Mä menin eilen nukkumaan ihan tavalliseen aikaan, vaikka tiesin, että saan aamulla nukkua pitkään. Aamulla kuudelta heräsin aivastelemaan, kuten herään joka aamu tähän aikaan vuodesta siitepölyallergian vuoksi. Pyörin tunnin verran hereillä, mutta sain onneksi vielä unen päästä kiinni. Otto nousi lasten kanssa ylös seiskan maissa ja mä jäin nukkumaan. Ajattelin etukäteen, että nousen ylös tänään varmaan ihan viimeistään kahdeksalta, niinkuin aina.
Mutta mä heräsinkin vasta puoli kymmeneltä ja mua oli selkeästi odotettu! Meidän perheessä ei tulla herättämään tai tuoda aamupalaa sänkyyn (enää), vaan juhlapäivänä saa nukkua just niin pitkään kuin nukuttaa ja tulla sitten alas runsaalle aamiaiselle. Kun mä siis vihdoin ja viimein heräsin nukuttuani ruhtinaallisen pitkään, mua odotti täällä kolme aika innokasta pikkutyyppiä valmiina antamaan sylin täydeltä ihania itsetehtyjä lahjoja (ja herkuttelemaan isin kanssa yhdessä kokatuilla aamupalaherkuilla).
Oli ihanaa aloittaa aamu runsaalla aamupalalla, Otto oli tehnyt skagenröraa saaristolaisleivän kaveriksi ja lisäksi oli mansikoita, pensasmustikoita, mehua, croissantteja, munakokkelia, eilistä couscous-salaattia ja kahvia ja vaikka mitä muuta. Me istuttiin kaikessa rauhassa aamiaispöydässä ja syötiin ja höpöteltiin. Ihan parasta äitienpäivässä on kyllä aina ne lasten itse askartelemat lahjat ja se ilo ja ylpeys, joka lapsilla on niistä omista jutuistaan. Niistä tulee niin hyvä mieli aina.
Meidän äitienpäivään on jo monen vuoden ajan kuulunut se, että vietetään sitä yhdessä Oton perheen kanssa ja käydään hautausmaalla, joten tänäänkin tehtiin niin. Yleensä ollaan menty aina äitienpäivänä Kauniaisiin, mutta tänään kaikki tulivatkin meille syömään ja grillaamaan, mikä oli aivan ihanaa. Grilliruuan kaverina meillä oli uusia perunoita, voikastiketta, silliä, saaristolaisleipää ja sitä skagenröraa, jota aamulta jäi vielä pikkusatsi jäljelle. Syötiin myös äitienpäiväkakkua ja mansikoita.
Illalla soiteltiin lasten kanssa pitkä videopuhelu mun äidille, jota etenkin näin äitienpäivänä on kova ikävä. Kova ikävä on myös mun mummua. Tämä oli mun elämän toinen äitienpäivä, kun en voinut enää soittaa mummulle. Välillä se ikävä kasvaa ihan hirveän suureksi eikä siihen auta mikään. Tällä viikolla mä siivoillessani törmäsin pitkästä aikaa valokuvakuoreen, joka oli täynnä kuvia mun mummun viimeisistä päivistä. Jemmasin sen silloin kun en pystynyt surussa katsomaan niitä kaikkia kuvia, mutta nyt katsoin ne kaikki alusta loppuun. Tunteet nousivat pintaan ja ikävä kasvoi tuhatkertaiseksi. Mutta olin iloinen, että katsoin ne. En laittanut niitä enää jemmaan vaan samaan laatikkoon muidenkin valokuvien kanssa.
Äitienpäivä on suuri ilon päivä, mutta se on myös yksi niistä päivistä vuodessa kun on kaikkein kovin ikävä, sekä mulla että Otolla. Onneksi äitienpäivänä on niin paljon sitä iloa ja lasten intoa, että ei ehdi kauheasti suremaan. Vasta nyt kun aloin kirjoittaa, nämä tunteet nousivat kunnolla esiin. Yhdessä mun saamista lahjoista luki tänään, että ”äiti on hyvä lohduttamaan silloin kun on paha mieli” ja ”äidillä on hyviä neuvoja silloin kun joku asia pelottaa”. Paitsi että se oli mulle maailman suurin kohteliaisuus äitinä ja ihana asia kuulla, tuli mieleen, että just niin mäkin ajattelen mun äidistä. Äidille voi aina soittaa jos joku surettaa tai joku pelottaa. Olen onnekas, kun mulla on mun äiti <3
Onnekas olen myös, koska saan itse olla näiden kolmen ihanan äiti. Se on niin valtavan suuri onni, että se on aivan käsittämätöntä. Meidän kolme tyyppiä naurattavat, hämmentävät, haastavat, rakastavat ja opettavat mua joka ikinen päivä enemmän kuin mikään tässä maailmassa. Joka ikinen päivä mä saan nauraa heidän kanssa yhtä paljon kuin tuossa ylläolevassa kuvassa. Sanat ei riitä kertomaan miten paljon se mulle merkitsee, että saan olla äiti meidän lapsille.
Ihanaa äitienpäivää vielä kaikille teille upeille ja ihanille äideille siellä ruutujen takana, erityisesti minun omalle äidille <3
Ootko koskaan miettinyt että voisko olla mahdollista joskus nähdä vielä niitä rakkaita ihmisiä?mikä on sun mielestä elämän tarkotus?
Oon miettinyt, moneen kertaan. <3 Vitsi miten suuri kysymys! Mä uskon, että jokaisella on ihan oma tarkoitus elämässä, en osaa ajatella mitään yleistä elämän tarkoitusta, joka olisi kaikille eläville olennoille sama. Ehkä jokainen voi itse määritellä oman elämänsä tarkoituksen, tai sitten ei.
Aika uskomatonta on se kun rupeaa miettimään että miksi Jumala on luonut ihmiset maan päälle ja olisiko muka hän tarkoittanut että ihmiset kärsisivät täällä?
Itse miettinyt sitä että mitä järkeä täällä olisi olla n.80v ja sitten kuolla pois vanhuuteen ellei sitä aiemmin ole käynyt mitään! Mitä järkeä on syntyä, elää ja kasvaa, olla aikuinen ja sitten vanhentua. Siinä se elämänkaari sitten oli. Mitä jos tarkotus oikein elää pidempään, jopa ikuisesti ja olla oikeasti onnellinen ja terve?
Paljon tunteita yhteen päivään! Sun teksteistä ja kuvista näkee sen, kuinka onnellinen sä olet siitä, että olet äiti ja teillä on lasten kanssa niin paljon kivoja spesiaalijuttuja että teidän vuodessa taitaa olla aika monta äitienpäivää <3 Se on ihanaa! Noi postauksen kaksi vikaa kuvaa sai hymyn huulille 🙂
Kivaa vikkoa koko perheelle!
Ida
http://www.lily.fi/blogit/kotona-kaupungissa
No kyllä, tosi suuria tunteita <3 Kiitos ihan hirveästi kauniista sanoista. <3 Ihanaa, jos ne sai sut hymylemään! Kivaa viikkoa myös sinne ja suuri kiitos kommentista <3
Mulla on jemmassa valokuvakuori täynnä kuvia siskoni lapsesta, joka kuoli vuosi sitten. En uskalla avata sitä, kun uskon, että tunteet ja suru tulvisivat yli. Tämä äitienpäivä oli raskas, kun mietin siskoani, ja miten hän jaksaa ensimmäisen äitienpäivän ilman lastaan. Läheisen menettäneenä merkkipäivät on välillä tosi raskaita.
Hurjasti voimia ja halauksia sekä sinulle että siskollesi <3 En voi edes kuvitella miten pohjatonta surua oman lapsen menettäminen aiheuttaa. Voin vain uskoa ja toivoa, että teillä on edessä rakkautta ja ihania asioita, jotka voivat auttaa elämään sen surun kanssa. <3
Onpa ihania kuvia, näistä todella välittyy tunne ja rakkaus 😍😍
https://tusinakoti.blogspot.com/?m=1
Mulla oli myös todella vaikeaa, kun isänäiti menehtyi viisi vuotta sitten. Sillon tuntui etten pääse sen yli millään ja piilotin kaiken hänestä muistuttavan pois. Nyt taas tänä päivänä mietin, miten saisin hänet mukaani ja tajusin, että haluan hänestä tatuoinnin, joka muistuttaa henkilöstä. Äitienpäivät on ihania, mutta niin haikeita.