Miksi kolme?

20.02.2019

Löysin vanhan postaukseni otsikolla ”Miksi kaksi?”, joka käsitteli meidän sen hetkistä lapsilukua vuonna 2014, kuukautta ennen keskimmäisen 1v-synttäreitä. Näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu oikein loogiselta, että olen juuri silloin kirjoittanut postauksen, jossa perustelin hyvin päättäväisesti, miksi juuri kaksi tuntui meille oikealta lapsiluvulta. Silloin meidän yöt alkoivat juuri rauhoittumaan väsyttävän ja katkonaisesti nukutun vauvavuoden päätteeksi ja oltiin juuri juhlittu meidän häitä. Otto teki paljon ylimääräisiä töitä, jotta saatiin häiden kulut maksettua ja mä olin ollut tosi yksin lasten kanssa. Olin silloin aivan loppu ja aivan varma, että kaksi riittää meille.

Meillä oli silloin käytössä kaikki meidän sen hetkiset voimavarat ja enemmänkin, enkä siinä väsymyksessä osannut nähdä, että me jostain taika-automaatista saataisiin niitä lisää.

”Mutta miksi kaksi, ja vain kaksi? Miksei enempää? Koska kahdelle me jaksetaan olla sellaisia vanhempia, kuin me halutaan olla. Riittävän hyviä vanhempia, ilman loppuunpalamista ja pinnistelyä. Mä tunnen itseni ja omat voimavarani, ja tiedän että kahden kanssa en joudu olemaan jatkuvasti äärirajoilla vaan aivokapasiteettia riittää vielä itseni kehittämiseen ja muuhunkin elämään kuin lasten kanssa touhuamiseen. Kolmen tai useamman kanssa fiilis saattaisi olla eri.”

Tämä on suora lainaus mun postauksesta, ja mä haluaisin vaan halata senhetkistä itseäni. Silloin halusin sanoa, että sen vauvavuoden jälkeen mun kaikki mehut oli puristettu loppuun ja musta tuntui, että mulla ei riittäisi enää koskaan voimavaroja olla hyvä äiti useammalle lapselle kuin mitä meillä jo oli. Olin 22-vuotias kahden lapsen äiti, enkä silloin nähnyt sen pidemmälle. Siinä hetkessä oli kaikki. Halusin myös ymmärrettävästi keskittyä silloin itseni kehittämiseen tultuani nuorena äidiksi ja sitä mä voimakkaasti tuon tekstin jälkeen olen tehnytkin.

Kun me palauduttiin siitä väsymyksestä ja sain sitä kaivattua aikaa mennä eteenpäin ja kehittää itseäni, alkoi ajatus useammasta kuin kahdesta lapsesta taas tuntua houkuttelevalta. Kun elämään tuli muutakin sisältöä kuin koti ja kaksi taaperoa, muistin taas, miksi olin aina halunnut ison perheen. Vaikka alkuun muistuttelin itseäni huonoista yöunista, vatsakipuisen vauvan huudosta ja kahden alle 2-vuotiaan pukemisesta talvipakkasilla, hyvin nopeasti se halu saada vielä yksi pikkuinen meni noiden kaikkien ajatusten ohi. Sinä aikana kun me toivottiin kolmatta vauvaa, se kaipuu saada vielä yksi pieni ehti kasvaa todella suureksi.

Kolmas vauva oli meidän onnen täyttymys ja saimme hänet juuri oikeaan aikaan. Me osattiin ottaa kaikki ilo irti kolmannesta vauva-ajasta ja se ylitti kaikki meidän toiveetkin. Silloin me todella opittiin, mitä hetkessä eläminen tarkoittaa. Näin jälkikäteen olen miettinyt, mikä kaikki muuttui niin kovasti, että uskallettiin toivoa ja saada vielä yksi vauva.

Ainakin meidän tukiverkko kasvoi huomattavasti. Ne neljä vuotta meidän keskimmäisen ja kuopuksen välissä kasvattivat meidän tukiverkon suuremmaksi, kuin mistä koskaan oltaisiin uskallettu haaveilla. Siinä, missä kaksi ensimmäistä vauvavuotta me oltiin mun äitiä lukuunottamatta tosi yksin, nyt meidän ympärillä on paljon ihmisiä, jotka auttavat tarvittaessa ja silloinkin kun ei edes tarvitse. Se on jotain, mitä todella osataan arvostaa, kun ollaan myös koettu se toisenlainen arki ilman tukiverkkoa.

Mä kerkesin kokeilla palkkatöitä startupissa ennen yrittäjäksi ryhtymistä ja löysin itseni sinä aikana. Löysin sen, mitä haluan olla äitiyden lisäksi. Se oli varmaan se kaikkein suurin muutos ainakin mun oman pään sisällä. Me tajuttiin, että me voidaan yhdistää työ, perhe-elämä ja opiskelu juuri sillä tavalla kuin itse halutaan. Ja sitten me tehtiin se. Se oli mullistava muutos.

Vaikka lapsia on nyt enemmän, koen myös voimavaroja olevan enemmän. Kolmen lapsen kanssa ei ole tullut sellaisia tunteita, että olisin äärirajoilla tai palaisin loppuun. Se johtuu siitä, että ajoitus oli oikea ja ollaan oltu niin onnekkaita, että kaikki on mennyt muutenkin hyvin. Jos me oltaisiin saatu kolmas lapsi heti kahden ensimmäisen perään, oltaisiin varmaan siitäkin selvitty, mutta enpä tiedä miltä meidän elämä näyttäisi nyt. Olisinko jaksanut puskea itseäni silloin eteenpäin ja tavoitella unelmiani äitiyden lisäksi? En tiedä. Olisiko Otto nyt koulussa? Olisiko meillä vakaa taloudellinen tilanne? Oltaisiinko me muistettu vetää toisiamme avioparina lähemmäs, eikä työntää kauemmas? Ei välttämättä.

”Koskaan ei kuitenkaan pidä sanoa ei koskaan, sillä eihän sitä ikinä tiedä. Jollain tasolla ajatus vielä yhdestä vauvasta, optio siihen että joskus saisi vielä kokea sen tuhinan ja tuoksun ja ne pienet varpaat, on hyvä olla olemassa. 22-vuotiaana kun en koe vielä olevani mikään elämän asiantuntija tai ennustaja joka osaisi kertoa miten elämä tulee menemään. Elän päivän, viikon ja vuoden kerrallaan ja pyrin olemaan mahdollisimman hyvä äiti meidän kahdelle pallerolle.”

Näin kirjoitin myös postauksessa. Vaikka en ollut silloin viisi vuotta sitten elämän asiantuntija, enkä ole sitä vieläkään, ymmärsin kuitenkin silloinkin jo jotain. Ymmärsin sen, että elämä vie eteenpäin, eikä etukäteen voi tietää puoliakaan siitä, mitä tulee tapahtumaan. Pitää vaan keskittyä tekemään parhaansa, nauttimaan hetkestä ja luottamaan siihen, että edessä voi olla hyviä ja ihania asioita.

Vaikka aikanaan ajatus ”kaiken aloittamisesta alusta iltatähden kanssa” tuntui mun mielestä kuormittavalta, nyt se ei enää tunnu. En laskisi meidän kuopusta vielä siis iltatähdeksi, vaan tämä aivan ajatuksen tasolla. Elämä on opettanut myös sen, että ei kaikki ala aina alusta silloin kun perheeseen tulee vauva. Vaikka vauva on uusi, koko muu perhe on kuitenkin mennyt eteenpäin edellisestä vauva-ajasta. Kun meillä on jo isompia lapsia, on tullut huomattua, että tulee vaihe (nopeammin kuin olisi osannut arvata), jossa lapset eivät enää olekaan joka ilta kotona vanhempien kanssa tarvitsemassa huomiota, vaan heillä on ne ihan omat jutut: kaverit, kerhot ja leikit. Vauva ei ole vauva ikuisesti, eikä taaperovuodetkaan kestä kuin hetken. Siksi osaan nauttia niistä enemmän nyt, kun tiedostan kuinka nopeasti niitä tulee jo ikävä. Elämän pituudesta ne ovat yksi silmänräpäys.

Silloin toisen vauvavuoden aikaan valvoessa tuli joskus haaveiltua siitä, että sitten meidän ollessa 40v, ne meidän kaksi pientä lasta olisivat jo aikusia ja meillä taas vapaus nukkua ja mennä ja tehdä mitä huvittaa, vaikka kahdestaan. Nyt viisi vuotta myöhemmin mä en mitenkään erityisesti odota sitä, että saisin elää teini-ikää uudelleen nelikymppisenä, tai että lapset olisivat jo lentäneet pesästä. Päinvastoin. Musta on ihana ajatus, että ainakin tämä meidän nykyinen kuopus on vielä meidän kanssa sitten, kun nuo aivan liian nopeasti kasvavat isommat tyypit jo lähtevät omille teilleen.

Ennustamaan en ole viidessä vuodessakaan oppinut, mutta sen verran voin sanoa nyt 27-vuotiaana, että optio on edelleen auki, eikä mitään ole poissuljettu. Me ollaan vieläkin sen verran nuoria, että mieli voi muuttua vielä moneen kertaan sinä aikana kun meidän on mahdollista saada jälkikasvua. Mutta just nyt on tosi hyvä just näin ja nautitaan siitä mitä meillä on.

Onko teidän mieli muuttunut lapsiluvun suhteen vuosien saatossa? Oletteko kokeneet, että mahdollisen iltatähden kanssa kaiken olisi joutunut aloittamaan alusta? 


15 Responses to “Miksi kolme?”

  1. Avatar Äiti neljälle sanoo:

    Meillä ensimmäiset 2 lasta hyvin samalla ikäerolla, kuin teillä. Kolmas ihan pikkuisen pidemmällä ikäerolla ja no tuli siinä ajoittain hetkiä, että kaikki alusta. Mutta nautin kyllä niin täysillä, kun isommat oli jo omatoimisia pääosin ja sai nauttia vauvan nuuhkuttelusta ja vauva kuplasta. Neljäs tuli hiukan yllättäen ja ihana ja rakastettu hänkin. Nyt vain vähän haasteellusempaa kun kolmas on erittäin Vilkas taapero ja keksii kaikenlaista. Eli lyhyen ikäeron yhdistelmä ei paras. Mutta kaikki rakkaita ja toivon mukaan sitten löytyy yhteisiä leikkejä kun kasvavat ❤️ Mutta nyt tosi vahvana on se, että lapsiluku on tässä ❤️ Juurikin ne omat voimavarat ei riittäisi enempään. Hedelmällistä ikää on joitakin vuosia vielä, mutta en usko mielen muuttuvan enää ja pysyy lapsiluku neljässä :)

  2. Avatar Piia sanoo:

    Kyllä! Piti olla tulla vain kaksi lasta, kahden ja puolen vuoden ikäerolla. Silloin ”kaikki teki” niin. Sen jälkeen jokainen on ollut se viimeinen. Kuudennen lapsen raskausaikana vain tiesin, että hän on meidän kuopus, meidän perhe on valmis. Tämä rakas sakki, nyt 17v-5v ikähaarukaltaan, on enemmän kuin koskaan osasin 19-vuotiaana esikoisen äitinä kuvitella, mutta on olemassa koska elämä <3

  3. Avatar annu sanoo:

    Meillä on 3 lasta ja viimeisen raskauden aikana, pahoinvoinnin kanssa kamppaillessa vannoin, että ei enään ikinä! Silti huomaan ajattelevani vauvoja, vauvoja ja vauvoja, eli kyllä meille jossain vaiheessa toivottavasti tulee vielä ainakin yksi.
    Olen äärimmäisen kiitollinen ja onnellinen näistä viikareista, mutta omista voimavaroista huomaan että juuri nyt ei vielä ole oikea aika ja toivon että tärppää sitten kun sen aika on.
    Meillä on aikalailla samanikäiset lapset kuin teillä.
    Meillä on todella pieni suku, jotenkin ajattelen että sisaruksista on aina turvaa ja tukea koko elämän ja haluan että meidän lapsilla olisi rakkaita ihmisiä ympärillä, vaikka muuta sukua ei paljoa olisikaan.

    Aurinkoista kevättä teidän söpölle perheellenne!

  4. Avatar Iina sanoo:

    Lapsiluku on kyllä asia, jota on tulee aina säännöllisin väliajoin mietittyä. Me vasta odotamme ensimmäistä lastamme syntyväksi heinäkuussa, joten pohdinta on toki aika erilaista kuin henkilöillä, joilla lapsia jo on: sitten käytännön kokemuksen myötähän sen vasta oikeasti näkee, millaiseksi elämä muotoutuu ja miten omat voimavarat ja toiveet muuttuvat. Olemme kuitenkin molemmat aina ajatelleet, että haluamme useamman lapsen. Tällä hetkellä haaveissa olisi ehkä kolme, mutta en pidä poissuljettuna isompaakaan perhettä.

    Toisaalta, vaikka montaa lasta toivommekin, ainakin nyt tuntuu siltä, että haluaisin lapsille silti hieman enemmän ikäeroa kuin vaikka sen perinteisen pari vuotta, ainakin näin ensimmäisen ja toisen lapsen kohdalla. Esikoinen on todella toivottu, mutta hänen vauvavuotensa jälkeen suunnitelmissani on valmistua ja saada hieman jalkaa työelämän oven väliin ennen seuraavaa lasta. Olen onneksi vasta 21-vuotias, joten siinä mielessä lapsiluvun päättämisen tai ikäerojen suhteen ei ole kiirettä.

  5. Avatar Nanna sanoo:

    Meillä on nyt kaksi lasta ja nuorempi heistä on Novan ikäinen. Ja meillä on nuo samat ajatukset kuin teillä silloin aikanaan, että juuri nyt ei riittäisi yhtään enempään ja ehkä ei koskaan. Viimeinen 1,5v on vetänyt meidät äärirajoille, että palasia liimaillaan vielä pitkään.

    Olen aika varma että kaksi on meidän lukumäärämme ja teen asian vuoksi myös surutyötä, koska haave oli kolme. Olen niin äärettömän kiitollinen kaikesta mitä olen saanut ja samalla vähän katkera siitä miten viimeinen vuosi on meitä kohdellut. Onneksi nyt elämä näyttää jo parhaat puolensa kahden lapsen kanssa.

  6. Avatar Taija sanoo:

    Mä olen löytänyt tän äitiyden ihanuuden vasta valitettavan myöhään, vasta 35-vuotiaana. Meillä on kouluikäinen tyttö, 2-vuotias poika ja kolmas syntyy heinäkuussa. Ehkä haluisin lisääkin jos olisin nuorempi ja 1.-2. lapsen välissä ei olisi kaikkia näitä vuosia.. Tämä on meidän perhe ja hyvä niin, en missään nimessä ota lapsia itsestäänselvyytenä.

  7. Avatar Emmi sanoo:

    Meillä ei ole vielä esikoistakaan ja käsitys lapsiluvusta on jo ehtinyt muuttua monta kertaa! 😁 Alunperin haaveilin 4-6 lapsesta, sitten 2-3, sitten 1-2, sitten 2-4… Tällä hetkellä en edes osaa sanoa, kuinka monesta lapsesta haaveilen, koska mulle on aivan yhtä luontevaa kuvitella elämääni 5 lapsen tai 1 lapsen kanssa. Aika näyttää 😊

  8. Avatar Nimetön sanoo:

    Mun mielestä on ihana katsoa, miten kukaan ei sano sitä ”ei koskaan”, koska eihän elämästä voi tietää!
    Itse halusin perheen, kun olin joku 16vuotias ja silloin aloinkin seurustella (paineen alla) ensimmäisen poikaystäväni kanssa ja hän painotti tosi vahvasti, ettei TODELLAKAAN halua lapsia. Ja koska suhde kesti kolmisen vuotta, ehdin tottua siihen ajatukseen, etten lapsia tule saamaan (koska siis teinisuhteethan kestääkin ikuisesti – not), vaikka sillon sellainen ajatus olikin. Nyt toisen kumppanin kanssa ollessa molemmat olemme sillä ajatuksella, että emme halua lapsia – mutta välillä saan mieheltäni sellasia signaaleja, että hän ehkä haluaisi salaa jossain toiveessaan, mutta mä tiedän etten ole ”enää” valmis äidiksi. Jotenkin nuoruuden haaveet kun tuhotaan jo nuorena, niin ne asiat vaan jää pois mielestä :D miten se sanotaankin.
    Tosin nykyään mulla on niin paljon pelkoakin siihen liittyen, etten pystys olla äiti. Pelkäisin ettei lapsi ole terve, en välttämättä edes saisi omia biologisia lapsia, tai sitten jos lapsi tulisi, niin itse alkaisikin miettiä ettei sitä perhe-elämää haluakaan tms. Mulla vaihdellu mieli tosi paljon nuoresta asti, ja lapsi on tositosi suuri vastuu, niin musta on hienoa että teillä se on sujunut niin hyvin :)

  9. Avatar Kirsi sanoo:

    Esikoisen sain 18-vuotiaana, siihen parin vuoden päästä toisen ja tuntui siltä, että he ovat riittävästi. Elämä on kuitenkin päättänyt ihan muuta. Kolmas syntyi, kun olin 25 ja sen jälkeen olin aivan varma, että minun osalta on lapset tehty.
    Kuinka ollakaan nyt lähes 10 vuotta myöhemmin olen taas tuore äiti, tällä kertaa kaksosille. En olisi koskaan uskonut, että suunnitelmat voi näin muuttua. Ja omalla kohdalla en todellakaan käytä sanaa joutua aloittamaan alusta vaan minä pääsin aloittamaan alusta. Tällä kertaa äitiys tuntuu aivan erilaiselta. En odota, että kasvaisivatpa vauvat nopeasti, tiesin että vähillä yöunilla mennään pari kuukautta ja sitten helpottaa. Olen myös huomattavasti ymmärtäväisempi itseäni kohtaan. Ei haittaa, jos hormonihuuruissa jonain päivänä tuntuu maailmanlopulta, se menee ohi ja on ihan ok tuntea niin.

  10. Avatar Tiks sanoo:

    Meillä tulee ensi viikolla kymmenen vuotta yhteiseloa puolisoni kanssa. Pitkään ajateltiin, että kolme lasta olisi meidän luku, kaksi pienemmällä ikäerolla ja kolmas iltatähtenä. Noh.. kaikki ei mene niin kuin strömsössä. Pinniksessä nukkuu päiväuniaan meidän aivan ihana juuri 9kk täyttävä esikoisemme, häntä kirjaimellisesti tehtailtiin alulle lopulta rankkojen lapsettomuushoitojen avulla kolme vuotta. Vaikeiden vuosien aikana ajattelin ensin, että ehkä meille riittääkin vain kaksi lasta ja lopulra ajattelin, että jos meille suotaisiin edes se yksi. Nyt olemme onneksemme saaneet tuon aivan ihanan yksilön osaksi perhettämme, olen niin onnellinen ja kiitollinen, että saan olla hänelle äiti. Kyllä haaveilen edelleen myös toisesta, vaikka meilläkin pahinta valvomista ja heräilyä kesti 3kk putkeen, onneksi nyt helpottanut. Kolmesta en vieläkään uskalla haaveilla.

    • Avatar Tiks sanoo:

      Lisättäköön vielä, että muiden tuomat paineet lapsilukuun liittyen voisi olla mielenkiintoinen aihe tekstille. Me ei esimerkiksi ole haluttu pitää meteliä lapsettomuushoidoista, varsinkaan vaikeina aikoina. Kyllä on ottanut päähän, kun esimerkiksi töissä keski-ikäiset naiset ovat vihjailleet, että taidan olla raskaana, kun olen normaalia hajamielisempi ja samalla itseä suretti, kun taas kuukautiset alkoi. Nyt myös anoppi vihjaillut toisesta lapsesta, vaikka itse tiedostan liiankin hyvin, että sitä me ei ehkä koskaan saada vaikka kuinka haluttaisiin. Olen erittäin kiitollinen niille, jotka ovat pitäneet utelut itsellään, eikä ole tarvinnut itku silmässä selitellä mikä tilanne oikeasti on. Onhan meilläkin vielä hyvin aikaa, kun vasta 29 olen, mutta koetut vaikeudet ovat todella opettaneet olemaan liikaa suunnittelematta ja toiveissaankin kannattaa olla varovainen..

  11. Avatar Päivi sanoo:

    Tämä ei ihan liity postauksen aiheeseen, mutta muistan usean vuoden takaa postauksen, missä haastattelit lapsiasi. Jouluaiheinen se ei ollut, mutta siinä oli huisin hauskoja kysymyksiä tosi monta. Yritin etsiä sitä, mutta en löytänyt. Yhden esikoisestanne löysin, mutta se ei ollut se, mitä muistelin. Ymmärrän hyvin, jos olet halunnut poistaa haastatteluosiot, ovat varmasti henkilökohtaisia, mutta olisiko mahdollista laittaa kysymykset esille. Ja siis voi hyvin olla, että en vaan löydä niitä haulla.

    Mietin jo silloin, että tämä olisi kiva tehdä omille lapsille, mutta sitten siinä arjen pyörityksessä se vaan jäi ja jäi… On jäänyt harmittamaan, laatimasi kysymykset olivat niin kivoja ja nyt olisi voimavaroja tarttua toimeen.

  12. Avatar J sanoo:

    Mulla on 2 lasta ja täytän pian 26v. Tällä hetkellä lisää ei ole tulossa pitkään pitkään aikaan mutta en tosiaan voi sanoa ei koskaan. Ajatus siitä etten koskaan enään kokisi potkuja mahassa tai pienen vauvan tuhinaa tuntuu oudolta ja vähän kamalaltakin silti minulla ei ole nyt mitään haluja lisääntyä enempää. Olen kuitenkin ajatellut että mulla on vielä melkein 15v aikaa tässä joten en hautaa sitä ajatusta kolmannesta vielä.

  13. Avatar Nimetön sanoo:

    Ihana postaus! Meillä 3v ja 5v lapset ja tuntuu niin haikealta, kun pieninkin on jo niin iso ja omatoiminen. Samalla tuntuu myös ihanalta, kun yöt sujuvat heräilemättä ja kaikki on niin helppoa. Siltikin mietin lähes päivittäin, että voisiko meille tulla vielä yksi ja jaksetaanko vauva-arkea nyt. Nuoria ollaan eli sikäli ei ole kiire vaikka vauva tulisi vasta 10 vuoden päästä. Ja nyt kun omat kaverit alkavat vasta saamaan lapsia niin vauvakuume kasvaa..
    Terveisiä Oulusta!

  14. Avatar E sanoo:

    Moi, tää oli ihana postaus ja toi koko tarina kosketti paljon ❣ ehkä mulla on ollut paljon samoja ajatuksia nyt kun sulla aikoinaan. Itse olen kohta 26v ja lapset pian 5v ja 3v. Kirjoitan tällä hetkellä gradua ja valmistun sen jälkeen maisteriksi. Sairastuin vuosi sitten uupumukseen ja toipuminen on vielä hieman kesken. Vielä vuosi sitten olin sitä mieltä, että lapsiluku oli tässä (oon aina halunnut ison perheen), mutta nyt on jo vähän semmoinen fiilis et ehkä tää ei tähän kahteen jää. Tunnistan niin ton, että on vaikea tämän kaiken keskeltä nähdä et joskus voisi olla enemmän voimavaroja. Olikin kiva lukea et miten teillä sit kolmannen kanssa onkin ollut paljon helpompaa! Sitä olen itsekin toivonut, että joskus saisin kokea kaiken uudelleen niin että vaikkapa just kotiäitiyttä ei varjostaisi se kamala yksinäisyys ja muut haasteet.. Just nyt on kuitenkin ihana keskittyä tekemään opinnot loppuun ja nauttia tästä kun nämä kaksi leikkivät nykyään niin ihanasti yhdessä 😍

    ”Me tajuttiin, että me voidaan yhdistää työ, perhe-elämä ja opiskelu juuri sillä tavalla kuin itse halutaan. Ja sitten me tehtiin se. Se oli mullistava muutos.”

    Tämä on niin hyvin sanottu! Itse olin opiskellut vuoden yliopistossa kun sain esikoisen ja kyllähän sitä kaikenlaisia ennakkoluuloja sai kohdata, vaikka itselle taas opintojen/töiden ja perheen yhdistäminen on aina ollut itsestäänselvyys. Opinnot on aina vaan antanut ihan hirveesti mulle, ja kohta jo valmistunkin! Se, miks kuitenkin lopulta oli niin äärirajoilla, johtui ehkä enemmänkin tukiverkon puuttumisesta ja muista haasteita joita elämä toi eteen.. Mut tosiaan parasta on ollut oivaltaa, et mehän tehdään asiat just niin kuin itse parhaaksi näemme! Mekin ollaan oltu puolisoni kanssa yhdessä 9 vuotta, josta 5 vuotta naimisissa 😊

Kommentoi