapsi, vaan lähinnä pointti on, että kiitos kun jaoit kokemuksiasi ja pistit ajattelemaan, mitä fiiliksiä ainoana lapsena oleminen herättää, mitä näin sisarusten kanssa kasvaneena ei muuten välttämättä hoksaisi ajatellakkaan. 🙂

    Ja pakko sanoa vielä, kiitos ku oot nii aktiivinen vastaileen blogin kommentteihin! Tulee sellainen olo, että oot varmaan oikeasti iloinen, että blogia kommentoidaan, toisin kuin jotku bloggarit ei ikinä vastaa mitään joten tuntuu myös tosi turhauttavalta kommentoidakkaan heille mitään.

  38. Musta tuntuu, että mun kaksi tyttöä eivät ole koskaan ”nauttineet” toisistaan. Ehkä epäonnistuin kasvatuksessa? Nyt, aikuisinakaan, eivät pidä mitään yhteyttä – mutta asuvatkin eri mantereilla. En tiedä tuleeko heillä koskaan olemaankaan mitään yhteistä. Ehkä sitten meidän vanhempien kuoltua?

    Ei silti, emme me vanhemmatkaan ole juurikaan tekemisissä muun suvun kanssa. Ja pärjätty on näinkin.

    Vähän varovaisesti nostan esiin yhden puolen asiassa. Kuten kirjoitit, ainut lapsi joutuu kohtaamaan vanhemien poismenon yksin. Mutta entä ne vanhemmat tai se ainut vanhempi? Mitä jos lapsi kuoleekin ennemmin? Missään tapauksessa lapset eivät korvaa toisiaan, eieiei. Mutta jos menettää ainokaisensa ja jää yksin. Varmaan sydäntäraastavaa ajatella omaa vanhenemistaan yksin. Mutta niinhän tietysti kaikki lapsettomat joutuvat ajattelemaan.

  39. Nimetön sanoo:

    Mulla on yksi ystävä, ainoa lapsi, joka on maailman empaattisin ja sosiaalisesti taitavin, mukavin ja ihanin ihminen – ihan kaikkia kohtaan!

    Valitettavasti myös nuo stereotypiset kuvat ainoista lapsista eivät ole aivan tuulesta temmattuja. Aina niitä päiväkotiryhmissä työpaikkallaan näkee, lapsia, jotka ovat olleet ”väärällä tavalla” vanhempiensa elämän keskipisteitä koko pienen elämänsä ajan. Yhden alpsen kanssa esimerkiksi helposti unohtuu, että maailmassa on olemassa aikuisten ja lasten asioita. Vaikka aikuisten ja lasten nukkumaanmenoaikoja. Yhden kanssa pärjää, vaikkei sellaisista niin pitäisikään kiinni, mutta toisaalta sen oppiminen on kuitenkin ihmiselle tärkeää.

    Kaikklla asioilla on toki kääntöpuolensa, kuten kommenttinentäskin on käynyt ilmi. Joskus muistan kehityspsykologian luennolla kuulleeni, että ihmisen persoonallisuus kehittyy seitsemään ikävuoteen mennessä. Jos sisaruksia syntyy vasta tämän jälkeen, ihmisellä on se ainoan lapsen persoonallisuus sisaruksista huolimatta. Myös paikka sisarussarjassa määrittää meitä kaikkia. Ei voida yksilön kohdalla sanoa, että esikoiset ovat sellaisia ja tällaisia, mutta yhteisiäkin piirteitä isosta otannasta aina löytyy. Samoin ainoissa lapsissa tietysti.

    Ja jos jostain, niin elrinnöstä ei sitten tarvitse ainoan lapsen tapella 😉

    Ps. Olisi joskus kiva lukea tarinaa sun isästä myös. Kai jokaisella sellainenkin on.

  40. stiia sanoo:

    Mä olen ainoa lapsi ja olen aina kaivannut sisarusta. Mun ainoa joululahjatoive oli monta vuotta pikkusisko tai -veli. Edelleen, kohta kolmekymppisenä, tulee satunnaisesti tyhjä tunne, siitä, että mulla ei ole sisaruksia. Välillä tunnen suuren kateudenpurskahduksen sisälläni kun näen kavereiden hengailevan sisarustensa kanssa. Jos saan joskus lapsia, aion pitää tavalla tai toisella huolen,että lapsia on enemmän kuin yksi. Mun mielestä ainoana lapsena oleminen on ihan hirveä vääryys (vaikka mulla onkin maailman parhaat vanhemmat ja hyvä lapsuus!). Olenkin sanonut, etten ikinä toivo kenellekään elämää ainoana lapsena. Tämä on ehkä ainoa asia mun elämässä minkä muuttaisin koska vaan, jos vain voisin.

    Mä tykkään jakaa ihmisten kaikki tavarat/asiat mitä mulla on, varmastikin siksi, että en ole koskaan lapsena joutunut taistelemaan niistä kenenkään kanssa. Ja tuo huomionhakuisuus! Miksi mun pitäisi hakea huomiota, mä oon saanu s itä vanhemmilta lapsena ihan tarpeeksi.

    Useat ihmiset yllättyvät kun kuulevat mun olevan ainoa lapsi. En kuulemma vaikuta siltä. Ihan yhtälailla mun sisarusten kanssa kasvaneissa on itsekkäitä ja huomionhakuisia tyyppejä ja niin on myös meissä ainokaisissa. Tunnistan kyllä tuon ainoan lapsen -syndrooman eräästä kaveristani vähän turhankin hyvin, mutta mistäpä sitä tietää, että olisiko hän silti sellainen vaikka sisaruksiakin olis ollut?

  41. Maija sanoo:

    Moi Iina,

    Tosi hyvä postaus aiheesta! Tuli mieleeni että oletko koskaan ollut katkera tai vihainen äidillesi siitä ettei sinulla ole isää elämässäsi? Tai miten/missä vaiheessa olet äitisi kanssa käsitellyt sitä kuka/miksi isäsi ei ole elämässäsi? Olisi myös kiva kuulla miten mielestäsi hoitaa lapsen kanssa kommunikointi siitä että isää ei ole 🙂

  42. Yksinäinen sanoo:

    Mä oon mun äidin ainoa lapsi, mutta isän puolelta mulla on 10v vanhempi sisko, joka ei oo koskaan asunu meillä ja mun vanhemmat erosi mun ollessa 7v, joten suurimman osan lapsuudesta oon ollu yksin ja koen olevani ainut lapsi. Siskoa nään kerran pari kuussa.

    Nyt mulla on oma 6v lapsi ja mies ei halua lisää lapsia, mutta mä haluan, joten kyllä olen erittäin lapsellisesti katkera ja kateellinen kaikille joilla on useampi lapsi, varsinkin niille joillla on tyttö. Koska se on mun suurin unelma ja elämän tavote , saada lisää lapsia ja oma tyttö lapsi. Tottakai oon maailman onnellisin mun pojasta ja se on mulle kaikki kaikessa.

    Mutta pelottaa just toi tulevaisuus. Mitä sitte ku mun äiti kuolee? Auttaako äidin sisarukset mua hautajaisissa tai serkut? Vai joudunko hoitamaan kaiken yksin? En pääse myöskään tädiksi koskaan ja miehen sisarukset ei oo läheisiä mulle eikä pojalle, eikä serkut pojalle.

    Pelkään että oma lapsi jää ihan yksin, ei sisaruksia, ei läheisiä serkkuja tai tätejä(paitsi ehkä mun siskopuoli), ei serkkuja mun puolelta.

    Haluaisin vaan niiin paljon mun lapselle sisaruksen. Pelottaa tulevaisuus. Ja vituttaa mun itsekäs mies joka ”ei jaksa toista lasta”, ihan ku se on tähänkään asti paljoa pojan kanssa auttanu. Mistä löytää hyviä isiä?

  43. Jenni sanoo:

    Kiva lukea kokemuksia ainoana lapsena olemisesta. Itse olen ollut ainoa lapsi pienellä paikkakunnalla, missä puolella luokkakavereista on ollut iso perhe ja lähes kaikilla muillakin 1-3 sisarusta. Tietysti sitä on joskus kaivannut siskoa tai veljeä, kun kaikilla muillakin oli, mutta nyt aikuisena (22v) luulen että mun lapsuus oikeastaan oli parempi yksin. Sain ainoanakin hyvin vähän positiivista huomiota monissa vaiheissa, ja olin äärettömän kiltti ja vaatimaton. Ihan on pitänyt opetella omaa tahtoa aikuisena. Nyt olen itse pienen tyttövauvan äiti, ja miettinyt melkein joka päivä koko raskaus- ja vauva-ajan että haluanko vielä toisen lapsen vai en. Aikaa toki on miettimiselle vielä paljon, mutta tällä hetkellä ainakin ollaan miehen kanssa sitä mieltä että yksi on meille sopivasti. Parisuhde on meille niin tärkeä juttu, ja kokonainen perhe, että halutaan panostaa siihen ja toisiimme ennemmin kuin siihen että olisi monta lasta. Niin paljon on eroperheitä joissa ikävöidään isää tai äitiä, (miehen vanhemmat erosivat myös kun lapset olivat pieniä) että haluaisimme omalle lapselle tarjota ehyemmän lapsuuden. Ja tokihan on helpompi järjestää aikaa parisuhteelle ja kaikelle muullekin, kun lapsia on vain yksi.

Kommentoi

Sinun pitää kirjautua kommentoidaksesi.