Meidän pieni rakas syntyi tiistaina 3.8. Klo 21.13 ihan yllättäen, raskausviikolla 35+6. Synnytys käynnistyi lounasaikaan ilman mitään ennakoivia merkkejä ja pää on vieläkin aivan pyörällä siitä, että en olekaan enää raskaana vaan vauva on ollut jo pian kuusi päivää täällä.
Synnytys sujui ihan mielettömän hyvin, vaikka olikin hitain kaikista mun synnytyksistä. Jäi niin hyvä mieli tästä synnytyskokemuksesta ja en malta odottaa, että saan kirjoittaa koko synnytys kertomuksen teille. Kuvattiin myös videota synnytyspäivänä ja varmasti jaan pieniä paloja synnytyksestä myös videomuodossa. Kokemus oli jälleen aivan uskomaton ja alkaa itkettää kun vain muistelenkin sitä hetkeä kun sain vauvan rinnalle. Meillä oli synnytyksessä myös aivan huippu kätilö, joka tuki mua juuri oikealla tavalla, ihan kuten Ottokin. Ei olisi voinut paremmin sujua!
Oltiin vauvan kanssa kolme yötä sairaalassa kahdestaan, sillä meille ei tällä kertaa riittänyt perhehuonetta. Otto sai vierailla synnyttäneiden osastolla vain tunnin päivässä koronarajoitusten vuoksi ja se oli kyllä älyttömän kurjaa. Mun sydän särkyi joka kerta kun Oton piti lähteä kotiin ja tiesin miten paljon hän olisi vaan halunnut olla meidän kanssa ja me hänen. Tunti päivässä on ihan käsittämättömän vähän, se on epäinhimillistä ja hirveää myös tasa-arvoisen vanhemmuuden kannalta. Toivottavasti tästä rajoituksesta luovutaan pian jotta perheet pääsevät aloittamaan arjen aidosti yhdessä.
Ennenaikaisuuden vuoksi vauva oli sokeriseurannassa ja lisäksi painoa ja bilirubiiniarvoa mitattiin jatkuvasti. Se aika osastolla oli kokonaisuudessaan henkisesti todella rankkaa, eikä vähiten siksi, että se nosti pintaan niin vahvasti ne muistot esikoisen ekoista päivistä sairaalassa, jotka olivat suurin syy siihen, että ylipäätään toivoin polikliinistä synnytystä tai edes varhaista kotiutumista.
Sillä on ihan valtava merkitys miten hoitohenkilökunta suhtautuu esim. imetykseen ja tämän kolmen yön jälkeen voin kertoa, että lakkasin vihdoin syyttämästä itseäni siitä, että epäonnistuin ennenaikaisen esikoisen imetyksessä. Jos mulla ei olisi sitä kaikkea kokemusta ja tietoa joka mulla nyt on imetyksestä neljännen lapsen kohdalla, imetys olisi varmasti epäonnistunut tälläkin kertaa. Niin vahvasti mua painostettiin ennenaikaisuuden vuoksi toimimaan (ei kaikki, mutta osa henkilökunnasta) vastoin esimerkiksi imetyksen tuen ohjeita vielä vuonna 2021, vaikka mun oma maito nousi hienosti ja vauvalla oli täydellinen imuote ja hän oli virkeänä rinnalla paljon ja usein, eikä paino ollut laskenut lähellekään sitä 10% rajaa ja sokeritkin olivat hyviä koko ajan. Jos en olisi ollut niin tiukkana kun olin, voi olla että ei oltaisi vieläkään kotona ja vauva saisi edelleen lisämaitoa.
Onneksi päästiin kotiin kolmen yön jälkeen ja täällä vauvan paino on noussut ihan valtavan hienosti, täysin mun omalla maidolla. Hän on oikein virkeä ja hyvinvoiva pieni murunen, joka on valloittanut täysin meidän sydämet. Käytiin eilen paino-ja bilirubiinikontrollissa ja paino oli noussut kahdessa vuorokaudessa jo 80 grammaa, kun tavoite on tässä iässä 15-20 grammaa vuorokaudessa. Eli todella hyvin! Myös bilirubiini oli edelleen riittävän matala, että päästiin takaisin kotiin. Mutta huomenna on vielä sen osalta kontrolli, toivotaan, että se olisi vihdoin kääntynyt laskusuuntaan.
Ollaan oltu vauvan kanssa jatkuvassa ihokontaktissa, hän on ollut tosi tiheästi rinnalla ja ollaan vietetty aikaa olohuoneen isojen ikkunoiden edessä, jotta hän saisi auringonvaloa, kun sekin auttaa bilirubiinin hoidossa. Harmillisen pilvistä on ollut, mutta jokunen auringonsäde on onneksi osunut kohdalle myös.
Vauva on aivan ihana, niin meidän oma rakas. Hän on todella tyytyväinen ainakin toistaiseksi ja nukkuu rauhallisesti, mutta herää kuitenkin itse reippaasti syömään tasaisin väliajoin. Hän tuntuu niin tutulta, että juuri tämä ihana pieni vauva oli mun mahassa koko ajan. Just tällainen tyyppi sieltä pitikin tulla meidän perheeseen.
Isosiskot ovat ottaneet vauvan niin upeasti vastaan ja vain odottavat, että tämä meidän ihokontakti-auringossa pesiminen loppuu, jotta hekin pääsevät pitämään vauvaa enemmän sylissä. Tottakai he ovat saaneet pitää vauvaa jo, mutta suurimman osan ajasta hän on tosiaan ollut tässä rinnalla valossa. Siskot ovat laulaneet vauvalle joka ilta tuiki tuiki tähtösen, ihan kuin silloin kun hän oli vielä mahassa. Kun me oltiin sairaalassa, he lähettivät laulun ääniviestillä ja mun piti soittaa se vauvalle. Olen niin ylpeä ja onnellinen kaikista mun neljästä isosta ja pienestä rakkaasta, että voisin haljeta.
Tämä alku on ollut yhtä vuoristorataa ja jännitystä siitä, saadaanko olla yhdessä vai ei. Täytyy toivoa, että huomisessa kontrollissa saataisiin myös hyviä uutisia ja päästäisiin vihdoin aloittamaan arki ilman jatkuvaa pelkoa siitä, että joudutaan taas eroon toisistamme. Vauva on meidän kaikkien haaveiden täyttymys ja mikään ei tee mua onnellisemmaksi kuin se, että saadaan nauttia hänestä rauhassa yhdessä koko perhe.
Kirjoitin postauksen kokonaan puhelimella, joten pahoittelut jos on hiukan turhia rivivälejä tai jotain outoja typoja! Nyt takaisin vauvakuplaan ja palaan myöhemmin synnytyskertomuksen kanssa ❤️