Kuinka päädyimme yrittämään neljättä

25.02.2021

Olen saanut tosi paljon sellaisia ”tätä jo vähän odotinkin”- ja ”arvasin!” -viestejä, koska kyllähän se rivien välistä on ollut luettavissa pitkään jo, että haaveiltiin perheenlisäyksestä. Ja olen jopa sen sanonut suoraankin videolla. Jonkin verran olen saanut myös viestejä, että nämä uutiset yllättivät täysin, ja kuinka joku muistaa, että joskus jossain postauksessa sanoin, että meille ei varmaan enää tule lapsia kolmannen jälkeen. Sitä tosin on jo vuosia.

Ihan alunperin, silloin vuosia sitten, haaveilin neljästä lapsesta. Kaksi lasta 1,5v ikäerolla kuitenkin jarrutti sitä haavetta, kun arki oli aika kuormittavaa monen tekijän myötä, eniten ehkä huonojen yöunien. Jonkin aikaa oltiin jopa varmoja, että kaksi riittää meille. Mutta silloin kun sillä tavalla mietittiin, oltiin 22- ja 23-vuotiaita. Siitä on aika kauan. Tiedostettiin kyllä (ja sanottiin myös ääneen), että siinä iässä ei meidän kannata vielä tehdä mitään lopullisia päätöksiä lapsiluvun suhteen, kun ei sitä ikinä tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Pikkuhiljaa aika kultasi muistot ja vauvakuume alkoi nostaa päätään. Ajattelin, että kolmas lapsi lievittäisi sen vauvakuumeen sitten, mutta ei se oikeastaan koskaan helpottanut, paheni vaan. Vauva-aika oli niin ihanaa meidän kuopuksen kanssa ja Oton vanhempainvapaa on sellainen ajanjakso meidän elämässä, jota muistelen valtavan suurella lämmöllä. Toki moni muukin, mutta tuo aika on jäänyt mieleen vauva-arjen osalta sellaisena ihan käsittämättömänä onnellisuuskuplana, vaikka silloin muuten elämässä koettiin suuria menetyksiä.

Oltiin puhuttu vauva-aiheesta jo pitkään Oton kanssa ja vaikka Otto oli alunperin sitä mieltä, että kolme on hyvä luku, niin ei hän ollut sanonut ehdotonta eitä missään vaiheessa, ja jossain vaiheessa ”ehkä ei” vaihtui ”ehkäksi” ja sitten ”kylläksi”. Punnittiin tätä asiaa paljon eri kannoilta. Meitä molempia pelotti erityisesti se, että mitä jos kaikki ei menisikään tällä kertaa hyvin. Olisiko meistä siihen, selvittäisiinkö me siitä?

Syyskuussa kirjoitin meidän fiiliksistä lapsiluvun suhteen. Että silloin vielä pelko oli kaipuuta suurempi, mutta jos kaipuu vauvaa kohtaan kasvaisi joskus pelkoa suuremmaksi, niin en näe mitään syytä miksi meille ei voisi tulla neljättäkin. Ehkä se postauksen kirjoittaminen ja teidän kommentit toimivat mulle hyvänä terapiana. Ymmärsin, että ei se pelko odottamalla lähde pois ja mitä pidempään me odotellaan (jos puhutaan siis vuosista) niin kohta on oikeasti jo enemmän syytäkin pelkoon, kun riskit kasvavat koko ajan. Että jos me kerran vielä yksi halutaan, niin sitten pitää olla rohkea ja mennä niitä pelkoja kohti.

Lokakuussa varmistui, että Otto tosiaan valmistuu ennen vuoden vaihdetta ja se oli ehkä meille sellainen viimeinen sysäys, että NYT. Ajateltiin, että siinä varmaan kestäisi ihan hyvä tovi, että tulen raskaaksi, kun viimeksikään ei tärpännyt nopeasti, joten oli parempi aloittaa yrittämään.

Marraskuu oli ensimmäinen kierto kun yrittämällä yritettiin, mutta se päättyi kuukautisiin. Ja olihan se pettymys, koska vaikka tiesin järjellä, että siinä saattaa kestää kuten viimeksi, tiesin myös, että kahdella ekalla kerralla meillä nappasi heti, vaikka ei juurikaan edes yritetty. Joten oli sellainen pieni toivon kipinä, että jos nyt! Mutta samalla se oli sellainen hyvä palautus maan pinnalle, että ei nyt kannata vielä haaveilla mistään #vauva2021 kun se saattaa hyvin mennä seuraavankin vuoden puolelle. Ostin elämäni ensimmäistä kertaa myös ovulaatiotestejä seuraavaa kiertoa varten ja aloin syömään foolihappoa.

Parin viikon kuluttua mulla oli selkeät ovulaation oireet ja onnistuin tikuttamaan ovulaatiotestiin toisen viivan. Se oli hieman haaleampi kuin kontrolliviiva, mutta kuitenkin. Sillä mentiin. Ja siitä se sitten lähti. Tämä tärppäsikin niin nopeasti, että oltiin aivan pöllämystyneitä. Oltiin varauduttu siihen, että kenties meillä onnistuu vasta ensi kesänä tai jopa myöhemmin, mutta sitten se yhtäkkiä onnistuikin tokasta kierrosta. Täytyy olla kiitollinen siitä, että päästiin näin helpolla tällä kertaa, sillä muistan vielä hyvin miltä tuntui kun yritystä oli takana pidempään ja aina uudelleen ne menkat alkoivat.

Tällainen matka meillä kohti sitä, että meistä tulee kuuden hengen perhe. Aika hauskaa, että ollaan palattu siihen, mitä joskus villeimmissä unelmissani teininä haaveilin. <3


Haluammeko lisää lapsia

30.09.2020

Multa kysyttiin tätä tänään Instagramissa kun laitoin pitkästä aikaa storyjen puolelle kysymysboxin. Kysymys oli ihana ja tietenkin vastasin siihen. Mun vastaus kuului näin:

Sain sen jälkeen toiveen, että voisinko tehdä tästä aiheesta postauksen ja kertoa tarkemmin, mikä lapsen saamisessa mietityttää ja pelottaa. Ja hetken asiaa harkittuani vastaukseni oli, että tietenkin voin, koska ihana ja ajatuksia herättävä aihe! Silti on kyllä hieman kuumottavaa kirjoittaa tästä, onhan tämä myös todella henkilökohtainen aihe. Mutta uskon, että tämä aihe on mietityttänyt joskus muitakin useamman lapsen äitejä ja olisi ihan kuulla teidän ajatuksia ja vertaistukea.

Jos meille tulisi vielä yksi lapsi, hän olisi meidän neljäs. Neljäs lapsi, neljäs raskaus, neljäs synnytys. Neljästä lapsesta haaveilin silloin kun odotettiin esikoista (ja jo kauan ennen sitä). Jos ei tarvitsisi miettiä ollenkaan järjellä tai pelätä mitään, vaan voisi mennä pelkällä tunteella, kiljuisin samantien JOOOOOOOO ja olisin jo ostamassa vauvanvaatteita. Mutta en ole enää yhtä rohkea kuin 19-vuotiaana. Ja olen kokenut vähän enemmän, osaan myös pelätä enemmän.

Mikä siinä sitten pelottaa?

Terveys, sekä oma että lapsen. Olisimmeko niin onnekkaita, että jopa neljännen kerran voisimme saada terveen ja hyvinvoivan lapsen syliin asti? Entä jos meille kävisi juuri tässä raskaudessa niin huono tuuri, että saisinkin kohtukuoleman tai vauva vammautuisi synnytyksessä tai syntyisi aivan liian aikaisin, eikä selviäisi? Miten selviäisimme siitä ja miten uskaltaisimme ottaa sen riskin? Miksi emme vain nauttisi siitä, kun nyt on kaikki kolmen lapsen kanssa hyvin, eikä tarvitse pelätä. Miten voisimme tehdä sen jo olemassa oleville lapsillemme, että ottaisimme sen riskin? Se tuntuu ajatuksena hirveältä. 

Tämä on ollut suurin pelkoni joka raskaudessa, että jotain menee pieleen. Ja se riski on aina olemassa, vaikka etenkin Suomessa pieni onkin. Mulle se henkinen kuorma on ollut aina ihan valtava raskausaikana. 

Kun omassa lapsuudessa on taustalla vanhemman vakava sairaus, peilaan kaikkea aina siihen. Tunnen lähes aina itseni liian onnekkaaksi ja pelkään, että jokin tulee ja ottaa sen onnen pois. Vaikka olen tehnyt paljon ajatustyötä asioiden eteen, pelkään silti edelleen paljon. Vaikka sama pelko on ollut joka kerta kun olen ollut raskaana, se on kasvanut kerta kerralta. Miksi me olisimme niin onnekkaita, että saisimme neljännenkin terveen lapsen turvallisesti ilman komplikaatioita syliin, kun jotkut eivät saa edes yhtä? Mutta toisaalta, joillakin on kymmenenkin tervettä lasta ja hyvin sujunutta raskautta ja synnytystä. Miksi me emme saisi neljää? 

Myös ikä pelottaa. Meidän molempien äidit sairastuivat 46-vuotiaana ja mä täytän ensi vuonna 30. Mun pelkona on, että omakin deadlineni on 46-vuotiaana. Jos siis odotamme tämän vauva-asian kanssa kovin pitkään, en enää uskalla ollenkaan. Koska pelkään, että kuolen tai sairastun 46-vuotiaana. Joka kerta kun olen ollut raskaana, olen laskenut minkä ikäinen tuleva lapsi on sitten kun olen 46-vuotias. Meidän kolme lasta ehtivät kaikki kasvaa täysi-ikäisiksi ja jopa aikuisiksi ennen sitä. Mahdollinen uusi tulokas ei enää ehtisi. Tiedän tavallaan, että pelko on täysin irrationaalinen. Ei historia toista itseään tällä tavalla. Mutta pelkään silti. Mulla on koko aikuisiän ollut vahvana se tunne, että kovin paljoa yli 30-vuotiaana en enää lapsia halua. 

Viimeksi kun olin raskaana, palautuminen oli sen jälkeen hitaampaa kuin kahdesta aiemmasta raskaudesta. Synnytyksestä palauduin nopeasti, en saanut mitään kipeitä repeämiä tai edes yhtään tikkiä, mutta hormonaalisesti palautuminen oli rankkaa ja kesti pitkään. Mulla oli pitkään alavatsa- ja selkäkipuja, kuukautiskierron käynnistyttyä 6kk synnytyksen jälkeen myös paljon vuotohäiriöitä, migreeniä, turvotusta ja muuta, jotka hankaloittivat arkea. Vannoin silloin, että en hitto vie ikinä enää vie itseäni tähän kärsimykseen, vaikka vauvoja rakastankin. Mutta tietysti jokainen raskaus, synnytys ja imetysaika on erilainen. Voisinhan palautua nopeamminkin, kun takana kuitenkin kaksi ihan normaalivauhtia sujunutta palautumista. 

Sitten on tietty vielä se, että mitä muut ihmiset sanoisivat jos meille tulisi neljäs lapsi? Neljä lasta on jo suurperhe siinä missä kolme lasta on vielä melko normimäärä monelle. Tälle annan kaikkein vähiten painoarvoa, päätöshän on kuitenkin meidän oma ja jos se tekisi meidät itse onnelliseksi, niin miksi ei! Sillä ei ole mitään väliä, mitä joku muu olisi siitä mieltä. Mutta kyllä se silti satuttaisi, jos meidänkin kohdalla kävisi se, mistä monet isojen perheiden äidit ovat kertoneet: että neljännestä ei enää onnitella samalla tavalla tai kauhistellaan lapsilukua. 

Käytännön asiat kyllä järjestyvät aina. Meidän ei itse asiassa tarvitsisi edes muuttaa mitään jos meille juuri nyt tulisi vauva. Meidän kotiin mahtuisi ihan hyvin vielä yksi tulokas ja autokin on jo valmiiksi seitsemänpaikkainen. Käytännön asiat olisivat ne kaikkein helpoimmat tässä hetkessä. Ja kokemus tosiaankin on opettanut, että vanhemmaksi voi kasvaa lähes missä elämäntilanteessa tahansa jos haluaa, siksi ne käytännön jutut eivät koskaan ole mua pelottaneet.

Mutta kuten tuossa vastauksessani kirjoitinkin, kaikki kulminoituu siihen, että olisimmeko edes niin onnekkaita, että raskaus edes onnistuisi enää? En pidä sitä lainkaan itsestäänselvyytenä. Meidän edellistä raskautta yritettiin lähes vuosi, vaikka aiemmat taas onnistuivat saman tien. On siis ihan mahdollista, että neljättä raskautta saisi yrittää niin kauan, että emme enää jaksaisi ja hautaisimme koko ajatuksen, enkä enää koskaan kirjoittaisi tästä mitään.

Vastaus kysymykseen haluammeko lisää lapsia on siis erittäin vahva ehkä. Tavallaan mikään ei ole muuttunut, edelleen ajattelemme, että eihän sitä koskaan tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Uskon, että jos kaipuu lasta kohtaan sopivassa hetkessä ylittää ne pelot, en näe mitään syytä miksi meille ei voisi tulla neljättä, jos hyvä tuuri käy.

Olisi ihana kuulla teidän kokemuksia tästä aiheesta? Muita, joilla on samanlaisia pelkoja? Ikuisia vauvakuumeilijoita?