Marraskuu on jostain syystä vetänyt nostalgiselle mielelle ja päätin kokeilla tällaista hauskaa postausideaa: mitä meille on tapahtunut marraskuun 18. päivä viimeisinä kymmenenä marraskuuna? Onneksi on blogi, niin täältä voi hyvin luntata. Postauksia löytyi melkein jokaiselle marraskuun 18. päivälle näiltä vuosilta ja niistä oli aika helppo katsoa mitä meille on milloinkin kuulunut. Linkkasin tähän myös alkuperäiset postaukset, jos haluaa käydä nostalgisoimassa siihen, millaista sisältöä tuuttasin ulos vaikkapa yhdeksän vuotta sitten (OMG en suosittele)!

18.11.2011

Meidän esikoinen oli melkein kahden kuukauden ikäinen (kahta päivää vaille). Päivä oli perjantai ja mun äiti ja mummo ajoivat silloin Oulusta pakettiautolla meille tuomaan meille äidin vanhaa ruokapöytää. Ihanat! Mun mummo näki silloin ekaa kertaa meidän esikoisen, se oli ihana hetki. Oltiin siihen asti eletty ilman ruokapöytää ja syöty aina olkkarissa! Kirjoitin postauksen, jossa myös pohdiskelin sitä, kuinka me tehtiin aina jonkun mielestä ”kaikki väärin” lapsen kanssa.

Meillä oli esikoisen kanssa kylpyrutiini joka ilta, eli hän kävi (pelkkä vesi) kylvyssä aina illalla ennen nukkumaanmenoa ja se oli osa iltarutiinia samalla tavalla kuin vaikkapa iltasatukin. Oltiin saatu blogin kommenteissa palautetta, että kylvetämme esikoista liian usein. Joku oli myös ollut huolissaan, kun en ollut pessyt alle 2kk ikäiselle vauvalle lahjaksi annettua pehmolelupupua ennen kuin asetin pupun vauvan viereen babysitteriin. En kestä! Siis tätähän se on ollut jo vuonna 2011, että aina on jollain jotain sanottavaa. Onneksi näin yhdeksän vuotta myöhemmin voin huojentuneena todeta, että ihan hyvä siitä lapsesta tuli vaikka raukka joutui joka ilta kylpemään ja vielä hengailemaan pesemättömän pupun vieressä hetken! Alkuperäiseen postaukseen TÄSTÄ.

18.11.2012

Esikoinen oli vuoden ja kaksi kuukautta ja mahassa kasvoi meidän keskimmäinen. Kirjoitin silloin meidän esikoisen kuulumisia ja iloitsin omasta energisestä keskiraskaudestani. Esikoinen tuntui puhuvan ja ymmärtävän paljon puhetta jo silloin. Mun alkuraskaus oli mennyt rankan väsymyksen ja päänsärkyjen kourissa, joten oli ihanaa kun olo alkoi helpottaa pikkuhiljaa. Oltiin vasta muutettu uuteen kotiin ja koti oli vielä ihan kaaoksen vallassa. Tekstistä paistaa läpi sellainen ihana innostunut fiilis, jonka muistan. Kaikki oli niin ihanaa – uusi kiva koti, vauva tulossa, hyvin nukkuva taapero ja lempivuodenaikani joulukin vielä oli tuloillaan. Sellaista perus sillisalaattifiilistelyä! Alkuperäiseen postaukseen TÄSTÄ.

 

18.11.2013

Tälle päivämäärälle löysin vaan sepostuksen meidän viikon ruuista, mutta 19.11. Otto oli kirjoittanut kantaaottavan mielipidetekstin koskien lasten pelaamista, mikä on pakko jakaa! Koska teksti oli mun mielestä niin hyvä ja edelleen se on ajankohtainen. Teksti on niin ottomaiseen tyyliin tehty, että purskahtelin nauruun sitä lukiessani. Hyvä ja tarpeellinen kannanotto pelaamisen puolesta ja edelleen aivan asiaa.  Me ollaan tekemässä Oton kanssa yhdessä pelaamiseen liittyen uusi postaus tässä ihan lähiaikoina, kunhan Oton koulujutut on valmiina, koska aiheesta kysytään usein. Postauksessa vinkataan eri-ikäisille lapsille sopivia pelejä ja muutenkin annetaan vinkkejä siihen, miten meidän mielestä voi vanhempana sekä tukea pelaamista että pitää huolen sopivista rajoista. Meidän keskimmäinen oli vuonna 2013 tänä päivänä seitsemän kuukauden ikäinen ja muistan, että nukuttiin pätkissä silloin. Oton alkuperäisen tekstin löydät TÄSTÄ.

18.11.2014

2014 meillä oli 3- ja 2-vuotiaat lapset, 3-vuotias kävi metsäkerhossa ja mä tein osa-aikaisesti blogin kautta töitä. Tienasin silloin joitakin satoja euroja kuukaudessa blogin avulla ja panostin blogiin jo selkeästi enemmän. Tänä päivänä 6 vuotta sitten jaoin asukuvia ja kirjoitin lähinnä siihen asuun liittyen, joten kuulumisia postauksesta ei hirveästi irti saanut. Mutta nähtävästi oltiin käyty ainakin ulkona asukuvaamassa, sillä silloin yleensä tein sisältöä tosi ”reaaliajassa”, eli jos kuvasin jotain, julkaisin sen heti samana päivänä. Sisällön suunnittelu oli täysin tuntematon käsite mulle silloin vielä. Alkuperäiseen asupostaukseen TÄSTÄ.

18.11.2015

Sinä syksynä olin aivan loppu, siis aivan loppu, vaikka sen päivän postauksesta sitä ei ehkä huomaa. Tein kahta työtä – sillä keväällä 2015 blogini oli siirtynyt Indieplacelle ja lisäksi olin aloittanut osa-aikatyöt markkinointiassistenttina startupissa kolme päivää viikossa. Assarin hommiini kuului käytännössä siis kaikki sisällöntuotanto mitä oli eri kanaviin, sekä lisäksi testaamista ja asiakaspalvelua, joten tein ihan muuta kuin assaroin. Sen työn lisäksi tein omaan blogiin n. 30 postausta kuussa ja instaakin päivitin melko aktiivisesti. Tänä päivämääränä julkaistussa postauksessa pohdiskelin blogijoulukalenteria ja mä haluaisin vaan antaa halauksen ja rutistaa sen aikaista itseäni! Että ei mun olisi ollut pakko rutistaa sitäkin vielä siihen päälle. Mutta tein sen silti. Onneksi nykyään osaan ja voin levätä enemmän, koska jokainen tarvitsee lepoa. Alkuperäiseen postaukseen TÄSTÄ.

18.11.2016

Odotettiin meidän kuopusta ja oltiin jo käyty rakenneultrassa. Tiedettiin, että hän on pikkuinen tyttö! Löysin 18. päivältä vain kaupallisen yhteistyön, jossa ei ollut kuulumisia, mutta seuraavalle päivälle olin tehnyt postauksen myös. Siinä kerroin, kuinka vietimme Ota lapsi mukaan töihin- ja anna lapsesi pukea sinut -päiviä samana päivänä. Hauskaa! Ja lapset olivat valinneetkin mulle aika hienon asun, joka koristi hienosti mun isoa mahaa. Kirjoitin postauksessa enemmänkin omasta työstäni ja siitä, miten olin ”ottanut lapset mukaan töihin”. Alkuperäiseen postaukseen TÄSTÄ.

18.11.2017

Kuopus oli yhdeksän kuukauden ikäinen, esikoinen eskarissa ja keskimmäinen oli 4-vuotias. Mua itketti kun luin tämän päivän postausta, sillä silloin oltiin Oulussa menossa mun mummon hautajaisiin. Se oli niin surullista aikaa meille. Onneksi saatiin kuitenkin olla rakkaiden ihmisten ympäröimänä Oulussa ja selvittiin siitäkin. Seuraavalta päivältä löytyy muistokirjoitus, jonka kirjoitin mun rakkaalle mummolle. Alkuperäiseen postaukseen TÄSTÄ.

18.11.2018

Vuoden harmaimman päivän perään vietettiin marraskuun aurinkoisinta viikonloppua. Käytiin lasten kanssa Kaivarissa ulkoilemassa ja leikkipuistossa. Arki oli ihanan tasapainoista, vaikkakin hektistä myös. Olin vielä 1,5-vuotiaan kuopuksen kanssa kotona, vaikka samalla tein töitä yrittäjänä täysillä. Otto oli aloittanut opinnot ammattikorkeassa, mutta teki vielä syksyn ajan töitä ennen kuin jäi sitten seuraavana keväänä opintovapaalle. Leivottiin lasten kanssa pipareita, syötiin ruuaksi teriyakilohta ja nautittiin elämästä selkeästi. Ainakin oltiin paljon ihanammissa tunnelmissa kuin vuotta aikaisemmin. Alkuperäiseen postaukseen TÄSTÄ.

18.11.2019

Kiinnostaako hömppä vielä, vai pitääkö aina ottaa kantaa? Tätä samaa on tullut pohdittua tänäkin vuonna ja olen nähnyt monen muunkin bloggaajan/sisällöntuottajan pohdiskelevan samaa. Nykyinen super-kantaaottava meininki on kaukana siitä, mistä bloggaaminen aikanaan lähti. Toki on hyvä ottaa kantaa ja antaa tilaa tärkeille asioille, mutta edelleen olen sitä mieltä, että aina ei ole pakko ottaa kantaa, eikä jokaiseen aiheeseen ole pakko tarttua. Jokainen oman jaksamisensa mukaan. Viime marraskuusta on vasta vuosi, mutta se tuntuu jotenkin tosi kaukaiselta. Kai elämä silloin oli kuitenkin monella tapaa samanlaista kuin nyt. Otto opintovapaalla, mä teen töitä, lapset koulussa/hoidossa. Vaikka toki paljon on vuodessa myös muuttunut, kuten meidän koti. Alkuperäiseen postaukseen TÄSTÄ.

18.11.2020

Tänään 18.11.2020 olikin aurinkoinen päivä, vaikka säätiedotteet lupailivat muuta. Ihanaa nauttia auringosta. Yritin kuvata mahdollisimman paljon työjuttuja varastoon, koska pimeitä päiviä on varmasti vielä luvassa. Kirjoitin myös tämän postauksen, editoin ison kasan kuvia ja videoita ja vastasin työsähköposteihin. Söin ruuaksi italianpataa lounaalla ja illalla bolognesea. Kaksi kertaa spagettia samana päivänä, mutta ei se mitään. Lapset olivat koulussa ja hoidossa, Otto teki omia kouluhommia päivällä ja illalla oltiin koko perhe yhdessä. Ihanan tavallinen päivä.

Sellainen katsaus! Aika erilaisia marraskuun 18. päiviä on tullut vietettyä vuosien varrella. Iloja, suruja, rakkautta, huumoria. Juuri sitä, mitä elämä yleensäkin on. Eniten tasaista arkea, mutta joukossa myös isoja iloja ja isoja suruja. Jotenkin tosi lohdullista ja konkreettista, että suurtenkin surujen jälkeen elämä jatkuu ja tulee niitä parempia päiviä.

Minä olen niitä tyyppejä. Niitä, jotka hilloavat ikivanhoja kenkiä tai vaatteita, joihin liittyy rakkaita muistoja. Vaikka ei olisi varmuutta, tuleeko niitä enää koskaan käyttämään. Olen säilönyt kaapissa esimerkiksi kolmea paria Converse All Starseja yläkoulusta asti. Ostin ensimmäiset valkoiset Converset kutosen ja seiskan välisenä kesänä ollessani 12-vuotias. Minulla on ne siis edelleen tallessa. Käytin niitä todella ahkerasti koko yläkoulun ajan ja vielä lukiossakin, enkä koskaan pessyt. Silloin oli coolimpaa, että kengät olivat nähneet elämää (vaikkakin minun kengät olivat nähneet ulkonäöstään päätellen hieman liikaa).

Ostin toiset conssit 14-vuotiaana silloin, kun äiti oli vasta saanut aivoinfarktin. Valkoiset, joissa oli mustia pilkkuja ja pitsikuviota. Rakastin niitä, ne oli niiiiiiiiin hienot. Ostin ne Oulun Spirit Storesta ja ne olivat sellaiset vähän paremmat conssit, joita en pitänyt joka päivä, toisin kuin niitä harmaantuneita entisiä valkoisia. Mulla on nekin edelleen tallessa.

Lukiossa ostin komannet conssit, mustat batmankuvioiset, käytettynä yhdeltä kaverilta, joka oli ostanut ne Lontoosta aikoinaan. Olin ihastellut niitä hänen jalassaan jo pitkään ja olin niin iloinen, kun hän halusi myydä ne minulle. Ne olivat aivan priimakuntoiset edelleen ja tietty mustat pysyvät muutenkin valkoisia helpommin puhtaana. Niitä en koskaan ottanut arkikäyttöön, ne olivat vain todella harvoihin tilaisuuksiin. Nekin ovat minulla edelleen tallessa.

Kerron tässä vaiheessa, että minullahan oli tavoitteena kerätä 100 paria kenkiä ennen kun täytin 18 (keksin tämän joskus 10-vuotiaana), eikä silloin ollut niinkään puhetta vielä siitä, onko ihan ok tai ekologista omistaa 100 paria kenkiä. Tai jos oli, se ei kantautunut mun korviini. Ajattelin sen samanlaisena harrastuksena kuin vaikka postimerkkien tai keräilyhahmojen keräämisen. Minä vain keräsin kenkiä. Kolmet Converset olivat siis yksi pieni kärpäsen kakka kenkäkokoelmassani, joka oli massiivinen. Minulla ei ole enää ollut vuosikausiin sataa paria kenkiä, vaan olen lahjoittanut niitä eteenpäin, mutta nämä kolmet Converset olen säästänyt aina.

No, anyway, olen siis säästänyt näitä kolmea kenkäparia sieltä 12-vuotiaasta eteenpäin. Muistan, kuinka silloin kun olin 12 ja minulla oli uunituoreet valkoiset conssit, meidän yksi ihana (silloin ehkä kolmikymppinen) naapuri kaivoi varastosta omat valkoiset conversensa, jotka hän oli ostanut teini-iässä. Musta se oli niin coolia, että hänellä oli tallella ne vielä ja ajattelin, että minäkin haluan säilyttää omani aikuiseks asti! Ja niin olen myös tehnyt. Hauskaa, miten naapurilla oli tällainen kauaskantoinen vaikutus mun elämään. Se minua kyllä naurattaa, että en oikeasti ole koskaan pessyt niitä, vaan olen vaan säilönyt aivan älyttömän likaisia harmaantuneita kenkiä asunnosta toiseen, 16 vuoden ajan.

Sain viime viikonloppuna varmaan jonkun akuutin mielenhäiriön varastoa siivotessa, kun mulle yhtäkkiä tuli mieleen, että hitsi, minähän voisin juuri nyt tänään päättää kokeilla puhdistaa näitä likaisia kenkiä. Ja niin sitten tein. Otin avuksi Vanishin, sappisaippuan ja valkaisujauheen. Pilkulliset conssit lähtivät yhdellä liotuksella ja pesulla, valkoiset liotin ja pesin kolme kertaa pesukoneessa eri pesuainecoktaileilla. Ja arvatkaa mitä, sain ne niin puhtaaksi, että kehtaan jopa käyttää! En olisi ikinä uskonut. Tuntui jotenkin todella oudolta katsoa niitä converseja nyt puhtaampana kuin ovat koskaan olleet sitten kesän 2004. Kelpaa! Kannatti säilöä.

ENNEN

JÄLKEEN

Olen viime aikoina himoinnut Conversen kenkiä taas pitkän tauon jälkeen, mutta en kyllä mitenkään olisi kehdannut ostaa uusia tietäen, että minulla on jo kolmet ehjät kaapissa. No nyt ne ovat puhtaat, tai ainakin puhtaammat, ja nyt voin käyttää niitä! Niin mahtavaa. Meidän esikoinen myös testaili mun consseja ja oli sitä mieltä, että hän ottaa keväällä jotkut niistä käyttöön kun olivat jo nytkin lähes sopivat. Tuntuu jotenkin ihanalta, että tämä menee juuri niinkuin aina villeimmissä haaveissa toivoin. Että minulla on joskus omia lapsia, jotka haluavat käyttää ja ajattelevat cooleina jotkut minun vanhat vaatteet tai asusteet, joita olen säästänyt omilta teinivuosilta! Vitsit, että voikin olla kiitollinen siitä, että haaveet toteutuu. Ja samalla myös kyllä tuntuu ihan hullulta, että ollaan siinä vaiheessa vanhemmuutta, että minun asusteiden ja vaatteiden lainaaminen alkaa olla ajankohtaista meidän lapsille. Vastahan he olivat kaikki vauvoja!

Tänään painoimme vanhan kodin oven kiinni viimeisen kerran. Olihan tämä hemmetti soikoon yksi työmaa, olla kahden kodin välillä kolme kuukautta. Kolmen kuukauden aika antoi toki ihanan vapauden tunteen, että “meillähän on vielä hyvin aikaa tyhjentää asunto ja varasto, purkaa aita ja paviljonki, maalata seinät takaisin valkoiseksi, tilata hälytysjärjestelmän purku, paikata kolot seinissä, viimeistellä aulan lattia ja kodin lattialistat ja myydä tarpeettomat tavarat”. Samalla se ei sopinut kyllä yhtään meidän viime tippaan asiat jättäville luonteille, eikä mun stressinsietokyvylle. Meille sopii paremmin sellainen muutaman päivän rykäisy, jollaisia muutot ovat aiemmin olleet.

Aloitettiin melko aikaisin kyllä tyhjentämällä varasto ja alkamalla myydä tavaraa pois huhtikuun alussa. Ne puuhat sujuivat sutjakasti ja moni tavara sai uuden hyvän kodin. Palkattiin ammattilainen tekemään ne lattiat loppuun, joita ei itse koskaan saatu valmiiksi. Ja hitsi, niistähän tuli ihan super hienot. Juuri sellaiset kuin mun visio alunperin 3,5 vuotta sitten olikin. Otto sai maalattua ja paikattua seinät ja purettua pihalta kaiken ja hälytysjärjestelmäkin käytiin jo purkamassa. Jäljelle jäi siivous, koska sitä ei kannattanut lattiarempan aikana tehdä. Ja siivous tehtiin toki hyvin perusteellisesti, koska tottakai haluttiin jättää uusi koti uusille asukkaille mahdollisimman siistiin kuntoon. Saimme siihen kulumaan kaksi kokonaista sunnuntaita. 

Vanhan asunnon huolehdittavat asiat ovat kolkuttaneet takaraivossa nyt kolme kuukautta, että tuo pitäisi vielä tehdä ja tämä ja tuo. Siellä on rampattu esittelemässä asuntoa potentiaalisille muuttajille useampaan kertaan (asokoteja tarjotaan yleensä monelle ihmiselle yhtäaikaa) ja seisottu muutama tovi tyhjällä terassilla odottelemassa kun ihmiset tutustuvat asuntoon, sekä sovittu kontaktittomia treffejä tavaroiden ostajien kanssa ulos niin ikään. 

Nyt saadaan jättää se osa taakse elämässä ja siirtyä täysin uudelle sivulle. Enää ei tarvitse stressata vanhan kodin asioita, vaan voi keskittyä rauhassa tähän uuteen. 

 

 

Vanhasta kodista jää niin paljon rakkaita muistoja. Se on se koti, jonka lattialle mulla meni lapsivedet kuin elokuvissa. Koti, jonne toimme meidän vastasyntyneen kuopuksen Naistenklinikalta. Se on se koti, jossa esikoinen aloitti koulutiensä ja keskimmäinen kasvoi päiväkotilaisesta eskarilaiseksi. Siellä jännättiin Oton pääsykokeiden tuloksia ja juhlittiin monet synttärit rakkaiden kanssa. Siellä kokattiin ihanat jouluruuat monena vuonna ja vietettiin isoja perhejouluja täynnä hersyvää naurua. Siellä ihmeteltiin toukokuista lumisadetta, helteisintä heinäkuuta ikinä ja järjestettiin grillijuhlia pihalla. 

Se, mitä jään tuosta kodista kaipaamaan ovat mielettömän upeat auringonlaskut sekä maailman mukavimmat naapurit. Onneksi täällä uudessakin kodissa on mielettömän mukavat naapurit. Auringonlaskuja ei ehkä samalla tavalla näe ainakaan kesäisin, kun pihan edessä on niin valtavan paljon korkeita puita. Mutta meille paistaa maailman kaunein aamu- ja päiväaurinko ja rakastan korkeiden puiden tuomaa yksityisyyttä ja rauhaa. Puolensa kaikessa.

Jokainen koti, jossa olen asunut, on jättänyt omat jälkensä elämään. Tämä koti, johon me nyt muutimme, on mun elämän viidestoista koti. Toivon, että siitä tulee myös pitkäaikaisin koti, jonka tarinaa saamme kirjoittaa monen luvun verran. Ainakin tarinan alku jää mieleen. Emme tule koskaan unohtamaan muuttoa tänne. Sisäänmuuttoa, jonka järjestimme kahdestaan kolmen lapsen kanssa muutamassa päivässä koronan takia. Toki kokonaisuutena muutto pitkittyi sen kolme kuukautta vielä – muuten ei tällainen olisi meiltä onnistunutkaan. 

Suosittelisinko asokotia muille? Tätä on kysytty moneen kertaan. Ehdottomasti! Minä pidin kovasti siitä, että me saimme samalla säästettyä rahaa itsellemme, kun lyhensimme asokodin lunastusosuuden lainaa. Vuokralla kaikki meni vuokranantajan taskuun, mutta asossa 20% asumiskuluista kuitenkin kertyi lainan lyhennyksenä omaan taskuun. On sekin parempi kuin ei mitään. Se oli oiva siirtymä vuokralta kohti omistuskotia. Siellä oli hyvä ja rauhallinen asua ja sai kuitenkin vaikuttaa vähän enemmän asunnon ulkonäköön kuin vuokralla. Se oli meille täydellinen ratkaisu niiksi vuosiksi, jotka siellä asuimme. 

Nyt oli kuitenkin jo aika sanoa heipat  ja tirauttaa helpotuksen ja haikeuden kyyneleet pihalla vielä viimeisen kerran. En arvannutkaan, että muutto nostaisi näin suuria tunteita vielä pintaan, mutta kai tämä samalla päätti yhden elämäni oudoimmista kolmen kuukauden ajanjaksoista. Kyyneleet olivat paljon muutakin kuin asunnon hyvästelyä ja helpotusta siitä, että kaikki on vihdoin hoidettu. Ne olivat myös kaikkia niitä tunteita tästä keväästä: pelkoa tulevasta, huijarisyndroomaa siitä, että voidaanko me oikeasti muuttaa edes näin upeaan kotiin ja ollaanko me ansaittu se, stressiä kaikista niistä asioista, jotka olivat täysin meidän harteilla toisin kuin normaalissa arjessa. Se kaikki alkaa ainakin toistaiseksi olla takana ja edessä on kesä, joka on vasta aluillaan. 

Nyt on jonkun toisen aika aloittaa seuraava tarinan sivu siinä kodissa, ja meidän jatkaa hyvin alkanutta tarinaa täällä. 

Ihanaa uutta viikkoa kaikille <3

Tänään on kolmanneksi viimeinen luukku ja tänään me kurkistetaan mun lapsuuskuviin! Mun äiti toi Oulusta pienen pinon kuvia mun lapsuuden jouluista, koska mä halusin ekaa kertaa jakaa niitä täällä. Aina tulee uusia ekoja kertoja, vaikka tätä hommaa on takana jo yli kahdeksan vuotta. Meillä ei ollut omaa kameraa kuin silloin kun olin ihan pieni ja vasta sitten, kun olin jo lukiossa ja pyysin joululahjaksi oman digikameran. Siksi meillä on vain joistakin jouluista kuvia itsellä, kun suurin osa on mummun albumissa tai jonkun tädin tai serkun albumissa, koska ne on otettu heidän kameroilla. Joistain jouluista ollaan saatu kuvia myös itselle, mutta kaikista ei olla varmaan muistettu pyytää, kun tässä on lähes kaikki mun lapsuuden joulukuvat.

1. Mun ensimmäiset päiväkodin joulujuhlat. Olen tässä kaksivuotias ja juuri saanut päiväkodin joulupussukan, josta paljastui virkattu tonttu. Meidän lapsetkin on saaneet päiväkodissa aina joulupussukat, mutta siellä on ollut omena, rusinoita ja pipari. Ihania juttuja nekin. Voisko mun mekko oikeasti olla enää yhtään ysärimpi? Se on huikea! Ja siis en kestä, toi tyyppi tossa oikealla, jonka paita ja housut ja sukat näkyy, voisi olla kuka tahansa 2010-luvun faija tyylikkäissä ysärifarkuissa, ruutupaidassa ja tennissukissa. Niin hauskaa!

2. Minä, mummola ja joulukuusi. Kyllä hymyilyttää, kun kuusen alusta on täynnä paketteja! Tulee niin nostalgiafiilis tästä kuvasta. Muistan hämärästi tuon mummolan olkkarin (tämä oli mummun ja papan eka koti, jossa he asuivat siihen asti, että mä olin 4- tai 5-vuotias muistaakseni. Paremmin muistan keittiön, jossa oli iso leivinuuni ja se oli mun mielestä tosi hieno.

3. Siellä samassa mummolan olkkarissa minä mun tädin ja mummun ja papan koiran Benjin kanssa. Mun täti on tässä kai 13-vuotias ja mä olen 2-vuotias. Benji-koira oli mun paras kaveri, jonka kanssa aina leikin lapsena. Me kasvettiin Benjin kanssa samaa tahtia, kun hän oli vain vähän mua nuorempi.

4. Sama muumimekko päällä, ilmeisesti vuotta myöhemmin, kun näyttää jo paljon lyhyemmältä mulle kuin ylemmässä kuvassa. Olen siis varmaankin kolmevuotias. Mun tukkakin on kasvanut jo hurjasti. Tämä kuva on myös päiväkodin joulujuhlasta, vitsi miten upea seinämaalaus meillä on ollut siellä. Kukahan se on tehnyt?

5. Tämä on otettu äidin työpaikan joulujuhlissa, joihin aina myös henkilökunnan lapset olivat tervetulleita. Siellä oli joku valokuvauspiste, missä sai käydä ottamassa jouluisen kuvan. Luulisin, että olen tässä eskarilainen, koska eskari-iässä mulla oli tuollainen long bob (kirjoitin ekana long boob, apua) otsiksella. En kestä tuota mun mekkoa, siis mikä ysäriyden multihuipentuma!

6. Ekaluokan joulu, tunnistan sen siitä, että mulla on sama hiuspanta kuin mun ekaluokan koulukuvassa. Taisi vähän pukki jännittää, kun en uskaltanut edes katsoa kohti. Tämä kuva on otettu mun mummun ja papan luona Rantsilassa, kodissa, jossa vietin kaikki mun lomat 7-vuotiaasta teini-ikään asti. Tuolla keittiössä me kokkailtiin ja leivottiin mummun kanssa ja tuossa, missä mä seison, mä aina istuin tai makasin piirtämässä.

7. Tässä kuvassa pidän tanssiesitystä jouluaattona mun tädin kanssa. Veikkaan, että olen tässä kuvassa kolmosluokalla, koska silloin mulla oli tuollainen lyhyt tukka. Halusin samanlaisen tukan kuin Tiktakin Petralla ja leikkasin lyhyeksi. Ei se ihan samanlainen tainnut olla, kun en osannut laittaa sitä ollenkaan, mutta tykkäsin siitä kovasti. Takana näkyy mun joululahjoja, joita aina säilytin mummun ja papan olkkarissa sitten, kun ne oli jaettu. Kuten sanoin, juuri tuossa kuusen vieressä, ikkunan edessä, oli mun oma nurkkaus. Mä muistan tosi elävästi vielä tuon mun tanssiesityksen, se oli sama tanssi, joka esitettiin tanssikoulun joulunäytöksessä. Opetin sen mun tädille ja pakotin hänet tanssimaan mun kanssa sen. Parikymppinen täti ei varmaan ollut niin innoissaan tanssista, mutta ihana kun suostui esiintymään.

8. Tämä on otettu samalla joululomalla kuin ylempi kuva, mutta teen jotain jumppaliikkeitä. Niin nostalgista oikeasti, tuli hirveä ikävä mun rakasta mummolaa ja mummua.

9. Tässä olen 5. luokalla ja istun äidin kanssa mummolan sohvalla. Mulla oli tuollainen supertyylikäs letti-tonttulakki, jota rakastin. Ihanaa nähdä äidistä näin iloinen hymykuva. Mun mummulla oli aina paljon joulukukkia joka puolella, jouluverhot, joululiinat pöydillä ja kuusen lisäksi paljon muitakin koristeita. Varmasti mun joulurakkaus tulee äidin lisäksi myös mummulta!

10. Tämä kuva on samalta vitosluokan joululta, mutta tässä näkyy myös osa mun joululahjoista. Näköjään olen saanut ainakin Twister-pelin, Bratz-nuken, The Babysitters Club -kirjan ja Helena Meripaasin kirjan, joita meidän esikoinen on lukenut tänä vuonna. Näyttää olevan myös valtava kasa itsetehtyjä barbien vaatteita, jotka on edelleen meidän lapsilla leikeissä. Mikähän tuo askartelujuttu oli, muistan hyvin hämärästi, että sillä ehkä tehtiin jotain sellaisia koruja.

11. Tässä olen 7. luokalla ja ollaan viettämässä joulua mun serkun luona Oulussa. Muistan, miten ihailin valtavasti tuota junarataa, joka heidän joulukuusen ympärillä oli. Kuusen alla näyttää olevan myös mukavasti paketteja, toki meitä oli iso porukka viettämässä joulua. Mulla on päällä aikuisten puolelta ostettu samettinen korsettiyläosalla varustettu minimekko ja punainen jouluneule. Muistan, miten iso juttu se oli, kun vihdoin oli niin iso, että sai shoppailla aikuisten puolella!

Ai vitsi, oli niiiiiin ihana katsella näitä kuvia ja muistella lapsuuden jouluja. Mulla on niin ihania muistoja kaikista lapsuuden ja nuoruuden jouluista. Tuli niin hyvä mieli, kun muistelin. Mä voin vaan toivoa, että meidän lapsille jää yhtä ihania muistoja omista jouluista, kuin itse olen saanut. Olen ihan älyttömän kiitollinen kaikille mun rakkaille sukulaisille ja äidille siitä, miten ihania jouluja ollaan yhdessä vietetty.

Mikä oli teidän lemppari joulukuva? Näkyikö samoja lahjoja, joita itse ootte lapsena saaneet?

Eilen aamulla Otto laittoi soimaan yhden ihanan instrumentaalin pianobiisin, joka sai mut saman tien kyynelehtimään. Mulle tulvahti mieleen sellainen määrä muistoja ja rakkautta, että hanat aukesi aivan täysin. Se biisi toi mieleen niin paljon tunteita ja muistoja kahdeksan vuoden takaa. Siitä on ihan kohta kahdeksan vuotta, kun me Oton kanssa muutettiin meidän ensimmäiseen yhteiseen kotiin. Siellä yhteisessä vuokrakaksiossa me alettiin rakentaa meidän yhteistä elämää aivan alusta.

Se biisi sai mut itkemään niin kovasti, koska se sai mut itkemään jo kahdeksan vuotta sitten. Ollessani ensimmäistä kertaa raskaana 19-vuotiaana, mä luin neuvolan oppaasta, että mahassa olevalle vauvalle voi soittaa musiikkia, sillä hän kuulee äänen mahaan. Kannattaisi soittaa kuulemma jotain biisiä sekä masuvauvalle, että sitten kun hän jo syntynyt, sillä hän saattaisi sitten esim. rauhoittua kuullessaan aina saman tutun laulun. Muistan kun mietin päiväkaudet, että mikä olisi niin ihana laulu, että haluaisin soittaa sitä vauvalle, mutta en keksinyt. Sitten yhtenä päivänä Otto laittoi sen pianobiisin soimaan kun pötköteltiin sängyllä ihmettelemässä masuvauvan potkuja. Otto kysyi, että voisko tää olla hyvä biisi ja se oli täydellinen.

Toki mä olin huomannut jo aiemmin, että Otto oli tosissaan mukana ja välitti meistä, mutta tuo hetki oli jotenkin niin ihana ja merkityksellinen. Mulle oli silloin ihan älyttömän iso juttu, että Otto piti musiikin soittamista tärkeänä ja halusi osallistua. Olisihan hän ihan yhtä hyvin voinut vaan sanoa, että ihan tyhmä juttu, ei se vauva mitään kuule. Mutta ei sanonut. Mulle oli todella tärkeitä tällaiset pienet, mutta kuitenkin niin isot jutut, kun silloin vasta opeteltiin tuntemaan toisiamme. Se, miten Otto huomioi mua ja vauvaa toi luottamusta siihen, että se, mitä meillä oli jo silloin, oli kestävää. Se oli silloin KAIKKI. Ja on vieläkin.

Ihan yhtä tärkeää kuin se biisi ja se hetki oli mulle silloin, on se, että Otto laittoi sen biisin eilen soimaan. Ihan yhtä tärkeää mulle on, että yli kahdeksan vuotta myöhemmin Otto edelleen muistaa meidän yhteisiä tärkeitä pieniä juttuja ja herkistyy niistä itsekin. Tai ehkä jopa vielä tärkeämpää. Se ei ollut vain alkurakkauden huumaa, se ei ollut nuorta hölmöä ihastumista. Tai oli se toki sitäkin. Mutta se oli myös paljon muuta. Se oli pohja kaikelle sille, mitä meillä tänä päivänä on yhdessä ja me ollaan pidetty siitä nuoresta hölmöstä ihastumisesta kiinni.

Edelleen tänäkin päivänä Otto on osallistuva puoliso ja isä. Hän muistaa aina ne pienetkin jutut, eikä koskaan vähättele mun ajatuksia tai pelkoja tai toiveita. Hän muistaa kysyä lapselta, miten hänen suunnittelemansa mielikuvituskaupungin asukkaalla menee ja hän muistaa sanoa mulle, että istu nyt oikeesti alas hetkeksi ja lue sitä kirjaa ihan rauhassa, mä hoidan. Hän muistaa kaikki koulun ja päiväkodin tärkeät päivämäärät ja hän muistaa kertoa, kun mun lempiartistilta on tullut uusi biisi, koska mä en kuitenkaan huomaa sitä itse. Hän kuuntelee oikeasti, kun mä selitän mun oudosta unesta pitkät pätkät ja hän metsästää mulle uutuusjätskiä eri kaupasta, jos sitä ei löydy sieltä missä yleensä käydään.

Joka päivä mä toivon, että osaan olla itse yhtä hyvä puoliso takaisin. Ja en mä kai ainakaan ihan surkea ole, kun Otto tuossa vieressä vieläkin on. Parhaani yritän. Me ollaan niin onnekkaita, kun saadaan olla yhdessä ja mä olen kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka saan viettää yhdessä Oton kanssa. Varsinkin, kun molempien perheissä on taustalla vakava sairaus tai kuolema jo aivan liian nuorena, mä en pidä sitä lainkaan itsestäänselvänä, että saadaan olla toistemme kanssa sinne vanhainkodin kiikkustuoliin asti. Mutta toivon sitä enemmän kuin mitään muuta, että saadaan viettää pitkä ja hyvä elämä yhdessä toistemme ja meidän lasten kanssa. Ja joka päivä mä nautin täysillä ja imen itseeni kaikkea sitä hyvää, mitä meillä on.