Haluammeko lisää lapsia

30.09.2020

Multa kysyttiin tätä tänään Instagramissa kun laitoin pitkästä aikaa storyjen puolelle kysymysboxin. Kysymys oli ihana ja tietenkin vastasin siihen. Mun vastaus kuului näin:

Sain sen jälkeen toiveen, että voisinko tehdä tästä aiheesta postauksen ja kertoa tarkemmin, mikä lapsen saamisessa mietityttää ja pelottaa. Ja hetken asiaa harkittuani vastaukseni oli, että tietenkin voin, koska ihana ja ajatuksia herättävä aihe! Silti on kyllä hieman kuumottavaa kirjoittaa tästä, onhan tämä myös todella henkilökohtainen aihe. Mutta uskon, että tämä aihe on mietityttänyt joskus muitakin useamman lapsen äitejä ja olisi ihan kuulla teidän ajatuksia ja vertaistukea.

Jos meille tulisi vielä yksi lapsi, hän olisi meidän neljäs. Neljäs lapsi, neljäs raskaus, neljäs synnytys. Neljästä lapsesta haaveilin silloin kun odotettiin esikoista (ja jo kauan ennen sitä). Jos ei tarvitsisi miettiä ollenkaan järjellä tai pelätä mitään, vaan voisi mennä pelkällä tunteella, kiljuisin samantien JOOOOOOOO ja olisin jo ostamassa vauvanvaatteita. Mutta en ole enää yhtä rohkea kuin 19-vuotiaana. Ja olen kokenut vähän enemmän, osaan myös pelätä enemmän.

Mikä siinä sitten pelottaa?

Terveys, sekä oma että lapsen. Olisimmeko niin onnekkaita, että jopa neljännen kerran voisimme saada terveen ja hyvinvoivan lapsen syliin asti? Entä jos meille kävisi juuri tässä raskaudessa niin huono tuuri, että saisinkin kohtukuoleman tai vauva vammautuisi synnytyksessä tai syntyisi aivan liian aikaisin, eikä selviäisi? Miten selviäisimme siitä ja miten uskaltaisimme ottaa sen riskin? Miksi emme vain nauttisi siitä, kun nyt on kaikki kolmen lapsen kanssa hyvin, eikä tarvitse pelätä. Miten voisimme tehdä sen jo olemassa oleville lapsillemme, että ottaisimme sen riskin? Se tuntuu ajatuksena hirveältä. 

Tämä on ollut suurin pelkoni joka raskaudessa, että jotain menee pieleen. Ja se riski on aina olemassa, vaikka etenkin Suomessa pieni onkin. Mulle se henkinen kuorma on ollut aina ihan valtava raskausaikana. 

Kun omassa lapsuudessa on taustalla vanhemman vakava sairaus, peilaan kaikkea aina siihen. Tunnen lähes aina itseni liian onnekkaaksi ja pelkään, että jokin tulee ja ottaa sen onnen pois. Vaikka olen tehnyt paljon ajatustyötä asioiden eteen, pelkään silti edelleen paljon. Vaikka sama pelko on ollut joka kerta kun olen ollut raskaana, se on kasvanut kerta kerralta. Miksi me olisimme niin onnekkaita, että saisimme neljännenkin terveen lapsen turvallisesti ilman komplikaatioita syliin, kun jotkut eivät saa edes yhtä? Mutta toisaalta, joillakin on kymmenenkin tervettä lasta ja hyvin sujunutta raskautta ja synnytystä. Miksi me emme saisi neljää? 

Myös ikä pelottaa. Meidän molempien äidit sairastuivat 46-vuotiaana ja mä täytän ensi vuonna 30. Mun pelkona on, että omakin deadlineni on 46-vuotiaana. Jos siis odotamme tämän vauva-asian kanssa kovin pitkään, en enää uskalla ollenkaan. Koska pelkään, että kuolen tai sairastun 46-vuotiaana. Joka kerta kun olen ollut raskaana, olen laskenut minkä ikäinen tuleva lapsi on sitten kun olen 46-vuotias. Meidän kolme lasta ehtivät kaikki kasvaa täysi-ikäisiksi ja jopa aikuisiksi ennen sitä. Mahdollinen uusi tulokas ei enää ehtisi. Tiedän tavallaan, että pelko on täysin irrationaalinen. Ei historia toista itseään tällä tavalla. Mutta pelkään silti. Mulla on koko aikuisiän ollut vahvana se tunne, että kovin paljoa yli 30-vuotiaana en enää lapsia halua. 

Viimeksi kun olin raskaana, palautuminen oli sen jälkeen hitaampaa kuin kahdesta aiemmasta raskaudesta. Synnytyksestä palauduin nopeasti, en saanut mitään kipeitä repeämiä tai edes yhtään tikkiä, mutta hormonaalisesti palautuminen oli rankkaa ja kesti pitkään. Mulla oli pitkään alavatsa- ja selkäkipuja, kuukautiskierron käynnistyttyä 6kk synnytyksen jälkeen myös paljon vuotohäiriöitä, migreeniä, turvotusta ja muuta, jotka hankaloittivat arkea. Vannoin silloin, että en hitto vie ikinä enää vie itseäni tähän kärsimykseen, vaikka vauvoja rakastankin. Mutta tietysti jokainen raskaus, synnytys ja imetysaika on erilainen. Voisinhan palautua nopeamminkin, kun takana kuitenkin kaksi ihan normaalivauhtia sujunutta palautumista. 

Sitten on tietty vielä se, että mitä muut ihmiset sanoisivat jos meille tulisi neljäs lapsi? Neljä lasta on jo suurperhe siinä missä kolme lasta on vielä melko normimäärä monelle. Tälle annan kaikkein vähiten painoarvoa, päätöshän on kuitenkin meidän oma ja jos se tekisi meidät itse onnelliseksi, niin miksi ei! Sillä ei ole mitään väliä, mitä joku muu olisi siitä mieltä. Mutta kyllä se silti satuttaisi, jos meidänkin kohdalla kävisi se, mistä monet isojen perheiden äidit ovat kertoneet: että neljännestä ei enää onnitella samalla tavalla tai kauhistellaan lapsilukua. 

Käytännön asiat kyllä järjestyvät aina. Meidän ei itse asiassa tarvitsisi edes muuttaa mitään jos meille juuri nyt tulisi vauva. Meidän kotiin mahtuisi ihan hyvin vielä yksi tulokas ja autokin on jo valmiiksi seitsemänpaikkainen. Käytännön asiat olisivat ne kaikkein helpoimmat tässä hetkessä. Ja kokemus tosiaankin on opettanut, että vanhemmaksi voi kasvaa lähes missä elämäntilanteessa tahansa jos haluaa, siksi ne käytännön jutut eivät koskaan ole mua pelottaneet.

Mutta kuten tuossa vastauksessani kirjoitinkin, kaikki kulminoituu siihen, että olisimmeko edes niin onnekkaita, että raskaus edes onnistuisi enää? En pidä sitä lainkaan itsestäänselvyytenä. Meidän edellistä raskautta yritettiin lähes vuosi, vaikka aiemmat taas onnistuivat saman tien. On siis ihan mahdollista, että neljättä raskautta saisi yrittää niin kauan, että emme enää jaksaisi ja hautaisimme koko ajatuksen, enkä enää koskaan kirjoittaisi tästä mitään.

Vastaus kysymykseen haluammeko lisää lapsia on siis erittäin vahva ehkä. Tavallaan mikään ei ole muuttunut, edelleen ajattelemme, että eihän sitä koskaan tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Uskon, että jos kaipuu lasta kohtaan sopivassa hetkessä ylittää ne pelot, en näe mitään syytä miksi meille ei voisi tulla neljättä, jos hyvä tuuri käy.

Olisi ihana kuulla teidän kokemuksia tästä aiheesta? Muita, joilla on samanlaisia pelkoja? Ikuisia vauvakuumeilijoita?


Miksi kolme?

20.02.2019

Löysin vanhan postaukseni otsikolla ”Miksi kaksi?”, joka käsitteli meidän sen hetkistä lapsilukua vuonna 2014, kuukautta ennen keskimmäisen 1v-synttäreitä. Näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu oikein loogiselta, että olen juuri silloin kirjoittanut postauksen, jossa perustelin hyvin päättäväisesti, miksi juuri kaksi tuntui meille oikealta lapsiluvulta. Silloin meidän yöt alkoivat juuri rauhoittumaan väsyttävän ja katkonaisesti nukutun vauvavuoden päätteeksi ja oltiin juuri juhlittu meidän häitä. Otto teki paljon ylimääräisiä töitä, jotta saatiin häiden kulut maksettua ja mä olin ollut tosi yksin lasten kanssa. Olin silloin aivan loppu ja aivan varma, että kaksi riittää meille.

Meillä oli silloin käytössä kaikki meidän sen hetkiset voimavarat ja enemmänkin, enkä siinä väsymyksessä osannut nähdä, että me jostain taika-automaatista saataisiin niitä lisää.

”Mutta miksi kaksi, ja vain kaksi? Miksei enempää? Koska kahdelle me jaksetaan olla sellaisia vanhempia, kuin me halutaan olla. Riittävän hyviä vanhempia, ilman loppuunpalamista ja pinnistelyä. Mä tunnen itseni ja omat voimavarani, ja tiedän että kahden kanssa en joudu olemaan jatkuvasti äärirajoilla vaan aivokapasiteettia riittää vielä itseni kehittämiseen ja muuhunkin elämään kuin lasten kanssa touhuamiseen. Kolmen tai useamman kanssa fiilis saattaisi olla eri.”

Tämä on suora lainaus mun postauksesta, ja mä haluaisin vaan halata senhetkistä itseäni. Silloin halusin sanoa, että sen vauvavuoden jälkeen mun kaikki mehut oli puristettu loppuun ja musta tuntui, että mulla ei riittäisi enää koskaan voimavaroja olla hyvä äiti useammalle lapselle kuin mitä meillä jo oli. Olin 22-vuotias kahden lapsen äiti, enkä silloin nähnyt sen pidemmälle. Siinä hetkessä oli kaikki. Halusin myös ymmärrettävästi keskittyä silloin itseni kehittämiseen tultuani nuorena äidiksi ja sitä mä voimakkaasti tuon tekstin jälkeen olen tehnytkin.

Kun me palauduttiin siitä väsymyksestä ja sain sitä kaivattua aikaa mennä eteenpäin ja kehittää itseäni, alkoi ajatus useammasta kuin kahdesta lapsesta taas tuntua houkuttelevalta. Kun elämään tuli muutakin sisältöä kuin koti ja kaksi taaperoa, muistin taas, miksi olin aina halunnut ison perheen. Vaikka alkuun muistuttelin itseäni huonoista yöunista, vatsakipuisen vauvan huudosta ja kahden alle 2-vuotiaan pukemisesta talvipakkasilla, hyvin nopeasti se halu saada vielä yksi pikkuinen meni noiden kaikkien ajatusten ohi. Sinä aikana kun me toivottiin kolmatta vauvaa, se kaipuu saada vielä yksi pieni ehti kasvaa todella suureksi.

Kolmas vauva oli meidän onnen täyttymys ja saimme hänet juuri oikeaan aikaan. Me osattiin ottaa kaikki ilo irti kolmannesta vauva-ajasta ja se ylitti kaikki meidän toiveetkin. Silloin me todella opittiin, mitä hetkessä eläminen tarkoittaa. Näin jälkikäteen olen miettinyt, mikä kaikki muuttui niin kovasti, että uskallettiin toivoa ja saada vielä yksi vauva.

Ainakin meidän tukiverkko kasvoi huomattavasti. Ne neljä vuotta meidän keskimmäisen ja kuopuksen välissä kasvattivat meidän tukiverkon suuremmaksi, kuin mistä koskaan oltaisiin uskallettu haaveilla. Siinä, missä kaksi ensimmäistä vauvavuotta me oltiin mun äitiä lukuunottamatta tosi yksin, nyt meidän ympärillä on paljon ihmisiä, jotka auttavat tarvittaessa ja silloinkin kun ei edes tarvitse. Se on jotain, mitä todella osataan arvostaa, kun ollaan myös koettu se toisenlainen arki ilman tukiverkkoa.

Mä kerkesin kokeilla palkkatöitä startupissa ennen yrittäjäksi ryhtymistä ja löysin itseni sinä aikana. Löysin sen, mitä haluan olla äitiyden lisäksi. Se oli varmaan se kaikkein suurin muutos ainakin mun oman pään sisällä. Me tajuttiin, että me voidaan yhdistää työ, perhe-elämä ja opiskelu juuri sillä tavalla kuin itse halutaan. Ja sitten me tehtiin se. Se oli mullistava muutos.

Vaikka lapsia on nyt enemmän, koen myös voimavaroja olevan enemmän. Kolmen lapsen kanssa ei ole tullut sellaisia tunteita, että olisin äärirajoilla tai palaisin loppuun. Se johtuu siitä, että ajoitus oli oikea ja ollaan oltu niin onnekkaita, että kaikki on mennyt muutenkin hyvin. Jos me oltaisiin saatu kolmas lapsi heti kahden ensimmäisen perään, oltaisiin varmaan siitäkin selvitty, mutta enpä tiedä miltä meidän elämä näyttäisi nyt. Olisinko jaksanut puskea itseäni silloin eteenpäin ja tavoitella unelmiani äitiyden lisäksi? En tiedä. Olisiko Otto nyt koulussa? Olisiko meillä vakaa taloudellinen tilanne? Oltaisiinko me muistettu vetää toisiamme avioparina lähemmäs, eikä työntää kauemmas? Ei välttämättä.

”Koskaan ei kuitenkaan pidä sanoa ei koskaan, sillä eihän sitä ikinä tiedä. Jollain tasolla ajatus vielä yhdestä vauvasta, optio siihen että joskus saisi vielä kokea sen tuhinan ja tuoksun ja ne pienet varpaat, on hyvä olla olemassa. 22-vuotiaana kun en koe vielä olevani mikään elämän asiantuntija tai ennustaja joka osaisi kertoa miten elämä tulee menemään. Elän päivän, viikon ja vuoden kerrallaan ja pyrin olemaan mahdollisimman hyvä äiti meidän kahdelle pallerolle.”

Näin kirjoitin myös postauksessa. Vaikka en ollut silloin viisi vuotta sitten elämän asiantuntija, enkä ole sitä vieläkään, ymmärsin kuitenkin silloinkin jo jotain. Ymmärsin sen, että elämä vie eteenpäin, eikä etukäteen voi tietää puoliakaan siitä, mitä tulee tapahtumaan. Pitää vaan keskittyä tekemään parhaansa, nauttimaan hetkestä ja luottamaan siihen, että edessä voi olla hyviä ja ihania asioita.

Vaikka aikanaan ajatus ”kaiken aloittamisesta alusta iltatähden kanssa” tuntui mun mielestä kuormittavalta, nyt se ei enää tunnu. En laskisi meidän kuopusta vielä siis iltatähdeksi, vaan tämä aivan ajatuksen tasolla. Elämä on opettanut myös sen, että ei kaikki ala aina alusta silloin kun perheeseen tulee vauva. Vaikka vauva on uusi, koko muu perhe on kuitenkin mennyt eteenpäin edellisestä vauva-ajasta. Kun meillä on jo isompia lapsia, on tullut huomattua, että tulee vaihe (nopeammin kuin olisi osannut arvata), jossa lapset eivät enää olekaan joka ilta kotona vanhempien kanssa tarvitsemassa huomiota, vaan heillä on ne ihan omat jutut: kaverit, kerhot ja leikit. Vauva ei ole vauva ikuisesti, eikä taaperovuodetkaan kestä kuin hetken. Siksi osaan nauttia niistä enemmän nyt, kun tiedostan kuinka nopeasti niitä tulee jo ikävä. Elämän pituudesta ne ovat yksi silmänräpäys.

Silloin toisen vauvavuoden aikaan valvoessa tuli joskus haaveiltua siitä, että sitten meidän ollessa 40v, ne meidän kaksi pientä lasta olisivat jo aikusia ja meillä taas vapaus nukkua ja mennä ja tehdä mitä huvittaa, vaikka kahdestaan. Nyt viisi vuotta myöhemmin mä en mitenkään erityisesti odota sitä, että saisin elää teini-ikää uudelleen nelikymppisenä, tai että lapset olisivat jo lentäneet pesästä. Päinvastoin. Musta on ihana ajatus, että ainakin tämä meidän nykyinen kuopus on vielä meidän kanssa sitten, kun nuo aivan liian nopeasti kasvavat isommat tyypit jo lähtevät omille teilleen.

Ennustamaan en ole viidessä vuodessakaan oppinut, mutta sen verran voin sanoa nyt 27-vuotiaana, että optio on edelleen auki, eikä mitään ole poissuljettu. Me ollaan vieläkin sen verran nuoria, että mieli voi muuttua vielä moneen kertaan sinä aikana kun meidän on mahdollista saada jälkikasvua. Mutta just nyt on tosi hyvä just näin ja nautitaan siitä mitä meillä on.

Onko teidän mieli muuttunut lapsiluvun suhteen vuosien saatossa? Oletteko kokeneet, että mahdollisen iltatähden kanssa kaiken olisi joutunut aloittamaan alusta?