Tänään painoimme vanhan kodin oven kiinni viimeisen kerran. Olihan tämä hemmetti soikoon yksi työmaa, olla kahden kodin välillä kolme kuukautta. Kolmen kuukauden aika antoi toki ihanan vapauden tunteen, että “meillähän on vielä hyvin aikaa tyhjentää asunto ja varasto, purkaa aita ja paviljonki, maalata seinät takaisin valkoiseksi, tilata hälytysjärjestelmän purku, paikata kolot seinissä, viimeistellä aulan lattia ja kodin lattialistat ja myydä tarpeettomat tavarat”. Samalla se ei sopinut kyllä yhtään meidän viime tippaan asiat jättäville luonteille, eikä mun stressinsietokyvylle. Meille sopii paremmin sellainen muutaman päivän rykäisy, jollaisia muutot ovat aiemmin olleet.

Aloitettiin melko aikaisin kyllä tyhjentämällä varasto ja alkamalla myydä tavaraa pois huhtikuun alussa. Ne puuhat sujuivat sutjakasti ja moni tavara sai uuden hyvän kodin. Palkattiin ammattilainen tekemään ne lattiat loppuun, joita ei itse koskaan saatu valmiiksi. Ja hitsi, niistähän tuli ihan super hienot. Juuri sellaiset kuin mun visio alunperin 3,5 vuotta sitten olikin. Otto sai maalattua ja paikattua seinät ja purettua pihalta kaiken ja hälytysjärjestelmäkin käytiin jo purkamassa. Jäljelle jäi siivous, koska sitä ei kannattanut lattiarempan aikana tehdä. Ja siivous tehtiin toki hyvin perusteellisesti, koska tottakai haluttiin jättää uusi koti uusille asukkaille mahdollisimman siistiin kuntoon. Saimme siihen kulumaan kaksi kokonaista sunnuntaita. 

Vanhan asunnon huolehdittavat asiat ovat kolkuttaneet takaraivossa nyt kolme kuukautta, että tuo pitäisi vielä tehdä ja tämä ja tuo. Siellä on rampattu esittelemässä asuntoa potentiaalisille muuttajille useampaan kertaan (asokoteja tarjotaan yleensä monelle ihmiselle yhtäaikaa) ja seisottu muutama tovi tyhjällä terassilla odottelemassa kun ihmiset tutustuvat asuntoon, sekä sovittu kontaktittomia treffejä tavaroiden ostajien kanssa ulos niin ikään. 

Nyt saadaan jättää se osa taakse elämässä ja siirtyä täysin uudelle sivulle. Enää ei tarvitse stressata vanhan kodin asioita, vaan voi keskittyä rauhassa tähän uuteen. 

 

 

Vanhasta kodista jää niin paljon rakkaita muistoja. Se on se koti, jonka lattialle mulla meni lapsivedet kuin elokuvissa. Koti, jonne toimme meidän vastasyntyneen kuopuksen Naistenklinikalta. Se on se koti, jossa esikoinen aloitti koulutiensä ja keskimmäinen kasvoi päiväkotilaisesta eskarilaiseksi. Siellä jännättiin Oton pääsykokeiden tuloksia ja juhlittiin monet synttärit rakkaiden kanssa. Siellä kokattiin ihanat jouluruuat monena vuonna ja vietettiin isoja perhejouluja täynnä hersyvää naurua. Siellä ihmeteltiin toukokuista lumisadetta, helteisintä heinäkuuta ikinä ja järjestettiin grillijuhlia pihalla. 

Se, mitä jään tuosta kodista kaipaamaan ovat mielettömän upeat auringonlaskut sekä maailman mukavimmat naapurit. Onneksi täällä uudessakin kodissa on mielettömän mukavat naapurit. Auringonlaskuja ei ehkä samalla tavalla näe ainakaan kesäisin, kun pihan edessä on niin valtavan paljon korkeita puita. Mutta meille paistaa maailman kaunein aamu- ja päiväaurinko ja rakastan korkeiden puiden tuomaa yksityisyyttä ja rauhaa. Puolensa kaikessa.

Jokainen koti, jossa olen asunut, on jättänyt omat jälkensä elämään. Tämä koti, johon me nyt muutimme, on mun elämän viidestoista koti. Toivon, että siitä tulee myös pitkäaikaisin koti, jonka tarinaa saamme kirjoittaa monen luvun verran. Ainakin tarinan alku jää mieleen. Emme tule koskaan unohtamaan muuttoa tänne. Sisäänmuuttoa, jonka järjestimme kahdestaan kolmen lapsen kanssa muutamassa päivässä koronan takia. Toki kokonaisuutena muutto pitkittyi sen kolme kuukautta vielä – muuten ei tällainen olisi meiltä onnistunutkaan. 

Suosittelisinko asokotia muille? Tätä on kysytty moneen kertaan. Ehdottomasti! Minä pidin kovasti siitä, että me saimme samalla säästettyä rahaa itsellemme, kun lyhensimme asokodin lunastusosuuden lainaa. Vuokralla kaikki meni vuokranantajan taskuun, mutta asossa 20% asumiskuluista kuitenkin kertyi lainan lyhennyksenä omaan taskuun. On sekin parempi kuin ei mitään. Se oli oiva siirtymä vuokralta kohti omistuskotia. Siellä oli hyvä ja rauhallinen asua ja sai kuitenkin vaikuttaa vähän enemmän asunnon ulkonäköön kuin vuokralla. Se oli meille täydellinen ratkaisu niiksi vuosiksi, jotka siellä asuimme. 

Nyt oli kuitenkin jo aika sanoa heipat  ja tirauttaa helpotuksen ja haikeuden kyyneleet pihalla vielä viimeisen kerran. En arvannutkaan, että muutto nostaisi näin suuria tunteita vielä pintaan, mutta kai tämä samalla päätti yhden elämäni oudoimmista kolmen kuukauden ajanjaksoista. Kyyneleet olivat paljon muutakin kuin asunnon hyvästelyä ja helpotusta siitä, että kaikki on vihdoin hoidettu. Ne olivat myös kaikkia niitä tunteita tästä keväästä: pelkoa tulevasta, huijarisyndroomaa siitä, että voidaanko me oikeasti muuttaa edes näin upeaan kotiin ja ollaanko me ansaittu se, stressiä kaikista niistä asioista, jotka olivat täysin meidän harteilla toisin kuin normaalissa arjessa. Se kaikki alkaa ainakin toistaiseksi olla takana ja edessä on kesä, joka on vasta aluillaan. 

Nyt on jonkun toisen aika aloittaa seuraava tarinan sivu siinä kodissa, ja meidän jatkaa hyvin alkanutta tarinaa täällä. 

Ihanaa uutta viikkoa kaikille <3